Part 4

Minä vain pudistin päätäni merkiksi, että en. Kerroin sitte järjestään kaikki ja samoilla sanoilla, mitä luostarinjohtajatar oli käyttänyt.

Hän kuunteli minua keskeyttämättä. Lopuksi pyysi hän minua olemaan asiasta puhumatta toverieni parissa. Hän ajatteli kai että asia järjestyisi, kunhan vain hra pastori palaisi matkaltansa.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina, asettuessamme riveihin messuun mennäksemme, syöksähti Madeleine saliin kuin järkensä menettäneenä. Hän huusi kädet koholla:

"Hra pastori on kuollut."

Ja hän heittäysi poikittain yli pöydän, joka oli hänen lähellään.

Kaikki hälinä taukosi, juostiin Madeleinen luo, joka päästi vihlovia kirahduksia. Tahdottiin kuulla kaikki. Mutta hän vain kiemurtelihe pöydällä ja voihki epätoivoisena:

"Hän on kuollut, hän on kuollut."

Minä en mitään ajatellut; en edes tiennyt, koskiko viesti minuun, ja koko messun ajan kuulin vain Madeleinen äänen soivan korvissani kuin kellon.

Sinä päivänä ei kävelytuntia käynyt ajatteleminenkaan. Pienimmätkin olivat vaiteliaita. Minä läksin etsimään sisar Marie-Aiméeta. Hän ei ollut saapunut jumalanpalvelukseen, vaikka Marie Renaud oli minulle sanonut, ett'ei hän ollut sairaana.

Tapasin hänet ruokasuojassa. Hän istui lavallaan, pää pöydänlaitaan painuneena, käsivarret riipuksissa.

Minä istuuduin jokseenkin etäälle hänestä, ja kuullessani hänen tuskallisen voihkinansa aloin minäkin nyyhkyttää, peittäen kasvot käsiini. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; tunsin pian, ettei minua ensinkään surettanut. Ihan yrittämällä koetin itkeä, mutta minun oli mahdoton heruttaa enää ainoatakaan kyyneltä. Minua hiukan hävetti, koska ajattelin velvollisuudekseni itkeä silloin kun joku oli kuollut; enkä minä uskaltanut paljastaa kasvojani, peljäten sisar Marie-Aiméen pitävän minua kovasydämisenä.

Nyt kuuntelin hänen itkuansa. Hänen pitkälliset voihkauksensa muistuttivat talvisen tuulen kohinaa rautauunissa. Ne nousivat ja laskivat ikäänkuin jonkinlaista laulua tapaillen; sitte soinnut sekosivat, katkeilivat nikahduksiin ja päättyivät matalaan värisevään hyrinään.

Vähän ennen päivällistuntia tuli Madeleine ruokasuojaan. Hän vei pois sisar Marie-Aiméen, tukien häntä hellävaroen.

Iltasella hän kertoi meille, että hra pastori oli kuollut Roomassa, ja että ruumis tuotaisiin tänne sukuholviin kätkettäväksi.

* * * * *

Sisar Marie-Aimée ryhtyi seuraavana päivänä meidän kanssamme toimiin tavallisuuden mukaan. Hän ei enää itkenyt, mutta ei kärsinyt kenenkään puhuttelua, hän käveli katse maahan luotuna ja näytti ihan unohtaneen minut.

Tällöin oli minulla enää yksi päivä oltavaa laitoksessa. Luostarinjohtajattaren sanojen mukaan saapui lampuodin vaimo huomenna minut noutamaan, sillä ylihuomenna oli Juhannuspäivä.

Illalla rukousten lopulla sisar Marie-Aimée, lausuttuansa sanat: "Herra, armahda maanpakolaisia ja ole vangittujen turvana", lisäsi korkealla äänellä:

"Nyt lausumme rukouksen erään toverinne edestä, joka astuu ulos maailmaan."

Ymmärsin heti, että oli minusta kysymys, ja tunsin itseni yhtä säälittäväksi kuin maanpakolaiset ja vangitutkin olivat.

Sinä iltana oli minun mahdoton nukkua. Tiesin huomenna joutuvani pois, mutta en tiennyt, mikä se Sologne oikein olikaan. Kuvittelin hyvin etäistä seutua, jonka tasangot loistelivat kukkaniittyinä. Näin itseni kauniiden valkeain lammasten kaitsijattarena; minulla oli vierelläni kaksi koiraa, jotka pelkästä viittauksesta ajoivat lauman koolle. Enhän olisi uskaltanut sitä sisar Marie-Aiméelle sanoa, mutta sinä hetkenä pidin mieluisempana ruveta paimentytöksi kuin myymäläneidiksi.

Ismérie, joka kuorsata jyristeli vieressäni, johti ajatukseni takaisin tovereihini.

Yö oli niin kuulakka, että näin selvästi kaikki vuoteet. Katseeni solui toisesta toiseen, hetkeksi pysähtyen niihin, joissa rakkaimmat toverini lepäsivät. Melkein vastapäätä näin Sophien uhkean tukan; se oli hajallaan päänalusella ja kirkasti vuoteen vielä valoisammaksi. Hieman loitompana olivat Chemineau Ylpeän ja hänen kaksoissisarensa Chemineau Tyhmän vuoteet. Chemineau Ylpeällä oli korkea, valkea ja sileä otsa sekä isot lempeät silmät. Hän ei milloinkaan puolustautunut, kun häntä syytettiin jostakin virheestä; hän kohautti vain olkapäitänsä ja katseli halveksivasti ympärilleen.

Sisar Marie-Aimée sanoi, että hänen omatuntonsa oli yhtä valkea kuin otsansakin.

Chemineau Tyhmä oli päätänsä pitempi kuin sisarensa; hänen karkeat hiuksensa ulottuivat tuskin yli silmäkulmien; olkapäät olivat kulmikkaat ja lanteet leveät. Me nimittelimme häntä sisarensa vahtikoiraksi.

Ja ihan makuusuojan toisessa päässä, siellä oli Colette.

Hän yhä luuli, että minä menen neiti Maximiliennelle. Hän oli vakuutettu siitä, että minä joutuisin hyvin nuorena naimisiin, ja minun oli täytynyt luvata noutaa hänet heti naimisiin mentyäni kotiini.

Kauvan pysyi Colette ajatuksissani. Sitte katsahdin ikkunaan: lehmusten varjot heittyivät minuun asti. Minä kuvittelin niiden tulevan jäähyväisille, ja minä hymyilin niille.

Lehmusten tuolla puolen häämötti sairaalarakennus. Se näytti tahtovan piilottautua, ja sen pienet ikkunat saivat minut ajattelemaan kipeitä silmiä.

Siihenkin pysähtyi katseeni, sisar Agathen vuoksi. Hän oli niin iloinen ja herttainen, että pikku tyttöset aina nauroivat, kun hän torui heitä.

Hän se siteli kääreet paikoilleen.

Kun tuli hänen apuansa pyytämään loukkautuneelle sormelle, otti hän vastaan hupaisella rupattelulla. Ja sen mukaan oliko potilas herkkusuu tai keikaileva lupasi hän kakunpalan tai nauhanpalasen, minkä hän antoi tiedoksi epämääräisellä pään liikahduksella.

Sill'aikaa kun sairas etsi silmillään kakkua tai nauhaa, oli ajos jo puhkaistu, pesty ja sidelty.

Mieleeni johtui paleltuma, joka oli märkinyt jalkani, ja joka ei ottanut parantuakseen. Eräänä aamuna sanoi minulle sitte kerran sisar Agathe totisena:

"Kuulepas nyt, minä sivelen siihen jumalallista ainetta, ja ellei jalkasi ole kolmen päivän kuluttua terve, niin se täytyy sahata pois."

Ja kolmeen päivään minä en ollenkaan kävellyt, jott'ei jumalallinen laastari olisi luiskahtanut pois. Ajattelin hänen käyttäneen palasta Kristuksen ristinpuusta tai Pyhän Neitsyeen hunnun rihmaa.

Kolmantena päivänä oli jalkani ihan terve, ja ihmelääkkeen nimeä kysyessäni vastasi sisar Agathe veitikkamaisesti nauraen:

"Sinä tyhmyri, se oli 'Arthur Hurskaan ihovoidetta'."

Vasta myöhään yöllä vaivuin uneen, ja aikaisesta aamusta asti odotin lampuodin vaimoa. Toivoilin hänen tuloansa ja pelkäilin sitä kuitenkin.

Sisar Marie-Aimée kohautti äkisti päätänsä joka kerta kun ovi aukesi.

Olimme juuri päivällistämme lopettamassa, kun portinvartijatar tuli kysymään, olinko valmis lähtöön.

Sisar Marie-Aimée toimitti hänet pois, sanoen minun olevan tuossa tuokiossa valmis.

Hän nousi, viitaten minua seuraamaan. Hän auttoi minua pukeutuessani, ojensi minulle mytyllisen liinavaatteita ja sanoi äkkiä:

"Huomenna tuodaan hänet tänne, etkä sinä silloin enää ole täällä."

Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi:

"Vanno minulle, että joka ilta lausut hänen edestään yhden kerran _De Profundis_."

Minä vannoin.

Sitte hän kiihkeästi puristi minut rintaansa vasten ja pakeni kamariinsa.

Siellä kuulin hänen vielä voihkaisevan:

"Oi, tämä on liikaa, -- Jumalani, tämä on liikaa!"

* * * * *

Minä kuljin pihan yli ihan yksinäni, ja lampuodin vaimo, joka minua odotti, vei minut heti mukanaan.

TOINEN OSA.

Pian olin istumassa tyhjien vasujen keskellä purjekuomuisissa vankkureissa, ja silloin kun hevonen itsestään pysähtyi maatalon pihaan, oli jo yö pitkälle kulunut.

Vuokratilan isäntä tuli talosta, ja hänen käsivarrellaan heilui lyhty, joka ei valaissut muuta kuin hänen puukenkiensä kärkiä. Hän lähestyi meitä, auttoi minut alas vankkureista, nosti sitte lyhtynsä kasvojeni tasalle ja sanoa tokaisi peräytyen:

"Ompa se pilan pieni piika."

Lampuodin vaimo opasti minut kamariin, jossa oli kaksi vuodetta. Hän osotti minulle oman makuusijani ja sanoi minun jäävän huomispäiväksi yksikseni lehmipaimenen kanssa, koska kaikki muut aikoivat Juhannus-juhlille.

Aamulla heti herättyäni vei minut lehmipaimen omettaan, jossa minun piti häntä auttaa elukkain ruokkimisessa. Hän näytti minulle lammasnavetan ja kertoi minun tulleen karitsain kaitsijaksi vanhan Bibichen sijalle. Vuosittain erotettiin nimittäin karitsat emoistansa ja niitä kaitsemaan tarvittiin toinen paimen. Maatila oli nimeltään Villevieille (Vanhakaupunki), eikä kenelläkään, kertoi hän minulle vielä, ollut täällä mitään valittamisen syytä, sillä isäntä Sylvain ja emäntä Pauline olivat kelpo ihmisiä.

Kun karja oli tullut vaalituksi, laittoi lehmipaimen minut kastanjakujaan rinnalleen istumaan. Sieltä näkyi polvitteleva tie ja koko maatilan alue. Rakennukset muodostivat nelikulmion, ja keskellä olevasta suunnattomasta lantaläjästä nousi lämmin lemu, joka voitti puolikuivien heinien tuoksun.

Syvä hiljaisuus vallitsi talon ympäristössä, ja joka taholla näkyi vain kuusia ja viljavainioita. Minusta tuntui kuin olisin joutunut autioon erämaahan ja kuin jäisin nyt ainiaaksi viettämään yksinäistä elämää lehmipaimenen ja nautojen parissa, joiden kuulin ometassa ammuvan. Oli paahtavan kuuma, ja minua herpaisi raskas unteluus; mutta uuden ympäristöni pelko pidätti minua antautumasta uneen. Kaiken värisiä kärpäsiä pörräsi ympärilläni kierrellen. Lehmipaimen punoi niinivasua, ja koirat uinailivat rauhallisina.

Auringon laskiessa ilmestyivät vuokratilan väen vankkurit tien käänteeseen. Niissä oli viisi henkeä, kaksi miestä ja kolme naista. Emäntä hymyili minut sivuuttaessaan ja toiset kurottausivat katsomaan. Vähän myöhemmin tuli talo eloisaksi, ja kun oli liian myöhäinen illallisen valmistamiselle, niin kaikki tyytyivät leivänpalaan ja maitokulholliseen.

* * * * *

Heti työpäiväni alkaessa antoi emäntä minulle paksun palttinakauhtanan, ja minä läksin vanhan Bibichen matkaan oppimaan karitsain paimentamista.

Vanha Bibiche ja hänen narttunsa Castille olivat niin toistensa kaltaisia, että aina ajattelin heidän olevan samaa sukua. Molemmat näyttivät saman ikäisiltä, ja himmeissä silmissä oli sama väri kumpaisellakin. Karitsain poiketessa tieltä äänteli Bibiche: "Hauku, Castille, hauku!" Hän kertaili lausettansa niin sukkelaan, että se kuulosti yhdeltä sanalta, ja silloinkin kun Castille ei käskyä noudattanut, keräysivät harhailijat taas tolalleen, niin suuresti vanhuksen ääni muistutti hänen koiransa ääntä.

Elonleikkuun alkaessa tunsin joutuvani salaperäiseen maailmaan. Miehet menivät pellolle ja kaatelivat viljaa tahdikkain, pontevin leikkauksin maahan, ja toiset kokosivat sitä lyhteiksi, joita pystyttelivät toinen toisensa nojaan... Leikkuumiesten huudot kuulostivat usein tulevan ylhäältä päin, enkä voinut olla kohottamatta päätäni, nähdäkseni muka elovaunujen vilistävän ilmassa ylitseni.

Illallisen aikana keräysi koolle kaikki väki. Kukin asettui pitkän pöydän ääreen mihin kohti sattui, ja emäntä täytteli lautaset reunojansa myöten. Nuoret iskivät hampaansa rivakasti lepäänsä, mutta vanhat leikkasivat visusti jokaisen suupalansa erikseen. Kaikki söivät ääneti, ja harmaanruskea leipä näytti heidän mustuneissa kourissaan milt'ei valkealta.

Aterian loputtua vanhemmat miehet pakisivat vuodentulon toiveista isännän kanssa, nuorten lörpötellessä keskenään ja laskiessa leikkiä Martinen, pääpaimenettaren kanssa. Hän se tavallisesti jakeli leipää ja kaatoi viiniä. Nauraen vastaili hän jokaiseen pilapuheeseen, mutta kun muuan nuorukainen tapaili häntä kädellään, pujahti hän vikkelästi erilleen eikä koskaan antautunut kiinni. Kukaan ei ottanut huomatakseen minua, joka istuin loitommalla halkojen päällä katsellen ympärilläni olevia kasvoja. Isäntä Sylvainilla oli isot mustat silmät, jotka katselivat jokaista rauhallisina. Hän puheli ääntänsä korottamatta, nojaten kämmenillään pöytään. Emännän vakavat kasvot olivat aina hiukan huolestuneet; olisi voinut sanoa hänen alituiseen aavistavan jotakin onnettomuutta, ja tuskin hän hymyilikään silloin kun muut remahtivat täyttä kurkkua nauramaan.

Vanha Bibiche aina luuli minun uupuvan uneen. Hän tuli minua nykäisemään hihasta, saadakseen minut mukaansa makuulle. Hänen vuoteensa oli minun makuusijani vieressä; riisuutuessaan hän höpötti rukouksensa ja sammutti sitte lampun, pitämättä minusta sen enempää väliä.

* * * * *

Heti elonkorjuun jälkeen jätti hän minut paimentamaan yksikseni narttunsa avulla. Castille oli minun seurassani ikävissään; se heitti minut oman onneni nojaan ehtimiseen, vilistäen takaisin taloon vanhan emäntänsä luokse.

Sain paljon ponnistella kerätäkseni koolle karitsani, jotka juoksentelivat joka haaralle. Vertasin itseäni sisar Marie-Aiméehen, joka hänkin sanoi vaikeaksi johtaa pikku laumaansa; ja kuitenkin sai hän meidät kokoontumaan kellon kilistyksellä, tai vaikenemaan vain hiukan ääntänsä korottamalla. Mutta minä sain korottaa ääntäni tai läiskytellä ruoskaani, kuinka paljon hyvänsä, -- karitsat eivät siitä mitään ymmärtäneet, ja minun oli pakko koiran tavoin juoksennella lauman ympärillä.

Eräänä iltana huomattiin että minulta kaksi puuttui. Joka ilta oli minulla tapana asettua oven eteen, päästääkseni sisälle vain yhden kerrallaan; siten oli ne helppo lukea.

Menin lammasnavettaan ja yritin lukea uudestaan. Sepä ei ollut helppoa, ja minun täytyi heittää se sikseen, kun sain aina enemmän kuin piti ollakaan.

Lohdutin itseäni sillä, että olin ensimäisellä kerralla laskenut väärin, enkä hiiskunut asiasta kenellekään. Seuraavana päivänä luin ne navetasta lähtiessään: niistä puuttui sittenkin kaksi.

Olin kovin rauhaton. Koko päivän haeskelin niitä kedoilta, ja illalla, varmistuttuani siitä, että karitsat yhä olivat kadoksissa, ilmotin asian emännälle. Niitä etsittiin useina päivinä, mutta teille tietymättömille ne jäivät. Silloin miehet rupesivat puhuttelemaan minua yksitellen. Minun piti mukamas tunnustaa, että jotkut miehet olivat käyneet sieppaamassa karitsat, ja he takasivat, ett'en saisi nuhteita, jos ilmaisisin totuuden. Vakuutinpa kuinka lujasti tahansa, ett'en tiennyt minne karitsat olivat joutuneet, huomasin kyllä ettei sanojani uskottu.

Nyt minua alkoi pelottaa laidunmailla, kun tiesin varkaita piileksivän siellä lampaita vaanimassa. Olin aina näkevinäni jonkun liikkuvan pensikossa.

Minä opin jokseenkin pian lukemaan laumaa silmämäärältä; ja olivatpa eläimet hajallaan tai likekkäin, tiesin minä muutamassa minuutissa, olivatko kaikki tallessa.

* * * * *

Tuli syksy, ja ikäväni kasvoi. Kaipasin sisar Marie-Aiméen hellyyttä. Niin kiihkeästi halusin häntä nähdä, että monasti ummistin silmäni ja kuvittelin hänen olevan tien käänteessä tulossa, ja kuulinpa hänen askeleensakin ja hänen hameensa liepeen kahinan ruohikossa. Sitte kun tunsin hänen jo olevan ihan lähellä, avasin silmäni, ja kaikki häipyi heti.

Kauvan aioskelin kirjottaa hänelle, mutta en rohjennut pyytää kirjotusneuvoja. Emäntä ei ollut kirjotustaitoinen, eikä talossa kukaan milloinkaan saanut kirjeitä.

Rohkaisin viimein mieleni ja pyysin isäntä Sylvainia hyväntahtoisesti ottamaan minut mukanaan kaupunkiin jonakin päivänä. Hän ei vastannut heti, vaan tähysteli minua isoilla rauhallisilla silmillään ja sanoi sitten, ett'ei lammaspaimenen sopinut koskaan jättää laumaansa. Mielellään lupasi hän viedä minut tuolloin tällöin kylään jumalanpalvelusta kuulemaan, mutta minun ei tarvinnut ajatellakaan pääseväni kaupunkiin.

Minä olin menettää malttini. Oli kuin olisi minua kohdannut suuri onnettomuus, ja joka kerta kun sitä ajattelin, oli sisar Marie-Aimée minun silmissäni kuin joku hyvin suuri-arvoinen kalleus, jonka lampuoti oli varomattomuudessaan särkenyt.

Seuraavana lauvantaina näin talonväen taas lähtevän matkalle tapansa mukaan. Mutta sen sijaan että olisivat viipyneet iltaan asti, palasivat he jo ehtoopäivällä ja toivat mukanansa kauppiaan, joka aikoi ostaa osan karitsalaumasta.

Ei ollut juolahtanut mieleenikään, että kaupungissa voisi niin vähäisessä ajassa käväistä. Sain päähäni sellaisen aatoksen, että jätän lampaani kerran päiväksi laitumelle ja riennän syleilemään sisar Marie-Aiméeta. Pian kuitenkin huomasin sen mahdottomaksi ja päätin mennä yöllä. Toivoin, ett'en tarvitsisi kävelyyni paljoakaan enempää aikaa kuin lampuodin hevonen, ja että puoleltayöltä taipaleelle lähtien ehtisin ajoissa takaisin viemään karitsoitani laitumelle.

Sinä iltana menin vaatepäällä makuulle, ja kun iso kello oli lyönyt puoli-yön hetken, otin kengät käteeni ja menin hiljaa ulos. Kopeloimalla solmesin kengät jalkaani, nojaten tyhjiin kärryihin, ja riensin yön pimeyteen.

Heti maatilan rakennukset sivuutettuani huomasin, ett'ei yö kovin musta ollutkaan. Tuuli puhalteli raivoisasti ja paksuja pilviä kulki kuun ohitse. Maantie oli etäällä; jos mieli päästä sinne, oli kuljettava rappeutuneen puusillan yli; pikku joki oli äskeisistä sateista paisunut, ja vesi kohisi siltalankkujen yli.

Pelko valtasi minut, sillä vesi ja tuuli synnyttivät kohinan, jommoista en ollut eläissäni kuullut. Mutta minä ponnistelin pelkoa vastaan, ja vikkelästi juoksin liukkaiden lankkujen poikki.

Saavuin viertotielle pikemmin kuin odotinkaan, ja käännyin vasemmalle, niinkuin olin nähnyt isännänkin tekevän lähtiessään kaupunkiin markkinoille. Mutta hiukan etäämpänä haarautuikin tie. En tiennyt kumman tien valitsisin. Poikkesin milloin toisaanne, milloin toisaanne. Vasemmanpuoleinen houkutteli minua enemmän; valitsin lopulta sen, ja kävelin hyvin rivakasti, saadakseni takaisin hukkaan menneen ajan.

Loitompana häämötti silmääni joku musta röykkiö, joka salpasi koko maiseman. Se tuntui verkalleen lähenevän minua, ja hetken jo teki mieleni pyörtää takaisin. Koiran haukunta, joka silloin alkoi kuulua, rohkaisi minua vähän, ja melkein samalla huomasinkin, että musta röykkiö oli metsä, jonka halki tie tästä oli kulkeva. Siihen saapuessani tuntui tuuli puhaltavan entistäänkin kovemmin, vinhoina puuskina, jotka armottomasti taivuttelivat huojuvia ja voihkivia puita. Ympärilläni vinkui viima, rungot nauskuivat ja oksat ritkahtelivat. Sitte kuulin askeleita takanani ja tunsin jonkun koskettavan hartioitani. Käännyin nopeasti, mutta en nähnyt ketään. Ja kuitenkin olin varma siitä, että joku oli koskenut minuun sormellaan; askeleitakin kuului yhä, kuin olisi näkymätön olento minua kaarrellut. Silloin lähdin juoksemaan niin vikkelästi, ett'en enää tuntenut, koskivatko jalkani maahankaan. Somero sinkoili kenkieni alta ja pirisi niinkuin raesade taakseni. Minulla oli vain yksi ajatus: päästä metsästä pois.

Pian saavuin suurelle aukealle. Täysikuu valaisi sitä kirkkaasti, ja tuuli pöyryytti riehuen lehtikasoja maasta, pyöritellen niitä ilmassa joka suunnalle.

Mieleni teki seisahtua tuokioksi hengähtämään; mutta isot puut huojuivat huumaavalla ryskeellä. Niiden varjot heittyivät äkkiä isojen mustien petojen näköisinä tien yli ja hävisivät sitte jälleen puiden taakse väijymään. Muutamat noista varjoista olivat muodoltaan minulle tuttuja. Mutta useimmat liikehtivät ja hyppelehtivät edessäni ikäänkuin tahtoen ehkäistä etenemistäni. Jotkut olivat niin kammottavia, että tarvitsin kaikki voimani hyppiäkseni niiden ylitse; minä pelkäsin niin kovasti koskettavani niihin jaloillani.

Tuuli tyyntyi ja alkoi sataa ropsahdella isoja pisaroita. Aukio loppui, ja eräälle metsään johtavalle tielle tullessani olin näkevinäni valkean seinän häämöttävän edessäni. Hiukan lähemmäksi päästyäni näin, että se oli kapea ja korkea pikku talo. Sen enempää ajattelematta kolkutin ovelle; tahdoin pyytää suojaa kunnes taukoisi satamasta. Kolkutin toistamiseen, ja silloin kuulin heti liikettä sisältä. Luulin, että joku tuli ovea avaamaan, mutta alikerran akkuna vaan aukesikin. Myssypää mies ilmestyi akkunaan ja kysyi:

"Kuka siellä?"

Minä vastasin:

"Pieni tyttö."

Hämmästyneellä äänellä kertasi mies: "Pieni tyttö!" ja tiedusti sitte, mistä tulin, minne olin menossa ja mitä tahdoin.

En ollut valmistautunut näihin kaikkiin kysymyksiin, ja mainitsin vain maatilan nimen, josta olin tulossa; mutta valehtelin lisäksi, kun sanoin olevani menossa sairasta äitiäni tapaamaan. Pyysin häntä hyväntahtoisesti laskemaan minut sisälle sateen ajaksi.

Hän käski minun odottaa, ja minä kuulin hänen puhelevan toisen henkilön kanssa. Sitte hän palasi ikkunaan ja kysyi, olinko minä yksin. Hän tahtoi myöskin tietää ikäni, ja kuultuansa että olin kolmentoista vanha arveli hän, ett'en ainakaan ollut arkalasta, koskapa olin öiseen aikaan kulkenut metsän läpi.

Hän jäi vähäksi aikaa kurkistelemaan ikäänkuin koettaen nähdä kasvojani, jotka pidin häneen päin kohotettuina. Sitte hän käänteli päätänsä oikealle ja vasemmalle, tunkeakseen katseensa metsän pimentoon. Lopuksi hän neuvoi minua kävelemään vielä kappaleen matkaa, vakuuttaen että metsän tuonpuoleisessa laidassa oli kylä. Siellä kyllä tapaisin jonkun talon, missä voisin vaatteitani kuivata.

Minä lähdin taas yön selkään. Kuu oli kokonaan piiloutunut ja nyt sataa tihuutti herkeämätöntä vihmaa. Sain taivaltaa vielä kauvan, ennen kuin saavuin kylään. Talot olivat kaikki suljetut, ja vaivoin niitä hämärässä erottikaan. Ei ollut enää valveilla muita kuin seppä. Hänen talonsa kohdalle tultuani nousin sen kahdet portaat, aikoen päästä sinne levähtämään. Hän oli juuri työntämässä isoa rautakankea hehkuvien hiilten ahjoon; ja kun hän kohotti käsivarttansa, paljetta painaltaakseen, näytti hän minusta niin suurelta kuin sadun jättiläinen.

Jokaisella palkeen puhalluksella leimahti lieska ja kipunat räiskyivät; hohde valaisi seinät, joille oli ripustettu viikatteita, sahoja ja kaikenlaisia rautakaluja. Miehellä oli otsa rypyssä ja katse tiukasti tuleen tähdättynä.

Tunsin ett'en millään tavalla rohkenisi häntä puhutella, ja poistuin niin hiljaa kuin pääsin.

Kun päivä täydellisesti valkeni, huomasin ett'en enää ollut kaukanakaan kaupungista. Tunsin samoja seutujakin, joissa sisar Marie-Aimée oli meitä kävelytunneillamme kuljettanut. Kävelin nyt aivan verkalleen, laahaten jalkojani, jotka tekivät minulle kovin kipeätä. Olin niin näännyksissäni, että ainoastaan suurilla ponnistuksilla maltoin olla istumatta kiviläjiin tien viereen.

Täyttä vauhtia lähenevien vaunujen kolina pakotti minut katsomaan taakseni. Jäin liikkumattomana siihen paikkaan, ja sydämeni löi rajusti: olin tuntenut meidän talon punaisen tamman ja isäntäni mustan parran. Hän seisahdutti hevosen ihan viereeni ja hiukan kumartuen tarttui minua yhdellä kädellä pukuni vyötäröistä. Hän asetti minut rinnalleen istuimelle ja käänsi hevosen, ja niin lähdettiin täyttä juoksua takaisin.

Kun pääsimme metsään, antoi isäntä Sylvain hevosen kävellä. Hän kääntyi katsomaan minua ja sanoi:

"Olipa sinun onnesi, että tavotin sinut. Muutoin sinut olisi tuotu kahden santarmin välissä."

Kun minä en vastannut, jatkoi hän:

"Et taida tietääkään, että on santarmeja, jotka tuovat karanneita pikku tyttöjä takaisin?"

Minä vastasin:

"Minä tahdon mennä katsomaan sisar Marie-Aiméeta."

Hän kysyi:

"Oletko siis meidän luonamme onneton?"

Minä vastasin taaskin:

"Minä tahdon mennä katsomaan sisar Marie-Aiméeta."

Hän ei nähtävästi ymmärtänyt, vaan pitkitti kysymyksiänsä, mainiten nimeltään jok'ainoan talon asujan, saadakseen tietää, kuka oli minulle antanut valittamisen aihetta. Mutta joka kerralla oli vastaukseni sama.

Lopulta hän menetti kärsivällisyytensä, kohottausi suoremmaksi ja sanoi:

"Kuinka itsepäinen!"

Minä katsoin häneen ja vakuutin jälleenkin karkaavani, ellei hän veisi minua sisar Marie-Aiméen luokse. Vastausta odottaessani en hellittänyt hänestä katsettani, ja huomasin selvästi, että hän tuli hämilleen. Hän mietiskeli pitkän aikaa ja sanoi sitte, laskien kätensä polvelleni:

"Kuulehan nyt, tyttöseni, ja koeta ymmärtää, mitä sinulle sanon."