Part 7

Heti messun jälkeen palasin samaa tietä. Hannun lapset keräysivät ympärilleni vastaanottamaan siunattua leipää, jota minä niille toin. Niitä oli kuusi, vanhin ei vielä kahtatoista täyttänyt. Siunattu leipäni ei ollut paljoakaan suurempi suupalaa, jonka vuoksi minä annoinkin sen Hannun vaimolle jaettavaksi yhtä suuriin osiin.

Sill'aikaa asetteli Punainen Hannu minua varten takkavalkean eteen jakkaran, itse istahtaen ympyriäiselle pölkynpätkälle, jonka kieräytti jalallaan tulisijan luo. Hänen vaimonsa kohensi kekäleitä raskailla pihdeillä, ja kattilakoukussa riippui muuripata, jossa porisi isoja keltaisia perunoita.

Heti ensimäisenä sunnuntaina oli Punainen Hannu sanonut minulle:

"Minäkin olen vanhemmistani lapsena jäänyt."

Ja vähitellen oli hän minulle kertonut, että hänet oli kuudentoista vanhana sijotettu halonhakkaajan palvelukseen tähän samaiseen kunnas-taloon. Aivan pian oli hän oppinut kiipeilemään puiden latvoihin, sitoakseen sinne köyden, jolla piti taivuttaa puuta alaspäin. Päivätyön päätyttyä hän sitte halkokantamus seljässään läksi edellä, ehtiäkseen pikemmin taloon, missä halonhakkaajan pikku tyttö oli valmistamassa illallista.

He olivat saman ikäisiä, ja heti oli heistä tullut hyvät ystävyksetkin.

Sitte tuli onnettomuus, joulu-yönä.

Vanha halonhakkaaja läksi keskiyön jumalanpalvelukseen, luullen lasten sikeästi nukkuvan. Mutta hepä olivatkin nousseet jalkeille heti hänen mentyänsä. He tahtoivat vanhukselle palaamaksi valmistaa pikku jonlukemut ja iloitsivat jo ennakolta hänen hauskasta hämmästyksestänsä.

Tyttönen pani kastanjia paahtumaan sekä nosti pöydälle hunajaruukun ja omenaviinihaarikan, ja Hannu sytytti isoista haloista kelpo takkavalkean.

Aika kului; kastanjat olivat kypsiä, mutta halonhakkaaja yhä viipyi poissa. Lapset istuivat lattialle tulen eteen lämmittelemään ja lopulta nukahtivat siihen, toinen toiseensa nojaten.

Hannu heräsi pikku tytön kirkunaan. Ensimältä hän ei käsittänyt, miksi se kohotti käsivartensa korkealle ilmaan pesän edessä.

Vasta kun tyttö ponnahti jaloilleen, lähteäkseen juoksemaan, näki Hannu, että hän oli syttynyt palamaan.

Tyttö oli jo avannut puutarhan veräjän ja juoksi nyt puiden lomitse, valaisten niitä liekeillään.

Silloin Hannu syöksi hänen jälkeensä, otti kiinni ja heitti hänet lähteensilmään.

Tuli sammui heti, mutta yrittäessään sitte vetää häntä lähteestä maalle huomasi Hannu hänet niin raskaaksi, että luuli hänen kuolleen. Hän ei liikuttanut jäseniään, ja pojan kesti kauvan ponnistella, ennen kuin sai hänet ylös. Sitte hän vei tytön takaisin taloon, laahaten häntä perässään kuin halkosylystä.

Isot halot olivat jo silloin punaisena hiiloksena; yksi ainoa, kaikkein isoin, joka oli muita kosteampi, oli jäänyt savuamaan ja hiipumaan.

Pikku tytön kasvot olivat pelkkänä mustansinervänä pöhöttymänä, ja hänen puolialastomassa ruumiissaan näkyi isoja punaisia täpliä.

Hän sairasti kauvan, ja kun hänet vihdoin luultiin parantuneeksi, huomattiinkin hänen menettäneen puhelahjansa.

Hän kuuli varsin hyvin, saattoipa nauraakin kuten muutkin; mutta hänen oli mahdoton ääntää ainoatakaan sanaa.

Kun Punainen Hannu kertoi minulle noista tapahtumista, seurasi hänen vaimonsa häntä katseillaan, kuin kirjaa lukien.

Hänen kasvoissaan oli syvien palohaavojen arpia, mutta siihen tottui pian, ja silloin huomasi vain hänen sievän suunsa, valkeat hampaansa ja hieman levottomat silmänsä. Hän kutsui lapsiaan pitkäveteisellä äänellä, ja silloin pienokaiset juoksivat paikalle, ymmärtäen kaikki hänen liikkeensä.

Minäkin olin suutuksissani siitä, että heidän piti muuttaa pois kunnas-talosta.

He olivat viimeiset ystävät, mitä minulle oli jäänyt, ja minulle juohtui ajatus kertoa heistä rouva Alphonselle siinä toivossa, että hän suostuttelisi miehensä antamaan heidän pysyä paikassaan.

Tilaisuuden puhutteluun sain kerran, kun hra Tirande pistäytyi poikansa kanssa liinavaatehuoneeseen, keskustellen kaikenlaisista maatilalla tehtävistä muutoksista.

Hra Alphonse ei tahtonut pitää karjaa. Hän puhui maanviljelyskoneiden ostamisesta, kuusien kaatamisesta ja kunnaan rakennuttamisesta. Navettarakennuksista muodostettaisiin konevajat, kunnas-talosta tulisi rehulato.

En tiedä, kuunteliko rouva Alphonse; hän häkilöitsi pitsiänsä hyvin tarkkaavaisesti.

Niin pian kuin molemmat miehet olivat menneet, uskalsin ruveta puhumaan Punaisesta Hannusta.

Minä selitin kuinka suurta hyötyä hän oli tuottanut isäntä Sylvainille, puhuin siitä murheesta, joka hänessä oli herännyt ajatellessaan, että hänen täytyisi poistua niin kauvan asumastansa kodista. Kun vihdoin vaikenin, odottaen tuskallisesti vastausta, veti rouva Alphonse virkkausneulansa takaisin pitsin silmästä ja pahotteli:

"Taisin erehtyä tuossa yhden silmän."

Hän laski yhdeksääntoista ja lisäsi:

"Sepä nyt meni -- minun täytyy purkaa kokonainen rivi."

Kun minä vein tämän vastauksen Punaiselle Hannulle, hän vimmastui ja heristeli nyrkkiään Vanhaakaupunkia kohti. Mutta hänen vaimonsa laski kätensä hänen olalleen, katsoen häntä silmiin. Paikalla tyyntyi Hannu.

Hän muutti pois kunnas-talosta tammikuun lopussa, ja minä tulin hyvin surulliselle mielelle.

* * * * *

Nyt minulla ei enää ollut yhtään ystävää. Maatilaa oli vaikea tunteakaan. Kaikki järjestivät asioita omaksi mukavuudeksensa, ja minusta tuntui kuin minä yksin olisin ollut uusi tulokas. Palvelijatar silmäili minua epäluuloisesti, ja päiväläiset karttelivat joutumasta puheisiin minun kanssani.

Palvelijattaren nimi oli Adèle. Kaiken päivää kuuli hänen morisevan ja loksuttavan puutöppösiänsä. Hän kolisteli aina, oljillakin kulkiessaan. Pöydässä hän söi seisaallaan, ja hän vastaili isäntäväkensä huomautuksiin töykeästi.

Hra Alphonse oli korjauttanut pois talon edustalta penkin ja istuttanut sijalle pieniä viheriöitseviä pensaita, jotka ympäröittiin ristikkosuojuksilla.

Vanha jalavakin, johon huuhkaja oli kesä-iltasin liihottanut huhuilemaan, kaadettiin.

Vanha puu oli kaiketikin jo aikaa sitte herjennyt luomasta varjoa talolle. Ainoastaan latvassa oli enää lehväviuhka: se oli ikäänkuin pää, jota se taivutti kuuntelemaan mitä alhaalla sanottiin.

Puunhakkaajat arvelivat, ett'ei sen kaataminen olisi kovinkaan helppo urakka. Se saattaisi suistuessaan ruhjoa talon katon.

Asiata pohdittiin puoleen ja toiseen, puun tyveä kierreltiin ja kaarreltiin, kunnes viimein päätettiin köyttää se paksuilla köysillä, joista sitte vedettäisiin, niin että se kaatuisi lantakasan päälle.

Kaksi miestä työskenteli kokonaisen päivän kaatopuuhassa, ja samassa kun sen luultiin rauhallisesti kallistuvan kyljelleen, heltisi yksi köysi, ja vanha jalava kimmahti pystyyn, kaatuen vastakkaiselle suunnalle kumoon. Se viisti pitkin kattoa, pyyhkäisten mukanaan savutorven ja ison kasan kattotiiliä, ja rouhittuansa vielä seinää se mätkähti oven eteen poikittain. Yksikään sen oksista ei koskettanut lantakasaan.

Hra Alphonse ei voinut pidättää vimmastunutta karjahdusta. Hän tempasi puunhakkaajalta kirveen ja löi puuta sellaisella raivolla, että kappale kaarnaa singahti liinavaatehuoneen ikkunaan ja puhkaisi ruudun.

Rouva Alphonse näki lasinsirpaleita putoavan minun päälleni. Hän hypähti jaloilleen vilkkaammin kuin olisin osannut häneltä odottaa. Vapisevin käsin ja huolestunein katsein tutki hän juurtajaksain pöytäliinan, jota olin parhaillaan kirjailemassa.

Mutta hän ei nähnyt, että minä pyyhkielin nenäliinallani verta pikku naarmusta, jonka lasinpalanen oli raapaissut poskeeni.

Hän oli niin arka liinavaatteistaan, jotka jo alkoivat pinoutua vuoriksi, että vei minut seuraavana päivänä äitinsä luokse, näyttääkseen minulle, millä tavoin vaatekaapit on järjesteltävä.

* * * * *

Rouva Alphonsen äiti oli nimeltään rouva Deslois; mutta päivätyöläiset puhuivat aina "hovin rouvasta".

Hän oli vain yhden ainoan kerran käynyt Vanhassakaupungissa.

Hän oli minua silloin lähestynyt ja silmiään siristellen tähystellyt minua hyvin likeltä. Hän oli kookas nainen, mutta käveli kumarassa, niinkuin olisi etsinyt jotakin maasta. Hän asui isolla Gué Perdu'n (Hävinneen Kaalamon) valtiotiluksella.

Rouva Alphonse valitsi tieksemme pikku joen vartta polveilevan polun.

Oli maaliskuun loppupuoli, ja niityt olivat täynnä kukkasia.

Rouva Alphonse asteli jäykkänä polkuansa, mutta minulle tuotti iloa tepastella pehmeässä ruohikossa.

Pian saavutimme sen ison metsän, jonka reunassa susi oli siepannut minulta karitsan.

Olin tuntenut salaperäistä kammoa tätä metsää kohtaan, ja minut valtasi kerrassaan kauhu, kun poikkesimme polultamme metsän halki johtavalle tielle.

Tie oli kuitenkin leveä; sitä näkyi rattaanjälkien syvyydestä päättäen ajetun ahkerasti hevosillakin.

Päämme yllä havuneulaset rahisivat vastakkain. Niiden hieno ja kepeä sipse oli kokonaan toisenlaista kuin se kuiva ja katkonainen ritinä, jota oli metsästä kuulunut silloin kun se oli lumessa. Silti en voinut pidättyä tuolloin tällöin katsahtamasta taakseni.

Kauvan emme metsässä kulkeneetkaan; tie kääntyi vasemmalle, ja tuossa tuokiossa olimme Hävinneen Kaalamon kartanossa.

Täällä kierteli karjarakennusten taitse sama pikku joki kuin Vanhassakaupungissakin. Mutta vainiot olivat ahdatut ihan likekkäin, ja rakennukset näyttivät piiloutuvan kuusikkoon.

Asuinrakennus oli näöltään kokonaan toisenlainen kuin oli näillä seuduin tavallista. Alikerran vanhat muurit olivat hyvin paksut, ja näytti siltä kuin olisi yläkerta vain tilapäisesti nostettu sen päälle.

En voinut tuossa rakennuksessa havaita mitään hovimaista; pikemmin se johti mieleeni kannon, josta hairahtunut vesa oli puhjennut.

Rouva Deslois ilmestyi kynnykselle meidän tulomme kuullessaan.

Ja taaskin tähysteli hän minua silmiänsä räpytellen. Samassa hän äänekkäästi ilmotti hukanneensa olkien sekaan yhden soun-rahan, ja ihmetteli, ett'ei sitä ollut kahdeksassa päivässä vielä kukaan löytänyt. Puhuessaan hän jalallaan pöyhi oven eteen levitettyä ohutta olkikerrosta.

Rouva Alphonse ei ottanut häntä kuunnellakseen. Hänen pullistuneet silmänsä tuijottivat sisälle kamariin, ja hän oli melkein innostuksissaan, selittäessään käyntimme tarkotusta.

Rouva Deslois suvaitsi itse saattaa minut liinavaatehuoneeseen; hän laski avaimet kaappien päälle ja jätti minut yksikseni, kehotettuaan minua olemaan hyvin tarkkaavainen ja varomaan panemasta mitään epäjärjestykseen.

Muutamassa minuutissa olin avannut ja taas sulkenut isot kiiltävät vaatekaapit.

Mieleni olisi tehnyt lähteä heti pois. Tämä iso kylmä vaatekamari kammostutti minua kuin vankila; askeleeni kumahtelivat lattialaudoilla, niinkuin niiden alla olisi ollut syviä luolia. Minusta alkoi yht'äkkiä tuntua, kuin en enää pääsisikään koskaan ulos tästä varastokammiosta.

Minä heristelin korviani, enkö kuulisi karjapihalta jotain elämää, mutta korviini kaikui vain rouva Desloisin ääni. Se oli kova ja järeä, niin että se tunki läpi seinien kaikkialle.

Astuin ikkunan luo, jotta olisin tuntenut itseni vähemmän yksinäiseksi, mutta samassa avautui äkkiä takanani ovi, jota en ollut huomannutkaan. Käänsin päätäni ja näin sisään astuvan nuoren miehen, jolla oli pitkä valkea pusero yllään ja harmaa lakki päässä.

Hän seisahtui, ikäänkuin kummastellen, että huone ei ollut tyhjillään, ja minä yhäti katsoin häneen, kykenemättä siirtämään katsettani pois.

Hän astui lattian poikki, katseittemme hellittämättä toisistaan, ja poistui, tölmäten mennessään ovenpieleen. Minuuttia myöhemmin hän meni ikkunan ohi, ja silloin taaskin sattuivat katseemme vastakkain.

Minulla oli rauhaton olla, ja minä suljin häneltä auki jääneet ovet, tietämättä miksi.

Vähän jälkeenpäin rouva Alphonse tuli minua noutamaan, ja me läksimme takaisin Vanhaankaupunkiin.

Hra Alphonsen tultua Paulinen sijalle olin minä ottanut tavakseni mennä istumaan jonkun matkan päähän maatalosta, rehevään pensaikkoon, rautatammesta muodostetulle istuimelle.

Nyt kevään tullen pistäysin sinne tavallisesti silloin kun päiväläiset polttelivat piippuaan tallin seinustalla.

Kauvan aikaa istuskelin siellä illan kohinaa kuunnellen, ja useinkin syntyi minussa kiihkeä toivo olla puiden kaltainen.

Tänä iltana johduin minä ajattelemaan Hävinneen Kaalamon miestä. Mutta joka kerta kun yritin päätellä hänen silmiensä väriä, tunkeutuivat ne niin syvälle minun silmiini, että ne tuntuivat kokonaan valaisevan sieluni.

* * * * *

Seuraava sunnuntai oli Pääsiäispäivä. Adèle oli hra Alphonsen vaunuissa lähtenyt messuun. Minä jäin yksikseni yhden päiväläisen kanssa pitämään talosta huolta. Aamiaisen jälkeen mies heittäysi pitkälleen olkiläjälle oven eteen, ja minä kätkeysin pensaikkooni.

Koetin kuulla kellojen kumahtelua. Mutta maatila oli liiaksi kaukana kylistä, eikä kellonääni miltään taholta kantanut minuun asti.

Ajatukseni liitelivät sisar Marie-Aiméehen. Muistelin myöskin Sophieta, jolla oli tapana herättää minut joka vuosi kuuntelemaan kaupungin kaikkia kelloja, silloin kun ne yht'aikaa kaijuttelivat pääsiäis-soittoa.

Kerran sattui, ett'ei hän herättänytkään ajoissa, ja hän oli siitä niin pahoillaan, että seuraavana vuonna pisti ison kivenmukulan suuhunsa, valvoaksensa kerrassaan koko yön. Aina kun uni uhkasi hänet voittaa, kalahtivat hampaat kiveen, ja hän valpastui heti.

Minä muistelin myöskin isoa messua, jossa Colette oli laulanut niin voimakkaalla äänellä. Verestin muistissani huimat kisamme nurmikoilla ja sisar Marie-Aiméen toimekkaat puuhat suurilla juhlapäivällisillä.

Mutta tänä iltana näenkin sisar Marie-Aiméen hienojen ja lempeiden kasvojen sijasta rouva Alphonsen tylyn hahmon ja hänen miehensä kiiluvat silmät, jotka minua kovin pelottivat. Ja ajatellessani, että minun täytyisi vielä kauvan oleskella maatilalla, tuli mieleni hyvin alakuloiseksi.

Kun vihdoin olin väsyksiini asti itkenyt, huomasin hämmästyksekseni, että aurinko oli jo aivan alhaalla. Pensaikon oksien lomitse näin poppelien pitkien varjoviirujen niityllä yhäti pitenevän. Ja lähempänä itseäni huomasin niinikään suuren varjon, joka liikahteli. Se läheni, pysähtyi, ja läheni taas.

Huomasin heti, että joku oli tulossa piilopaikkani ohitse, ja melkein samassa tunkeusikin pensastoon se valkopuseroinen mies, kulkien kumarassa oksia väistääkseen.

Kylmä väristys kävi läpi ruumiini.

Toinnuin sentään hyvin nopeasti, vaikka minua edelleen puistatti hermostunut vavahtelu, jota en kyennyt salaamaan.

Hän jäi liikahtamatta seisomaan eteeni, eikä puhunut mitään.

Minä näin hänen silmissään kuvastuvan lempeyden, ja tunsin lämmön palaavan ruumiiseeni.

Huomasin, että hänellä oli värillinen paita, kuten Eugènella, ja kauluksen alle solmittu kaulahuivi. Ja kun hän puhui, tuntui minusta ääni jo ammoin tutulta.

Hän nojasi isoon oksaan vastapäätä minua ja kysyi, eikö minulla enää ollut vanhempia.

Minä vastasin kieltävästi.

Hän antoi nuorten silmujen verhoaman vesan luisua sormiensa lomitse ja jatkoi minuun katsahtamatta:

"Olette siis yksinänne maailmassa?"

Minä vastasin vilkkaasti:

"Oi, en, minulla on sisar Marie-Aimée!"

Ja antamatta hänelle aikaa muuta kysellä, selitin, kuinka kiihkeästi minä sisarta rakastin ja kuinka kärsimättömänä odottelin hetkeä, jolloin saisin jälleen olla yhdessä hänen kanssaan.

Olin niin onnellinen saadessani puhua hänestä, ett'en ollenkaan pysähtynyt.

Kerroin hänen kauneudestaan ja viisaudestaan, jotka minusta tuntuivat olevan yläpuolella kaiken.

Mainitsin myöskin hänen murheestaan minun lähtöpäivänäni ja kuvailin hänen ilahtumistansa silloin kun tulemme kohtaamaan toisemme.

Minun puhuessani hän ei siirtänyt silmiänsä kasvoistani, mutta hänen katseensa näytti tähtäävän paljoa etäämmäksi.

Kotvan vaiti oltuani hän kysyi vielä:

"Ettekö sitte täällä ketään rakasta?"

"En", sanoin minä; "kaikki ne ovat poissa, joita rakastan."

Ja vähän katkerasti lisäsin:

"Yksin Punaisen Hannunkin ovat häätäneet pois!"

"Mutta eihän rouva Alphonse kuitenkaan liene häijy?" arveli hän.

Vastasin, ett'ei hän ollut häijy eikä hyvä, ja että voisin lähteä hänen luotaan vähääkään surematta.

Samassa kuulin hra Alphonsen palaavien vaunujen ratinan ja nousin lähteäkseni.

Hän väistyi hiukan syrjään, antaakseen minulle tilaa, ja jäi yksin pensaikkoon.

Illalla minä käytin Adèlen satunnaista hyväntuulisuutta hyväkseni ja tiedustelin häneltä, tunsiko hän Hävinneen Kaalamon päivätyöläisiä. Hän sanoi niistä tuntevansa ainoastaan vanhimmat, sillä sen koommin kuin rouva Deslois oli leskeksi jäänyt eivät uudet pysyneet pitkää aikaa paikassaan.

Joku selittämätön arkuus esti minua mainitsemasta valkopuseroista miestä; ja Adèle lisäsi leukojansa käännellen:

"Onneksi on hänen vanhempi poikansa palannut kaupungista: päivä työläisten asema paranee."

Seuraavana päivänä, rouva Alphonsen häkilöidessä kapulapitsiä ja itse ommellessani, ajattelin minä valkopuseroista työmiestä.

En voinut ajatuksissani erottaa häntä Eugènesta. Hän käytti samanlaisia sanoja kuin Eugène, ja olin minä heissä huomaavinani yhdennäköisyyttäkin.

Illemmalla luulin nähneeni hänen astelevan karjarakennusten ohi, ja hetken kuluttua hän todellakin ilmestyi liinavaatehuoneen kynnykselle.

Hänen katseensa solui minusta pois, pysähtyäkseen rouva Alphonseen; hän piti päätänsä pystyssä, ja vasen suupieli oli vähän kohollaan.

Rouva Alphonse virkahti hänet nähdessään veltosti:

"Ka, Henrikö siinä."

Hän antoi suudella itseään molemmille poskille ja osotti sitte vieressään olevaa tuolia. Mutta puhuteltu siirsi palttinan syrjään ja istuutui vinoon pöydänlaidalle.

Adèlen juuri kulkiessa ohi huomautti hänelle rouva Alphonse:

"Jos näette mieheni, niin sanokaa, että veljeni on täällä."

Olin hyvän aikaa ymmällä; sitten yht'äkkiä tulin selville, että hän oli rouva Desloisin vanhempi poika.

Minulle ennen outo häpeäntunne sai minut rajusti punehtumaan, ja sydämeni pohjasta pahottelin, että olin hänelle puhunut sisar Marie-Aiméesta.

Minusta tuntui kuin olisin heittänyt kauneimman kalleuteni tuulen vietäväksi, ja kaikista ponnistuksistani huolimatta oli minun mahdoton pidättää muutamia karvaita kyyneliä, jotka heruivat suupieliini ja siitä vasta tipahtelivat hienolle pellavakankaalle, jota pallistin.

Henri Deslois istui pöydän kulmalla kauvan aikaa.

Joka hetki tunsin hänen katseensa kasvoillani ikäänkuin raskaana painona, joka esti minua kohottamasta otsaani.

Kaksi päivää jälkeenpäin tapasin hänet taaskin pensaikossa.

Nähdessäni hänet rautatammi-istuimella, tunsin jalkojeni herpaantuvan, ja minä seisahduin.

Hän nousi oitis luovuttaakseen minulle paikkansa, mutta minä vain yhäti tuijotin häneen.

Hänen silmissään oli sama leppeys kuin ensimäiselläkin kerralla, ja ikäänkuin odottaen minulta jotakin uutta kertomusta kysyi hän:

"Eikö teillä tänä iltana ole mitään minulle sanottavaa?"

Kaikki mieleeni johtuvat puheenparret tuntuivat minusta turhilta; pudistin vain päätäni. Hän jatkoi:

"Olinhan minä viime kerralla ystävänne."

Tuo muisto suurensi suruani, ja minä vastasin lyhyesti:

"Te olette rouva Alphonsen veli."

Poistuin hänen luotansa enkä enää sittemmin uskaltanut palata pensastoon.

Hän palasi useasti Vanhaankaupunkiin.

Minä varoin häneen katsahtamastakaan, mutta hänen äänensä kuohutti aina syvästi mieltäni.

* * * * *

Punaisen Hannun lähdettyä en tiennyt miten kuluttaa aikaani messun jälkeen. Joka sunnuntai kävelin kunnas-talon ohi. Monasti pilkistelin ikkunaluukkujen raoista sisälle, ja kun sattumoilta löin otsani lautaan, narahti luukku niin oudosti, että kammostuneena hätkähdin taaksepäin.

Eräänä sunnuntaina huomasin, ett'ei ovessa ollutkaan lukkoa. Painoin sormellani säppiä, ja paikalla kimmahti ovi kumeasti auki.

En ollut odottanut sen avautuvan niin helposti, ja seisoskelin nyt siinä, aikoen sulkea sen jälleen, jatkaakseni kävelyäni. Mutta kun kolina oli tauonnut, ja aurinko paistoi huoneeseen häikäisevänä valosuunnikkaana, päätin minäkin mennä sisälle, jättäen oven auki.

Isosta liedestä olivat poissa sekä kattilakoukku että korkeat patajakkarat; koko huoneessa oli jäljellä vain paksut pölkynpäät, joita Punaisen Hannun lapset olivat istuiminaan käyttäneet. Kaarna oli hivuuntunut pois, yläpinnat paljosta käytännöstä kiillottuneet ja ikäänkuin vahatut. Toinen kamari oli typö tyhjä; sen lattia ei ollut kivilaatoilla laskettu, ja sängynjalat olivat kaivaneet kuoppia kovaksi tallattuun multapermantoon.

Takaovi ei ollut lukossa sekään, ja pian olin minä puutarhassa.

Multapenkeissä oli vielä muutamia talvikasviksia, ja hedelmäpuut hohtivat kukkasissansa.

Useimmat niistä olivat hyvin vanhoja, monet käyristyneitä, ja niiden oksat riippuivat kuin tuntien kukatkin liian raskaiksi kantaa.

Puutarhan päässä kunnas laskeusi loivana rinteenä laajalle tasangolle, jota käytettiin karjan-laitumena, ja taampana kohosi poppelirivi erottajana tasangon ja taivaanrannan välille.

Vähitellen opin tuntemaan jokaisen kohdan maisemasta. Tuossa kunnaan juurella kiertelee pikku joki. Vettä en näe, mutta pajupensaat näyttävät taipuvan taaksepäin, päästääksensä sen ohitseen.

Se katoaa Vanhankaupungin rakennusten taakse, joiden katot ovat saman väriset kuin kastanjapuutkin, ja tuolla se taas pistäikse esille. Se kimaltelee paikotellen soleitten poppelien välissä ja häviää sitten isoon kuusimetsään, joka näyttää ihan mustalta ja jossa Hävinnyt Kaalamo piilee. Tuolla on tie, jota myöten kävelin rouva Alphonsen kanssa hänen äitinsä luokse... Hänen veljensä oli tietysti tullut samaa tietä silloin kun oli ilmestynyt eteeni rautatammipensaikossa.

Tänään ei tiellä liikkunut ketään. Kaikkialla loisti hieno vehreys, ja niin kauvan kuin tähystelinkin puuryhmien lomiin, ei missään näkynyt valkoista puseroa.

Pensaikkoakin haki minun katseeni, mutta maatalon rakennusten katot kätkivät sen näkyvistä.

Henri Deslois oli Pääsiäissunnuntain jälkeen käynyt siellä jo monta kertaa. En olisi osannut sanoa, mistä sen tiesin; mutta niinä päivinä en voinut pidättyä kiertelemästä pensaikkoa.

Eilen oli Henri Deslois tullut liinavaatehuoneeseen minun ollessani siellä yksin. Hän oli tehnyt sellaisen liikkeen, kuin aikoessaan puhutella minua.

Silloin oli katseeni kiintynyt häneen niinkuin ensimäisellä kerralla, ja hän oli poistunut sanaakaan puhumatta.

Ja nyt seisoessani tässä aitaamattomassa puutarhassa, kukkivien värihernepensaikkojen ympäröimänä, minut valtasi kaipuu saada asua täällä koko ikäni.

Iso omenapuu kumartui minun puoleeni ja kastoi oksiensa latvoja lähteeseen.

Lähde kumpusi vanhan puunrungon ontelosta, liristen pikku purona kukkalavojen lomitse.

Tämä kukkasista ja kirkkaasta vedestä rikas kasvimaa näytti minusta maailman kauneimmalta yrttitarhalta, ja kääntäessäni pääni taloa kohti, joka oli kokonaan avoinna auringolle, odotin aina yliluonnollisia olentoja sieltä esille astuvaksi.

Tämä matala ja väritön talo oli minusta viehättävän salaperäinen. Sieltä kuului äkillisiä ja säännöttömiä rasahduksia, ja samassapa olin ihan kuulevinani samanlaisen kapsahduksen kuin silloin kun Henri Deslois laski jalkansa Vanhankaupungin kartanon kynnykselle.

Minä kuuntelin ikäänkuin toivoen hänen lähestyvän. Mutta askeleitten ääntä ei kuulunut. Hetken kuluttua alkoi pensaista ja puista kuulua salaperäistä sipinää.

Kuvittelin mielessäni, että olin hento puu, jota tuuli voi vapaasti huojuttaa. Sama raikas tuulahtelu, joka taivutteli pensaita, puhalteli päätäni ja sekotti hiuksiani; ja kuin omenapuuta jäljitelläkseni kumarruin minä kastamaan sormeni lähteen kirkkaaseen veteen.

Uusi rasahdus käänsi katseeni taloa kohti, enkä vähääkään hämmästynyt, nähdessäni ovella Henri Desloisin.

Hän seisoi avopäin, kädet riipuksissa.

Hän astahti pari askelta puutarhaan päin, ja hänen katseensa tähysteli tasangon yli etäisyyteen.

Hiukset oli kammattu sivujakaukselle, ja otsa kaareutui korkeana yli ohimoiden.

Kauvan seisoi hän hievahtamattomana, mutta käännähti sitte suoraan minua kohti.