Part 5

Ja nyt minä sain tietää, että hän oli sitoutunut holhoomaan minua kahdeksantoistavuotiaaksi asti ja olemaan ottamatta minua milloinkaan mukanansa kaupunkiin. Sain kuulla vielä, että luostarinjohtajattarella oli kaikki oikeudet minuun, ja jos vielä yrittäisin karkuteille, niin hän varmastikin panettaisi minut kiinni sillä verukkeella, että minä muka juoksentelin yksinäni metsissä öisin. Hän sanoi lopuksi toivovansa, että unohtaisin luostarin ja kiintyisin häneen ja hänen vaimoonsa, jotka tahtoivat vain katsoa parastani.

Olin kovin kiihdyksissäni ja hillitsin vaivoin kyyneleeni.

"No niin", virkkoi isäntä ojentaen minulle kätensä, "olkaamme hyviä ystäviä, eikö ollakin?"

Minä annoin hänelle käteni ja hänen puristaessaan sitä jokseenkin lujasti vastasin minä:

"Ollaan!"

Hän läiskäytti ruoskaansa, ja pian olimme päässeet metsästä.

Sataa tihuutti yhäkin hienoa usmavettä, ja pellot avautuivat eteemme entistään mustempina.

Muutamaa tiepuoleen ulottuvaa sarkaa pitkin asteli meitä kohti mies, tehden kädellään kiivaita liikkeitä. Ensi näkemällä luulin hänen uhkaavasti heristelevän minulle nyrkkiänsä, mutta kun hän tuli lähemmäksi, näin hänen pitelevän jotakin esinettä vasemmassa kainalossaan, oikean käsivarren heiluessa pään tasalla kuin niittomiehellä. Tulin niin uteliaaksi, että katsoin kysyvästi isäntä Sylvainiin. Samassa hän virkahti ikäänkuin vastaukseksi:

"Gaboret siinä tekee kylvöä!"

Pian saavuimmekin jo maatilalle.

Emäntä odotti meitä kynnyksellä. Nähdessään minut hän avasi suunsa kuin olisi jo kauvan pidätellyt hengitystään, ja hänen vakavilta kasvoiltaan hälveni hetkeksi huolestunut ilme. Minä menin hänen ohitseen noutamaan kauhtanaani ja sitte suoraa päätä lammasnavettaan.

Lampaat menivät ulos hyppelehtien ja tungeskellen. Niiden olisi jo aikaa sitte pitänyt olla laitumella.

* * * * *

Kaiken päivää ajattelin isännän kertomia asioita. En voinut käsittää, miksi luostarinjohtajatar tahtoi estää minut tapaamasta sisar Marie-Aiméeta. Mutta sen käsitin, ett'ei sisar Marie-Aimée enää voinut mitään tehdä hyväkseni, ja minä alistuin siihen ajatellen sen päivän kerran tulevan, jolloin ei kukaan voisi estää minua hänen seurastaan.

Makuulle mennessäni tuli emäntä mukaani, pannakseen yhden peitteen lisää vuoteelleni. Toivotettuaan minulle hyvää yötä, kielsi hän minua puhuttelemasta häntä rouvaksi: minun piti vain ilman muuta sanoa häntä Paulineksi. Hän poistui vakuutettuansa minulle vielä, että minua pidettäisiin talossa kuin omaa lasta ja että hän tahtoi tehdä kaikkensa, saadakseen minut totutetuksi talon oloihin.

Seuraavana päivänä isäntä Sylvain pani minut pöydässä istumaan veljensä viereen. Nauraen kielsi hän tätä antamasta minun paastota, koska minun oli vielä kelpo lailla kasvettava.

Isännän veljen nimi oli Eugène. Hän puhui hyvin vähän, mutta katsoi aina niihin jotka puhuivat; ja hänen pienissä silmissään oli useasti ilvehtivä ilme. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen, mutta näöltään ei paljoakaan yli kahdenkymmenen vanha. Hänellä oli aina vastaus valmiina, mitä tahansa häneltä kysyttiin, ja hänen kanssaan minä en ollenkaan oudostellut.

Hän painautui seinään, tehdäkseen minulle väljempää tilaa, ja vastasi isännälle vain:

"Ole huoletta."

Nyt, kun kaikki pellot oli kynnetty, vei Martine hoidokkinsa hyvin kaukaisille laitumille, joita hän sanoi "yhteismaiksi". Lehmipaimen ja minä sitä vastoin käyttelimme laumojamme pientareilla ja kanervikoissa. Minua paleli kovasti, vaikka minulla olikin iso kantapäihin asti ulottuva villainen kauhtanani. Lehmipaimen teki usein nuotion ja jakoi kanssani perunat ja kastanjat, joita hän hiilillä paisteli. Hän opetti minua tuntemaan tuulensuunnat, jotta saatoin käyttää hyväkseni pienintäkin suojaa kylmältä; ja lämmittelemässä ollessamme hän yhtämittaa hyräili laulua "vedestä ja viinistä".

Siinä oli ainakin kaksikymmentä säkeistöä. Vesi ja viini syyttelivät toinen toistansa ihmiskunnan onnettomuudentuottajaksi, ylistellen itseänsä pilviin asti. Minusta tuntui vesi olevan oikeassa, mutta lehmipaimenen mielestä ei viinikään ollut väärässä.

Tuntikausia vietimme siten yhdessä. Hän kertoili minulle kotiseudustaan, joka oli hyvin kaukana Solognesta. Lehmiä paimentamassa oli hän ollut pienestä pitäen, ja hänen ollessaan vielä lapsi oli vihainen härkä puskenut hänet maahan ja ruhjonut pahanpäiväisesti. Kauvan oli hän ollut kipeä, ja kärsinyt tuskia, jotka pakottivat huutamaan; vähitellen olivat kivut lakanneet, mutta hän oli jäänyt sellaiseksi rujoksi jommoisena nyt hänet edessäni näin. Hän muisti nimeltään kaikki maatalot, joissa oli ollut paimenessa. Ihmiset olivat olleet joko hyviä tai häijyjä, mutta milloinkaan ei hän ollut niin hyvää isäntäväkeä tavannut kuin Vanhassakaupungissa. Myöskin oli hän pannut merkille, että isäntä Sylvainin lehmät eivät olleet saman näköisiä kuin hänen kotiseutunsa pienikasvuinen karja, jolla oli terävät kierteiset sarvet. Tämän talon lehmät olivat vantteria ja voimakkaita, sarvet särmikkäitä ja tylppiä. Hän rakasti niitä ja puhutteli niitä nimeltään. Hänen lemmikkinsä oli kaunis valkea lehmä, jonka isäntä Sylvain oli keväällä ostanut. Tuon tuostakin se nosti päänsä ja katseli kauas, ja lähti sitte yht'äkkiä kaula ojossa juoksuun.

Lehmipaimen huusi täyttä kurkkua:

"Seis, Valko, seis!"

Useimmiten se pysähtyi itsestään, mutta täytyipä väliin lähettää koira sitä palauttamaan. Silloin se joskus yltyi taistelemaan vastaan, saadakseen mennä omaa tietänsä, ja yhtyi laumaan vasta kun koira oli puraissut sitä turpaan.

Lehmipaimen säälitteli sitä puhellen:

"Sitä ei tiedä mitä se ikävöipi."

* * * * *

Joulukuusta alkaen saivat lehmät kokonaan jäädä navettaan. Ajattelin että lampaille käy samoin. Mutta isännän veli selitti minulle, että Sologne oli kovin karua seutua ja ett'eivät sen asukkaat saaneet riittävästi rehuvaroja kaikkien elukkainsa ruokkimiseen.

Niinpä jouduin minä yksikseni kuljeksimaan niityillä ja metsissä. Kaikki linnut olivat muuttaneet pois. Sumu laskeusi kyntömäille, ja metsissä oli haudan hiljaisuus. Toisin ajoin tunsin itseni niin ypö-yksinäiseksi, että koko maa tuntui vajonneen tyhjyyteen ympäriltäni, ja kun korppi lensi huutaen ohitseni harmaalla taivaalla, tuntui minusta kuin olisi sen voimakas käheä ääni julistanut minulle mailman suruja.

Lampaatkaan eivät enää hypelleet. Kauppias oli vienyt mukanaan kaikki pässit, ja pikku karitsat eivät osanneet leikkiä keskenänsä. Ne astua tepsuttelivat kylki kyljessä, ja syömästäkin herjetessään pitivät päätään riipuksissa.

Muutamat niistä muistuttivat minusta pikku tyttöjä, jotka olin tuntenut. Minä silittelin niitä ja koetin kohottaa niiden päätä. Mutta silmät pysyivät maahan luotuina, ja niiden terät olivat elottomat kuin himmennetty lasi.

Eräänä päivänä yllätti minut niin sakea sumu, että minun oli mahdoton tuntea tietäni. Olin yht'äkkiä aivan oudon metsän laidassa. Puiden latvat häipyivät kokonaan sumun verhoon, ja kanervat näyttivät villaan käärityiltä. Valkeita hahmoja laskeusi puista ja leijaili kanervien yli pitkinä, läpinäkyvinä huntuina. Minä ajoin nyt lampaita viereiselle niitylle päin, mutta ne sullousivat vain yhteen, eivätkä taipuneet menemään eteenpäin. Läksin edelle katsomaan, mikä niillä oli esteenä, ja silloin huomasinkin sen pikku joen, joka kierti kukkulan juurta. Vettä tuskin erottikaan; se tuntui uinailevan paksun, valkean villapeitteen alla. Kauvan seisoin sitä katsellen, ennen kuin läksin viemään laumaani metsänreunaa pitkin. Yritellessäni arvailla, millä suunnalla talo oli, risteilivät lampaat pitkin metsää ja joutuivat pian pensas-aitojen saartamalle tielle. Sumu yhä tiheni, ja minusta näytti kuin olisin kulkenut kahden korkean muurin välissä. Seurasin lampaita tietämättä, minne ne minut veisivät. Äkkiä poikkesivat ne tieltä oikealle, mutta samassa minä ne pysähdytin; olin nimittäin nähnyt kirkon sisäänkäytävän. Ovet olivat selällään, ja molemmin puolin hohti punainen valo, joka kirkasti harmaata holvikattoa. Jättiläismäisiä pilareja kohosi suorina riveinä taustalle asti, jonka perällä pieniruutuiset ikkunat laskivat heikkoa valonkajastusta lävitsensä. Suurella vaivalla sain ehkäistyksi lampaat tunkeutumasta lähemmäksi kirkkoa, ja siinä estellessäni huomasin niiden olevan ylt'yleensä koristeltuja pienillä valkeilla helmillä. Samassa ne ravistelivat itseään, ja silloin helmet ikäänkuin kilahtelivat hiljaa. En tiennyt mitä tästä kaikesta ajatella; sitte kävin kovin rauhattomaksi muistellessani, että isäntä Sylvain tietenkin kärsimättömästi odotteli minua. Uskottelin itselleni, että omia askeleitani takaisin seuraten löytäisin helposti talon. Mahdollisimman hiljaa häätelin siis laumaani tielle, jolta olin vast'ikään poikennut. Mutta juuri tielle tullessani kuului läheltäni miehen ääni. Se sanoi:

"Annahan niiden toki mennä sisälle, elukkaparkojen."

Ja samassa mies käännytti lauman kirkkoa kohti. Tunsin heti Eugènen, isännän veljen. Hän pyyhkäisi kädellään yhden lampaan turkkia ja sanoi:

"Sieviltä ne näyttävät huurrehelmissä, mutta ei se ole niille terveellistä."

En ollenkaan hämmästynyt kohdatessani hänet täällä. Viittasin kirkkoa kohti ja kysyin, mikä se oli.

"Tein sen sinua varten", vastasi hän. "Pelkäsin, ettet löydäkään kastanjakujaa, ja siksi ripustin kummallekin puolelle lyhdyn."

Ajatukseni hämmentyivät, ja vasta tuokion kuluttua älysin, että mustuneet ja ajan syömät jättiläispilarit aivan yksinkertaisesti olivat kastanjapuiden runkoja. Samassa myöskin tunsin ison tupamme pienet ikkunaruudut, joita rautauunin hohde valaisi.

Eugène luki lampaat itse ja auttoi minua lämpimän olkialusen levittämisessä niille. Kun olin lähtemäisilläni navetasta, hän pidätti minut ja kysyi, enkö todellakaan tiennyt, mihin nuo kaksi kadonnutta karitsaa olivat joutuneet. Minua hävetti kovasti ajatus, että hän saattoi uskoa minun valehdelleen, enkä voinut pidättää kyyneleitäni, vakuuttaessani hänelle karitsain kadonneen minun huomaamattani. Silloin hän ilmotti löytäneensä ne eräästä lammikosta hukkuneina.

Minä luulin että nyt hän toruu minua huolimattomuudestani. Mutta hän sanoi leppeästi:

"Mene joutuin lämmittelemään. Sinulla on kaikki Solognen kuura hiuksissasi."

Päätin seuraavana aamuna mennä katsomaan lammikkoa. Mutta yöllä pyrytti niin sakeasti, ett'ei ollut ajattelemistakaan lähteä ulos. Auttelin vanhaa Bibicheä liinavaatteiden paikkaamisessa, ja Martine pani rukkinsa pyörimään ja alkoi laulella säestykseksi.

* * * * *

Illallisen aikana haukkuivat koirat raivokkaasti ja herkeämättä. Martine näytti rauhattomalta. Hän kuunteli koiria ja sanoi sitte isännän puoleen kääntyen:

"Pelkäänpä, että tämä ilma tuopi meille susia."

Isäntä nousi katsastamaan koiria ja läksi lyhty kädessä kierrokselle navettoihin.

Kahdeksanpäiväisen pyry-ilman kestäessä tuli talon maille satoja korppeja. Ne olivat niin nälissään, ett'ei mikään saanut niitä pelotelluksi. Ne tunkeusivat talleihin ja jyväaittaan, ja hävittivät vilja-aumoja. Isäntä tappoi niitä paljon. Muutamia valmistettiin ruuaksi ihralla ja kaalilla höystettynä. Kaikki pitivät keittoa maukkaana; koirat vain eivät koskaan suostuneet maistamaankaan.

* * * * *

Ensimäisenä päivänä, jona laumojen oli taas lähdettävä ulos, olivat kuuset vielä kokonaan lumen peittämät. Kukkulakin oli ihan valkoisenaan; se näytti siirtyneen paljon lähemmäksi taloa. Kaikkialla hohtava valkeus huikaisi silmiäni; en enää löytänyt mitään entisiltä paikoiltaan ja pelkäsin aina kadottavani näkyvistäni sinisen savun, joka nousi talon kattojen yli.

Lampaat eivät löytäneet mitään syödäkseen; ne juoksentelivat joka suunnalle. Minä en antanut niiden poikkeilla kauvas; ne olivat itsekin lumen näköisiä, ja minun täytyi olla hyvin varuillani, jott'eivät ne päässeet silmiltäni välttymään. Minun onnistui koota ne niittypalaselle ison metsän reunaan. Kaikki puut olivat parhaillaan vapautumassa raskaista lumikantamuksistansa, isot oksat viskasivat pois taakkansa yhdellä tempaisulla, heikommat taasen keinuivat hiljaa, saadakseen sen vähitellen solumaan maahan.

En ollut milloinkaan käynyt tässä metsässä. Tiesin vain, että se ulottui hyvin laajalle, ja että Martine usein vei laumansa sinne. Kuuset olivat siellä hyvin korkeita ja kanerva oli versonut pensaiksi.

Olin katsellut hetken ajan erästä isoa kanervamätästä. Olin ollut näkevinäni sen liikahtavan; samassa oli kuulunut sellainen rasahdus kuin olisi joku polkaissut kuivaa närettä.

Minut valtasi oitis rauhattomuus. Ajattelin: "Siellä on joku." Sama risahdus toistui paljon lähempänä, mutta mikään ei liikkunut. Koetin tyynnyttää mieltäni uskottelemalla, että jänis taikka joku muu pieni metsän elävä oli siellä ravintoansa etsimässä. Mutta kaikista ajattelemistani pätevistä syistä huolimatta jäin kuitenkin vakuutetuksi, että siellä oli joku.

Minun tuli niin tukala olla, että päätin lähestyä taloa. Siirryin pari askelta lampaitani kohden, mutta samassa ne äkkiä sulloutuivat pelokkaasti yhteen, etääntyen metsästä yhä kauemmaksi.

Koetin nopeasti saada selville, mikä ne oli sillä tavoin säikähdyttänyt, ja kahden askeleen päässä itsestäni, keskellä laumaa, huomasin keltaisen koiran, joka laahasi lammasta hampaissaan. Ensin ajattelin, että Castille oli tullut raivoon, mutta samassapa Castille surkeasti ulisten heittäysikin luokseni ja kätki päänsä hameitteni suojaan. Huomasin nyt heti, että susi oli hyökännyt laumaani. Se kantoi lammasta keskeltä ruumista kita ammollaan. Keveästi kapusi se viemärin partaalle, ja kun se loikkasi tämän leveän ojan yli metsän reunaan, suhahtivat sen takajalat ilmassa kuin siivet. Sillä hetkellä en olisi pitänyt ihmeellisenä, jos se olisi lähtenyt lentämään puiden yli.

Seisoin kotvan, tuijotellen tyhmistyneenä, tietämättä pelkäsinkö vai en. Sitte tunsin, ett'en voinut enää kääntää katsettani viemäri-ojasta. Silmäluomeni olivat niin kangistuneet, että minusta tuntui kuin en enää koskaan voisi niitä ummistaa. Tahdoin huutaa talosta apua, mutta ääni tukahtui kurkkuuni. Olisin juossutkin, mutta polveni hetkuivat niin hervottomina, että minun täytyi istua märkään maahan.

Castille ulisi yhä kuin olisi sitä pieksetty, ja lampaat seisoivat yhdessä rykelmässä. Saatuani ne vihdoinkin ajetuksi pihalle juoksin isäntä Sylvainea noutamaan. Nähdessään minut hän oitis arvasi, mitä oli tapahtunut. Hän huusi veljeänsä ja kävi noutamassa kaksi muskettia, ja minä koetin kuvata paikkaa, mihin susi oli kadonnut He palasivat vasta yön suussa, tavoteltuansa turhaan sutta.

Koko ehtoopäivänä ei muusta puhuttu. Eugène tahtoi tietää, minkä näköinen se susi oli ollut, ja vanhaa Bibicheä närkästytti kun minä kerroin, että se oli ollut pitkä- ja keltavillainen niinkuin Castille, mutta paljon kauniimpi.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Martinen vuoro. Hän oli juuri laskenut ulos laumansa eikä ollut vielä päässyt kastanjakujan päähän, kun kuultiin hänen tukahtuneet huutonsa.

Kaikki juoksivat paikalle. Minä ennätin ensimäisenä Martinen luo. Hän seisoi kumarassa, kaikin voimin pitäen karitsaa, jota susi oli iskenyt kurkkuun ja koetti laahata mukaansa. Se piti sitä kaulasta kiinni ja veti puolestaan yhtä lujasti kuin paimen omalta taholtaan.

Martinen koira puri sutta äkäisesti reisiin, mutta se ei näyttänyt olevan siitä millänsäkään, ja vasta kun isäntä Sylvain ampui siihen hyvin tähdätyn luodin, tuiskahti se nurin, hampaissaan yhä kappale karitsan kaulaa.

Martinen silmät olivat auenneet suuriksi ja huulet vaalenneet. Hilkka oli solunut niskaan, ja tukan jakaus näytti minusta leveältä tieltä, jolla saattoi huoletta kävellä. Hänen kasvojensa luja ilme oli vaihtunut tuskalliseksi, ja kädet avautuivat ja puristuivat nyrkkiin koneellisella säännöllisyydellä. Hän lähti kastanjapuun luota, jonka runkoon hän oli nojautunut, ja läheni Eugènea, nähdäkseen sutta. Jonkun aikaa seisoi hän sitä katsellen ja huudahti sitte:

"Eläin parka, täytyipä sillä olla kova nälkä!"

Isäntä viskasi suden ja karitsan samoille työntökärryille, viedäkseen ne taloon. Koirat seurasivat pelokkaasti luskuttaen. Useina päivinä peräkkäin metsästi isäntä veljensä kanssa ympäristössä. Minut sivuuttaessaan Eugène aina seisahtui ja sanoi minulle muutamia ystävällisiä sanoja. Hän vakuutti minulle, että musketinlaukaukset pelottivat susia loitommalle, ja että niitä harvoin näkikään näillä main. En kuitenkaan enää uskaltanut palata ison metsän lähettyville. Mieluummin nousin kunnaalle, joka kasvoi pelkkää hiirenhernettä ja kanervaa.

* * * * *

Alkukeväästä opetti emäntä minua lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja. Hän sanoi tahtovansa tehdä minusta kelpo talon-emännän. Ehdottomasti tulin ajatelleeksi luostarinjohtajatarta, joka oli minulle niin halveksivasti sanonut:

"Te saatte lypsää lehmiä ja hoitaa sikoja!"

Näillä sanoilla oli hän näyttänyt tahtovan rangaista minua, mutta nyt minusta oli aivan mieluista puuhailla elukkain parissa. Enemmän voimaa saadakseni painoin otsani lehmän kupeeseen, ja pian täyttyi raintani. Maidon päällä poreili vaahto monivärisenä, ja kun päivä siihen paistoi, näytti se niin ihmeen kauniilta, ett'en väsynyt sitä ihailemaan.

Sikojen ruokkiminen ei minua laisinkaan inhottanut. Niille syötettiin keitettyjä perunoita ja piimää. Minä työnsin käteni sankoon, hämmentääkseni seoksen hyvin, ja hauskaa oli katsella, kuinka ne odottelivat osuuttansa. Niiden kimeä vinkuminen ja elävät kärsäin liikkeet huvittivat minua aina.

* * * * *

Toukokuussa isäntä Sylvain lisäsi minun laumaani vuohen. Hän oli sen ostanut, jotta hänen vaimolleen kävisi helpommaksi ravita pikku lasta, joka oli ilmestynyt maailmaan heidän kymmenen vuotta naimisissa oltuansa.

Tämä vuohi oli työläämpi paimentaa kuin koko muu lauma. Sen syytä se oli, että lampaani tunkeusivat kaurahalmeeseen, joka jo aaltoili jokseenkin korkeana.

Lampuoti huomasi tämän ja torui minua. Hän syytti, että minä torkuin jossakin sopessa, sill'aikaa kun lauma tärveli hänen viljojansa.

Minun täytyi joka päivä kulkea nuoren kuusimetsikön ohi. Kolmella hyppäyksellä oli vuohi keskellä metsikköä, ja sill'aikaa kun minä olin sitä etsimässä ahmivat karitsani kauraa.

Ensimäisellä kerralla odotin kauvan aikaa, että se palaisi itsestään. Houkutellen huhuilin sitä takaisin. Lopulta päätin lähteä sitä noutamaan. Mutta kuusikko oli niin tiheä, ett'en tiennyt miten päästä pujottautumaan sen läpi.

En kuitenkaan voinut poistua ennenkuin tiesin, mihin vuohi oli joutunut. Luulin tuntevani sen kohdan, josta se oli tiheikköön kadonnut, ja minä pujottausin sisälle, molemmin käsin suojellen kasvojani neulasilta. Melkein heti huomasinkin vuohen sormieni lomitse; se oli ihan lähellä. Ojensin käteni tarttuakseni sen sarveen, mutta se livahti läpi oksien, jotka takaisin ponnahtaessaan iskevät kipeästi vasten kasvojani. Viimein onnistui minun saada se kiinni ja viedä takaisin laumaan.

Joka päivä oli sama juttu. Minä ajoin lampaani mahdollisimman loitolle kaurahalmeesta ja riensin ajamaan karkulaista takaa.

Vuohi oli kokonaan valkea, ja minä olin huomannut heti, että se muistutti Madeleinea. Molemmilla oli silmät hyvin etäällä toisistaan. Kun minä pakotin sen peräytymään kuusikosta, tuijotti se minua kauvan silmiänsä räväyttämättä.

Eräänä päivänä, tultuani kuusikosta hiukset ihan hajallaan, heilautin minä ne päätäni puistamalla kasvoilleni. Paikalla hypähti vuohi syrjään ja määkäisi pelosta. Se kävi kimppuuni sarvet kyrmyssä, mutta minäkin painoin päätäni alas ja ravistin hiuksiani, jotka venyivät maassa. Silloin se lähti pakoon, tehden kerrassaan hullunkurisia hyppyjä. Joka kerta kun se sitte livahti kuusikkoon, kostin minä sille säikyttelemällä sitä hiuksillani.

Isäntä Sylvain yllätti minut eräänä aamuna, juuri hätyyttäessäni sitä tuolla tavoin. Hän puhkesi hillittömään nauruun, joka saattoi minut ihan hämilleni. Seisahduin heti kohta, koettaen järjestää tukkaani.

Vuohi oli jälleen lähestynyt minua. Se katseli minua kaulaansa venytellen ja koivet hullunkurisesti käpertyneinä, valmiina livistämään käpälämäkeen pienimmästäkin liikkeestäni. Isäntä nauroi nauramasta päästyänsäkin; hän hytkyi kaksin kerroin koukistuneena ja purskahti yhä uudestaan hohottamaan. Näki vain hänen mekkonsa, partansa ja ison hattunsa. Hänen äänekäs iloisuutensa herätti minussa halun itkeä, sillä minusta tuntui että hän jää siihen ainiaaksi käppyrässä höröttämään.

Vihdoinkin tyynnyttyänsä hän ystävällisesti uteli minulta välejäni vuohen kanssa. Kerroin hänelle elukan kujeista. Silloin hän uhkasi sitä sormellaan ja alkoi taas nauraa.

Martine sai vuohen mukaansa seuraavana aamuna. Mutta jo toisena päivänä selitti hän, että mieluummin hän muuttaa pois paikastaan kuin kauvemmin paimentaa mokomaa paholaisen riivaamaa elukkaa.

Vanha Bibiche arveli, että vuohet tarvitsevat keppiä. Ja silloin minä muistin ainoan kepin-iskun, minkä olin sille antanut: sen kupeista oli lähtenyt niin kummallinen ääni, ett'en ollut sen koommin rohjennut toista kertaa lyödä.

Niin jätettiin se kuljeskelemaan irrallaan kartanolle, ja eräänä päivänä se katosi, eikä kukaan saanut koskaan tietoonsa, mikä sen oli perinyt.

* * * * *

Juhannus läheni, ja Eugène arveli, että minut oli otettava mukaan kylälle, jotta juhlisimme minun maatilalle tuloni vuosipäivää.

Juhlapäiväksi lahjotti emäntä minulle keltaisen puvun, jota hän oli itse käyttänyt nuorena tyttönä.

Kylä oli nimeltään Sainte-Montagne (Pyhä-Vuori). Siinä oli yksi ainoa katu, jonka päässä oli kirkko.

Martine kuljetti minut rivakasti mukanansa messuun, joka oli jo alkanut. Hän työnsi minut erääseen penkkiin ja itse istui lähinnä edessäni olevaan.

Vakava mieliala, joka oli minut kirkkoon astuessani vallannut, hälveni melkein heti. Takanani jutteli kaksi vaimoa herkeämättä edellisenpäiväisistä markkinoista, ja miehet ovensuussa ihan ääneensä keskustelivat huolettomasti keskenänsä.

Hiljaisuus palautui vasta papin noustessa saarnatuoliin. Luulin hänen ryhtyvän pitämään saarnaa, mutta hänpä lukikin pelkkiä avioliittokuulutuksia, ja jokaisen uuden nimen kuullessaan nyökkyivät naiset hymyillen oikealle ja vasemmalle.

Ei juolahtanut mieleenikään rukoilla. Katselin Martinea, joka rukoili polvillaan. Hänen ruskeat ja kiharaiset suortuvansa näkyivät kirjaillun hilkan alta. Hänellä oli leveät hartiat, ja hänen valkea miehustansa oli uumilta sidottu mustalla nauhalla. Koko hänen olentonsa oli raikas ja nuorekas.

Ja kuitenkin oli luostarinjohtajatar minulle sanonut, että paimentytöt olivat likaisia letukoita.

Minä näin ajatuksissani Martinen edessäni, laumansa keskellä, lyhyessä raidallisessa hameessaan, kireälle vedetyissä sukissaan ja nahkapäällystäisissä puukengissään, joita hän kiillotti kuin saappaita. Silti piti hän tarkoin silmällä laumaansa, ja emäntä väitti hänen tuntevan erikseen jok'ainoan lampaansa.

Kirkonmenojen päätyttyä hän jätti minut, juosten erään vanhan vaimon luo, jota hän hellästi syleili. Sitte kadotin hänet näkyvistäni ja seisoskelin yksinäni, älyämättä minne menisin.

Jokseenkin lähellä näin minä "Valkean Hevosen" majatalon. Sieltä kuului äänekästä puheen sorinaa ja lautasien kalinaa. Ihmiset tunkeilivat sinne ryhmittäin, ja hetken perästä ei paikalla ollut enää ketään.

Aijoin mennä takaisin kirkkoon odottamaan, kunnes Martine tulisi minua noutamaan. Silloin näin Eugènen tulevan kiireissään. Hän tarttui minua käteen ja huudahti nauraen:

"Ellei pukusi olisi ollut niin helakan keltainen, olisin varmasti unohtanut sinut!"

Hän silmäili minua ilvehtien ja huvitettuna.

Hän vei minut koulumestarin luo, pyytäen tätä antamaan minulle aamiaista ja viemään minua lapsukaistensa kanssa kävelylle.

Koulumestari oli pukeutunut kaupunkilaisherrain tavoin, kun taasen Eugènella oli vain sininen mekkonsa yllään, niin että minua aika lailla kummastutti, kun kuulin heidän sinuttelevan toisiansa.

Aamiaista odotellessani sain koulumestarilta satukirjan lukeakseni.

Kylän torilla tytöt ja pojat tanssivat auringon paisteessa tomupilven keskellä. Pidin heidän hyppelyänsä liiallisena ja heidän iloisuuttaan liian remuavana.