Chapter 1

MARJAPOJAT.

Kirjoittanut Th. Hahnsson.

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström 1894.

I.

Aurinko paistoi helteisesti aholle, jossa eräs kahdentoista-vuotias poika poimi marjoja tuohiseensa ja lauleli:

Kankaalle karjan, Mättäälle marjan Lamponen toi. Hei heli hoi!

Metsässä toimin, Marjoja poimin; Luoja ne loi, Köyhille soi,

Kypsimmät annan Poijes, ja kannan, Minnekkä vie Suorana tie.

Joku rapsahdus kuului, ja poika huusi:

-- Kuka siellä kuukuelee, kettuko vai jänis?

-- Oohoh, eikö suutarin Sakki miestä metsän elävästä erota?

-- Noh, kun olisikin ollut mies, mutta olipa pieni muona-Matin Joju vain. Marjassako sinäkin olet?

-- Marjassa niin. Mutta ne ovat niin hemmetin raakoja vielä, eikä niille herroille pahuuksille raakilat kelpaa.

-- Hyi, Joju, kuinka tuolla tavalla kiroilet!

-- Mitä kiroilen? Enhän minä ole kironnut.

-- Olet hyvinkin, ja vieläpä kaksi kertaa.

-- Enhän minä ole pahan nimeä maininnut. En ole milloinkaan tuollaisia sanoja kiroukseksi kuullut sanottavan. Kylän miehet ja isäkin sanovat paljon rumemmin, kun kiroilevat.

-- Mutta kyllä se vain sitä on, ja se on paha tapa sinulla. Kansakoulussa sanoi opettaja, että kiroileminen on kova synti.

-- Sanoi se niinkin, ettei saa siunata, mutta semmoinen puhe vasta hullua on.

-- Ymmärsit opettajan aivan väärin. Hän sanoi, ettei saa turhaan siunata ja mainita Jumalan nimeä.

-- Niin no, helkkarissa, enhän minä sitä "turhaan" sanaa kuullut, kun Liisan-Kallu neulalla selkääni pisti.

-- Kuules, jos nyt lupaat olla kiroilematta, niin minä annan sinulle tuokkosellisen marjoja.

-- Sinäkö?

-- Niin minä.

-- Mitä hyötyä sinulla siitä on, etten minä kiroile enkä siunaa?

-- Ei mitään, mutta soisin vain, että oppisit pois pahasta tavasta.

-- Paha minä olen aina ollut. Äiti tuuppii ja sanoo, että olen paha, ja isä sanoo: "älä ole vallaton" ja kylän väki sanoo, vaikka muut ovat kuria tehneet: "sen on muona-Matin paha poika-veitikka tehnyt". Mutta minä siitä viisi välitän. Voi Jestas kun nuot mäkäräisetkin purevat niin onnettomasti.

-- Tuollaisesta siunaamisesta opettaja kielsi, se on Jumalan nimen turhaan lausumista.

-- Totta minun täytyy jotakin sanoa, kun mäkäräiset purevat. En minä vain viitsi joka sanaani punnita. Mutta mihinkä sinä marjasi viet?

Sakki rallatteli:

Minnekä tie Suorana vie.

-- Kyllä se kaupunkiin täältä suoraan menee.

-- Ei maar menekkään.

-- Kuules, sinusta varmaan tulisi opettaja, kun saisit koulua käydä.

-- Ei, pappi minusta tulisi.

-- Olisi se sentään kurjaa, kun täytyisi käydä koulua.

-- Oi, minäpä vasta iloinen olisin, jos saisin oikein suuressa koulussa käydä ja tulla papiksi.

-- Olet sinä kumma sentään! Sitä minä en vain viitsisi, en, vaikka sanottaisiinkin hyväksi, kuten kaikki sinua kiittävät. Minä en enään menekkään kouluun syksyllä; annettakoon vain tukkapörröä, mutta kouluun en mene.

-- Mennään vain yhdessä ja ollaan hyvät ystävät.

-- En mene. Nyt lähden kotia. Tule sinäkin, mennään yhdessä kaupunkiin. Ensimmäisistä marjoista maksetaan siellä aina enemmän kuin maalla.

-- En tule, minä tahdon viedä ensimmäiset marjani pappilaan. Kun näkevät tuohiseni, niin kaikki ilostuvat, ja ensi kerralla saan kupillisen kahviakin, ja sitten ottavat minulta marjoja koko kesän, vaikka kuinka paljon veisin. Monen täytyy tuoda pois marjansa, kun niitä on runsaasti saatu, mutta minulta ottavat aina.

-- Kai maar he sinulta ottaisivat, vaikka ensimmäiset kaupunkiin veisit.

-- Ei, he ovat pyytäneet minua tuomaan heille varahimmat.

-- Mistä hiidestä sen tietäisivät, että sinä minun kanssani kaupungissa olet ollut?

-- Tiedänhän itse.

-- Hm. Niin no, ehkä se olisikin paha, ettet sinä veisi, en sitte kehoitakaan sinua enään kanssani tulemaan mutta minä en ole milloinkaan pappilaan vienyt. Lähden pois jo, tuohiseni on vallan täynnä.

Sakki kävi alakuloiseksi. Jojun puhe teki hänen miettiväiseksi. Hän tunsi, että toverin kodissa elettiin toisin kuin hänen kodissaan, hän tunsi ettei Joju kokonaan ollut itse syypää pahuuteensa, mutta hän ei tietänyt, miten asiaa voisi parantaa, ei mistä pahe tuli, hän tunsi vain hämärästi, että jotakin nurjaa oli olemassa. Hän huokasi ja sanoi ääneensä:

-- Joju parka!

Hän kulki kuitenkin yhä eteenpäin metsässä ja löysi taas hyvän marjapaikan, jossa mansikoita oli punaisenaan. Sakki riemastui ja ajatteli ensi hetkessä, että kunpa Jojukin nyt olisi poimimassa. Mutta pian unhotti hän toverinsa ja kaikki, mitä häneen koski, sekä otti puukon tupestaan ja rupesi valmistamaan tuokkosia. Yhden pienen tuokkosen hän laittoi oikein sieväksi ja poimi siihen suurimmat marjat, ja kun sitten kaikki tuokkoset olivat täynnä, laski hän ne riviin kahvakoppaan kantaaksensa ne sillä kotia.

Metsä oli vilpoinen, taivas sininen ja Sakin mieli niin onnellinen kuin sen, jolla on hyvä omatunto eikä huolta huomisesta. Hän kulki kotia päin ja rallatteli:

Pappilan lapset Kiehkurahapset Marjani saa. Hei heli laa!

Joju myöskin läheni kotiansa, ja katseli tavan takaa marjojansa. Kauniimmat hän nyyppäsi suuhunsa: "saatanhan syödä muutaman marjan, mitäpä sillä väliä on", tuumi hän. Mutta marjat vähenivät vähenemistään.

Tuossa oli muona-Matin mökki. Joju meni tupaan. Siellä oli silakkaa ja leipää pöydällä sekä piimää läkkituopissa. Poika laski marjatuokkosensa rahille ja meni ruokapöydän ääreen, johon istui syömään, mitä siinä tarjolla oli.

Äiti tuli samassa sisälle. -- No, johan sinäkin olet kotona; missä marjasi ovat? Ehkä et taas löytänytkään mitään?

-- Mitäpä nuot tuolla rahilla ovat?

-- No onhan siellä vähän marjoja sinulla, -- puhui äiti leppeämmällä äänellä. -- Mene oitis syötyäsi viemään ne kaupunkiin, etteivät litisty.

-- En tiedä, viitsinkö.

-- Kyllä viitsimään saadaan.

Jojun huuli meni vähän lerpalleen, mutta hän ei puhunut mitään, nousi vain ruualta, otti tuohisensa, läksi sanaakaan sanomatta ulos ovesta ja paiskasi sen lujasti kiinni.

-- Sitä sisua, selkääsi tarvitsisit, -- huusi äiti, hypäten hänen jälkeensä. -- Muista, että pyydät markka kolmekymmentä kannusta.

Poika meni ja oli harmissaan. Hän oli ynseä melkein aina, koska kaikki häntäkin ynseydellä kohtelivat. Mutta kulkiessaan muistui Sakki hänen mieleensä, tuo kummallinen poika, joka hänelle osotti hyvyyttä, ilman että itse sai siitä pienintäkään hyötyä.

Samassa hän näki edessään erään kotikylänsä akan, joka tavallisesti torui kylän lapsia ja jolle lapset tekivät tepposia juuri siksi, että tämä aina oli valmis suuttumaan. Nyt Joju unhotti kaiken harminsa, unhotti Sakin hyvyyden, ja rupesi vain tuumimaan, miten voisi tehdä jonkunlaista kuria akalle.

Maantien varrella sijaitsevan kartanon puutarha-aidan rakosista pistäysi ulos sireeninvesoja, ja Joju sieppasi muutamia suuria lehtiä taskuunsa sekä kulki hiljakseen akan perässä. Vähän matkaa kartanosta kasvoi maantien molemmilla puolin tiheä kuusimetsä. Joju juoksi metsään, ja jouduttuaan aivan akan kohdalle, hän asetti lehden suunsa eteen ja pamahutti sitä niin, että akka hätkähtäen katseli ympärilleen, mutta läksi, kun ei mitään näkynyt, jälleen kulkemaan. Joju hiipi yhä metsässä maantien varrella ja paukahutteli tuon tuostakin sireenin lehtiä, siksi että kaikki olivat lopussa. Nyt hän läähättäen juoksi muijan perässä ja huusi: -- Odottakaa, Reetta muori, pelkään niin helkkaristi, kun tuolla ammutaan metsässä. Sotilaat luulemma siellä pitävät leikkisotaa.

-- Hyvänen aika, mihinkä tässä nyt joudutaan? Ovat minun jo pelästyttäneet aivan hukkaan, kun en käsittänyt, mistä se pauke tuli. Jospa tässä edes olisi torppa, johon suojaan pääsisi.

-- Niin, Reetta muori, kyllä teidän hullusti käy, ellei leikkisota jo ole loppunut. Mutta minä riennän kaupunkiin, että saan marjani kaupaksi. Hyvästi, muori!

Joju riensi marjoineen kaupunkia kohti, mutta muori jäi miettimään tuota epäiltävää ampumista, ja vihdoin hänelle selvisi, että koko ampuminen "oli kun olikin vain Joju-ilkiön temppuja".

II.

-- Hyvää päivää! Onko meidän Ruskasta täällä näkynyt?

-- On. Sakki juuri vast'ikään sanoi, että muona-Matin Ruskanen tuolla portin takana ammuu, ja minä käskin hänen laskemaan sen karjapihaan, siksi kunnes hän joutuisi saattamaan sitä kotia.

-- On niistä elävistä se vastus näin kuumalla varsinkin, kun kärväsparvien hätyyttämänä juoksevat minne milloinkin. Mutta millä tässä köyhä eläisi, jollei maitotippaa olisi lapsilleen antaa? Kyllä tässä vastus sittekin on, kun lehmänkin elannosta on päivätyöt tehtävät.

-- Niin kuinkas sitten, ei suinkaan ilmaiseksi.

-- No semmoiset kun provasti saisivat kyllä ilmaiseksi antaa köyhän muonamiehen lehmän käydä pappilan laitumella.

-- Kyllä sitten lehmiä ilmaantuisi pappilan hakaan niin monta, ettei enään omille olisi ruohonkorttakaan.

-- Niin, sopii sinun puolustaa, kun olette hyvissä varoissa; mutta toista meidän on.

-- Työllämme mekin elämme, ja kaikin kokoomme sen mukaan, kuin voimia riittää.

-- Millä sitä lapset kokoovat?

-- Hannes meidän on jo renkipoikana, ja Sakki saa hyvän päiväpalkan marjojen poimimisella.

-- Mitä niillä marjoilla saa. Olen itse joskus pyhä-iltoina poiminut ja vienyt kaupunkiin, mutta ne menevät kokoon, ja sitte ei niistä saakkaan sitä hintaa, mitä pitäisi saada, vaan rouvat sanovat: "ne ovat litistyneitä, ei ne ole friskiä", -- minä viisi heidän "friskistään", sanoin vain: ellei kelpaa, niin saa olla kelpaamatta, itselleni ne ainakin kelpaavat, -- ja siihen jätin koko rouvan ja toin marjani kotia. Hukkaan sinne menisin päiviäni panemaan.

-- Joka paljon pyytää, ei mitään saa, sanoo sananlasku. Olisit myynyt sillä hinnalla, minkä rouva olisi antanut, niin varmaan olisit kuitenkin saanut vaivasi palkituksi.

-- Mutta kas kun en viitsinyt antaa.

-- Meidän Sakki on koonnut jo 50 markkaa pelkillä mansikoilla.

-- Hyvänen aika! Ei Joju vain viitsisi, enkä minä liioin. Olemmekin isän kanssa tuumineet, että syksyllä muuttaisimme Helsinkiin; siellä sitä kuuluu sentään aina saavan paremmin työn ansiota.

-- Luuletko? Epäilen minä vain. Kyllä täällä vähemmällä toimeen tulee. Jos tulot ovat tavallaan niukemmat, niin saattaahan täällä lehmän pitää, kun ahkeraan kokoo lehtiä talven varaksi. Ja kun sitten vielä on perunamaata, niin siinä jo on särvintä sen verran kuin meikäläiset tarvitsee. Lapsetkin suuressa kaupungissa joutuvat kaikenlaisiin viettelyksiin.

-- Oli mit'oli mutta kyllä sinne muutamme.

-- Katsokaa, äiti, miten suuria mansikoita olen löytänyt niitynpientarelta!

-- No katsoppas vain Sakkia, niitä varmaan on koko kannu! sanoi muona-Matin vaimo.

-- On kyllä. Joka päivä hän marjoja ainakin tuon verran kotia tuo.

-- Käskekää Jojuakin marjaan, hauskempi olisi yhdessä poimia, ja huomenna veisimme marjat pappilaan, -- sanoi Sakki.

-- Kai sinä siellä jo joka paikan olet kohlinut. Ei suinkaan maksa vaivaa sinne mennä.

-- Kyllä niitä joka päivä uusia kypsyy.

-- Niin, mitä hänen vaivoistaan. Entäpä tätä sitten, eipä hänen aikansa kallis ole, ei hän muutakaan kokoon saa. Pane poika marjaan, että oppii työtä tekemään. Pahuutta vain oppivat, elleivät työtä tee, mutta mieli on hilpeä ja tyytyväinen, kun ovat jotakin saaneet toimeen. Eikö olekkin hauskaa, Sakki poikani, kun tulet väsyneenä kotia ja tiedät jotakin ansainneesi?

-- On niin kovin. Ja kun oikein paljon saan, laitan marjapöpörää, ja se vasta hyvää on, sitä äitikin mielellään syö.

-- Tässä minäkin viivyttelen. Täytyy mennä saattamaan Ruskas kotia.

Matin-Miina meni, mutta seuraavana päivänä tuli Joju iltapuolella hakemaan Sakkia marjaan.

Pojat läksivät.

Sakki kulki vakavasti etsien marjapaikkoja, mutta Joju rallatteli:

Tilulallallaa, tilulallallaa, Kumpi meistä nyt ensiksi marjan saa? Tilu tai, tilu tai, Sakki marjan sai.

Kaikesta, mitä Joju metsässä näki, sai hän ilon aihetta, mutta marjat jäivät poimimatta. Kun sattuivat kävelemään sileän nurmikon poikki, heitti hän kuperikeikkaa, ja toisinaan hän viskasi polulla olevan kuusenkävyn varpaillaan ilmaan. Väliin hän otti pienen kiven, sylkäisi siihen ja heitti sen menemään semmoisella vauhdilla, että vinkuna ilmassa kuului.

-- Mutta tulehan poimimaan mansikoita, et tuolla tapaa saa mitään pappilaan vietäväksi!

-- No kun en marjoja löydäkkään.

-- Tuolla mäen lappeessa varmaankin on hyvä marjapaikka.

Pojat riensivät sinne, missä Sakki, joka oli tottunut marjoja etsimään, arvasi niitä löytyvän, ja siinä olikin mansikoita punaisenaan. Jojukin oli ihmeissään ja alkoi ahkerasti poimia tuokkoseensa. Mutta kauan hän ei malttanut olla hiljaa työssään, silmät lensivät kaikkialle, eikä se ollut kummakaan, sillä kylläpä luonto tällä kohtaa oli ihana. Maa oli vanhaa kaskimaata ja loitosti kaltevaa järvelle päin. Saaret ja niemet näkyivät tänne monimutkaisina. Koivumetsä, jossa tummat kuuset siellä täällä levittivät varjoaan, ympäröitsi kolmelta taholta kaskea. Joju ei tietensä tätä kaikkea ihaillut, mutta hän oli ihastuksissaan, ymmärtämättä mitä varten. Hän hyppi, huusi ja huuhueli. Suuri, vanha riippakoivu oli tulen säästämänä jäänyt mäen rinteelle, ja sen koukkuiset haarat nyt miellyttivät Jojun silmiä. Yhdellä hyppäyksellä oli hän tuon lehevän puun haaralla istumassa. Mutta silloin hän kuuli kummallisen rapsahduksen etäämpänä olevasta kuusesta, hän katsoi tarkkaan sinne päin ja näki, miten orava kapusi ylös puuta pitkin. Silmänräpäyksessä oli Joju maassa jälleen, ja nyt hän melkein yhtä vikkelästi kuin orava kiipesi kuusta pitkin ylöspäin oravan perässä, luullen saavansa sitä sen pitkästä hännästä kiinni. Mutta turha tämä yritys kuitenkin oli. Orava riensi kuusen latvaan asti ja pääsi vikkelällä hyppäyksellä toiseen vieressä olevaan puuhun.

-- Joju, Joju, missä olet? Joju hoi?

-- Täällä olen, -- huusi poika, joka kiipesi alas puusta ja läksi juoksemaan Sakin luo. -- Aioin juuri saada oravan hännästä kiini, mutta se pahuus pääsikin toiseen puuhun.

-- Ja aina vain puhut noin rumia sanoja. Katsoppas, nyt on tuokkoseni ja koppani ihan täynnä, mutta kuinka paljo sinulla on?

-- Minulla ... niin ei minulla paljoa ole. Mutta mihinkä ne jätinkään?... Joju lähti etsimään marjatuokkostansa.

Pitkän aikaa kuljettuansa kaskessa hän sen vihdoin löysi, mutta se oli vain puolellaan marjoja.

-- Poimitaan nyt yhdessä sinulle, että sinunkin astiasi täyteen saadaan.

-- Sinäkö taas auttaisit minua? Noh, poimitaan vain yhdessä; mutta kuules, Sakki, kun minä tulen isoksi ja taidan jotakin tehdä, niin silloin minä autan sinua. Sinä olet ainoa, joka et milloinkaan ole sanonut minua pahaksi poikanulikaksi.

Pojat poimivat tuokkoset täyteen ja veivät ne sitten kotiin, jossa marjat perattiin; huonoimmat erotettiin pois, ja niihin sullottiin ruisjauhoja tahi talkkunajauhoja. Tätä sekotusta nimitettiin pöpöräksi ja lapset söivät sitä herkkuna. Pyhä-iltana pojat päättivät viedä marjansa pappilaan.

III.

-- Äiti, kaikki isot tytöt ovat krokettia lyömässä, eivätkä huoli pienistä mukaansa. Mitä nyt sitte teemme?

-- Teidän sopii olla piilosilla... Tai onhan niitä monenlaisia muitakin leikkejä. Leskistä esimerkiksi saatatte juosta, -- sanoi pruustinna, joka muisti nuorena paljon pitäneensä siitä leikistä. Hän silitteli lempilapsensa vaaleita, silkinhienoja hiuksia ja käski tytön mennä kiltisti leikkimään.

Solmia meni kumppaniensa luo ja ehdotteli, että rupeaisivat piilosille. Vähän aikaa oli tämä leikki hauskaa, mutta vieraat tytöt tahtoivat jotakin uutta leikkiä jälleen. Solmia ehdotteli leskistä, mutta heitä oli kahdeksan, siis tasaiset parit; yhden täytyi jäädä leikistä pois, kun yksi leskeksi rupesi. Ei sekään oikein sopinut, mutta päätettiin kuitenkin, että vuorottain yksi jäisi pois, sillä leskisillä oleminen oli "julman hauskaa".

Lapset juoksivat ja ilakoitsivat oikein sydämmensä pohjasta, aina yhä uudestaan kuului: "viimeinen pari ulos!" He eivät heti huomanneet Jojua ja Sakkia, jotka marjatuokkosineen seisoivat pihalla tikapuuhun nojautuneina seuraten halajavin silmin heidän leikkiään. Mutta nyt tuli Solmian vuoro olla leikistä poissa, ja silloin hän huomasi pojat sekä juoksi riemastuneena Sakin luo, huutaen: -- Marjapojat! -- ja laski iloissaan pienet kätensä Sakin olalle.

-- Oi, miten kauniita mansikoita! Ja minullekkin pikku tuokkonen! Kuinka oletkin kiltti! Viekää nyt äidille mansikat, hän tulee kovin iloiseksi. Tulkaa nyt minun kanssani.

Solmia läksi edellä kyökkiin ja sitte äitinsä luo saliin, jossa vieraat olivat, sekä ilmoitti, että marjapoikia oli kyökissä kaksittain. -- Ja minä sain Sakilta tällaisen tuokkosellisen marjoja. --

Tyttö riensi jälleen kyökkiin ja pruustinna meni verkalleen perässä sekä maksoi pojille heidän marjansa, mutta tyttö joka näki teetä par'aikaa kaadettavan, kuiskasi äidillensä:

-- Eikö Manda saa antaa teetä kupillisen noille pojille?

-- Kyllä, kyllä lapseni.

-- Istukaa tänne kyökkiin, -- sanoi Solmia marjapojille, -- te saatte teetä. Oi, kuinka hyvältä nämät mansikat tuoksuvat!

Pojat jäivät teetä odottamaan, ja pruustinna sanoi kyökkipiialle: -- Mukavaa, että saimme marjoja, nyt ei tarvitse muuta jälkiruokaa laittaa illaksi.

Solmia meni tarjoamaan kumppaneillensa mansikoita, ja he kyllä pian tekivät niistä suoraa. Sitte rupesivat jälleen juoksemaan. Marjapojat tulivat pihalle, mennäksensä kotia, mutta jäivät nytkin katselemaan lasten leikkiä. Joju ei muistanut suutansakaan kiinni panna, vaan oli se ihastuksesta jäänyt raolleen; hänen tummat silmänsä oikein säkenöitsivät, ja hän olisi niin halusta lähtenyt joukkoon, kun olisi tohtinut vain.

-- Meitä on liika vähän. Sakki, tule mukaan, ja sinä toinen poika, etkö tahdo juosta? Sittenhän saisi nimismiehen Einokin kumppaneita.

Sakki piilotti päänsä tikapuitten taakse eikä puhunut mitään, mutta kun Solmia toisti pyyntönsä, sanoi hän: -- En minä kehtaa.

-- Kyllä minä tulen, huudahti Joju iloissaan.

-- Kuinka sinä noita käskit, -- sanoi nimismiehen tyttö, joka oli jo kahdentoista-vuotias.

-- Ovathan ne puhtaissa vaatteissa, ja sitten ne ovat kilttejä lapsia, ja äiti on sanonut, että kaikkien kilttien lapsien kanssa saa leikitellä, -- vakuutti yhdeksänvuotias Solmia, ja rupesi enemmän asiaa ajattelematta asettamaan tovereitaan pariksi. Itse hän piti Jojun.

Mutta nytkös syntyi vilkas juokseminen. Solmiaa ja Jojua ei kukaan voinut erottaa, sillä Joju oli vikkelä kuin lintu, hänpä olisi voittanut vaikka minkä juoksijan. Ei nyt koetettukaan enää saada Jojua kiini, mutta vaikka Solmiaa koetettiin saavuttaa, oli Joju aina ennättänyt tarttua häneen ennen muita.

Nyt tahtoivat kaikki vuorostaan juosta Jojun kanssa, sillä he huomasivat, että hänen ansiotaan se oli, että Solmiaa ei kiinni saatu. Ei heistä kukaan enää muistanut, että hän oli köyhän mökkiläisen poika. Mutta Joju muisti nyt, että hänen piti mennä ajamaan lehmää haasta, ja sanoi, että hänen täytyi jo lähteä pois.

-- Oliko hauskaa juosta? -- kysyi Solmia ystävällisesti.

-- Oli niin pannahitten hauskaa.

Nyt katsoivat kaikki lapset hämmästyneinä toisiinsa.

-- Hyi, kuinka rumasti sanoit! Ethän sinä enään koskaan puhu sillä tapaa? Jumala suuttuu, -- sanoi Solmia.

Joju huomasi, että hän oli sanonut sopimattomasti, ja ensi kerran häntä hävetti. Hän rupesi itkemään ja juoksi Sakin luo, pyytäen häntä tulemaan pois.

-- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Sakki, mutta Joju vain nyyhkytti.

Pikku Solmia tuli hänen luoksensa ja sanoi lohdutellen: -- Älä ole suuttunut, kyllä minä luulen, että sinä olet kiltti poika, et sinä enää koskaan puhu noin tuhmia sanoja.

Joju ei uskaltanut katsoakaan tyttöön, vaan veti Sakkia hänen takinliepeestään ja pyysi yhä häntä tulemaan pois, ja niin loppui tämä ensin iloisesti alotettu ilta.

Sakin kotona Joju vasta kertoi asiansa, sanoen: -- Se kiltti papintyttö häpesi minun tähteni, kun se paha kiroominen taas tuli suuhuni, mutta nyt en sitä enää milloinkaan tee.

-- Joju parka, -- sanoi Sakin äiti, -- ei sellaisesta pahasta tavasta ole helppo päästä, mutta hyvä on, että sen pahaksi ymmärrät, kyllä siitä ajan mittaan sentään pääset.

-- Mitä Joju vääräksi ymmärtää, sitä ei hän milloinkaan tahallaan tee, -- vakuutti Sakki, ja ne sanat saivat Jojun kyyneleet kuivumaan.

IV.

Vinha tuuli puhalteli, lakaisten Helsingin muutenkin siistejä katuja. Ihmiset kulkivat kiireesti pohjois-Esplanaadin katua pitkin. Kellastuneita lehtiä lenteli ristin rastin heidän ympärillään. Luonto ja ihmiset olivat ikään kuin levottomassa hyörinässä ja pyörinässä.

Tämän levottomuuden vastakohtana kulki eräs poikanulikka hiljakseen katua pitkin, seisattui tuon tuostakin puotien ikkunain eteen katselemaan kaikkea sitä komeutta, kuin niistä loisti esiin. Tarpeeksensa katseltuaan hän lähti taas rallattaen eteenpäin laatustelemaan. Hän oli puettu siistiin sarkatakkiin, joka nähtävästi oli jonkun maalaisräätälittären tekoa. Keskitakaa oli se lyhin, ja etuliepeet riippuivat pitkinä, ehkä siitäkin syystä, että poika niitä venytteli, pitäen käsiään takin taskuissa. Vähitellen hän näytti ikäänkuin väsyvän tuohon katselemiseen; hän haukotteli ja meni istumaan eräälle penkille esplanaadiin. Siinä istuessaan hän kuuli kummallisia ääniä. Ne lähenivät, ja nyt hän selvästi erotti sanat: "Uusi Suometar, Nya Pressen o' Hystasbla-ade"... Ja samalla tuli esiin pieniä poikia, jotka sanomalehdet kainalossa juoksentelivat pitkin katuja. Nyt ei pojalla enään ollut aikaa istua, vikkelästi hän nousi penkiltä ja juoksi erään sanomalehtipojan luo, sanoen:

-- Mitä sinä huudat?

-- Myyn sanomalehtiä, osta pois, kom o' sööp. Uusi Suometaar, Nya Pressen o' Hystasbla-ade.

-- Mistä noita lehtiä saa? Annas kun minäkin huudan.

-- Tuossa on. Tahtoisitko tulla myyjäksi?

-- Tahtoisin, se vasta hauskaa olisi.

-- Rautatien-kirjakaupassa niitä on. Mikä sinun nimesi on, ja mistä sinä olet? -- kysyi sanomalehtipoika, luoden tutkivan katseen toveriin, joka oli paljon siistimmässä puvussa kuin hän.

-- Nimeni on Joju, ja minä asun Albertinkadun loppupäässä. Mutta annappas minunkin huutaa.

-- Noh, koetappas nyt.

-- Uusi Suometa-ar, Nyija Rässen ja Huus-tasplaade...

-- Ei se ollut oikein. Sinun pitää sanoman blaade eikä plaade. Hystasblaade: etkä myöskään saa sanoa: Nyija Rässen, vaan Nya Pressen. Noin keskenämme, kun sanomalehdistä puhumme, on meidän vain tapana sanoa Prässi, mutta kun huudamme, niin täytyy sanoa selvään koko nimi.

-- No annappas kun koetan: Uusi Suometaar, Nya Pressen o' Hystasblaa-de.

-- No niin, nyt se kävi oikein, pian sinä opitkin. Huudetaan nyt sitte vuorotellen ja kävellään yhdessä.

-- Tämä vasta hauskaa on. Saanko huutaa oikein niin paljo kuin jaksan?

-- Huuda päälle vain, kyllä _meidän_ kaupunkimme seinät kestävät, ei ne kesken halkea.

Joju huusi niin heleällä äänellä, että jos joku taiteen harrastaja olisi sattunut häntä kuulemaan, niin varmaankin hän olisi pyytänyt valtio-apua tämän uuden kyvyn laulajaksi kasvattamista varten. Huudettuaan Joju, sillä välin kuin kumppanin vuoro oli, iloissaan hyppäsi eteenpäin. Hän ei enää laatustellut kädet taskuissa tyhjäntoimittajana, hän oli nyt innokkaana virantoimittajana, hän oli jo alkanut Helsingin virkeää elämää. Laulettuaan Uusi Suometar, Nya Pressen ja Hystasblaa-de, oppi hän ohikulkeville myöskin sanomaan: -- Osta nyt, sööp ny.

-- Huomenna, varhain aamulla, täytyy sinun tulla asemalle, minä vien sinun kirjakauppaan. Se herra, joka siellä meille lehdet antaa, tuntee minun hyvin, ja kun minä sinun sinne vien, niin kyllä sinä kohta pääset myyjäksi. Sinä saat numeron lakkiisi. Mutta muista vain tulla, etten sinua suotta etsi.

Pojat erkanivat, ja seuraavana aamuna he tapasivat toisensa jo varhain aamulla rautatien torilla.

-- No nyt sinun toimitan sanomalehden myyjäksi, -- sanoi Jojun toveri ja näytti hyvin mahtavalta, kun oli ottanut suosikikseen vieraan pojan.

He läksivät myymälään, jossa olivat ensimmäisinä. Sanomalehtipoika sanoi heti:

-- Tässä on nyt poika, joka myöskin tahtoisi lehden myyjäksi. Hän on minun toverini, kyllä minä hänen takaan.

-- Vai niin. Mistä tämä poika on?

-- Täältä hän on, asuu Albertinkadun loppupäässä.

-- Mikä on talon numero?

-- Ei hän muista, mutta jahka lähdemme pois, niin minä saatan häntä ja katson, mikä se on.