Part 11

"Aivan oikein, Pegge -- kiitoksia paljon", sanoi Blick. "Olkaa kuin kotonanne. Ja nyt -- mikä on asianne?"

Pegge otti piipun suustaan ja nojautui hieman lähemmäksi puhetoveriaan.

"Nähkääs", sanoi hän, "se on tällainen. Te kai kuulitte, mitä Grimsdale kertoi Guy Markenmoren tulosta tähän taloon murhan edellisenä iltana ja siitä, että hän oli kahden muun herrasmiehen seurassa?"

"Tietysti", vastasi Blick, "kuulin sen".

"Toinen heistä", jatkoi Pegge, "oli pitkä mies -- herra Harboroughin pituinen? Niinhän kertoi Grimsdale -- sen nojalla, mitä oli nähnyt miehestä heidän mennessään pois."

"Kyllä -- muistan", sanoi Blick.

"No niin, minäpä kerron teille jotakin", jatkoi Pegge näyttäen innostuvan yhä enemmän omaan tarinaansa. "Grimsdale lienee maininnut teille, että minä olen tallirenkinä rouva Tretheroella -- meillä on siellä ajuri ja kaksi tallirenkiä -- minä olen tallimestari. Meidän emännällä on viisi hevosta nykyään -- kaksi metsästyshevosta, pari vaunuhevosia ja mainio ori. No, maanantaipäivän iltapuolella, tämä ori -- se ei ole mikään tavallinen eläin, sillä rouva Tretheroe pulitti siitä kokonaista sataneljäkymmentä guineaa, sairastui -- ähkyyn tai johonkin sentapaiseen -- ja minun oli noudettava paikalle eläinlääkäri. Tuo eläinlääkäri viipyi meillä pari tuntia sinä iltana oritta lääkitsemässä ja sai sen melkoisesti virkoamaan. Mutta hän sanoi ajurillemme ja meille muille: 'Jonkun teistä, miehet, on jäätävä tämän oriin luo yöksi ja pidettävä siitä hyvää huolta.' Minä tarjouduin siihen hommaan -- ne kaksi muuta ovat naineita miehiä ja asuvat täällä kylässä; minä kun olen yksinäinen mies, niin jäin vahdiksi talliin, ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", sanoi Blick. "Te olitte paikalla."

"Paikalla, niin sanoaksemme", myönsi Pegge. "Nähkääs, se eläinlääkäri jätti meille jotakin lääkeainetta ja selitti minulle, mitä minun on yön aikaan tehtävä oriille, ja kun sitten alkoi käydä myöhäiseksi ja kaikki muut olivat menneet tiehensä, menin minä illalliselleni palvelijain halliin ja otin syömisen puolta yön ajaksi ja sijoituin niin mukavasti kuin vain saatoin satulavajaan, joka on sen pilttuun vieressä, missä oli tuo sairas ori. Sillä ei ollut hätääkään, oriilla -- siitä ei ollut minkäänlaista vaivaa ja se on nyt jo aivan terve -- toipui jälleen täydellisesti. Mutta tämä asia ei ole kuitenkaan mistään kotoisin, kuten on tapana sanoa -- puhuin oriista siksi, että näkisitte, kuinka tulin valvoneeksi koko maanantaiyön, käsitättekö?"

"Käsitän", sanoi Blick. "Kaikki on aivan selvää, Pegge. Jatkakaahan!"

"No niin", jatkoi Pegge, "mitään ei tapahtunut neljännestä vaille kahteen saakka aamulla. Tiedän kellon olleen niin paljon siitä, että minun oli käytävä katsastamassa oritta tämän tästä sitten kun lääkäri oli lähtenyt sen luota, ja juuri siihen aikaan minun piti mennä sitä katsomaan. Olin käväissyt sen pilttuussa, kun pois tullessani muistin, ettei kukkarossani ollut enää tupakan jyvääkään. Mutta minulla oli sitä yllin kyllin rasiassani makuuhuoneessani ja niin lähdin noutamaan sitä. No niin, teidän on tiedettävä, että meidän tallirakennuksemme Dower-talossa eroittaa pihatiestä korkea aita -- pensasistutukset -- käsitättekö? Minä astelin tämän aidan vierustaa, sen ja vaunuvajan seinän välitse, rappuja kohti, jotka vievät minun makuuhuoneeseeni, kun kuulen jonkun tulevan alas pihatietä, pensasaidan toista puolta -- hiljaa, ihan niin. Silloin minä pysähdyin, pidätellen hengitystäni --"

"Odottakaahan hetkinen", keskeytti Blick. "Minkälaisella maaperällä kävelitte, te itse, Pegge? Oliko tie kivetty vai oliko se polku?"

"Asfalttinen -- vasta hiljan laskettu", vastasi Pegge arvelematta. "Sillä on peitetty tallimme koko edusta. Se laskettiin silloin, kun rouva Tretheroe saapui ja ryhtyi korjailemaan paikkoja."

"Ja mitä teillä oli jalassanne, millaiset jalkineet?"

"Tenniskengät, jotka isännöitsijä oli lahjoittanut minulle", vastasi Pegge. "Ne olivat jääneet joltakin herralta."

"Hyvä on", sanoi Blick. "Jatkakaa. Te pysähdyitte hengitystänne pidätellen --"

"Pysähdyin siihen paikkaan, hiivin pensaikkoon ja tähyilin pihatielle. Silloin näin miehen tulevan talon siltä puolelta, missä on ovi, josta pääsee takana oleviin kasvitarhoihin. Hän meni ihan ohitseni, kävellen hiekkaisen tien vieressä olevaa ruohopolkua pitkin."

"Näittekö hänet selvästi?"

"Vaikka oli yö -- kirkas yö sentään -- näin hänet yhtä selvästi kuin teidät nyt! Noh -- ei nyt ihan yhtä selvästi."

"Näittekö hänet niin hyvin, että saatoitte eroittaa, kuka hän oli?"

"Näin!"

"Noh?" kysyi Blick katsellen tarkasti kertojaa. "Kuka hän oli?"

Pegge katsoi yhtä tiukasti kysyjään.

"Se saksalainen herra, joka vierailee meidän rouvamme luona!" vastasi hän.

"Parooni von Eckhardstein?"

"Sama mies! Parooniksi me häntä nimitämme."

"Oletteko aivan varma, Pegge?"

"Panen pääni pantiksi!" vakuutti Pegge.

Blick täytti jälleen piippunsa ja sytytti sen vedellen vaiteliaana sauhuja pari minuuttia.

"Hyvä", sanoi hän vihdoin, "minne hän meni?"

"Hän loittoni muutamia yardeja tietä pitkin, mutta sitten hän kääntyi polulle, joka vie pensaikkojen halki valtamaantielle", vastasi Pegge. "Se yhtyy valtamaantiehen ihan lähellä niiden mökkien kohdalla, jotka ovat vähän kauempana tästä talosta, Valtikasta. Orapihlaja-aidassa on siellä pieni rautaportti -- kenties olette huomannutkin sen? Hän astui maantielle sen kautta -- noin kahdensadan yardin päässä täältä."

"Ja te sanotte tämän tapahtuneen noin neljännestä vaille kaksi tiistaiaamuna?"

"Juuri niihin aikoihin", vakuutti Pegge. "Kello lienee ollut silloin kuusi tai kahdeksan minuuttia vaille, se oli neljännestä vaille ainakin silloin, kun kävin katsomassa oritta, enkä viipynyt sen pilttuussa montakaan minuuttia. Ja sitten menin suoraa päätä noutamaan tupakkarasiani ja kuulin askeleet."

"Teistä kai tuntui juttu kummalliselta -- vieras lähtee talosta siihen aikaan yöstä -- eikö tuntunutkin?" tiedusteli Blick.

"Tavattoman kummalliselta se minusta tuntui", myönsi Pegge. "Mutta eihän minulla ollut mitään sen kanssa tekemistä. Enkä olisi kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, jollen olisi nähnyt häntä uudestaan."

"Oho!" sanoi Blick "Vai niin! Te näitte siis hänet uudestaan?"

"Näin -- ja kun päivä alkoi jo valjeta -- näinkin hänet sillä kertaa ihan selvästi!"

"Paljonko oli kello silloin?"

"Meidän tallimme päädyssä on kello", sanoi Pegge. "Se oli vastikään lyönyt neljä."

"Neljä!" toisti Blick miettivästä. "Hm! Entä missä näitte hänet kello neljältä? Samassa paikassako?"

"En", vastasi Pegge. "Juuri vähän ennen neljää minusta alkoi tuntua siltä, ettei kuppi teetä olisi pahemmaksi. Minulla oli mukanani teekannu ja hiukan teelehtiä sen sisällä, mutta tietysti tarvitsin myös kiehuvaa vettä. Meillä on kaasukeittiö siellä pikku huoneessa tallin perällä, jossa meidän ajurimme tavallisesti oleilee, nähkääs, ja niin menin laittamaan siihen valkean keittääkseni hiukan vettä kattilassa. Minun siellä ollessani kello löi neljä. Olin juuri pannut kattilan tulelle, kun kuulin sen lyövän neljä. Siinä pikku huoneessa on ikkuna, joka aukeaa taustan kasvi-istutuksiin päin -- ne kiertävät Dower-talon takaa puiston reunaan asti, missä puisto alkaa kohota kukkuloita kohti. Istutusten ja puiston välillä on tiheässä kuusia ja lehtikuusia, ja äkkiä, näin tämän paroonin ilmautuvan niiden seasta ikäänkuin hän olisi tullut ylempää harjulta."

"Oliko hän yksin?" kysyi Blick.

"Kyllä, hän oli yksin, aivan yksin, kuten aikaisemminkin", vastasi Pegge.

"Kuinka kaukana te olitte hänestä?"

"Kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen yardin päässä."

"Mihin hän oli silloin menossa?"

"Hän asteli saman ison orapihlaja-aidan vierustaa samalle ovelle päin, josta luulen hänen tulleen uloskin."

"Voitiinko hänet nähdä talosta?"

"Ei -- luulen, ettei", sanoi Pegge. "Talon ja istutusten välillä on tiheä rivi puita -- pyökkejä, vasta lehteen puhjenneita."

"Näittekö hänen menevän sen ohi?"

"Näin hänen tunkeutuvan puuriviin", sanoi Pegge. "Kun hän oli kerta päässyt sen läpi, oli hän ihan lähellä mainitsemaani sivuovea."

"Te kai tunnette Dower-talon perinpohjin, Pegge?" kysyi Blick.

"Kyllä", vakuutti Pegge. "Olin siellä jo ennen kuin rouva Tretheroe tuli ja vuokrasi sen. Olen asunut siellä nuoruudestani saakka. Jouduin sinne ensi kerran ollessani neljäntoista vuoden ikäinen."

"No hyvä, entäs tuo sivuovi? Millainen se on? Mihin se vie sisälle?"

"Käytävään, joka kiertää talon koko takaosan ympäri. Siitä lähtevät portaat -- leveät portaat -- jotka johtavat ylhäällä olevan kaksoisoven kautta eteishallin suurille portaille."

"Sitenkö, että kuka hyvänsä saattaa makuuhuoneista päästä helposti niille?"

"Varsin helposti!" myönsi Pegge.

"Kello neljän aikaan aamulla ei kai ole jalkeilla ainoatakaan palvelijaa?" tiedusti Blick mietittyään kotvan.

Peggen kasvot vetäytyivät leveään hymyyn.

"Enpä luulisi!" sanoi hän. "Palvelijain herätyskello soi kello kuudelta. Sitä ennen heitä ei tapaa ainoatakaan jalkeilla."

"Kun olemme tulleet puhuneeksi palvelijoista", huomautti Blick, "niin tunnetteko rouva Tretheroen kamarineidin?"

Pegge hymyili.

"Daffy Halliwellinkö?" vastasi hän. "Tietysti tunnen."

"No hyvä, entä kuka on tämä Daffy Halliwell? Ja mikä on hänen oikea ristimänimensä?"

"Daphne", sanoi Pegge siekailematta. "Kukako hän on? Katsokaas, hänen isällään oli viljelyksen tapaista ylängön toisella puolen, Markenmoren notkelman takana. Heitä oli kaksi tyttöä -- Daffy ja Myra. Daffy muutti Intiaan rouva Tretheroen mukana ja palasi hänen kanssaan. Myra -- en tiedä, mitä hänestä on tullut. Hän katosi tietämättömiin juuri noihin aikoihin -- vaikka nyt muistuukin mieleeni, että hänen piti mennä naimisiin erään miehen kanssa, joka asui lähellä heitä -- Jim Roperin, sir Anthonyn metsänvartijan kanssa."

Blick ei piitannut paljoakaan näistä yksityiskohdista; hän harkitsi tallirengin antamien tietojen pääkohtia.

"No, Pegge", sanoi hän hetken päästä, "muuan tärkeä kysymys -- olenko minä ensimmäinen henkilö, jolle kerrotte tämän tarinan?"

"Te olette aivan ensimmäinen!" vastasi Pegge kerkeästi, "En ole hiiskunut siitä edes puolella sanalla kenellekään muulle kuin teille!"

"Ettekö ole milloinkaan huomauttanut palvelustovereillenne nähneenne parooni von Eckhardsteinin ulkona siihen aikaan aamusta?" tiedusti Blick.

"En!" vakuutti Pegge. "En tahdo kieltää, että olisin saattanut niin tehdä aivan ohimennen, jollen olisi kuullut Guy Markenmoren murhasta sinä aamuna. Mutta minä kuulin siitä, hyvin varhain -- varemmin kuin monet muut -- ennenkuin ajurimme ja toinen tallirenkimme olivat tulleet vielä tallille -- enkä niin ollen virkkanut näkemästäni mitään."

"Kuka teille kertoi murhasta -- niin aikaisin?" kysyi Blick.

"Kyläpoliisimme", vastasi Pegge. "Minä seisoskelin itäisen lehtokujamme päässä, kun hän ja Hobbs riensivät rinnettä ylös ylängölle. Hobbs oli käynyt hakemassa häntä. Minä olisin lähtenyt heidän mukanaan Markenmoren notkelmaan, jos olisin voinut jättää oriin. Olin juuri tehnyt pienen kävelyretken puutarhamme laitaan hengittääkseni hieman raitista ilmaa oltuani koko yön satulavajassa, kun poliisi ja Hobbs kiiruhtivat ohi. Ja arvellen asioiden olevan yhteydessä toistensa kanssa ajattelin, että on parasta pitää suunsa kiinni. Ja niin olen tehnytkin -- aina tähän asti."

"Mutta lopulta te ajattelitte, että teidän pitäisi kertoa minulle? No, olette tehnyt oikein", sanoi Blick. "Teille ei koidu ikävyyksiä, Pegge -- te olette aivan turvassa."

"Nähkääs, eräästä syystä olen tullut teidän luoksenne tänä iltana", huomautti Pegge katsahtaen äkkiä luihusti. "Tuumin sen olevan parasta."

"Niinkö? No mistä syystä?" kysyi Blick.

"Koska tämä parooni on tipotiessään jo huomisaamuna", vastasi Pegge. "Hän aikoo lähteä."

"Oho!" huudahti Blick. "Mihin aikaan?"

"Olen saanut määrän kyyditä hänet Selcasterin rautatieasemalle kahdeksan minuuttia yli kymmenen Lontoon Victoria-asemalle menevään junaan", sanoi Pegge. "Me lähdemme täältä kello puoli kymmenen."

"Dower-talossa on joku rouva Hamilton, vai mitä?" kysyi Blick. "Rouva Tretheroen ystävä kai? Aikooko hänkin lähteä?"

"Ei", vastasi Pegge. "Vain parooni. Minä vien hänet rattailla. Vain hänet."

Blick nousi tuoliltaan kuin osoittaakseen, että keskustelu oli päättynyt.

"Hyvä on, Pegge", sanoi hän. "No niin, muistakaa nyt -- ei halaistua sanaa ainoallekaan elävälle sielulle! Olkaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saatte kuulla minusta. Teitte oikein tullessanne, mutta muistakaa, mitä sanon -- pitäkää koko juttu omana salaisuutenanne!"

Kun tallirenki oli mennyt, ryhdyttyään sitä ennen hullunkurisiin varokeinoihin, ollakseen varma, ettei kukaan Valtikan vieraista nähnyt hänen poistuvan salapoliisin arkihuoneesta, rupesi Blick ajattelemaan niitä asioita, jotka hän oli juuri kuullut. Hän oli nyt aivan varma, että parooni von Eckhardstein oli toinen niistä miehistä, jotka yöllä olivat olleet koolla Valtikassa; Peggen kertomus ja hänen itsensä tekemä havainto, että von Eckhardstein oli siepannut piipun asianajajain pöydältä tutkintotilaisuudessa, saattoivat hänet tästä vakuutetuksi. Mutta voitiinko häntä epäillä tämän nojalla syypääksi murhaan? Blick ajatteli, ettei -- ehdottomasti ei. Hän saattoi tuskin pitää mahdollisena, että mies murhaisi toisen, jäisi sitten oleilemaan aivan murhapaikan lähelle ja toimisi yleensä siten kuin von Eckhardstein näytti toimineen. Mutta -- hän saattoi tietää jotakin; nähtävästi hän tiesi, ja voitiinpa hänet asettaa vastuuseen itse teosta tai siihen osallisuudesta riittävien syiden nojalla tai ei, niin joka tapauksessa oli nyt kylliksi aihetta vaatia hänet tekemään selkoa itsestään. Jos hän joutuisi sillä tavoin odottamatta tutkittavaksi, niin voitaisiin toivoa paljastuksia.

"Minä puserran hänestä jotakin ulos!" mutisi Blick. "Varmaan hän tietää jotakin -- ja hänen on puhuttava."

Tehtyään tämän järkkymättömän päätöksen hän haki käsiinsä Grimsdalen, määräsi aamiaisen valmistettavaksi täsmälleen puoli yhdeksäksi aamulla ja pyysi isäntää toimittamaan hänelle kiesit, joilla hänet olisi kyydittävä Selcasteriin kello kahdeksan aamulla.

NELJÄSTOISTA LUKU

Poissa

Kun Blick oli saanut nämä asiat selville ja irroitetuksi ajatuksistaan ja kun hän oli puuhaillut kylliksi sinä iltana, pistäytyi hän Valtikan tarjoiluhuoneeseen aikoen hieman virkistää itseään ennen levolle menoaan. Hän oli käväissyt siellä pari kertaa asetuttuaan asumaan majataloon; tavallisesti tapasi siellä pari kolme markenmorelaista takkatulen ympärillä, muutamia talonpoikia, myllärin, kirvesmiehen tai peltisepän, jotka olivat syventyneet keskusteluun kylän viimeisimmistä uutisista. Blickin mieli teki kuunnella heidän pakisemistaan. Mutta tällä kertaa huone oli miltei tyhjä; siellä oli itse asiassa vain muuan vähänläntä, lauhkean näköinen mies retkeilyasussa; hän istui ajatuksiinsa vaipuneena ja yksikseen lähellä takkaa ja käänsi harvinaisen ison silmälasiparinsa etsivään, luoden häneen samalla kuin anteeksipyytävän katseen. Hän siirsi tuoliaan vähän taaksepäin ikäänkuin kehoittaakseen Blickiä iloisen roihun ääreen.

"Kiitos", sanoi Blick. Hän istahti vastapäätä vierasta olevalle tuolille ja veti esille piippunsa ja tupakkansa. "Lämmin ei tee lainkaan pahaa, vaikka olemmekin jo lähellä toukokuuta", alkoi hän.

"Kovin tervetullutta se tosiaankin on, sir", vastasi toinen. "Varsinkin kun olen ollut taivasalla koko päivän."

"Matkallako olette ollut?" kysyi Blick katsahtaen vieraan matkapukuun.

"Niin, sir! Olen taivaltanut tänään nelisenkymmentä kilometriä ennenkuin saavuin tänne", vastasi vieras. "Suoraan harjanteiden poikki. Pidän aina lomapäivän kaksi kertaa vuodessa -- varhain keväällä ja myöhään syksyllä -- ja käytän sen jalkamatkoihin. Aikoinani olen kierrellyt ristiin rastiin tämän eteläisen seudun. Mutta vielä tähän päivään mennessä en ole sattunut osumaan tähän kylään. Ja täytyy sanoa, että minut johdatti tänne -- sillä muuten olisin mennyt Selcasteriin -- uteliaisuus! Luin sanomalehdestä Markenmoren salaisuudesta -- ja kun olin lähellä, ajattelin, että pitäisipä mennä katsomaan paikkaa."

"Merkillinen juttu, eikö totta?" sanoi Blick.

"Tosiaan merkillinen, sir!" myönsi vieras. "Kiinnittääkö se teidänkin mieltänne, sir?"

"Kiinnittää kyllä", vastasi Blick kuivasti. "Ammattini takia."

Vieras suuntasi isot silmälasinsa Blickiin ja katseli häntä innostuneen tarkkaavasti. Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi puhua hillityllä äänellä.

"Onko mahdollista, sir, että minulla on ilo kohdata kuuluisa etsiväkomisario Blick, jonka nimeä olen kuullut mainittavan tämän jutun yhteydessä?" kysyi hän melkein kunnioittavan nöyrästi. "Näenkö minä itsensä herra Blickin ruumiillistuneena?"

"Näette!" vastasi Blick. "Tässä hän on ilmi elävänä!"

"Hyväinen aika!" huudahti vieras. "Olen todella hyvin ylpeä saadessani tavata teidät, sir; nimeni on Crawley -- kotoisin Tootingista. Veronkantaja, herra Blick -- se on vaivaloista ja väsyttävää hommaa, sir, mutta se tarjoaa mahdollisuuden kävelyyn, jonka harjoittamista minä rakastan intohimoisesti. Hyvä Jumala! Tuntunee kovin kummalliselta, mutta tiedättekö, sir, että neljäkymmentä viisi vuotta kestäneen elämäni aikana en koskaan ennen ole tavannut herrasmiestä, joka olisi harjoittanut teidän ammattianne! Se on kai perin innostava ja puoleensavetävä ammatti, sir -- hyvin vaarallinen?"

"Miten sattuu", sanoi Blick. "Jokseenkin tympäisevää ja yksitoikkoista toisinaan. Voidaanhan tietysti saada jännitystä ja huvia matemaattisesta probleemistakin -- mutta tuskinpa saa kumpaakaan suoritettaessa tavallista pitkää yhteenlaskua, vai mitä arvelette?"

Crawleyn katse kuvasti ihailua -- ja käsityskyvyttömyyttä.

"Tarkoitan", lisäsi Blick, "että meidän työmme on monesti luvun lisäämistä toiseen lukuun ja niin edespäin -- kunnes olemme saaneet loppusumman".

"Mainiota, sir, mainiota -- ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Crawley hykerrellen käsiään. "Oi, todellakin erinomaista, sir -- oivallinen selitys! Rohkenisinkohan kysyä, oletteko päässyt jo loppusummaan tässä Markenmoren kysymyksessä, sir?"

"Siihen voin antaa helposti vastauksen", sanoi Blick. "En ole!"

"Varsin kova pähkinä purtavaksi, kai, sir", huomautti Crawley. "Luin kaikki todistukset sanomalehdistä -- _Daily Sentinelistä_, herra Blick -- istuessani mäenrinteellä ja syödessäni vaatimatonta einettäni. Hyvin mielenkiintoista tosiaan -- paljon mielenkiintoisempaa, sir, kuin yksikään noista jännitysromaaneista, joita ihmiset lainaavat kirjastoista -- oh, paljon mielenkiintoisempaa! Todellista elämää, sir!"

"Oletteko tehnyt mitään havaintoja jutusta?" tiedusti Blick. "Mihin käsitykseen olette tullut?"

Crawley katsahti ovelle ja alensi ääntään.

"Olen muodostanut käsityksiä", vastasi hän. "Niin, sir, minä olen muodostanut käsityksiä. En tosin ole mikään vedonlyöjä, sir, mutta panisinpa veikkaa siitä, että tiedän, mikä on tämän jutun pohjalla?"

"No? Mikä sitten?" kysyi Blick. "Iloitsen jokaisesta uudesta ajatuksesta."

"Raha!" sanoi Crawley juhlallisesti. "Raha, sir -- raha!"

"Mutta -- miten?" kysäisi Blick.

Crawley otti silmälasit nenältään, paljastaen siten heikot, uneksivat silmänsä, ja pudisti päätään.

"Minä luulen, että tuota onnetonta nuorta miestä, Guy Markenmorea -- merkillinen nimi, sir! -- seurattiin. Väijyttiin kintereillä!" vastasi hän. "Väijyttiin, sir! Ja raha oli kannustimena -- toden totta!"

"Tarkoitatte siis, että hänet sekä ryöstettiin että murhattiin!" huudahti Blick.

"En, sir -- sitä en tarkoita lainkaan", sanoi Crawley pontevan päättävästi. "Olen huomannut, että Guy Markenmoren tavaroihin ja rahoihin ei kajottu. Ei -- tarkoitan, että raha oli hänen salaperäisen murhansa kannustimena -- että hänet murhasi joku kavala henkilö, joka aikoo käyttää hyväkseen hänen kuolemaansa -- rahallisessa suhteessa, herra Blick, rahallisessa suhteessa. Lienen ehkä väärässä", lopetti Crawley; "saatan olla peräti väärässä -- mutta tosiasioiden nojalla, sir, olen muodostanut tämän mielipiteeni, ja minä olen toiminut valamiehistössä -- useammin kuin kerran."

"Eipä ihme, vaikka sanoissanne olisi paljonkin perää" myönsi Blick. "Yleensä on tällaisten asioiden pohjalla aina joku rahakysymys. Mutta", lisäsi hän vetäen kellonsa esille ja haukotellen, "tähän mennessä olen saanut mitättömän vähän valaistusta asiaan -- ehkä saan hieman lisää huomenna".

Sitten hän toivotti Crawleylle hyvää yötä huomauttaen naurussa suin, että etsiväinkin täytyy nukkua silloin tällöin, ja meni levolle.

Crawley sinkautti Blickille viimeisen huomautuksensa hänen tehdessään lähtöä huoneesta, pudistaen etusormeaan.

"Älkää unohtako, herra Blick -- vaikkei teidänlaisellenne kyvykkäälle ja kokeneelle herralle tarvitse tietystikään muistuttaa sitä -- älkää unohtako, että aina tapahtuu odottamatonta! Odottamatonta, sir! -- Ah, tähän odottamattomaan sisältyy melko paljon! Kukaan ei tiedä, sir, mitä huomispäivä tuo tullessaan!"

"Olette epäilemättä oikeassa, herra Crawley", myönsi Blick. "Nyt te osasitte naulan päähän!"

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä huomispäivä toisi tullessaan, ei silloin, ei vaipuessaan pian syvään uneen, ei aamulla herätessään eikä kello kahdeksalta, jolloin hän kapusi kieseihin, joilla Grimsdalen piti kyyditä hänet Selcasteriin. Crawley, joka myös oli syönyt aamiaisensa varhain, seisoi majatalon ovella, kun Blick ilmestyi näkyviin; hän oli varustautunut kävelymatkaa varten ja kiinnitti juuri pientä reppua selkäänsä.

"Poisko?" tiedusti Blick.

"Vain päiväksi, sir", vastasi Crawley. "Aion viettää koko tämän kirkkaan päivän ylänkömailla -- etsin rauhallisen paikan, missä syön väliateriani! Ja Valtikkaan olen niin tyytyväinen, herra Blick, että aion ottaa sen päämajakseni lomani loppuajaksi, joten minulla on ehkä ilo nähdä teidät illalla, sir -- jolloin", lisäsi hän kuiskaten, "toivoakseni päivä on kulunut -- hyödyllisesti, vai mitä?"

"Tulevaisuuteen ei voi kurkistaa!" vastasi Blick.

Hän puheli vähän majatalon isännälle matkalla Selcasteriin, mutta kun he saapuivat markkinaristeykseen keskelle vanhaa kaupunkia, laski hän kätensä. Grimsdalen olkapäälle.

"Grimsdale", sanoi hän, "pysäyttäkää ja päästäkää minut tässä alas. Minä menen tapaamaan poliisipäällikköä -- kävelen jalan. Ja kuulkaas -- haluaisin, että jäisitte vähäksi aikaa Selcasteriin. Olkaa asemalla täsmälleen kello kymmenen. Tahdon tavata teidät siellä."

Hän laskeutui rattailta ja poistui poliisikonttorille päin, ja Grimsdale poikkesi Mitre-hotellin isolle pihamaalle odottamaan määrättyä aikaa. Viittä vaille kymmenen hän ajoi asemalle ja, jätettyään hevosensa ja rattaansa muutaman pojan haltuun, suuntasi kulkunsa tulevien junien asemasillalle. Lontoon pikajunan piti saapua tuossa tuokiossa ja tavan mukaan oli sen tuloa odottamassa paljon matkustavia: asemasilta oli tungokseen asti ihmisiä täynnä. Mutta Grimsdale äkkäsi nokkelasti Blickin ja lähellä häntä ihmisjoukkoon sekaantuneina pari kolme paikallista etsivää; nähtävästi Blick odotti jotakuta. Ja Grimsdale, jonka huulien välistä pisti esiin lyhyt oljenkorsi, piti heitä silmällä tarkasti ja valppaasti.

Kello kymmenen lyönnit kajahtelivat kaupungin monista torneista, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Viiden minuutin kuluttua pitkä pikajuna saapuisi kohisten asemalle; kahdeksan minuutin päästä se olisi kiitänyt jälleen pois Lontoota kohti, yhdeksänkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa. Minuutin yli kymmenen Blick, joka oli pitänyt tarkasti silmällä lippuluukkua, poistui asemasillalta mennen aseman ulkopuolelle. Hänen päästessään sen edustalla olevalle aukeamalle saapui paikalle William Pegge ajaen rouva Tretheroen hienoja rattaita, vinhaa vauhtia -- yksin.

Pegge erotti Blickin ihmisjoukosta, joka tungeskeli aseman ovien tienoilla, ja pysähdytti ajopelinsä ihan hänen eteensä. Etsivä riensi silmänräpäyksessä rattaiden ääreen. Hänen silmänsä osuivat tyhjään paikkaan tallirengin vieressä.

"Missä hän on?" kysyi Blick kuiskaten terävästi.

Pegge kumartui alas.

"Poissa!" vastasi hän. "Hän teki metkunsa yöllä! Tänä aamuna oli hänen huoneensa tyhjä; mies oli kadonnut teille tietymättömille! Rouva Tretheroe lähetti minut kertomaan asiasta poliisille, kun arvelee hänelle tapahtuneen jotakin."