Chapter 2

-- No mitä tuo poika itse tietää, jonka puhemies sinä olet? Mikä nimesi on?

-- Muona-Matin Jojuksi minua maalla nimitettiin, mutta isäni on muuttanut tänne kaupunkiin, eikä hän täällä mitään muonaa saa.

-- Eikö sinulla mitään sukunimeä ole?

-- Ei sukunimeä, mutta kyllä minulla liikanimi on.

-- Vai niin, no annappas kuulla nimesi.

Jojun silmät vilkkuivat nyt oikein veitikkamaisesti, kun hän vastasi:

-- Kansakoulussa minua sanottiin aika veitikaksi ja kylän muijat nimittivät minua muona-Matin poikaveitikaksi. Onhan minulla siis liikanimi.

-- No pistetään tänne paperiin nimesi sitten. Joju Veitikka, ehkäpä olet hyväkin lehtiä myymään.

-- Oojah, kyllä sen saatte nähdä.

-- Tulee hänestä hyvä myyjä, minä olen häntä jo koettanut.

Herra, joka pojille antoi sanomalehtiä myytäväksi, näytti olevan huvitettu noista pojista ja kysyi vielä: -- Oletteko kauankin olleet tuttavia keskenänne?

-- Koko eilisen päivän, -- vastasi sanomalehtipoika.

-- Kylläpä sitte tunnettekin toisenne, -- sanoi herra hymyillen.

-- Kyllä vain, -- vakuutti poika.

He saivat lehtimytyt kainaloonsa, numerot lakkiinsa, ja lähtivät sitte matkoihinsa.

-- Mutta enhän minäkään tiedä, mikä sinun nimesi on, -- sanoi Joju kumppanilleen.

-- Minun nimeni on Korpi, mutta noin kumppanien kesken olen Korppi. Kuulusteles vain, niin kyllä kaikki Korpin tuntevat, mutta Korvesta ei moni tiedä mitään.

-- Kas, mikä talo tuo on?

-- Se on yli-oppilastalo. Jahka minä oikein sinulle näytän täällä taloja, niin saat vasta nähdä jotakin.

-- Oletko sinä täältä kotoisin?

-- Olen minä, _Helsinkiläinen_ olen.

-- Ja olet nähnyt vain nuot suuret tuvat täällä. Minä olen muitakin kaupunkia nähnyt.

-- Semmoisia pieniä, mitä ne ovat? Kyliä vain Helsingin rinnalla.

-- Niin, mutta minä olen nähnyt sellaisia paikkoja maalla, ettet sinä täällä Helsingissä olekkaan semmoisia nähnyt. Kun Suutarin Sakin kanssa kävimme marjojen kaupalla, kuljimme sellaista aukeata, että siihen näkyi kirkko ja mylly sekä kuusi kylää. Mutta mitäpä täällä näkee, seiniä vain.

-- Ohoh, on täällä näkötorni ja palotornikin, ja kun sinne kiipeää...

-- Kuules, sinne meidän täytyy kiivetä. Lähdetään nyt heti.

-- Ei maar, esplanaadiin meidän täytyy rientää lehtiämme myymään.

-- Ja niin helk... Uih, tuhmasti aioin taas sanoa.

-- Mikä nyt tuli?

-- Tuommoinen kiroomisen tapainen sana oli juuri tulemaisillaan suustani, enkä ole pitkiin aikoihin sellaista sanonut, enkä taas enään sanokkaan, se on varma.

-- No entäpäs tätä sitten.

-- On se paha, ja sitä saa niin kovasti hävetä, kun tulee parempien lasten joukkoon.

Pojat olivat juuri suuren kivimuurin kohdalla, kun eräs keski-ikäinen herrasmies tuli portista ulos. Oitis paikalla kiirehti Joju herrasmiehen luo, sanoen: -- Ostakaa sanomalehtiä!

Herra vilkaisi lehtiin, vaan aikoi mennä edemmäksi, mutta Joju juoksi pari askelta perässä ja sanoi: -- Ostakaa nyt, että saan hyvän onnen, kun ensikerran olen myymässä.

-- Annappas nyt sitte tänne lehti. Mistä tiedät, että saat hyvän onnen?

-- No onhan siinä jo aluksi onnea, kun yhdenkin lehden olen saanut myytyä, -- vastasi Joju ja riensi toverinsa jälkeen.

-- Paras, että menemme eri haaralle, -- sanoi Korpi.

-- Mennään vain, ja huomenna tapaamme toisemme taas.

Joju lähti nyt kulkemaan ja kiertelemään kaupunkia pitkin. Hän kävi vain välillä kotona syömässä, ja meni jälleen ulos. Illalla kotia palattuaan ei hänellä ollut muuta kuin yksi ainoa lehti myymättä. Poika olikin niin väsyksissä, ettei joutunut rahojaan laskemaan, vaan pyysi vähän ruokaa, ja meni syötyänsä olkivuoteelleen kammarin-nurkkaan maata.

Entisen muona-Matin huone oli jotenkin iso, mutta hyvin rappeutunut, ja siellä oli moni muukin, kuin Matin perheen jäsenet, saanut yösijansa. Siellä oikoili pitkän pöydän alla ja nurkissa kaikenmoisia kulkijoita. Huoneen perällä oli verholla erotettu osa Jojun vanhempia varten, ja sen lähimmässä nurkassa oli pojan vuode.

Jojun vanhemmat pitivät jonkunlaista yömajaa. Maksu otettiin jokaiselta heti, sillä vieraat olivat useimmiten sitä laatua, että se tapa oli tarpeellinen. Muuten olisi maksu saattanut jäädä tulematta. Välistä tapahtui, että vieraat keskenään riitelivät niin, että isäntäväen täytyi mennä heitä sovittamaan, ja toisinaan ei sekään riittänyt, vaan tarvittiin vielä poliisinkin apua. Sellainen oli se koti, jossa Joju yönsä lepäsi. Päivin hän enimmiten oli kadulla.

V.

Vettä sateli lakkaamatta, mutta Joju oli tottunut sateessa liikkumaan. Oli ilma mimmoinen hyvään, niin kyllä hän sittenkin kulki sanomalehtiä myymässä. Ennen maalla ollessaan hän oli ulkona tepastellut, vaikka ei ollutkaan mitään pakkoa sateessa käydä, mutta ulkona sitä aina keksi jotakin tehtävää itselleen. Jojun mielestä oli erinomaisen hauskaa juosta aika vauhtia vesilammikkojen läpi, varsinkin, jos ihmisiä silloin kulki ohitse. Se oli hauskaa, se, kun vesiroiskeet lensivät kävelijäin päälle.

Kaupungissa ei tuollainen käynyt laatuun, sen Joju jo aikaa oli tullut käsittämään, sillä nuot kiiltävänappiset olivat joka paikassa. Jos pienintäkin kepposta yritti tehdä, niin heidän silmänsä heti olivat valveilla.

Joju siis kulki ihan siivosti. Kaisaniemessä hän koululasten huviksi heitti mitä muhkeimpia kuperkeikkoja, mutta eläintarhassa oli kuitenkin kaikkein hauskinta. Siellä hän kiipesi puihin kuten orava, tuli välistä pää edellä alas puusta ja teki yleensä jos jonkunlaisia temppuja.

Eräänä päivänä, kun hän jälleen oli tehnyt noita hurjia kiipeemistemppujansa, sanoi Korpi: -- Kuules, Joju, sinusta tulisi hyvä voimistelija.

-- Luuletko? Kansakoulua käydessäni sain voimistella, mutta opettaja sanoi: "ei sinua paholainenkaan aisoissa pidä, jos sinun hullusti käy, kenen syy sitten on?" Kun en viitsinyt hänen komentonsa mukaan nahjustella, niin sain katsella vain, kuinka muut voimistelivat, ja sekös vasta kirveli.

-- Mahdoit tehdä siten, kuin opettaja käski.

-- En viitsinyt, niitä temppuja kaikki tekivät. Minä tahdoin tehdä sellaisia liikkeitä, joita muut eivät osanneet.

-- Oohoh!

-- Ikävä siellä koulussa oli, mutta kyllä minä nyt jo sentään täällä menisin kouluun mielellänikin. Kotona on niin kovin ikävä. Ei täällä ole yhtään sellaista kuin maalla. Siellä en olisi viitsinyt lukea, sillä metsässä, jossa asuimme, oli paljon hauskempi kuin koulussa.

-- Talvellakin?

-- Niin, maan jäädyttyä poimimme suutarin Sakin kanssa karpaloita, ja kun lunta tuli, niin hiihdettiin ja tehtiin lumikammareita ja mitä kulloinkin. Mutta ei täällä keksi mitään.

-- Olethan sanomalehden-myyjä!

-- No niin, olihan se hyvä, että sen toimen sain.

-- Huomenna on taas kilpamyynti.

-- Niin on, ja aikaisin lähdetään liikkeelle.

-- Menetkö sinä nyt kotia?

-- Menen, muuten ne roistot, jotka yötä siellä meidän lattialla venyvät, syövät kaikki puti puhtaaksi.

Seuraavana päivänä oli Joju aikaisin liikkeellä. Hän kulki vilkkaasti paikasta paikkaan. Ei nyt joutunut kädet taskuihin, sillä yhä vain hän piti lehtiä esillä. Kello 1/2 9 aikaan hän taas oli ennättänyt saman kivimuurin kohdalle, jossa eräs keski-ikäinen herra ennenkin oli häneltä ostanut lehden, ja juuri kun Joju aikoi ohitse mennä, tuli sama herra jälleen ulos portista.

-- Ostakaa, sööp ny Uusi Suometaar, -- sanoi poika. Herra hymyili ja osti lehden.

Joju riensi rautatien asemalle, joutuaksensa sinne siksi, kunnes matkustajajuna lähtisi. Silloin tiesi hän taas pääsevänsä muutamista lehdistä.

Joju pani mieleensä, että tuo herra, joka lehden osti, juuri samaan aikaan kuin edellisellä kerrallakin oli tullut portista ulos, ja päätti nyt joka päivä käydä 1/2 9 aikaan tuon saman portin luona. Mutta muutama päivä meni, ettei hän määrättyyn paikkaan ennättänytkään täsmälleen puoli yhdeksän aikaan, eikä hän myöskään myöhempään sitte tavannut tuttua lehden ostajaa.

Eräänä aamuna oli hänellä ollut huono onni. Hän ei saanut lehtiä myydyksi ja kiirehti nyt jälleen tutun kivimuurin luo, hyppeli sen edustalla vuorottain toisella ja toisella jalalla ja rallatteli:

Jos annat penniä kymmenen, Niin saat juuri oivan lehtisen...

Pitemmälle hän ei ennättänyt rallituksessaan, ennenkuin herra jo näkyi tulevan portista. Joju kiirehti hänen luoksensa, tarjoten lehtiään.

-- Hm, luulenpa tosiaan, että olet minua tässä odottanut?

-- Olen niinkin.

-- No mitä varten?

-- Että saisin lehteni myydyksi.

-- Mistä tiesit minun tulevan?

-- Kun olen ennenkin juuri samaan aikaan tavannut teidän tässä, niin arvelin teidän menevän aina tähän aikaan virkanne toimiin. En ole ennättänyt tänne moneen päivään, kun on ollut ostajia, jotka ovat estäneet minua olemasta tässä, täsmälleen.

-- Tunnetko minun?

-- En.

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Veitikka.

-- Onko se isäsi nimi?

-- Ei. Isäni on muona-Matti.

-- Mistä sinä olet tuollaisen nimen saanut?

-- Toverini sen minulle antoivat kansakoulussa ollessani.

-- Olitko vallaton siellä koulussa?

-- Sanoivat minun olleen.

-- Eikö sinua vielä haluttaisi koulua käydä?

-- Haluttaisi kyllä taas, -- sanoi Joju, jonka mieleen samassa johtui pieni Solmia ja hänen vieraansa. -- Mutta ei ole minulla edes sellaisia vaatteita, että saattaisin mennä kouluun, enkä voisi kirjojakaan saada.

Herra näytti tuumaavalta, tuuppasi kalossin kärjellään muutamia kiviä, joita sattui olemaan kadulla, ja lähti sitte jälleen kulkemaan eteenpäin. Joju katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, mutta pian hän unhotti herran, sillä nyt hänen huomionsa kiintyi harmaaseen kissaan, joka koiran edellä juoksi kadun poikki.

-- Huts kii'! huts kii'! -- huudahti Joju, mutta kun kissa kivijalassa olevasta ilmaluukusta pääsi pakoon huoneitten alle, ja koira aikoi mennä samaa tietä, silloin Joju juoksi luukun eteen koiraa estämään ja ajoi sen pois. Hän läksi sitten jälleen jatkamaan kulkuansa.

Pilvet ajelehtivat taivaalla ja rupesivat vähitellen katoamaan. Sade taukosi ja aurinko pisti esiin. Kävelijöitäkin alkoi pian liikkua taajoissa joukoissa, ja Joju riensi kaikkialle, missä vain ihmisparvia liikkeellä näki.

Näin oli hän kulkenut koko pitkän päivän ja saanut kokoon viisi markkaa, kun illalla väsyneenä palasi kotia. Hän koputti ovelle, ja äiti tuli aukaisemaan, sanoen: -- Vieläpä sinäkin, krapa, ulkona olet.

-- Olen nyt vihdoin jo sisälläkin. Vaikka aamupäivällä oli paha ilma, niin iltapäivällä, kun selkeni, oli kovasti ihmisiä liikkeellä ja lehteni menivät kaupaksi oikein aika kyytiä. Olen tänään myynyt jokaisen kappaleen, ja se ei juuri usein tapahdu.

-- Tuolla pöydällä on sinulla puuroa, mene nyt syömään, -- sanoi äiti.

Joju meni ja rupesi hyvällä ruokahalulla pistelemään puuroa suuhunsa.

Eräs ovensuun puolessa pöydän alla täysissä vaatteissa loikoileva mies käänteli itseään ja tirkisteli kiiluvin silmin Jojua.

Matti nukkui jo, ja Miinakin meni levolle. Pojan kotiintulo oli hänen maatapanoansa keskeyttänyt.

Kun Joju oli syönyt, aikoi hänkin panna levolle. Takin hän jo oli riisunut ja viskannut rahille, mutta sitten hän pöydältä otti lampun ja asetti sen lattialle sekä istui vuoteellensa ja rupesi rahojansa laskemaan.

Pöydän alla oikoilevan miehen silmät kiiluivat saaliinhimoisesti, mutta muuten hän ei liikahtanutkaan.

Joju laski rahojansa ja sanoi sitten itsekseen:

-- Viisi markkaa. Aivan täsmälleen niin paljo, kuin luulin olevankin.

Hän pisti kukkaronsa takintaskuunsa, sammutti lampusta valkean ja viskautui vuoteellensa. Ei pitkää aikaa kulunutkaan, ennenkuin hän jo oli nukkunut.

Hetken tuo lattialla loikoileva mies kuunteli Jojun tasaista hengitystä, vaan sitten hän hiljaa ryömi Jojun vuoteen lähellä olevan rahin luo, otti pojan takin käsiinsä ja sieppasi sen taskusta kukkaron. Mutta kun hän sitten saalineen aikoi hiipiä pois, sattui hänen jalkansa lattialla olevaan lamppuun, joka kalisten kaatui rikki. Mies pötki ulos ovesta, niin pian kuin suinkin ennätti saada salvat auki, ja riensi pois yön pimeyteen.

Kalinasta heräsi Joju, ja hänen vanhempansa myöskin.

-- Mitä ihmettä sinä nyt teit, Joju? -- huusi Miina, -- jotakin sinä olet rikkonut!

-- En minä tiedä, -- missä tikut ovat, äiti? Ottakaa valkeata! Lamppu oli tuossa lattialla, ja minä pelkään, että se on mennyt rikki, sillä öljyn haju tulee nenääni.

-- Kyllä minä nenällesi annan, vai sinä lasket lampun lattialle ja potkaiset sen rikki; tuossa tikut ovat ja täällä on onneksi kynttilän pätkä.

Miina sytytti kynttilän ja rupesi katselemaan ympärillensä. -- No mitähän kummaa tämä on? Ovi on auki, lamppu lattialla säpäleinä ja tuo pitkä roikale tuolta pöydän alta tipotiessään. Mitä se merkitsee?

Joju oli vaiti ja näytti tuumaavalta, mutta hyppäsi sitten äkkiä pystyyn vuoteeltansa. Hänen takkinsa oli liukunut rahilta lattialle, ja sen nähtyänsä oli ikään kuin jotakin olisi hänen päähänsä juolahtanut. Hän kiirehti koettelemaan takintaskujansa ja huusi sitten aivan onnettomana: -- Minun kukkaroni on poissa!

-- Kukkarosi? Oliko se varmaan sinulla? -- kysyi Matti, joka myöskin tarkasteli huonetta.

-- Oli se, oli niin varmaan kuin tässä olen! Minä otin maata pannessani lampun pöydältä tähän lattialle ja laskin rahani, ja niitä oli juuri viisi markkaa. Mutta juoksenpa tuota hylkyä etsimään.

-- Minä tulen kanssasi, sanoi Matti.

-- Kyllä sitä turhaan näin pimeässä etsitte.

-- Minä menen yksin ja juoksen niin että, siksi kunnes hänen löydän, ja löydänhän aina jonkun poliisin edes, jolle voin asiasta ilmoittaa.

Joju juoksi ulos yön pimeyteen. Hän oli tottunut omin päin toimielemaan.

VI.

Eräässä kivirakennuksessa Länsi-Henrikinkadun varrella asui rehtori Mellilä omassa talossaan vanhan sisarensa kanssa. Herra rehtori oli jo aikaa lakannut koulukateederissa istumasta ja opettamasta, sillä hän oli varakas mies, ja saattoi nyt vanhoilla päivillään tulla toimeen eläkkeellään ja koroilla, joita hän pää-omastaan sai. Ukko oli niitä miehiä, jotka mielilauseenaan käyttävät noita tunnettuja sanoja "tee työtä ahkerasti, niin Jumala auttaa ihmeellisesti". Hän oli tullut tuntemaan näitten sanojen totuutta, sillä hän oli alkanut varattomana, mutta menestynyt hyvin työssään. Sitä paitsi hän aina tyytyi vähään; hänen tarpeensa eivät kasvaneet sen mukaan, kuin tulot enenivät. Nyt vanhaksi tultuaan ukko tunsi itsensä yksinäiseksi, ja päivät kuluivat yksitoikkoisesti. Hän oli kyllä monessa luottamustoimessa kaupungissa, ja kun hän kotia tuli, oli vanha Eriika sisar aina asettanut jotakin hauskaa hänelle. Välistä oli joku uusi kirja sievästi katetulla kahvipöydällä, ja välistä jotakin muuta sopivaa. Mellilä rakasti paljon hyvää kirjallisuutta, helppotajuistakin, jota hänen sopi ääneensä sisarensa kanssa vuorotellen lukea. Mutta ukko kaipasi jotakuta, jolle hän olisi saattanut tehdä hyvää. Hän oli kyllä kaikkiin listoihin, joita hänelle runsaassa määrässä tuotiin, kirjoittanut arvokkaita numeroita, mutta hän halusi tehdä hyvää sellaiselle, joka hänelle kiitollisuudeksi olisi antanut rakkautta ja joka olisi ollut hänen ilonaan ja apunaan hänen vanhoilla päivillään.

Saman päivän iltapuolella, josta edellisessä luvussa kerrottiin, istui Mellilä sisarensa huoneessa piippua poltellen. Hän oli Eriikan mielestä tällä kertaa tavattoman harvapuheinen ja miettiväinen. Senpä vuoksi sisko nyt kysyikin:

-- Antreas, kuinka sinä voit? Näytät kovin tuumaavalta. Olet juuri kuin johtajattaremme ennen muinoin koulussa, silloin kun hänen piti määrätä meille tytöille rangaistusta jostakin tekemästämme kepposesta.

-- Hm, kumma ajatella, että sinäkin maailmassa olet kepposia tehnyt. Kyllä ne varmaan olivatkin niin viatonta laatua, Eriika hyvä, että ansaitsi miettiä, minkälaisen rangaistuksen niistä määräisi.

-- Niin, varjelkoon, emmehän me mitään pahaa milloinkaan tarkoittaneet, mutta lapsellisessa ilossamme teimme välistä tuhmuuksiakin. Muistan, miten kerrankin, kun meillä oli opettajatar, joka mielestämme oli kovin turhamainen, panimme tummansinisen pellavalangan kulkemaan toisesta seinästä toiseen, jotta hän ripsuineen ja hapsuineen takertuisi siihen, kun kouluun tuli. No niin, hän tuli, takertui ja kompastui ja oli vähällä taittaa jalkansa. Mutta lapset eivät sitä käsittäneet, että tuo viaton lanka olisi saanut niin pahaa aikaan. Asiasta syntyi heti kysymys, ja koko luokka otti syyn päällensä. Muistan vielä, että minä en ollut tuossa joukossa, mutta ei kukaan tahtonut toistaan syyttää, vaan kaikin otimme syyn; ja johtaja oli huolissaan ja miettiväisen näköinen, kun hänen täytyi meitä rangaista. Käytöksessä saimme sitten vaille sinä lukukautena. Mutta tässäpä jouduin pois pää-asiasta. Minunhan piti tiedustella, mitä varten sinä noin vakainen olet?

-- Olen tässä tuumannut yhtä asiaa. Minä tahtoisin ottaa kasvattipojan itselleni. Mitä sinä siitä arvelet?

-- Kasvattipojan! Hyvänen aika, kasvatin, ja pojan! Ne pojat ovat niin kurikkaita.

-- Mutta jos hän olisi hyväntapainen, reipas poika, niin hän meitä auttaisikin vanhoilla päivillämme. Hän toimittaisi sinunkin asioitasi kaupungilla ja tietäisi aina kertoa jotakin ja lukisi meille sanomalehtiäkin.

-- Eiköhän tyttö olisi käytännöllisempi? Jos ottaisimmekin tytön?

-- Taikka jos ottaisimme sekä pojan että tytön, -- sanoi veli naurahtaen.

-- Herra varjelkoon! Silloinhan olisivat kuten yhteiskoulussa! Ei, ei millään ehdolla!

-- Noh, otetaan sitte vain poika. Sinulle tulisi, luulen minä, liikoja vaivoja tytöstä. Katsoppas, mitähän täytyy, kun vanhemmaksi tulevat, saattaa ulos maailman tanterelle, ja sitä sinä et enään silloin jaksaisi.

-- Jumala varjelkoon! En minä sellaisiin ryhtyisi. Mutta kuuleppas, onko sinulla tiedossa sellainen poika, josta puhuit?

-- Kyllä. Olen tavannut erään, joka on sanomalehtiä ollut myymässä, ja hän miellyttää minua erittäin.

-- Mutta jos hän olisi näpistelijä taikka kovasydämminen ilkiö...

-- Miau, miau, -- kuului oven takaa.

-- Mikko kissani! Tuleppas tänne, pikku silkkikäpäläni -- Eriika meni aukaisemaan ovea ja otti lemmikkinsä syliinsä. -- Kuules, Antreas, ei se poika vain mahtane Mikolle pahaa tehdä? Ne pojat ovat tavallisesti niin vallattomia. Mikko raukkani! Mikä sinun mieleesi, Antreas, nyt tuollaisen tuuman pani?

-- Olen jo kauan ajatellut, että voisihan tehdä köyhälle hyvää, kun kerran se vara on, ja saisihan samalla ehkä rakkautta itselleenkin.

-- Mutta jos saakin tylyn ja kovaluontoisen lapsen...

-- Mahdollista sekin olisi, mutta en kuitenkaan hänestä sitä luulisi. Sanotaanpa, että oudon silmä paljon näkee, ja minä olen elämässäni sen todeksi havainnutkin.

-- Mutta mitähän Leena sanoo? Tarvitsisihan asiasta puhua Leenallekkin.

-- Mitä vielä, minäkö kysyisin, mitä hän sanoo? En, sitä en tee. Palvelijan vallan alle en milloinkaan aio asettua.

-- Älähän suutu, minä vain tuumasin, että kun hän on ollut niin kauan talossa, niin kentiesi tulisi kysyä hänen mieltään. Hän saa paljon enemmän työtä. Puhuithan minullekkin asiasta, etkä suinkaan ole minun valtani alla.

-- Eriika hyvä, mehän olemme siskot ja kumppanit, -- mutta taloudenhoitajat! Jos heidän antaa päättää, mitä meidän tulee tehdä, niin käy, kuten sananlasku sanoo, että kun kissasta tulee karhu, niin siitä koko pöpö syntyy. Mutta sitä paitsi Leena on hyväsydämminen ihminen. Kun hän vähän lapseen tottuu, niin luulen, että poika ja hän ovat mitä parhaimpia ystäviä.

-- Täytyy minun nyt sentään muutama päivä totuttaa itseäni tähän muutokseen; et suinkaan häntä nyt heti tänne tuo?

-- En. Minä tahdon ensin nähdä pojan kodinkin, ja kentiesi hän ei tahdo tullakaan...

Leena tuli käskemään isäntäväkeänsä illalliselle.

Mellilä ja hänen sisarensa istuivat ääneti ruokasalin pöydän ääreen, ja Leena poistui makuuhuoneisiin vuoteita yökuntoon valmistamaan.

-- Kuules, Eriika, kentiesi olisi sentään paras puhua Leenalle aikomuksestani. Minä tietysti en hänen mieltänsä kysy, mutta sopisipa mainita, mitä olen päättänyt.

-- Olisi se minunkin mielestäni sopivaa; saatathan sinä, kun Leena makuuhuoneista palaa, ilmoittaa sen hänelle.

Mellilä katsoi lautasellensa ja söi. -- Annappas minulle kupillinen olutjuustoa, Eriika, ei juustoa, vaan heraa, minua vain janottaa. Kiitos, se maistui hyvältä; olutjuusto on oikein sopivaa näin, kun on kylmä ilta. Leena keittää sitä erittäin hyvin.

Sisarukset nousivat ruoalta. Leena tuli korjaamaan ruoan tähteet ja viemään ne kyökkiin.

-- Kuule, Eriika, puhu sinä nyt sopivalla tavalla tuosta pojasta Leenalle.

-- Minäkö?

-- Niin, minun täytyy mennä vähän polttelemaan kammariini, se maistuu niin hyvältä näin ruoan päälle.

Mellilä poistui kammariinsa, ja Eriika jäi tuumimaan, miten saattaisi alkaa tuota vaikeata esitystä. Leena oli jo tullut ikään kuin perheen jäseneksi. Jos hän oli pahalla tuulella, niin oli sisarusten rauha häiritty, mutta onneksi se tapahtui ani harvoin, sillä yleensä hän oli mitä hyvänluontoisin vanha neitsy.

-- Leenan ruoka oli taas niin hyvää. Rehtorikin sanoi, että olutjuusto oli erittäin onnistunutta. Ajattelimme tässä juuri, miten moni lapsi saa kärsiä puutetta, ja tässä meidänkin pöytämme ääressä olisi kyllä tilaa yhdelle, ei se juuri paljoa maksaisi.

-- Niin, kyllä täällä aina yhden ruoka jää, ei niin vähän osaa laittaa, ettei siinä yhden lapsen osa olisi, ja Mikon vielä päälliseksi, -- lisäsi hän, silitellen norkoilevaa kissaa.

-- Mutta Leenalle ehkä tulisi enemmän vaivaa. Vaan olisipa siinä palkintokin, kun tietäisi tekevänsä hyvän työn.

-- Jaa, niin, kun tottako otettaisiin? Niin no, en minä tiedä, mimmoista se olisi, minä vain ruoan puolesta tuumasin, että kyllä sitä olisi, mutta ei suinkaan täällä meistä kukaan vanhoilla päivillään rupea lapsia hoitelemaan.

-- No eihän nyt, mutta rehtori aikookin ottaa sellaisen pojan, jonka hän panisi kouluun ihmisten tapoja oppimaan.

-- No ihmettä! Tuumaako rehtori todellakin ottaa lapsen, joka ei ole ihmisten tapoja oppinut? Kyllä neidelle semmoisesta lapsesta ainakin vastuksia ja vaivoja syntyy.

-- Jos veljeni tahtoo hyvän työn tehdä ja ottaa köyhän, lahjakkaan kasvatin, kehittääksensä hänen luonnonlahjojaan, niin minä en suinkaan sitä vastaan pane, vaan koetan häntä vielä siihen kehoittaakin, ja auttaa siinä, missä voin.

-- No niin, kukapa rehtoria estää tahtoisi, kai maar hän itse tietää, mikä paras on, -- vastasi Leena aivan sävyisästi ja läksi toimiinsa.

Eriika meni kertomaan veljellensä, miten hän oli Leenalle ilmoittanut asian sekä että nyt olivat valmiit ottamaan tuota aiottua kasvattia vastaan.

Rehtori tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi ja puhalteli piipustaan muutamia vahvoja savuja. Sisarukset sanoivat ystävälliset yöhyväiset toisilleen ja menivät kumpikin nauttimaan rauhaisaa lepoa.

Seuraavana aamuna katseli Mellilä ulos akkunastaan. Hän katseli etsivästi, ikään kuin odotellen jotakuta. Hänen kasvonsa ilmaisivat tyytyväisyyttä, mutta vähitellen ne kävivät malttamattomiksi. Hän lähti etehiseen, otti päällysnutun yllensä, hatun päähänsä ja kepin käteensä sekä läksi ulos. Hän kulki rautatien toria kohden; mutta ennätettyään Hagasundin kadun päähän, kääntyi hän kotia päin jälleen.

Antin- ja Länsi-Henrikinkadun nurkalla seisoi poika, joka kovin itkeä nyyhkytti ja välistä näytti uhkaavasti pientä nyrkkiänsä. Toisia poikia oli kokoontunut hänen ympärilleen. Mellilä meni lähemmäksi ja hämmästyi, kun hän, tarkastaessaan tuota pientä joukkoa, itkevässä pojassa tunsi suosikkinsa, sanomalehden-myyjän. Ja missä tilassa! Silmät olivat punaisina, posket ajetuksissa ja koko poika kovin uhkaavan näköinen.

-- No poikani, -- sanoi Mellilä, -- mikä sinua nyt vaivaa?

Pojat rupesivat nyt kaikki yht'aikaa kertomaan, miten kulkija hylky oli vienyt Jojun rahat ja hakannut häntä. Mutta Mellilä ei saanut mistään oikein selvää, vaan pyysi poikaa tulemaan kanssaan kotia.