Chapter 2

Marit makasi ulkona kirkkomaalla ja hänen ympärillänsä seisoi joukko vaimoja, jotka säälien häntä katselivat. "Voi raukkaa, kuinka kalpea hän on! -- Onko täällä kukaan, joka tuntee häntä? -- Hän ei ole täältä kotoisin". Marit kuuli surinaa ympärillänsä, vaan ei virkkanut mitään. Hän ei muistanut muuta kuin yhtä asiata, vaan sitä hän muisti. Hän tuli kotia. Hän ei tietänyt kuinka jalat häntä kannattivat; vaan kotia hän tuli kuitenkin. Hän heittäytyi erään kistun päälle luhdilla, hän ei itkenyt, ei rukoillut eikä ajatellut, hän ainoasti makasi siinä. Nyt kuuli hän kuinka joku huusi hänen nimeänsä useita kertoja. Hän hypähti pystyyn, hän muisti taas missä oli; rouva häntä kutsui. Marit juoksi alas kyökkiin.

Siinä seisoi rouva. "Vihdoin viimeinkin", kuului huuto häntä vastaan. "Saanko luvan kysyä missä hän on oleskellut tänä päivänä? Onko mokomaa nähty, -- juosta pois nyt, kun meillä on niin kova kiire. Enkö sanonut että hänen piti jäädä tänne? Vai kuinka -- tule nyt ruoan kanssa ja tee se pian".

Marit kallisti päätänsä, hän puri hampaansa yhteen, mutta hän ei hiiskunut sanaakaan. Sisällä tuvassa olivat jo ruoalla. He olivat iloiset ja juttelivat kaikesta mitä kirkossa oli nähty. Marit kävi ympäri ruokaa tarjoomassa.

"Se oli pulskea mies, tuo toinen sulhasmies", sanoi ylioppilas, "hän, jonka nimi oli Anders, luulen minä, mutta mistä hän tuon vanhan noidan oli saanut! Näytti kuin se olisi ollut hänen isoäitinsä. En minä vaan ymmärrä kuinka mies voi heittää itseänsä pois tuolla lailla".

"Marit", sanoi rouva, "tarjoa maisterille enemmän kastinta".

Marit pisti kastin-maljan esille, mutta hän vapisi niin että hänen täytyi ottaa tuolin karmista kiinni. Ylioppilas katsahti häneen. "Parempi olisi ollut, että hän olisi ottanut esimerkiksi sinut, Marit", sanoi hän veitikkamaisesti ja nauroi.

Marit ei tietänyt mitenkä kävi; mutta malja pääsi hänen kädestänsä niin että kastin vuosi alas ylioppilaan hienoja vaatteita myöten. Siitäpä vasta hämmennystä syntyi. Rouva oli aivan onnetoin ja hän sekä morsian juoksivat edestakaisin, pesivät, hieroivat, kuivasivat ja valittivat kuinka surkeata oli saada semmoista palvelusväkeä. Marit oli horjunut ulos kyökkiin pyyhinliinojen kanssa ja rouva tuli hänen jälkeensä.

"Tiedätkö mitä, hyvä Marit", sanoi hän -- "tämä käy liian pitkälle siistissä seurassa. Minä olen nyt kärsinyt tätä tämmöistä kaksi vuotta, mutta olkoon se nyt päättynyt. Muuttoajan jälkeen sinä et enää astu minun huoneeseni, ymmärrätkös?"

Marit nojautui seinää vasten, kyyneleet silmissä. "Minä en ole oikein terve", sanoi hän matalalla äänellä.

"Kipeäkö? Niin kai. Kipeitä te olette niin pian kuin vaan vastaan käy. Nyt saat olla niin hyvä ja la'ata hulluttelemasta siksi että päivällinen on ohitse, silloin voit mennä ylös lepäämään kun olet astioita pessyt. Tule nyt tuomaan enemmän kastinta".

Marit luuli kadottavansa järjen, vaan hänen täytyi kestää yhtä kaikki. Hän meni taas sisään, passasi niinkuin ennenkin, hän kuuli että puhuivat häistä, että pitivät puheita ja lauloivat, vaan mitä tuo kaikki merkitsi, siitä hän ei selville päässyt. Hänen korvissansa kohisi ja suhisi, niinkuin kosken kohina. Kun hän oli saanut kaikki reilaan, riensi hän ylös luhdille ja heittäytyi erään kirstun päälle. Hän ei saanut suustansa sanaakaan, vaan vääntelihe ja kääntelihe kuin sairas. Viimein sanoi hän tuskissaan: oi Jumal' auta minua! Hän ei rauhaa eikä lepoa saanut, hän heittihe sinne tänne -- ei. -- Hän hypähti seisaalle ja istui taas kannelle, painoi otsaa käsiinsä, ikäänkuin saadaksensa sillä ajatuksista kiinni. Kun tuo ahdistus vähitellen poistui oli niinkuin taakka rinnallakin olisi helpompi, mutta nyt hänen katseensa oli muuttunut niin kummallisen tuimaksi. Melkein olisi voinut pelätä että hän oli järkeä vailla ja mietti jotain pahaa, semmoinen oli hänen katsantonsa. Hän ei liikahtanut kirstulta pois, vaan tuijotti eteensä ilmaan. Kyynäspäät piti hän polvillaan ja sormet olivat hiuksissa. Selvä oli että Marit jotain mietiskeli, vaikk'ei ollut helppo tietää mitä. Näin hän istui monta tuntia, mutta sitten nousi hän yht'äkkiä. Hän heitti päähänsä silkkihuivinsa ja hiipi sukkasillaan portaita alas. Vaan tultuansa ulos ja pantuansa kengät jalkaan, lensi hän hurjasti kivien ja kantojen yli sinne, josta viulun ääntä kuului ja iloinen melske häätuvasta. Hän kyseli, -- niin, tässähän Anders häitä vietti. Hän pyysi saada puhutella sulhasta ja lähetettiin noutamaan häntä. Anders oli käynyt iloiseksi hää-juomasta ja tuli mäkeä alas aidan luo ja siellä -- seisoi Marit hänen edessänsä. Kohta hän ei tuntenut Marit'ia, vaan sitten joutui hän hämille ja vetäysi pari askelta taaksepäin.

Marit meni aivan likelle häntä.

"Niin, _minä_ se olen kun olenkin", sanoi hän ja katseli suoraan Anders'in silmiin.

"Oletko sinä ulkona tässä kauniissa ilmassa?" sanoi hän ja oli hakevinansa jotain liivien taskusta.

"Niin, minä tässä olen!" sanoi Marit katkerasti nauraen. "Kaiketi arvelet minun sopivan häihisi?"

"Kuinka itse tahdot. Ei ollut sallittu että meistä pariskunta tulisi", sanoi Anders.

"Sallittu! -- -- luulet kenties että minä ai'on istua ja valittaa voivotella sinun tähtesi, vaan siinäpä erehdyt, mies. Minun silmissäni ei sinulla ole enemmän arvoa kuin tuolla kivellä tuossa", ja Marit potkasi kiveen, niin että se lensi pitkän matkan, "sen enempää arvoa ei sinulla koskaan ole ollut. Olihan helppo nähdä mitä lajia sinä olit, kun korjasit luusi vuoren toiselle puolelle".

Anders punastui vihasta.

"Tahdon ilmoittaa sinulle, Marit, ett'ei haukkumiset sinua yhtään hyödytä. -- Tätä ei nyt käy muuttaminen; mitä sinä siis tahdot?"

"Minä tahdon sanoa sinulle että olet konna", huusi Marit ja polki jalkaa maahan, "minä tahdon sanoa sinulle että sinun pitäisi hävetä olla kunniallisten ihmisten parissa, sen minä tahdon; minä tahdon sanoa sinulle että olet saattanut minut perikatoon, jotta minusta ei ikinä tule ihmistä enään". Ja Marit kääntyi aidalle päin ja purskahti itkuun.

Joku tuli kävellen pihan yli. Se oli Anders'in uusi vaimo. Tämä läheni huomatessansa heitä.

"Seisotko täällä juttelemassa kerjäläistytön kanssa", sanoi hän Anders'ille; "jos hän tahtoo ruokaa, voi hän mennä kyökkiin".

Marit otti kädet kasvojen edestä, kuultuansa sen.

"Kerjäläistyttö?" sanoi hän, meni aivan likelle vaimoa ja pudisti nyrkkiänsä hänen nenänsä alla. "Ei, mutta sinä olet kerjäläis-akka, sinä, joka olet varastanut hänet multa! Vaan minua hän olisi tahtonut, minua hän kosi kauan aikaa ennen sinua, minua hän rakastaa yhtä kaikki, vaikka sinulla on muutamia lehmiä. Ja minä olen yhtä kunniallinen minä, kuin sinä, sen tahdon sanoa sulle, etkä sinä ole sitä päivää näkevä, jolloin minä kerjäisin killinkiä Kari Bjaaland'ilta. Ota sinä vaan kultakappaleesi, sinä hupakko, minä en sitä ottaisi, vaikka se heitettäisiin jälkeeni".

Kari oli puuastunut, hän puri hampaansa yhteen ja katseli alas miehensä puoleen.

"Sinä kuulet sen, Anders?" sanoi hän.

Anders seisoi siinä suuttuneena ja hämmästyneenä; hän ei tietänyt mitä tehdä, mutta meni viimein Marit'in luo ja otti hänen käsivarrestansa kiinni.

"Sinun pitää mennä nyt, Marit, taikka" -- --

"Niin, lyö minua jos uskallat", huusi Marit katsoen suoraan Anders'in silmiin, "minä panen vetoa siitä, ett'et uskalla -- -- Näetkös, -- sinä olet pelkuri nyt, Anders Bjaaland, ehkä hieman häpeetkin. Se hiukkanen miessydäntä, mitä sinulla on ollut, on kaiketi piiloittunut akan hameen taakse nyt".

Anders oli vaiti, mutta Kari tuli ja otti hänen takinhihastaan kiinni. "Jumala tietäköön miksi sinä seisot ja kuuntelet häntä, näethän että hän on hullu".

Marit kuuli sen ja nauroi.

"Hullu?" sanoi hän, "ei, kyllä sinä hullumpi olet, joka otat sinua kaksikymmentä vuotta nuoremman miehen. Niin, mene sinä", huusi hän poismenevän Karin jälkeen. "Nyt saat istua lihomassa avarassa tuvassasi, sinä, Marit kyllä voi orjaella ja tehdä työtä käsillänsä. Hyvästi siis, Anders Bjaaland, voi hyvin ja tanssi lystikkäästi tänä iltana, ole vaan varoillasi, ett'en minä riipu kuin lyijy sinun kenkiesi anturoissa; älä luulekkaan että niin helposti eroitat itseäsi minusta. Olen yöllä ahdistava rintaasi, päivällä olen laskeva kiviä tiellesi ja astuessasi kynnyksen yli olet minuun kompastuva. Ei yhtään auringon sädettä ole valaiseva huonettasi, sillä ulkopuolella seison minä pimentämässä. Hei vaan, kyllä silloin tulet viettämään iloista elämätä! Pilkkanauru on soiva korvissasi kun tahtoisit muistutella jotain virren-nuottia, ja kirkossa istuessasi minä istun sun vieressä ja kuiskaelen siitä miehestä, joka myi itsensä perkeleelle kahdesta kiiltävästä hopeataalarista. Olet ehkä silloin silmälläsi etsivä Marit'ia, vaan hänen silmänsä on oleva kuiva, hän on naurava sinulle, hän on --"

Anders oli jo ladon toisella puolen, mutta hän oli viivystellen astunut ylöspäin. Marit puhui niin kauan kuin Aders'ia näki, tuijoitti vielä siihen suuntaan, mihin hän oli hävinnyt, ja istui sitten tien varrelle, kasvot käsiin kätkettyinä.

Oli jotensakin pimeä kun Marit palasi. Kotona olivat häntä etsineet noin tunnin aikaa, vaan eivät löytäneet. Rouva oli raivoissaan, hän torui ja lähetti ihmisiä ulos etsimään tarkemmin; sillä oli sovitettu niin, että seuran oli ehtiminen paimenmajalle vuoren kukkulalle ennen yötä, jota varten jo oli tilattu yösijoja siellä edeltäkäsin. Ja tuossa Marit sitten tuli ovesta sisään hiljaa ja tyynesti niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Rouva katsoi häneen niinkuin puusta pudonneena, mutta Marit meni vaan piisin luo ja rupesi siellä askaroimaan.

"Vai hän tulee viimeinkin, hän tahtoi arvattavasti että meidän piti odottaa siksi kun hänen olisi mukava lähteä", sanoi rouva pilkallisesti; "mutta, kyllä minä opetan sua sanomaan itseäsi kipeäksi ja sitten juoksemaan tanssiin nuorten miesten jälkeen". Näin sanoen juoksi hän Marit'ia vastaan, antaaksensa hänelle korvapuustin.

Marit huomasi sen, hän kääntyi äkkiä ja tarttui rouvan ranteesen niin voimakkaasti, että rouva oli huutamaisillaan.

"Ette lyö", sanoi hän vaan ja katsoi terävästi rouvan silmiin. Rouva vaaleni; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt että Marit'illa oli noin kylmä ja kova katsanto; hän vaikeni ja meni toiseen huoneesen.

Hetken kuluttua oli koko seura matkalla hevosineen päivineen eikä sanaakaan enää haastettu siitä, mitä oli tapahtunut. Oli kuutamo, jotta ei ollut vaarallista vaikka tulivatkin vähän myöhään paimenmajalle. Marit kävi muitten jälessä, jalka asteli koneentapaisesti eteenpäin, ei hän nähnyt vuoria eikä kukkuloita ja ennenkuin tiesikään olivat jo perille tulleet. Hän sai sijansa lattialla, niinkuin muutkin, vaan ei saanut unta silmiinsä koko yönä. Havaittuansa että kaikki hänen ympärillänsä nukkuivat, hiipi hän hiljaa ovesta ulos ja jäi seisomaan kiviportaille katselemaan. Kuu oli täysi ja valaisi vaalealla, kalman kylmällä valollaan autiota avaraa vuoristoa ylt'ympäri. Hänen jalkojensa juurella oli kanervikot, ja ilma oli niin kirkas että sopi nähdä sekä kanervikot että kaikki ra'otkin kallioseinissä, ja samalla se oli raitis ja keveä. Ei karjan kelloa kuulunut, ei virran kohinata eikä lehden liikutusta. Kaikki seisoi täällä ikäänkuin kuunnellen mahtavien vuorihuippujen läheisyydessä, jotka avaruudessa ylpeästi nostivat valkoiset huippunsa taivasta kohti. Ne tiesivät ett'ei myrskyt eikä pilvet voineet heitä siirtää pois niistä paikoista, mihin olivat juurtuneet. Heidän ei tarvinnut rukoilla paikkaa eikä palvelusta keltäkään, he olivat herroja alallansa eivätkä toista tarvinneet. Suuren sinertävän sumuvaipan vetivät he ympärilleen kun yö kolkostui, ja valkoiset päät loistivat kuutamossa. Marit istui alas portaille. Hän mielestänsä vahvistui katsellessaan näin miehuullista ja suureellista. Vasta kun rupesivat liikkumaan sisällä paimenmajassa, nousi hän ja meni sisään. Hän tunsi silloin että oli istunut kauan, sillä koko hänen ruumiinsa värisi.

VIIDES LUKU.

Marit oli kotona taas ja oli ruvennut tavallisiin töihinsä. Hän oli luullut että olisi parempi kun taas oli kotona, vaan ei hän koskaan ollut kärsinyt niinkuin nyt. Hän luuli vahvistuvansa ja hän heikontui. Tuo kylmä rauha, jonka oli saavuttanut istuessansa sinä yönä vuorella polttavain ajatustensa kanssa, se raukesi nyt tyhjiin, kun hän oli palannut kotiseudulleen. Tuolla _ulkona_ oli se paikka, missä olivat toinen toistansa kohdanneet, ja se tie, missä hän oli seisonut. Täällä sisällä oli kirstu morsiusvaatteineen, joita hän oli ommellut. Missä hän kulki ja kävi, luki hän vaan _hänen_ nimeänsä joka paikassa -- Kaikki oli täynnä muistoja pienimmästä ruohonkorresta pienimpään astiaan seinällä. Hän huomasi olleensa ja eläneensä tässä ainoassa ajatuksessa kaksi pitkää vuotta; se ajatus oli häntä kantanut kaiken vaivan ja kärsimyksen läpi, ja nyt -- kaikki oli muserrettu ja tyhjää. Marit vaipui alas kirstun viereen ja purskahti itkuun semmoiseen, että oli niinkuin se kestäisi ijankaikkisesti. Mitä oli hänen tehtävä ja mihin mentävä? Täällä hänen oli mahdotoin olla ja elää, jossa haava alinomaa revittiin uudestaan auki.

Tuomari oli kutsuttanut Marit'in luoksensa ja nuhdellut häntä siitä, että hän oli käyttäynyt sopimattomasti. Miesten tuvassa oli Endre kysynyt leipoiko hän häitä varten, koska oli jauhoissa nenän alta, mutta Marit käänsi vaan kalpeet kasvonsa häntä vastaan eikä vastannut. Ei täällä ollut ketään, joka olisi voinut puhua hänelle lohdutuksen sanaa, vilvoittaa tuota polttavaa otsaa ja virvoittaa kuihtuvaa sydäntä. Ei, tämä oli liikaa. Epätoivossaan meni Marit alas järvelle, lopettaaksensa päivänsä siellä, mutta kuinka lienee ollutkaan, oli kuin tuntematoin käsi olisi häntä pidättänyt eikä hän voinut muuta kuin tuijoittaa synkkään syvyyteen.

Yöllä hän ei nukkunut, päivällä toivoi hän olevansa tuhat syltä maan alla sill'aikaa kuin talon tyttäret lensivät tanssista tanssiin; salista kuului soitantoa ja naurua alas Marit'in luo, joka istui taistelemassa ajatustensa kanssa pienessä, kylmässä kamarissaan.

Miksi heidän oli niin hyvä ja hänen niin tuskallista? Miksi piti hänen nähdä lasten iloista leikkiä nurmella ja muiden tekevän työtä, nukkuvan rauhassa ja iloitsevan, sill'aikaa kuin hän ei saanut elää eikä kuolla?

Eräänä iltana toinen tyttäristä, se, joka oli kihloissa, tuli myöhään kotiin jostakin iltaseurasta. Hänen sulhasensa häntä saattoi. He seisoivat vähintäin puolen tuntia kuiskailemassa ovella ennen kuin erkanivat toisistaan, näytti kuin eivät olisi tahtoneet päästää toinen toistansa. Kun pääovi oli suljettu meni neito hiljaa kyökin ikkunain ohitse ja aikoi mennä takatietä sisään, mutta säpsähti aika lailla nähdessään noiden kalpeain kasvojen katsovan ruudun kautta ulos. Kasvot liikahtivat kun askeleita kuului. Se oli Marit. Hän meni ovea aukaisemaan.

"Sinäkö Marit olet näin myöhään valveilla?" sanoi neito astuessaan sisään. "Hyvä Jumala kuinka minua peloitit! Ethän vaan ole minua odottanut?"

"Enpä juuri! mutta en saanut unta ja arvelin sentähden että oli paras istua", vastasi Marit hiljaa.

"No, ota sitten kynttilä, niin voit auttaa minua vaatteiden riisumisessa". Neito kävi edellä ja Marit jälessä kynttilän kanssa.

"Hyvä Jumala, mikä päivä meillä on ollut tänään, Marit!" sanoi neito kun oli huoneessansa taas. "Etpä tiedä kuinka ihanaa on olla kihloissa", lisäsi hän ja silmät loistivat. Hän oli istunut sängyn laidalle ja Marit seisoi suorana ja kalpeana hänen edessänsä, kynttilä kädessä.

"Sanotaan niin olevan", vastasi Marit, vaan ei katsantonsa mitään ilmaissut.

"Etkö koskaan ole aikonut mennä kihloihin, Marit?" kysyi neito ja alkoi riisua päältänsä osto-kiharat peilin edessä.

"En tiedä mitä se hyödyttäisi", kuuli hän saman syvän äänen lausuvan takanansa.

"Jos voisin ymmärtää teitä talonpoikia", huudahti neito ja kääntyi kummastellen. "En luule teillä olevan yhdenkään killingin arvosta hellätuntoisuutta -- pidä vaari, sinä tiputat kuumaa talia päällesi!"

Marit vapisi niin että tulista talia tipahteli alas hänen kädellensä.

"Ei se tee mitään", sanoi hän, pyyhkäsi pois talin ja piteli kynttilää kuin ennen.

"En, sillä he eivät koskaan kirjoita toisillensa eikä heitä koskaan yhdessä nähdä, ja toinen on heille yhtä hyvä kuin toinenkin. Hyi, se on inhoittavaa!" neito veti ylenkatseessaan hameen päältänsä pään yli. "Mutta puhuivathan ihmiset, että sinulla oli joku, Marit? Kuinka sen asian käy?"

"Arvattavasti se ei käy laatuun sitten", vastasi Marit samalla kylmällä äänellä.

"Oi, sinä lasket vaan leikkiä", sanoi neito ja nauroi, "-- hyi, älä toki tuijoita minuun tuolla lailla, näyttää kuin minä -- -- sillä sinun täytyy kuulla että se on ihanata Marit. Niin, niin, odota vaan huomiseksi, niin minä ripitän sinua. Ja nyt hyvää yötä, älä unohda kynttilää, ja sitten -- kuule Marit! älä unohda herättää minua varhain huomenna, niin olet kiltti. Oi, mikä päivä meillä on ollut tänään".

Ja neito vaipui unen helmaan ja näki suloista unta, mutta Marit kulki liehuva kynttilä kädessä kylmän käytävän läpi.

Huomenna siis -- neito aikoi häntä ripittää. _Hänkö_ uskoisi itsensä näille ihmisille, jotka eivät häntä ymmärtäneet, jotka eivät olleet puhuneet hänelle ainoatakaan kehoittavaa sanaa siitä asti kuin hän tänne tuli! Ei, ennen -- hän seisoi epäillen, hän kävi istumaan, nousi uudestaan, mutta ei mitään rauhaa löytänyt. Tänne hänen oli mahdotoin jäädä, -- ei minutiksikaan, ei hetkeksikään. Hän teki jyrkän päätöksen. Hänen täytyi pois, kapineensa hän kyllä voi saada jälestäpäinkin. Hän pani röijyn kiinni rinnalla, heitti huivin päähänsä, avasi varovasti oven ja meni pois pimeässä yössä. Hänestä oli niinkuin hänellä ei olisi ollut tunnetta rahtuakaan.

Marit kävi nopeasti tien yli, niin nopeasti kuin jalat vaan veivät häntä. Hän oli käynyt itäistä tietä, vaikka ilman mitään tarkoitusta. Hän tahtoi vaan mennä kauas, mitä kauemmas sitä parempi, mihinkä, hän ei tietänyt. Viimein hän uupui ja uupui erään puun juurelle, minne kävi lepäämään.

Vasta aamulla hän heräsi ja hieroi silmiänsä, kummastellen missä oli ja muistellen kuinka oli tullut. Nyt hän muisti sen. Tiellä seisoi vanha vaimo ja katsoa töllötti häneen.

Selässä akka kantoi risutakkaa, jonka oli metsässä koonnut. Hän jäi ensin tielle tuijoittamaan Marit'iin, vaan sitten tuli hän lähemmäksi.

"Ei, Jumal' auttakoon! Eikö se ole tuomarin Marit?" sanoi hän, katsoa tuijoitti ja pudisti päätänsä.

Marit ei ollut sitä kuulevinaan, eikä vastannut mitään.

"Onko hän nyt sinut hyljännyt", jatkoi akka ja tirkisti ihan Marit'in kasvoihin, "ja sitten herrasihmiset ovat ajaneet sinut ulos? Ha -- ha -- ha -- vaan enkö sitä jo sanonut?" Ja akka nauroi niin että vapisi ja taputti Marit'ia olkapäälle. Sitten rupesi hän laulamaan:

"Ja mies tuo vaan lensi ilman muuta Ja neitoselle hän tuppas' suuta, Hän tuppasi kerran, tuppas' kaks, Ei neitonen tullut pahemmaks".

"Niin -- niin -- kaikenlaista merellä tapahtuu, sanoi hyle, kun sitä ammuttiin silmään, ja jos kovan sijan itsellensä valmistaa, niin saapi maata sen mukaan. Vaan sentähden ei ole hirteen mentävä. Tänään minä, huomenna sinä. Pyytölinnut eivät viisastu: ne lentävät pihlajamarjoja syömään ja joutuvat joka vuosi pyydyksiin, ja turha olisi valittaa siitä". Akka kävi ja jutteli itsekseen kunnes oli tiellä taas. "Tule nyt", huusi hän Marit'ille, "niin saat ruokamurusen. Olet kaiketi nälkäinen, arvaan minä, ja ehkä et ole hienompi nyt kuin että voit istua Gunhild'in töllissä".

Marit nousi ja seurasi, vaan ei sanaakaan vastannut. Akka miellytti Marit'ia samalla kuin hän kammoitti. Gunhild meni kappaleen matkaa takaisin samaa tietä, jota myöten Marit oli tullut, kunnes seisahtui erään kiviroukkion edessä, joka oli puoli-mädänneellä ovella varustettu. Tämän oven rei'ät olivat huolellisesti savella ja sammaleilla paikatut. Gunhild nosti ha'an ja meni sisään.

"Ole varoillas", sanoi akka Marit'ille, "kyllä saat kumartua, tämä mökki ei ole tehty hienoja varten".

Hän heitti takansa nurkkaan ja rupesi käsiänsä hieromaan. "Niin, tässä näet koko juhlasalin", jatkoi hän kun Marit katseli ympärillensä, "suuri se ei ole, mutta se on hyvä. Tässä minä istun kuin rotta lävessään ja nauran sekä papille että voudille ja kaikille muille kissoille. Niin, totta tosiaan se saisi kärsälleen, joka pyrkisi tänne nuolemaan". Akka nauroi taas ja rupesi laulamaan.

"Huh!" sanoi hän väristen, "täällä on vallan kylmää aamuhetkillä, mutta meillä on hyvä ystävä". Näin sanoen otti hän povestansa taskumatin, otti siitä suullisen ja ojensi pulloa Marit'ille. Marit pudisti päätänsä. "Joutavia! Juo sinä vaan, ei se ole varastettua".

"En tahdo", vastasi Marit ja sysäsi pullon pois puoleltansa.

"No, no, tee kuinka tahdot, en minä aio pakoittaa ketään, joka ylenkatsoo Jumalan hyviä lahjoja", sanoi hän ottaen vieläkin suullisen, "se oli kelpo mies, joka viinan keksi; mutta nyt tahtovat senkin ryöstää meiltä köyhiltä raukoilta. Minusta vallanpitäjät voisivat tehdä jotain hyödyllisempää, kuin toimittaa viinaveroja ja tullia; eivät he kuitenkaan saa meitä tapetuksi. Heidän pitäisi istua täällä minun töllissäni jonakin kylmänä talvispäivänä, jotka nyt pitävät puheita ryyppäämisestä ja pirun viettelyksistä -- huh, Jumal' auttakoon -- luulenpa että he kylläkin nöyrästi kiittäisivät viinapisarasta". Näin puhuen pani Gunhild pienen padan tulelle. Marit oli nyt tilaisuudessa katsoa ympärillensä. Huone oli pieni, yhtä pitkä kuin leveä. Kaksi seinää oli kivistä rakettu ja rei'ät täytetyt sammaleilla ja sahajauhoilla sekä ulkopuolella savella tiivistetyt. Kolmas seinä oli yhtäläinen, sillä eroituksella vaan että oli ovi keskellä, mutta neljäntenä seinänä oli paljas kallio, jota myöten vettä tipahteli ehtimiseen, vaikka katto oli siihen kiinnitetty niin tivisti kuin mahdollista oli ollut. Katoksi oli pantu muutamia hirsiä, lautoja ja turpeita niiden päälle. Päivää näkyi ainoastaan savulävestä, joka oli suolinahalla peitetty. Eräässä nurkassa oli oljista ja heinistä valmistettu vuode, toisessa seisoi hiilihanko ja pata-ripustin riippui katosta alas. Pieni puu-penkki seisoi lattialla, vaan se oli myöskin ainoa huonekalu, paitsi lukotointa arkkua, joka seisoi vuoteen vieressä.

Gunhild otti jotain mustaa eräästä paperista arkusta ja pani veteen, jota jo kiehui.

"Nyt saat hyvää kahvia", sanoi hän, "niin, minä takaan että se maistaa melkein yhtä hyvälle kuin tuomarin, mutta ei ihmettäkään, sillä palavathan tuomarin polttopuut padan alla". Gunhild nauroi niin että sai kyyneleitä silmiinsä. "Niin, jos hän tietäisi että minä käyn nuuskimassa hänen metsissään, kyllä hän pian virkamahtiinsa hyppäisi silloin. Ei tarvita muuta, kuin tuommoinen viatoin oksa", hän potkasi lattialla olevaa puun-oksaa, "niin he nostavat semmoista melua, kuin taivas ja maa olisivat hukassa, he haastavat oikeuteen, vaativat korvausta, uhkaavat vankihuoneella ja kaikella pahalla; mutta minä olen heidät pettävä, niin, totta tosiaan olen kun olenkin". Gunhild oli ottanut kaksi astiaa esille, johon hän kaasi kahvin.

"Nyt Gunhild tahtoo tarjota sinulle mitä hänellä on, vaikk'et viimein huolinut hänen neuvoistaan. Vaan enkö sitä sanonut? Enkö sitä jo sanonut? Niin, roistoja he ovat kaikki -- ah kuinka se kahvitippa teki hyvää -- roistoja he ovat. He ovat olevinansa piru tietää mitä herroja, ja sitten heillä ei ole omaa paitaakaan. Kauniita kosioita tosiaankin! Kun häitä on vietetty ei heillä ole vaateriepuakaan, mutta sitten vaimo pannaan orjaelemaan. Voit olla tyytyväinen että kävi niinkuin kävi, kyllä selkä olisi kyyristynyt ja silmät vetäytyneet jos olisit tullut hänen vaimokseen".

Gunhild puhalsi kahviin, jotta hetken äänettömyys syntyi; Marit istui vastapäätä, kuppi kädessä katsellen ja kuunnellen Gunhild'ia, joka levitteli itseänsä takan vieressä.