Part 6
Mieleni tuli kovin suruiseksi. Ja kun yön tullen vankkurit veivät meidät maatilalle takaisin, tuntui minusta todelliselta huojennukselta päästä jälleen hiljaisuuteen ja niittyjen tuoksuun.
* * * * *
Moniaita päiviä myöhemmin, ollessamme kotiin menossa, eräs lampaistamme, joka käveli pitkin pensasaidan sivustaa, hyppäsi korkealle ilmaan. Astuessani lähemmäksi huomasin, että siltä vuoti verta nokasta. Arvelin sen satuttaneen turpansa terävään okaaseen, pesin haavan puhtaaksi enkä ajatellut asiaa sen enempää. Seuraavana päivänä kauhistuin nähdessäni, että sen pää oli tursistunut milt'ei muun ruumiin kokoiseksi. Huutoni johdosta juoksi Martine hätään, ja hänen kirkaisunsa taasen juoksutti koolle koko talonväen.
Kerroin edellisen päivän tapahtuman, ja lampuoti selitti, että lammasta oli epäilemättä purrut kyykäärme.
Nyt piti sille toimittaa huuhteluja ja jättää se navettaan, kunnes turvotus katoaisi.
Minä en parempaa pyytänyt kuin saada vaalia elukka poloista, mutta jäätyäni yksikseni sen kanssa valtasi minut kammo.
Tuo suhdaton pää, joka huojui pienoisessa ruumiissa, herätti minussa mieletöntä kauhua. Ylen määrin pullistuneet silmät, pöhöttynyt turpa, pystyiksi jäykistyneet korvat muodostivat sellaisen hirviön, jota on vaikea kuvitellakaan. Se pysyi liikahtamatta navetan keskilattialla, ikäänkuin peljäten tölmäävänsä seinään. Koetin lähestyä sitä, hokien itsekseni, että lammashan se vain oli. Mutta heti kun se kääntyi minuun päin, lennähdin minä ovelle niinkuin nuoli. Kuitenkin tuli minun sitä kovasti sääli. Toisin ajoin näytti minusta siltä, kuin tuo edes takaisin huojuva pää olisi minua nuhdellut. Silloin sekosivat ajatukseni ja tunsin olevani hulluksi tulemassa. Minun täytyi tunnustaa, että olisin voinut vaikka antaa sen kuolla nälkään, kauhuni ja inhoni vuoksi.
Sanoin sen lehmipaimenelle, ja hän otti auliisti hoitaakseen lammasta, kunnes se paranisi. Hän naureskeli hätääni, kykenemättä käsittämään, miten saatoin noin peljätä sairasta lammasta.
Minä sain vuorostani tilaisuuden tehdä hänelle vastapalveluksen, ja olin siitä hyvin mielissäni.
Eräänä aamuna oli hän sonnia irti päästäessään kompastunut ja langennut sen eteen. Sonni oli nuuskinut häntä, puuskuen ja pärskien. Se oli nuori elukka, talossa kasvatettu, ja nyt alkanut häijytellä.
Lehmipaimen pelkäsi sen joskus joutuvan raivoihinsa, ja hän oli vakuutettu siitä, että se silloin muistaisi nähneensä hänet jo kerran jaloissaan.
Olisin halusta tyynnyttänyt häntä, mutta en tiennyt mitä piti sanoa tuollaisessa tapauksessa. Lisäksi minua ällistytti, kun hän näytti nyt yht'äkkiä niin vanhaltakin: hän oli heittänyt hattunsa maahan, ja minä huomasin ensi kerran, että hänen tukkansa oli ihan harmaja.
Kaiken päivää ajattelin häntä, enkä voinut seuraavana aamuna olla menemättä omettaan silloin kun lehmät yksitellen päästettiin ulos.
Lehmipaimen katsoi tiukasti sonnia, joka nyki kytkyttänsä kärsimättömästi. Minä lähestyin elukkaa, silittelin sitä ja päästin sen irti.
Lehmipaimen laski sonnin ohitsensa, ja se porhalsi hurjana ulos; paimen ontui itse perässä, katseltuansa minua hämmästyneenä.
Pelkäsin sonnia paljon vähemmän kuin pöhöttynyttä lammasta, ja joka aamu menin omettaan, pitäen tarkasti huolta siitä, ettei kukaan minua nähnyt.
Kuitenkin oli Eugène nähnyt minut. Hän talutti minut syrjään, tähyili minua pienillä silmillään ja kysyi:
"Minkätähden sinä olet sonnin laskijana?"
Pelkäsin tuottavani lehmipaimenelle ikävyyksiä, jos sanoisin totuuden, ja koetin sopertaa jotakin selitystä, mutta en keksinyt mitään. Vihdoin sanoin, että en sitä minä päästänytkään irti. Mutta Eugène sanoi siihen pilkallisesti:
"Ethän nyt vain sattumalta ole pikku valehtelija?"
Nyt vasta ilmaisin hänelle kaikki, ja jo seuraavana lauvantaina oli sonni myyty.
* * * * *
Olin useastikin pannut merkille, kuinka hyvä Eugène oli kaikkia kohtaan. Aina kun lampuodilla tuli erimielisyyttä työläistensä kanssa, kutsui hän lopulta veljensä avuksi. Tämä sovitteli asiat muutamin sanoin.
Hän hyöri samoissa töissä kuin isäntäkin, mutta kieltäysi käymästä markkinoilla: hän ei muka olisi osannut juustonkimpalettakaan myydä.
Hän asteli verkkaan, hiukan huojuen, ikäänkuin sovelluttaakseen käyntiänsä härkien mukaan.
Melkein kaikki sunnuntainsa vietti hän Pyhässä-Vuoressa. Milloin oli liian paha ilma, jäi hän tupaan lueskelemaan. Usein pidin häntä silmällä, toivoen hänen kerrankin unohtavan kirjansa, mutta sitäpä hän ei koskaan tehnyt. Olin suuttunut siitä, ett'en milloinkaan saanut talossa mitään luettavaa käsiini. Keräsinkin itselleni senvuoksi paperinsiekaleet, mitä milloinkin löysin.
Emäntä oli sen lopulta huomannut, ja hän arveli, että minä olin saituriksi tulossa.
Eräänä sunnuntaina sain niin paljon rohkeutta että pyysin Eugènelta jotakin kirjaa, ja hän lahjotti minulle paksun lauluvihon.
Kaiken kesää kuljettelin sitä ulkosalla mukanani. Sepittelin sävellyksiä niihin lauluihin, jotka minua parhaiten miellyttivät; sitten minä kyllästyin siihen. Mutta kerran kun minä autoin emäntää Pyhäinmiestenpäivän suursiivouksessa, löysin useita kalenteri-vuosikertoja.
Pauline käski minun kantaa ne aittaan, mutta minä olin ne unohtavinani entiseen laatikkoonsa, mistä sitte salavihkaa vein niitä lukeakseni toinen toisensa perästä. Ne olivat täynnä huvittavia juttuja, ja talvi kului niin että minä en tiennyt juuri mitään pakkasista.
Sinä päivänä, jona ne lopuksi vein aitan ylisille, katselin kaikkialle ympärilleni, enkö löytäisi vielä muitakin kirjoja. En kuitenkaan muuta keksinyt kuin pienen kirjasen ilman päällyslehteä. Lehtien kulmat olivat pyöristyneet, kuin olisi kirjaa kauvan kannettu taskussa; kaksi ensimäistä sivua puuttui, ja kolmas oli niin tuhrautunut, että kirjaimet olivat kerrassaan kuluneet. Lähestyin kattoluukkua, nähdäkseni paremmin lukea, ja sivujen yläotsikoista havaitsin kirjan olevan _Telemakhoksen seikkailut_.
Avasin nyt kirjan useammasta paikasta, ja muutamat sieltä täältä lukemani rivit kiinnittivät niin suuresti mieltäni, että pistin sen muitta mutkitta taskuuni.
Ollessani juuri alas menossa juolahti mieleeni, että Eugène se kenties oli kirjan sinne pannut, ja että hän saattoi milloin hyvänsä tulla noutamaan sitä takaisin. Silloin panin sen takaisin mustalle orrelle, jolla se oli ollutkin. Joka kerta kun sain tilaisuutta pistäytyä aittaan, otin selvän siitä että kirja yhä oli vanhalla paikallaan, ja luinkin sitä aina sen verran kuin uskalsin viipyä.
Tähän aikaan sairastui taaskin yksi lampaistani. Sen nivuset menivät niin kuopalle, kuin ei se olisi pitkään aikaan syönyt mitään. Menin emännältä kysymään, miten sitä olisi hoidettava.
Emäntä herkesi kynimästä kanaansa ja kysyi, oliko lammas kovin pullollaan.
En vastannut heti. Ihmettelin itsekseni, mitä se mahtoikaan merkitä. Sitten ajattelin, että kaiketikin täytyi kaikkien kipeiden lammasten olla pullollaan. Vastasin siis myöntävästi, ja lisäsin varmemmaksi vakuudeksi:
"Se on ihan litteä."
Emäntä purskahti minulle nauramaan, ja ilvehti Eugènelle, joka vihelteli muutaman askeleen päässä:
"KuuIes tätä, Eugène. Hänellä on lammas pullollaan ja litteänä yhtähaavaa."
Eugènekin nauroi, ylisteli minua erinomaiseksi lammaspaimeneksi ja selitti minulle lopuksi, että lampaat ovat pullollaan silloin kun niiden maha on paisunut.
Kaksi päivää jälkeenpäin Pauline sanoi minulle, että hän ja isäntä Sylvain olivat tulleet siihen käsitykseen, ett'ei minusta koskaan tule kunnon lammaspaimenta. He olivat sen vuoksi päättäneet siirtää minut sisätöihin. Vanha Bibichehän ei enää pystynytkään juuri mihinkään, eikä Pauline itse kyennyt kaikkia omin voimin hoitamaan, sitte kun hänellä oli lapsensa.
Minulla oli heti selvänä, että tällä tavoin kävisi minulle helpoksi usein pistäytyä aittaan, ja minä sanoin emännälle sulimmat kiitokset.
* * * * *
Nyt kun olin talon palvelijatar, piti minun teurastaa siipikarjaa ja kaniineja. En saanut sitä luonnoltani tehdyksi, eikä emäntä voinut käsittää arasteluani. Hän sanoi minun olevan samanlaisen kuin Eugène, joka pakeni sikaa teurastettaessa.
Hyvää tahtoani osottaakseni yritin kuitenkin kerran tappaa kanaa. Se reutoi käsissäni, ja pian olivat oljet ylt'ympärillä punaisinaan. Sitte kun se ei enää liikahtanut, jätin sen jyväaittaan odottamaan vanhan Bibichen kynimistä. Mutta tämäpä minulle ilvehtimään, kun tapasi kanan täysinäisessä jyvähinkalossa tepastelemassa. Se söi ahnaasti, ikäänkuin tahtoen kiireimmiten parantua vammasta, jonka olin sille tuottanut. Vanha Bibiche sieppasi sen käsiinsä, ja sitte kun hän oli painanut veitsellään sen kaulaa, olivat oljet paljoa punaisemmat kuin edellisellä kerralla.
Päivällislevon aikana pistäysin aittaan hiukkasen lukemaan. Avasin kirjan umpimähkään, ja joka kerta keksin jotakin uutta, niin usein kuin sitä lueskelinkin.
Minä rakastin tätä kirjaa; se oli minulle kuin nuori vanki, jota minä kävin varkain tervehtimässä. Kuvailin sitä mielessäni hovipojaksi pukeutuneena, odottelemassa minun tuloani, mustalla orrella istuen. Eräänä iltana tein hänen kanssaan viehättävän matkankin.
Lyötyäni kirjan kiinni nojauduin katselemaan kattoluukusta ulos. Päivä oli lopullaan, ja kuuset näyttivät vähemmän viheriäisiltä. Aurinko painui valkeihin pilvenhattaroihin, jotka näyttivät pullistuvan ja kutistuvan niinkuin untuvat.
Ties miten, mutta yht'äkkiä leijailin Telemakhokseni kanssa puiden latvojen yläpuolella. Hän piteli minua kädestä, ja päämme melkein koskettivat taivaan sineen. Telemakhos ei virkkanut sanaakaan, mutta minä tiesin, että me lensimme aurinkoon.
Alhaalta huusi minua vanha Bibiche. Etäisyydestä huolimatta tunsin hänen äänensä selvästi. Hän mahtoi olla kiukuissaan, kun noin kovasti huusi. Mutta minä en välittänyt siitä mitään. Näin vain loistavat untuvat, jotka kaartelivat aurinkoa ja alkoivat nyt avautua laskeaksensa minut kulkemaan läpi.
Minua lyötiin käsivarteen ja minä putosin ylisen lattialle taas. Vanha Bibiche veti minut pois luukulta ja sanoi:
"Onko tämä nyt laitaa, että saa huutaa ihmistä minkä jaksaa! Runsaasti kaksikymmentä kertaa olen huutanut sinua illalliselle."
Vähän jälkeenpäin en enää löytänytkään kirjaa orrelta. Mutta minulla oli nyt ystävä sydämeeni kätkettynä, ja kauvan olin uskollinen sen muistolle.
* * * * *
Kahta päivää ennen joulua valmistausi isäntä Sylvain teurastamaan sikaa. Hän hioi kaksi isoa veistä, ja levitettyään keskelle pihaa kerroksen vereksiä olkia päästi hän sian ulos. Se alkoi vinkua ikäänkuin kohtaloansa aavistellen. Hän köytti siltä sorkat ja sanoi vaimolleen:
"Pane piiloon veitset, Pauline, elukan ei sovi niitä nähdä."
Pauline antoi minulle käteen syvän sangon, jota minun tuli pidellä taitavasti, niin ettei ainoakaan pisara menisi hukkaan, kun verta laskettiin.
Isäntä lähestyi sikaa, joka oli kaatunut kyljelleen. Hän taivutti toisen polvensa maahan ja koetettuaan kaulan seutua ojensi kätensä vaimoaan kohden, joka antoi hänelle isomman veitsistä. Hän painoi kärjen sormensa osottamalle kohdalle ja antoi sen verkalleen painua lihaan.
Tällä hetkellä oli sian karjunnassa jotakin inhimillistä hätää.
Haavasta juoksi verta pitkänä punaisena viiruna. Sitte syöksähti kaksi verisuihkua ensin pitkin veitsen terää ja sitten isännän kädelle. Veitsen tunkeuduttua kahvaan asti painoi isäntä Sylvain sitä vielä hetken kaikella voimallaan, ja veti sen sitte ulos yhtä verkalleen kuin oli sen työntänytkin.
Nähdessäni terän Veripunaisena tulevan esille haavasta tunsin minä, että huuleni kylmenivät ja suustani kuivuivat nesteet.
Sormeni alkoivat höltyä ja sanko kallistui.
Isäntä Sylvain näki sen: hän kohotti katseensa minuun ja huudahti vaimolleen:
"Ota häneltä sanko pois!"
En kyennyt sanaakaan sanomaan, mutta pudistin päätäni. Lampuodin levollinen katse oli lannistanut mieleni kuohun, ja vakavalla kädellä pitelin nyt sankoa pulppuavan verivirran alla.
Sian herjettyä kiljumasta lähestyi Eugène meitä. Hän näytti ällistyvän, nähdessään minun huolellisesti ottavan vastaan viimeisiä veripisaroita, jotka tipahtelivat yksitellen kuin kyyneleet.
"Mitä", huudahti hän, "sinä olet itse ottanut vastaan veren?"
"Onpa niinkin", vastasi lampuoti; "se osottaa, ett'ei hän olekaan sellainen jänistelijä kuin sinä."
"Se on totta", myönsi Eugène minuun kääntyen.
"Minua kovin kammottaa katsella eläinten teurastamista."
"Pyh!" sanoi isäntä Sylvain; "eläimet ovat luodut meidän ravinnoksemme kuten metsä lämpimiksemme."
Eugène käännähti hiukan toisaanne, ikäänkuin heikkouttansa häveten.
Hänellä oli kapeat hartiat, ja hänen kaulansa oli yhtä pyöreä kuin Martinen.
Isäntä Sylvain sanoi hänen olevan äitinsä ilmeinen kuva.
En ole milloinkaan nähnyt hänen kiivastuvan. Hänen kuultiin alituiseen laulelevan heikolla, mutta sointuvalla äänellä.
Iltasin palasi hän kedolta, istuen härän selässä ratsain, ja usein hyräili hän samaa laulua.
Se kertoi soturista, joka palajaa sotaan tavattuansa morsiamensa toisen vaimona.
Hän veteli kauvan loppukertoa, joka päättyi seuraavasti:
Vain luodin tahtoo sydämein sen menneen lemmen tähden: hyvästi siis, mun kultasein, ma taisteloihin lähden.
Pauline puhutteli häntä aina kunnioittavasti. Hän ei käsittänyt, miten minä saatoin esiintyä hänen seurassaan niin vapaasti.
Ensimäisenä iltana, jona hän oli nähnyt minun istuvan Eugènen rinnalla talon edustalle asetetulla penkillä, oli hän viitannut minua tulemaan sisälle. Mutta Eugène oli huutanut minut takaisin, sanoen:
"Tuleppa huuhkajaa kuuntelemaan."
Useasti istuimme penkillä vielä silloin kun kaikki jo olivat menneet levolle.
Huuhkaja uskalsi tulla portin luona kasvavaan vanhaan jalavaan asti. Sen hiljainen huhuilu tuntui toivottavan meille hyvää yötä; sitte se lensi tiehensä, ja sen suuret siivet liihottivat kuulumattomina päällitsemme.
Monasti kaikui illoin kunnaalta laulava ääni.
Minua ihan värisytti. Tuo täyteläinen ääni yön pimeydessä muistutti mieleeni Coletten äänen.
Eugène läksi sisälle äänen tauottua, mutta minä pysyin alallani, toivoen saavani kuulla sitä vielä. Silloin hän kehotti:
"Mene nyt nukkumaan; se on loppunut."
* * * * *
Ja nyt, kun oli jälleen talvi emmekä enää voineet istuskella talon edustalla, jäi se sittenkin ikäänkuin salaiseksi siteeksi meidän välillemme. Laskiessaan leikkiä jostakusta etsivät hänen viekkaat silmänsä minun katsettani, ja vaikeissa tapauksissa, lausuessaan mielipidettänsä, kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin hyväksymistäni odottaen.
Minusta tuntui kuin olisin hänet aina tuntenut, ja sieluni sisimmässä nimitin häntä isoksi veljekseni.
Hän kysyi Paulinelta usein, oliko hän tyytyväinen minuun. Pauline vastasi, ett'ei minulle tarvinnut kahdesti neuvoa samaa tehtävää; hän moitti minua yksistään siitä, ett'ei minulla ollut oikeata järjestystä työssäni. Hän arveli minun yhtä hyvin alottavan lopusta kuin alustakin päin.
En ollut unohtanut sisar Marie-Aiméeta; mutta minä en häntä enää niin ikävöinyt, ja tunsin oloni maatilalla onnelliseksi.
* * * * *
Kesäkuussa tuli sitte miehiä, niinkuin joka vuosi, toimittamaan lampaitten keritsemistä. He toivat mukanaan huonon viestin: koko paikkakunnalla sairastuivat lampaat heti keritsemisen jälkeen, ja niistä oli kuollutkin suuri joukko.
Isäntä Sylvain ryhtyi varokeinoihin, mutta hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta oli meillä pian satakunta lammasta kipeänä.
Eläinlääkäri vakuutti, että useita saataisiin pelastetuksi kylvettämällä lampaita joessa. Silloin lampuoti kahlasi vyötäisiään myöten veteen ja painoi yksitellen lampaat sukelluksiin. Hän oli punehduksissaan, ja otsalta heruva hiki putoili karpaloina jokeen.
Illalla hän meni makuulle kuumeisena, ja kolmantena päivänä hän kuoli keuhkotulehdukseen.
Pauline ei voinut uskoakaan onnettomuuttaan, ja Eugène hiipi kammoksuvin katsein navetoissa.
* * * * *
Pian lampuodin kuoleman jälkeen tuli maatilan omistaja meille. Hän oli pienikasvuinen, kuivettunut mies, joka ei pysynyt hetkeäkään istuallaan, ja toviksi seisahtuessaankin näytti hän minusta aina kuin tanssivan yhdellä jalalla.
Hän oli ihan puhtaaksi ajeltu, ja häntä puhuteltiin hra Tirandeksi.
Astuttuaan tupaan, jossa minä istuin Paulinen kanssa, kiersi hän sen ensin yhteen kertaan selkä köyryssä ja sanoi minulle sitte lasta osottaen:
"Ottakaa se mukaanne ulos; minulla on puheltavaa emännälle."
Menin kartanolle, ja samalla kun olin lasta kävelyttävinäni, astelin avonaisen ikkunan alla edes takaisin.
Pauline ei ollut liikahtanutkaan tuoliltaan. Hän piti käsiänsä ristikkäin helmassaan ja päätään etukumarassa, ikäänkuin koettaen tajuta jotakin vaikeata. Hra Tirande puheli häneen katsomatta. Hän astuskeli rautauunin ja oven väliä, ja kengänkantain kolahtelu lattialautoihin sekausi hänen rikkeimen äänensä sorahteluun.
Hän poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja kun minä olin huolissani, menin heti kysymään Paulinelta, mitä hän oli sanonut.
Pauline otti lapsen syliinsä ja ilmotti itkien, että hra Tirande tahtoi toimittaa hänet pois maatilalta, antaakseen sen pojalleen, joka oli vast'ikään mennyt naimisiin.
Loppuviikolla saapui hra Tirande taas, poikansa ja miniänsä keralla. He tarkastivat ensin navettasuojat, ja kun he sitte tulivat taloon, seisahtui hra Tirande hetkiseksi minun eteeni ja sanoi, että hänen miniänsä oli päättänyt ottaa minut palvelukseensa.
Pauline kuuli sen. Nopeasti siirtyi hän muutaman askeleen minua kohti, mutta samassa astui Eugène tupaan paperitukku kädessä, ja kaikki istuivat pöydän ympärille.
Heidän lueskellessaan papereita ja varustaessaan niitä allekirjotuksillaan minä tarkastelin hra Tiranden miniää. Hän oli kookas tummaverinen nainen, jonka silmät olivat muljottavat ja kasvojen sävy itsekylläinen.
Hän poistui miehensä kanssa, katsahtamatta koko aikana yhtään kertaa minun puoleeni.
Kun heidän vaununsa olivat kastanjakujan päässä kadonneet näkyvistämme, kertoi Pauline Eugènelle, mitä hra Tirande oli minulle sanonut.
Eugène, joka oli juuri ulos menossa, pyörähti kiihtyneesti minuun päin. Hän näytti vihastuneelta, ja ihan muuttuneella äänellä sanoi hän, että nuo ihmiset määräilivät minusta kuin jostakin talouskapineestansa. Ja Paulinen säälitellessä minun kohtataloani ilmotti hän minulle, että hra Tirande se aikoinaan oli pakottanut isäntä Sylvaininkin ottamaan minut maatilalle. Hän muistutti Paulinelle, miten syvästi isäntä-vainaja oli surkutellut minua huomatessaan minut niin kivuloiseksi, ja vakuutti minulle olevansa kovin pahoillaan siitä, ett'eivät he saattaneet ottaa minua mukaansa uudelle maatilalleen.
Me seisoimme kaikki kolme suuressa tuvassa. Tunsin kasvoillani Paulinen murheellisen katseen, ja Eugènen ääni kuulosti hellyyttä uhkuvalta laululta.
* * * * *
Paulinen piti muuttaa maatilalta loppukesällä. Työskentelin nyt päivät päästään laittaen liinavaatteita kuntoon: en olisi suonut hänen vievän mukanaan ainoatakaan rikkinäistä vaatekappaletta. Siksi paikkailin ja parsiskelin parhaani mukaan käyttäen hoitajatar Justinen opetuksia hyväkseni, ja huolellisesti taitoin laskoksille joka esineen.
Iltasin istuuduin Eugènen rinnalle ulos penkille.
Kuutamo kirkasti loistollaan rakennusten katot, ja lantakasaa ympäröitsi valkea höyry niinkuin tiivis harsohuntu.
Navetan puolelta ei kuulunut ääntäkään. Kehto vain hiljaa narahteli Paulinen keinutellessa lastansa uneen.
Elonkorjuun jälkeen Eugène oitis ryhtyi muuttopuuhiin. Lehmipaimen ajoi pois karjansa, ja vanha Bibiche läksi vankkureissa, joihin oli sijotettu kaikki kanatarhan siipikarja.
Niinpä ei kohta jäänyt maatilalle muuta kuin kaksi valkoista härkää, joita Eugène ei tahtonut uskoa kenenkään hoitoon. Hän sitoi ne kärryihin, joissa Pauline lapsensa kanssa aikoi lähteä.
Poikanen oli nukahtanut oljilla sisustettuun vasuun, jonka Eugène nosti kärryihin, pojan siitä heräämättä. Pauline verhosi hänet shaalillaan, ja tehtyään juhlallisen ristinmerkin taloa kohti, tarttui hän ohjaksiin; niin lähtivät kärryt vierimään kastanjakujaa pitkin.
Minulla oli halu saattaa niitä valtamaantielle asti, ja minä kävelin härkien perässä Eugènen ja Martinen välissä.
Me kuljimme äänettöminä. Eugène hoputti aina väliin härkiänsä laskemalla kätensä niiden selkään.
Olimme jo edenneet kauvas maantielle, kun Pauline huomasi, että hämärä oli tulossa. Hän seisahdutti hevosensa, ja kun minä nousin jalkalaudalle häntä syleilemään, sanoi hän surullisesti:
"Jää hyvästi, tyttöseni, ja käyttäydy hyvin."
Kyyneleisellä äänellä lisäsi hän sitte:
"Olisipa Sylvain-parkani elossa! Hän ei sinusta olisi milloinkaan luopunut."
Martine syleili minua hymyillen:
"Kenties vielä tavataankin", sanoi hän.
Eugène otti hatun päästään, puristi kättäni lujasti ja sanoi hitaasti:
"Hyvästi, herttainen kumppanini. Muistelen sinua aina."
* * * * *
Vähän matkaa käveltyäni käännyin katsomaan heitä vielä kerran; ja vaikka yö pimeni yhä, minä näin että Eugène ja Martine kulkivat käsi kädessä.
KOLMAS OSA.
Uusi väki saapui seuraavana päivänä. Päivätyöläiset ja palvelijatar olivat tulleet jo aamulla varhain, ja kun isäntäväki illalla tuli taloon, tiesin jo, että heitä nimitettiin hra ja rouva Alphonseksi.
Hra Tirande jäi kahdeksi päiväksi Vanhaankaupunkiin ja huomautti minulle lähtönsä edellä, että minä olin nyt yksinomaan hänen miniänsä palveluksessa ja kokonaan vapaa maatilan töistä.
* * * * *
Heti ensimäisellä viikolla teki rouva Alphonse Eugènen kamarista liinavaatehuoneen. Hän pani minut istumaan ison pöydän ääreen, jolle hän asetti useita kappaleita kangasta; minun piti niistä valmistaa kaikenlaatuisia liinavaatteita.
Hän tuli istumaan minun lähelleni ja alkoi kutoa pitsiä. Päiväkausia istuskeli hän siten, puhumatta sanaakaan.
Toisinaan hän puheli äitinsä täysinäisistä liinavaatekaapeista.
Hänen äänensä oli soinnuton, ja hänen huulensa tuskin liikkuivatkaan puhuessa.
Hra Tirande näytti tavattomasti pitävän miniästänsä. Aina hän vieraisille tullessaan tiedusteli hänen toivomuksiansa.
Rouva Alphonse ei pitänyt muusta kuin liinavaatteista. Niinpä hra Tirande lähtiessään aina lupasikin lisää palttinaa.
Hra Alphonsea tuskin muulloin näkikään kuin aterioilla. Minun olisi ollut vaikea sanoa, millä hän aikansa kulutti.
Hänen kasvonsa muistuttivat luostarinjohtajatarta. Hänelläkin oli kellertävä iho ja kiiluvat silmät: hänen sisällään tuntui hehkuvan tuli, joka saattoi milloin tahansa kuluttaa hänet loppuun.
Hän oli hyvin hurskas, ja joka sunnuntai läksi hän puolisonsa kanssa jumalanpalvelusta kuulemaan siihen kylään, jossa hra Tirande asui.
Alussa tahtoivat he ottaa minut mukanansa vaunuihin; mutta minä kieltäysin, pitäen mieluisempana mennä Sainte-Montagneen, missä toivoin joskus tapaavani Paulinen tai Eugènen.
Toisinaan lähti päiväläisistä joku mukaani, mutta useimmiten kuljin yksinäni oikotietä, joka suuresti lyhensi taivalta.
Se oli jyrkkä ja kivinen polku, ja se johti kunnaalle tiheän hiirenherneen halki.
Korkeimmalla kohdalla pysähdyin minä Punaisen Hannun majan luoksi.
Tämä talo oli leveä ja matala. Seinät olivat yhtä mustat kuin katto-oljetkin, ja ympärillä kasvoi pensaikko niin korkeana, että talon olisi voinut sivuuttaa sitä näkemättäkään.
Minä poikkesin aina sisälle sanomaan hyvää päivää Punaiselle Hannulle, jonka tunsin siitä asti kuin olin Vanhaankaupunkiin tullut.
Hän oli aina tehnyt työtä isäntä Sylvainille, joka piti hänestä hyvin paljon. Eugène sanoi, että hänet saattoi panna mihin toimeen tahansa ja että kaikki mitä hän teki, oli hyvin tehtyä.
* * * * *
Mutta hra Alphonse ei tahtonut enää käyttää häntä töissään, puhelipa ottaakseen häneltä pois kunnas-talonkin. Punainen Hannu oli tästä niin hädissään, ett'ei enää muuta ajatellutkaan.