Chapter 4

-- Solmia, vie Mandalle hänen kirjeensä; tuon toisen saa lukkari kirkolla antaa omistajalleen.

Provasti rupesi lukemaan kirjettään ja huudahti hetken perästä: -- No kummallista, muistatteko tuota muona-Matin väkeä, joka Helsinkiin muutti? Heidän poikansa on lankoni ottanut kasvatikseen. Hän kirjoittaa, että poika on rehellisen ja kelpo ihmisen alku, mutta hänen kotinsa on perin huono, ja Antreas on tahtonut lapsen pelastaa hukkaan joutumasta, "koska," kuten hän tässä sanoo, "se kaikesta päättäen on näkynyt olevan Jumalan tahto". Mutta vielä tässä on toinen asia. Hän kysyy, tunnemmeko suutarin Sakkia, ja sanoi havainneensa Jojun puheesta, että Sakki on vaikuttanut hyvää häneen. "Jos poika on hyvä lapsi ja tahtoo tulla kasvatikseni, saa hän heti tulla tänne. Minä tahdon valmistaa heitä kouluun, jotta ensi kevännä saavat tutkintonsa suorittaa". Se nyt on uutinen, joka Sakille kelpaa. Helmi, mene käskemään Sakkia tänne.

Sakki, joka katseli Solmian kuvakirjoja, oli heti valmis seuraamaan Helmiä pruustinnan kammariin. Poika näytti erittäin sievältä. Hän oli lämpimässä huoneessa käynyt punaposkiseksi, hänen vaalea tukkansa oli kauniissa kiharoissa otsan ympärillä, ja hänen siniset silmänsä näyttivät syviltä ja haaveksivilta. Hän jäi ovensuuhun seisomaan ja kumarsi kainosti.

-- No Sakki, -- sanoi provasti, -- tahdotko lakata postilaukkua kuljettamasta ja ruveta lukemaan? Häh?

-- Lukemaanko? -- kysyi poika, ja hänen silmänsä välähtivät. Mitenkä minä saisin ruveta lukemaan?

-- Muistatko muona-Matin Jojua?

-- Kyllä, hän muutti Helsinkiin.

-- Niin, ja lankoni, rehtori Mellilä, on ottanut hänen kasvatikseen, ja tahtoisi vielä ottaa sinunkin. Joju on hänelle puhunut sinusta. Rehtori valmistaisi teitä molempia kouluun, ja tulevana kevännä saisitte suorittaa tutkinnon. Ja sitten sinun tulee olla ahkera ja koettaa kaikin tavoin noudattaa lankoni ja kälyni mieltä.

-- Ja se on siis oikein totta! Minä lähden oitis kotia kertomaan!

Sakki ei enään muistanut ujoillakaan, hän iloitsi niin, ettei saattanut olla sitä ilmaisematta.

Provasti virkkoi vielä: -- Sano terveisiä isällesi ja äidillesi ja pyydä, että jompikumpi heistä tulisi tänne huomenna tästä asiasta juttelemaan.

Seuraavana päivänä ilmoitettiin, että suutari Miettinen vaimoineen oli pappilan kyökissä, ja hetken perästä he astuivat pruustinnan kammariin.

-- Mitä nyt tuumaatte siitä, että lankoni tahtoisi poikanne kasvatikseen?

-- Tulin juuri kuulemaan, tunteeko provasti hänen, joka poikamme ottaisi, mutta kyllä kai sitten, koska hän on provastin lankomies. En minä poikaani maailmalle laskisi kenen luo hyvänsä. Ei meillä tosin suuria varoja ole, mutta aina Jumala sentään on huolen pitänyt. Se siinä nyt on, että pojalla aina on ollut kova halu lukemaan, ja hän olisi nyt jo niin menossa että kylläkin.

-- Kyllä minä pidän suurena onnena sen, että hän pääsee lankoni luo.

-- Poika puhui, että muona-Matin Joju myöskin on otettu samaan paikkaan, ja se oli suuri veitikka, koko poika. Lieneekö sitten muuttunut, kun ihmisiin on tullut...

-- Lankoni kiittää häntä hyvin rehelliseksi.

-- No niinhän se meidän Sakkikin aina sanoi hänen olevan, ja siksipä olivatkin ystäviä, vaikka meidän poika aina on ollut hiljainen ja Joju kovin vallaton. Ikävä sitä poikaamme tulee, ei hän ole meille milloinkaan surua tehnyt. Mutta kai se sentään paras on, että annamme hänen mennä, emmehän voi hänen onneansa vastaan olla.

-- Niin no, jos provasti sitten kirjoittaa, että hän tulee noin viikon päästä; vai miten luulet, Siina, saatko hänen jo siksi kuntoon?

-- En tiedä varmaan, tarvitsisi ommella muutamia paitojakin hänelle vielä, poika on niin kasvannut.

-- Ei, -- sanoi pruustinna, joka myöskin oli tullut keskusteluun osaa ottamaan, -- veljeni kirjoitti, ettei vaatteista tarvitse pitää mitään huolta. Eriika sisareni ne kyllä toimittaa kaikki, kun poika vain tulee.

-- Soo, soo, vai antavat vaatteetkin. Olisin minäkin hänelle mielelläni paidat ommellut, vaan hyvähän sekin on, että antavat, -- sanoi Siina, mutta kyyneleet vierivät kuitenkin ehtimiseen hänen silmistään.

-- Maisteri Palonen lähtee parin päivän päästä pääkaupunkiin, ja kyllä hän ottaa poikanne mukaansa ja ohjaa hänet rehtorin luo.

-- Sepä hyvä on. Oohoo sentään, oikeinpa taakka putosi hartioiltani, kun ei tarvitse häntä sinne yksin lähettää.

-- Sopii se hyvin, -- sanoi Miettinen. -- Kyllä se asia nyt sitte on päätetty. Provasti kirjoittaa vain, että hän parin päivän päästä tulee maisteri Palosen kanssa.

-- Kyllä. Matkarahoista ei teidän myöskään tarvitse huolta pitää, ne minä jätän Paloselle.

-- Kiitoksia kovin paljo. Mennään nyt sitte mekin jo pois. Jumalan haltuun jääkää!

Parin päivän päästä kulki Sakki vaatemytty kainalossa isänsä kanssa pappilaan. Äidille ja sisaruksille hän oli kotona sanonut jäähyväiset, ja sinne he jäivät häntä kaipaamaan. Mutta äiti lähetti runsaat siunaukset mukaan, ja varoitti poikaansa unhoittamasta vanhempiansa ja ennen kaikkia, unhoittamasta Jumalaa.

Pappilassa sitte juotiin kahvia. Solmia oli itse tahtonut laittaa Sakille eväät pussiin ja oli koonnut siihen, mitä vain parasta löysi äidin varastoista. Sitten hän sanoi Sakille: -- Sinun pitää syömän kaikki, mitä siinä on, ei, pari torttua sinun täytyy antaa Jojulle, minä kyllä muistan hänen vielä, ja miten hyvä hän oli juoksemaan. Ja tiedätkö vuoden päästä tulen minäkin kouluun ja silloin pääsen myöskin tädin luo asumaan.

Sakki kiitti eväistä ja läksi jäähyväiset lausuttuaan, maisterin kanssa hevosella lähimmälle asemalle sekä sieltä junalla Helsinkiin.

X.

Oltiin Toukokuussa. Valkolakit ja valkovuokot kaunistivat kilvan Helsingin ympäristössä olevia viheriäisiä lehtoja. Meren aallot loiskivat vapaina kahleistaan. Sekä pieniä että suuria höyryaluksia vihelsi lakkaamatta satamassa, ja mitä muhkeimpia kolmimastoisia laivoja loikoili rannassa ankkuroittuina.

Eräänä päivänä, kun rehtori Mellilä oli lukenut poikiensa kanssa niin kauan, että sekä opettaja että oppilaat olivat väsyksissä, sanoi hän: Tämä nyt jo saa riittää täksi erää. Entä jos tästä lähtisimme kävelemään.

-- Se olisi kovin hupaista, lukeminen tuntuikin oikein raskaalta jo, kun niin kovin halusin päästä tuonne ulos.

-- Kun et sanonut olisinhan saattanut aikaisemmin lopettaa ja jatkaa pitemmän aikaa iltapäivällä.

-- Enhän minä kehdannut olla väsyksissä, kun setäkin, vanha mies, jaksoi kysellä ja neuvoa meitä.

-- Ennen, kun olin sinun iälläsi, hämmensi äitini sokerikaakkua, ja minä surkuttelin häntä, kun hänen kätensä heilui niin ahkeraan. Mutta hän vakuutti, ettei hän ollenkaan väsynyt; vaan kun minä pyysin, että hän edes vähän aikaa antaisi minun hämmentää, niin hän hymyili ja sanoi, etten sitä kauan tekisi. Minä rupesin hämmentämään; ja vähän ajan kuluttua oli käteni niin kankea, etten millään olisi tasaisesti jaksanut työtäni jatkaa. Kun sitten ihmettelin miten hän, joka oli vanha, saattoi tuota työtä tehdä yhtä mittaa koko tunnin ajan, niin hän vastasi: "tottumus sen tekee". Samati on tässä minun laitani. Olemmekin lukeneet nyt tavattoman kauan, mutta luku-aikamme läheneekin jo loppuansa suurin askelin. No, Sakki, kaiketi sinäkin olet iloinen, kun pääset ulos?

-- Olen kyllä, täällä on niin paljo katseltavaa, josta on hauska kertoa tädille ja kirjoittaa kotia. Mutta kyllä lukeminen sentään on hauskinta.

-- Niin, tuo Sakki on aina ollut tuollainen. Kyllä minäkin nyt jo luen mielelläni, mutta onhan sentään paljon hauskempi olla ulkona, kuin ilma on kaunis.

-- Luulisinpä sitä. Mihinkä päin nyt lähdemme? Te saatte määrätä!

-- Lähdetään eteläsatamaan, siellä on niin paljo laivoja ja niitä minä kovin mielelläni katselisin. Ja sitten menisimme Kaivopuiston kallioille, siellä näemme meren, oikein aavan meren. Oi, kuinka siellä on kaunista! Oikein lentää tahtoisi.

-- Niin, taikka Kaisaniemen rantaan, siellä on niin hiljaista ja kaunista, -- sanoi Sakki.

-- No kummanka mieltä nyt noudatan? -- kysyi rehtori hymyillen.

-- Kyllä Kaivopuistossakin on kaunista, lähdetään vain sinne, -- kiirehti Sakki sanomaan.

-- Satamasta sinä ehkä et välitä?

-- En, mutta Jojun mielestä se on hauskin paikka. Tavallisesti hän saa jäädä sinne yksin, sillä ei minua haluta siellä seisoa niin kauan, kuin Joju laivoja tarkastelee.

Rehtori meni ulos poikiensa kanssa.

-- Oletko, Joju, useinkin käynyt laivoja katselemassa?

-- Olen.

-- Vai niin. Mikä se niissä sinua miellyttää?

-- Kaikki! Purjeet, touvit ja mastot. Siellä saa mielin määrin kiivetä, vaikka kuinka korkealle.

-- On tuo Joju niin tarkkaan pannut mieleensä joka nuoran ja koko aluksen, että hän sen aivan osaa paperille piirtää.

-- En ole tietänytkään, että sinä sellainen laivojen ihailija olet. Mutta entä jos kiivetessäsi putoaisit mereen...

-- Minäkö? Johan nyt! Totta kai köydet niin vahvoja ovat, että minun kannattavat.

-- Ei köydet katkea, mutta sinun kätesi ja voimasi saattaisivat pettää.

-- Ei, älkää luulko.

He olivat nyt ennättäneet rantaan, ja Joju riensi oitis erääseen kolmimastoiseen laivaan, jossa laivamiehet näkyivät tuntevan hänen.

-- Noh, mastoonko jälleen? -- kysyi eräs merimies.

-- Tottakai, -- vastasi Joju, sylkäsi käteensä ja kapusi oravan tapaan mastoon ja sieltä laivaköysiä myöten toiseen mastoon ja sitte alas jälleen.

-- Poika todellakin tekee nuot temput kuten paras merimies. Ei sinua maalla tarvita, tule pois merelle vain, -- sanoi eräs merimies.

-- Minun täytyy käydä koulua, -- vastasi Joju.

-- Joju, tule pois jo, -- huusi rehtori, ja Joju tuli käskyä totellen, mutta hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat, kun hän kertoi, miten hauskaa oli kiivetä.

-- Joju kyllä halukkaammin menisi merelle kuin kävisi koulua, -- sanoi Sakki.

-- Niin menisinkin, kun setä vain laskisi.

-- Poika parka, ei siellä niin hauskaa olisi, kuin nyt luulet. Siellä kovat myrskyt pauhaavat, joten aallot pian tuollaisen tottumattoman laivan kannelta viruttaisivat pois. Ajatteleppas vain, kun laiva keinuu kuin pieni lastu tuolla suurella valtamerellä, missä ei näy muuta kuin taivas ja vesi.

-- Ei lastullakaan ole mitään hätää, ei se mene pohjaan eikä kaadu.

-- Niin, mutta laivoja joutuu joka vuosi haaksirikkoon.

He tulivat kaivopuistoon ja läksivät kallioille, missä aava meri näkyi ja raitis tuuli puhalteli. Rehtori istui eräälle lavitsalle ja nojasi leukaansa valkonuppista keppiänsä vasten, jota hän molemmin käsin piteli kiinni. Hän näytti miettiväiseltä eikä näkynyt katselevankaan luontoa.

Sakki istui rehtorin viereen, ja hänen silmänsä katsoivat uneksien kauas etäisyyteen. Tuo aava näkö-ala tuntui hänestä kovin suurenmoiselta, ja hänen mieleensä syntyi monenmoisia ajatuksia, epäselviä tulevaisuuden kuvia, jotka vielä olivat ikään kuin usvaan verhoittuina.

Mutta Jojulla ei ollut aikaa istua; hän hyppeli paikasta paikkaan ja katseli säihkyvin silmin merelle, huutaen tuon tuostakin riemastuneena: Tuossa tulee höyry-alus, oi, kuinka se on kömpelö noitten purjeveneitten rinnalla! Kas tuossa näkyy suuri alus, oikea kolmimastoinen, varmaan se on kolmimastoinen. Ei se tulekkaan, se menee. On se vain jalo kapine! Oi sentään, kun pääsisi tuonne kauas, kauas, näkemään, mitä siellä merien takana on.

-- Noilla laivoilla, jotka kauan ovat merellä, saa usein pahennutta ruokaakin, ei siellä niin hyvä oltava ole kuin luulet, -- sanoi Sakki hymyillen.

-- Totta heillä on perunoita ja silakkaa. En vielä ole niin pilaantunut, etten huonoonkin tyytyisi. Enköhän pääsekkin merelle?

-- Enhän olisi suonut sinun merimieheksi rupeavan, mutta jos sinulla siihen todellakin on taipumusta, niin en tahdo sinua estää siksi tulemasta. Mutta usein lapset mielivät joksikin, johon he jäljestäpäin eivät tyydykkään, he kun eivät vielä ymmärrä, mitä tahtovat. Siis olen minäkin päättänyt, että sinun pitää muutaman vuoden käydä koulua, eli siksi, että ripille pääset. Koulu on sinulle suureksi hyödyksi, ja sitä paitsi sitten paremmin tiedät, mihin haluat. Mutta mennään nyt jo kotia, Eriika siellä odottaa päivälliselle.

Iltapäivällä rehtori jälleen jatkoi lukemista poikien kanssa. Tätä vielä kesti pari viikkoa, ja sitten tuli päivä, jolloin pojat saivat mennä tutkintoansa suorittamaan.

Molemmat pääsivät toiselle luokalle, ja entisistä marjapojista oli siis tullut koulupoikia.

XI.

Kirkkaana kuin peili oli jää pohjois-sataman luistinradalla, ja luistelijoita tuli ehtimiseen. Siellä niitä näkyi neitosia ja herroja, koulutyttöjä ja poikia. Kaikki kiitivät kevyesti, ikäänkuin ilmassa. Siellä näkyi kirjavia pukuja, komeita ja kehnompia, kauniita, nahalla reunustettuja luistinpukuja, ja neitosten kaulassa pitkiä siepuroita, joittenka päät heiluivat sinne tänne. Kaikki luistelijat näyttivät reippailta ja punaposkisilta. Istuinlautoja oli radalla siellä täällä, ja tuon tuostakin joku tyttö istahti laudalle ja joku herra tahi poika, kuinka kulloinkin sopi, polvistui hänen eteensä, asettaaksensa luistimet hänen jalkaansa.

Eräs tyttöparvi oli vain kävelemässä radalla. Heillä ei ensinkään ollut luistimia, ja he aikoivatkin jo lähteä pois, kun yksi heistä sanoi: -- Katsokaapas, tuolla tulee "tumma" ja "vaalea," ja Solmia on heidän kanssaan. Kumma, miten se Solmia aina viitsii heidän parissaan kävellä.

-- He ovat tavallisesti kaikki yhdessä kävelemässä, vanhukset myöskin, mutta mitäpä ne vanhat luistinradalle olisivat viitsineet tulla. Olen minä sentään joskus nähnyt rehtorin täällä.

-- Elsa Hiltunen puolustaa aina Solmiaa, mutta minun mielestäni hänen tulisi olla enemmän kumppaniensa kanssa.

-- Minä pidän hänestä paljon ja tunnen hänen myöskin paremmin kuin sinä, me kun neljä vuotta olemme istuneet vieritysten, eli aina siitä asti, kun hän kouluun tuli. Solmia on vakava tyttö, hän lukee ahkeraan, ja sitten hän tahtoo, kun hänellä on aikaa, olla tätinsä ja enonsa huvitteena. Hän ei sitä paitsi tahdo paljon tuttavia siitä syystä, että se häiritsisi noita vanhoja, jotka ovat hiljaiseen elämään tottuneet.

-- Kauniilta kuuluu...

-- Naima Vuori ei milloinkaan ole hyvä, kun Solmiasta puhutaan.

-- Mitä minä hänestä välitän, kyllä hän minun puolestani saa hyvä olla. Mutta minä en pidä tytöistä, jotka kävelevät aina kavaljeerien kanssa.

-- Sinäkö? Ohoh!

-- Niin minä, mutta minun on vilu ja minä lähden nyt kotia.

-- Laina ei ainakaan minua jätä; etkö jää tänne kanssani? -- kysyi Elsa eräältä toverilta.

-- Totta kai, täytyyhän tässä katsella, miten parhaat luistelijamme luistelevat.

Radan päässä oli hakomaja, ja Solmia meni sinne panemaan luistimia jalkaansa. Sakki ja Joju aikoivat auttaa häntä, mutta hän vastasi: -- Kyllä minä itsekkin saan ne jalkaani, menkää te vain pois.

Pojat riensivät hekin asettamaan luistimet jalkoihinsa, ja sitten kiitivät iljannetta pitkin. Radalla kävelijät vain osottivat heihin ja sanoivat: "katsokaa rehtorin poikia".

Elsa Hiltunen oli juossut tervehtimään Solmiaa, ja Naima Vuori oli myöskin vielä radalla, sillä hän oli kuitenkin utelias näkemään rehtorin poikien luistelua. Ne olivat jo radan toisessa päässä, kun Solmia lähti kiitämään.

Tyttö luisteli tottuneesti ja varmasti, olipa ikään kuin pieni perhonen olisi siellä kevyesti lennellyt. Rehtorin kasvatit tulivat häntä vastaan, ja nyt luisteltiin yhdessä sekä tehtiin kaikenmoisia taidetemppuja. Joju varsinkin osasi erittäin sievästi luistella "ytterkanttia," y. m.

Kun Solmia oli vähän aikaa luistellut, tuli hän Elsa Hiltusen luo ja kysyi, lähtisikö hän jo pian radalta pois. -- Minä en joudu kauan täällä viipymään ja tulisin halusta kanssasi.

-- Kyllä, me aioimme jo äsken mennä pois, mutta sitten kuin te tulitte, niin tahdoimme nähdä teidän luistelevan. On niin ihmeen hauskaa katsella, kun joku oikein hyvin luistelee.

Naima Vuori tuuppasi Elsaa kylkeen ja loi häneen nuhtelevan katseen.

-- Ei meidän luistelumme katselemista ansaitse, -- sanoi Solmia, -- paitsi Jojun, hän todellakin tekee sitä taidokkaasti.

Hän kiisi vielä kerran radan toiseen päähän sanomaan Sakille, että hän aikoi mennä toveriensa kanssa pois.

Sillä välin Naima Vuori nuhteli Elsaa siitä, että hän oli kiittänyt Solmian luistelua. -- Kyllä hän vain tarpeeksi tietää, että häntä ihaillaan, -- virkkoi Naima.

-- Sitä en ensinkään luule, -- sanoi Elsa.

Solmia palasi radalta ja ilmoitti, että pojatkin aikoivat tulla kotia. Luistimet hän otti jalastaan, ja sitte oltiin valmiit lähtemään.

Pian Joju ja Sakki heidän saavuttivat, ja vilkkaasti keskusteltiin matkalla.

Joju kertoi koulusta kaikenlaisia kaskuja ja omasta elämästäänkin yhtä ja toista, miten hän oli ollut sanomalehtipoikana ja koetellut monenmoista lyhyessä elämässään. Kertoipa vielä, miten hänen teki mieli merelle, mutta setä Mellilä oli aina ollut sitä vastaan ja vaatinut häntä lukemaan siksi, kunnes tulisi kuusitoistavuotiaaksi. -- Jos silloin vielä haluttaa lähteä, niin saan mennä. Nyt keväällä siis pääsen tuonne avaraan maailmaan!

-- Hirveätä aivan! -- huudahti Naima.

-- No, en tiedä, mitä hirveätä se olisi, päin vastoin.

-- Ajatelkaa noita myrskyjä merellä!

-- Saattaa niitä vaaroja olla joka paikassa, -- sanoi Solmia, ei se mielestäni mitään olisi sen vuoksi, mutta vanhan sedän ja tädin vuoksi, jotka niin kovin häntä kaipaisivat.

-- Niin, he tahtoisivat minua pyrkimään voimistelunopettajaksi.

-- No sehän on niin reipasta ja uljasta, ja tehän kuulutte voimistelevan niin mainiosti. -- Naima kuiskasi eräälle sivutoverilleen: -- Ai, kuinka tuo tumma on sööti! -- Hän oli sitä kuiskaavinaan, mutta hyvin Joju sen kuitenkin kuuli, ja hän sanoi:

-- Kuka raukka se sööti on? Semmoinen poika on hyvin imelä, jota voi söötiksi sanoa.

Tähän eivät tytöt mitään vastanneet.

He olivat nyt tulleet eräälle kadulle, jossa heidän tuli erkaantua toisistaan. Rehtorin pojat ja Solmia sanoivat hyvästit seuralaisilleen ja lähtivät kotia.

-- Joju, mitenkä saatoit tuolla tavalla puhua, etkö nähnyt miten Naima kävi punaiseksi, -- sanoi Sakki.

-- Minäkö siitä olisin välittänyt, ei tarvitse tyttöjen tulla minua arvostelemaan, yhtäkaikki minulle, olenko Naiman mielestä makea vai hapan.

-- Olenhan minä monta kertaa sanonut, kun olet tehnyt minulle jonkun palveluksen, että sinä olet ollut hyvä, etkä sinä ole koskaan suuttunut.

-- En, se on aivan toista. Muistan minä senkin vielä, kun sinä siellä pappilassa ennen marjapoikana ollessani sanoit, kun minä tuhmasti kiroilin, että kyllä luulit minun lakkaavan pahasta tavasta, sekä että minusta tulisi kelpo poika. Se sana, näes, auttoi minua jättämään pois tuon pahan tavan.

He tulivat nyt kotiportille, mutta Joju sanoi vielä lähtevänsä vanhempiansa katsomaan. Sakki ja Solmia menivät sisälle, ja Eriika täti kutsui heitä kammariinsa kahville. Rehtori istui siellä jo ennaltaan.

-- Minnekkä Jojun jätitte? -- kysyi rehtori.

-- Hän meni vanhempiansa katsomaan.

-- Onko täti käynyt Jojun entisessä kodissa? -- kysyi Solmia.

-- Olen, mutta en nyt moneen kuukauteen.

-- Eikö täti menisi? Minä olin äitini kanssa usein sellaisissa köyhissä kodeissa maalla, ja tulisin halusta tädin kanssa.

-- Mitä sinä, pikku perhonen, siellä tekisit, paras että Eriika ja minä menemme.

-- Mutta kyllä te otatte minun mukaanne! Äiti sanoi, että lapsesta jo pitää oppia tuntemaan köyhien elämää.

-- Antaa tytön tulla.

-- Joju on aina kovin surullinen, kun hän palaa vanhempiensa luota, -- sanoi Sakki. -- Viimein kun hän sieltä tuli, niin hän sanoi: "jos pääsisin merelle ja saisin niin paljo rahaa kokoon, että saattaisin ostaa pienen maatalon, niin asettaisin isäni ja äitini sinne, heidän elämänsä täällä on kovin kurjaa..."

Juuri kuin tätä puhuivat, tuli Joju kotia.

Eriika täti havaitsi heti, että pojan muuten iloiset silmät nyt näyttivät kovin totisilta. Hän silitteli Jojun mustia kiharoita, sanoen: -- Kaasin sinulle oikein täyden kupillisen kahvia, sillä kyllä se nyt varmaan hyvältä maistuu, kun olet luistelemassa käynyt.

Joju kiitti vain, joi ja läksi kammariinsa.

Hetken perästä hän meni setänsä huoneeseen ja pani oven kiinni jälkeensä.

-- No, mitä pojallani nyt on sanottavaa?

-- Minä kävin äsken vanhempieni luona. Siellä oli silloin heidän huoneittensa omistaja vaatimassa vuokraansa. Hän oli juovuksissa. Isä pyysi häntä odottamaan vähän aikaa, mutta silloin mies julmistui, otti tuolin ja aikoi lyödä isää, mutta minä karkasin häneen kiinni, ja töyttäsin hänet ulos ja menin itse myöskin samalla. Hän lupasi valittaa rehtorille, mutta täytyihän minua mennä apuun, kun hän aikoi lyödä isää.

-- Minä lähden oitis sinne. On tämä vähän paha asia, mutta koetetaan se selittää.

Rehtori meni Eriikan luo. -- Kuuleppas, Eriika, onko pakarin takana oleva suuri kammari teille välttämättömästi tarpeellinen?

-- Ei, siellä on tyhjiä puu-astioita, jotka yhtä hyvin saattaisivat olla suuressa vajassa.

-- Hyvä! Minä aion nyt mennä tuomaan sinne hyyryläisiä.

-- Se on aivan epäkunnossa!

-- Sama se, he saavat laittaa itsellensä kuntoon. En aio noilta vuokraajiltani ottaa mitään vuokraa, mutta rehellistä työtä aion hankkia heille, ja sitä heidän pitää kohtuullisesta palkasta tehdä. Minä lähden nyt Jojun vanhempien luo, ja toimitan heidät tänne.

Rehtori meni, ja kun hän tuli Matin asunnon luo, oli huoneitten omistaja jälleen oven takana räyhäämässä.

-- Mitä menoa täällä pidetään?

-- Menoako? Nuot ovat minun huoneeni, eikä minua lasketa sisälle.

-- Totta kai teitä sisälle lasketaan omiin huoneisiinne. Se on selvää. Vaimonne ja lapsenne kaiketi siellä asuvat, koska ne teidän huoneenne ovat.

-- Ei ikään, vaan nuot vuokraajaroistot, jotka eivät mitään maksa.

-- Vai vuokraajat. Kyllä ne maksavat. Olen rehtori Mellilä ja maksan näitten vuokran, mutta en ollut oikein selvillä siitä, koska se oli maksettava.

-- Mellilä, rehtori Mellilä. Te siis olette sen pojan isä, joka täällä äsken oli?

-- Kasvatti-isä, niin olen.

-- Suokaa anteeksi, ei minulla mitään kiirettä ole...

-- Kyllä jokainen omansa tarvitsee. Ja kun tässä nyt on kerran teillä ollut syytä tyytymättömyyteen, niin on paras, että he muuttavat. Aukaiskaa ovi, siellä, rehtori Mellilälle!

Ovi avattiin. Rehtori tiedusteli, mitä huoneen omistajalle tuli maksaa, ja suoritti sen heti.

-- Nyt saatte oitis muuttaa minun luokseni, -- sanoi hän Matille, joka näytti tästä olevan kovin kiitollinen; mutta Miina ei tahtonut asiaa oikein käsittää, ja näyttipä siltä, kuin muutto ei häntä oikein olisi miellyttänyt.

-- Kyllä he olisivat saaneet asua täällä, aivan mielelläni olisin antanut heidän asua, mutta...

-- Ei, kyllä se sopii varsin hyvin, että muuttavat, -- sanoi rehtori. -- Täällä on hevoset ja rattaat, asettakaa niihin, mitä teillä on, ja ajakaa minun talooni. Siellä on teillä vapaa asunto.

Isäntä kävi vähän noloksi ja näytti hämmästyneeltä, mutta Matti ja hänen vaimonsa muuttivat vielä samana päivänä rehtori Mellilän suureen pakarikammariin.

XII.

-- Kapteeni Malm pyytää tavata rehtoria, -- sanoi Leena, joka raotti rehtorin ovea.

-- Jasoo, jasoo, käske häntä tulemaan sisälle.

-- Hyvää päivää! Miten sinä täällä jaksat?

-- Päivää päivää! Jumalan kiitos, kyllä minä yleensä olen hyvin voinut, mutta tänään luuvalo ristiluissani minua niin on vaivannut, etten voinut tulla luoksesi, ja minulla oli sinulle puhuttavana tärkeä asia, jota en tahtonut tuonnemmaksi jättää. Suo nyt anteeksi, että sinua tänne vaivasin!

-- Älä, veikkonen, tuollaisista kursaile, kävelinhän tänne aivan mielläni. Annappas kuulla asiasi nyt.

-- Joju poikani tahtoisi merelle, enkä minä voi sitä vastustaa, kun näen, miten hartaasti hänen mielensä tekee sinne. Se kaiketi on hänen uransa täällä maailmassa. Mutta minä pyytäisin, että sinä hänen ottaisit laivaasi ja antaisit hänelle sekä teoreetistä että käytännöllistä opetusta. Sinähän lähdet keväällä matkalle?

-- Lähden. Mielelläni otan hänen mukaani. Aivan se on viisaasti tehty, että annat pojan tulla, koska hänellä on siihen halua. Kyllä minä hänestä huolen pidän sen mukaan, mitä minä voin. Jumalan suojeluksen allahan ollaan niin maalla kuin merellä.

-- Ollaan niin, mutta minä tulen kaipaamaan häntä paljon.

-- Maailmalle he tulevat, jos mihinkä virkaan rupeavat. Huono se lintu, joka ei pesäänsä edemmäksi voi lentää.

-- Onhan se niin. Kentiesi hän saa tarpeensa merimatkoista ja viihtyy sitten omassa maassa.