Part 3

Silloin syntyi minussa mieletön pelko, sillä Madeleine oli meitä varottanut, että jos me sattuisimme puraisemaan öylättiä, niin Jeesuksen veri rupeaisi juoksemaan suustamme, eikä mikään voisi saada sitä pysähtymään.

Sisar Marie-Aimée pyyhki kasvojani ja kuiskasi:

"Kas niin, kuulehan nyt, oletko sinä sairas?"

Kurkkuni väljeni ja minä nielasin nopeasti öylätin ja melkoisen määrän sylkeä.

Nyt uskalsin tarkastaa vaatteilleni valunutta verta, mutta huomasin vain pikku täplän, jollainen vesipisarasta saattaa syntyä.

Nostin nenäliinan huulilleni ja pyyhkäisin kieltäni: verta ei näkynyt nenäliinassakaan.

Aivan varma en vieläkään ollut, mutta kun meitä nyt käskettiin laulamaan seisaaltamme, niin minäkin koetin laulaa muiden mukana.

Kun hra pastori tuli päivemmällä katsomaan meitä, sanoi Marie-Aimée hänelle, että minä olin ehtoollisella ollut pyörtyä. Hän kohotti päätäni, katsoi minua syvälle silmiin, rupesi sitte nauramaan ja sanoi, että minä olin hyvin herkkätunteinen pikku tyttö.

* * * * *

Ripille laskemisen jälkeen me emme enää käyneet luokkahuoneessa. Hoitajatar Justine opetti meille liinavaatteiden ompelua. Me teimme talonpoikaisnaisille hilkkoja. Työ ei ollut kovinkaan vaikeata, ja kun sillä oli uutuuden viehätystä, niin ahersin innokkaasti.

Hoitajatar Justine vakuutti, että minusta tulee varsin hyvä liinavaatteiden ompelija. Sisar Marie-Aimée sanoi minua syleillen:

"Jospa vain kykenisit velttoutesi voittamaan!"

Mutta moniaita hilkkoja valmistettuani, ja kun minun täytyi aina taas alottaa alusta, pääsi velttouteni jälleen pian voitolle. Minua kyllästytti, enkä enää saanut ryhdytyksi työhön.

Olisin voinut istuskella tuntikausia tekemättä mitään, muiden puuhaa katsellen.

Marie Renaud ompeli äänettömänä. Hän teki pistokset niin pieniä ja tiheitä, että tarvittiin tarkat silmät niitä näkemään.

Ismérie hyräili työskennellessään, nuhteista piittaamatta.

Toiset neuloivat selkä köyryssä, otsa rypyssä ja kostein sormin, joissa silmäneulat tahtoivat luisua; toiset ompelivat hitaasti, huolellisesti, väsymättä, ikävystymättä, hiljaisella äänellä laskien pistoksia.

Olisinpa minä tahtonut olla niinkuin nuo! Minä soimasin itseäni ankarasti ja tein työtä taas jonkun minuutin kuten hekin.

Mutta pieninkin ääni sai minut tasapainostani ja minä jäin kuuntelemaan tahi katselemaan, mitä ympärilläni tapahtui. Madeleine sanoi, että minulla on aina nenä taivasta kohti.

Kaiken aikaa minä haaveksin, minkälaista olisi, jos olisi neuloja, jotka ompelisivat itsestään.

Kauvan minä toivoin, että joku kiltti pikku eukko, joka näkyisi ainoastaan minulle, astuisi esille isosta rautauunista, ja päättäisi minun ompelukseni yks kaks.

Lopulta kokonaan paaduin moitteille. Sisar Marie-Aimée ei enää tiennyt mitä tehdä minua rohkaistakseen tahi rangaistakseen.

Kerran hän päätti luetuttaa minulla ääneen kahdesti päivässä. Se oli minulle suuri ilo; tuskin jaksoin odottaa lukutuntiani, ja pahoilla mielin aina painoin kirjan kiinni.

* * * * *

Esilukemisen loputtua laulatti sisar Marie-Aimée raajarikkoa Colettea.

Hän lauloi aina samoja lauluja, mutta ääni oli hänellä niin kaunis, ett'ei sitä väsynyt kuulemaan. Hän lauloi koruttomasti, työstään taukoamatta, vain huojuttaen päätänsä hiukan.

Hoitajatar Justine, joka tiesi kaikkien asiat, kertoi Coletten olleen vielä ihan pieni, kun hänet oli tuotu tänne molemmat jalat murskaantuneina.

Nyt oli hän kahdenkymmenen vanha: vaivalloisesti liikkui hän kahden kepin varassa eikä tahtonut käyttää kainalosauvoja, jott'ei olisi näyttänyt vanhalta akalta.

Lomahetkinä näin hänen aina istuvan eräällä penkillä yksinänsä. Hän venyttelihe lakkaamatta, taivuttaen vartaloansa taaksepäin. Hänen mustissa silmissään oli niin isot terät, että valkuaista tuskin näkyikään.

Minä tunsin suurta kiintymystä häneen; olisin halusta ollut hänen ystävättärensä. Hän näytti hyvin ylpeältä, ja jonkun pikku palveluksen hänelle tehdessäni oli hänellä tapa sanoa minulle: "kiitoksia, lapseni", niin että heti muistin olevani vasta kaksitoistavuotias.

Madeleine otti hyvin salaperäisen muodon, huomauttaakseen minulle, että oli jyrkästi kiellettyä puhella Coletten kanssa kahden kesken, ja kun tahdoin tietää miksi, sotkeusi hän pitkään ja mutkikkaaseen juttuun, josta en tullut sen viisaammaksi.

Minä vetosin hoitajatar Justineen, mutta hänkin selitteli kierrellen, että Colettesta puhuttiin paljon pahaa ja että minun laiseni pikku tytön ei sopinut häntä lähennellä.

Minä en voinut mitenkään käsittää, minkätähden. Pitäessäni häntä silmällä huomasin, että aina kun joku isompi tarjosi hänelle käsivartensa, häntä hiukan kävelyttääkseen, yhtyi heihin heti kolme tai neljä muuta juttelemaan ja naureskelemaan hänen kanssaan.

Minä ajattelin ett'ei hänellä ollut yhtään ystävätärtä. Hänen minussa herättämää kiintymystä vahvisti syvä säälin tunne, ja eräänä päivänä kun isommat olivat jo ottaneet hänet yksikseen, tarjosin minä hänelle käsivarteni, viedäkseni hänet nurmikolle kävelemään.

Seisoin hänen edessään hieman arkaillen. Tunsin ett'ei hän kieltäytyisi.

Hän silmäili minua pitkään ja sanoi sitte:

"Tiedäthän että se on kielletty?"

Minä nyökkäsin.

Hän käännähytti päätänsä, tähystelläkseen minua vielä tarkemmin.

"Etkä pelkää rangaistusta?"

Minä pudistin päätäni.

Minua itketti niin että kurkkuani kouristi. Autoin häntä nousemaan istualtaan. Hän nojasi toista kättään keppiinsä, mutta tuki itseään kuitenkin minuun koko painollaan.

Käsitin kuinka työlästä liikkumisen täytyi hänelle olla. Koko kävelymme aikana hän ei puhunut minulle sanaakaan; vietyäni hänet takaisin penkilleen hän virkahti minua katsellen:

"Kiitos, Marie-Claire."

Nähdessään minut Coletten kumppanina hoitajatar Justine kohotti kätensä kohti taivasta ja teki ristinmerkin.

Nurmikon tuonpuoleiselta laidalta huusi Madeleine minulle ja heristi nyrkkiään.

Illalla huomasin kyllä, että sisar Marie-Aimée tiesi, mitä olin tehnyt, mutta hän ei minua sanallakaan nuhdellut.

Seuraavana lomahetkenä hän veti minut jalkajakkarallensa, otti pääni käsiensä väliin ja kumartui ylitseni. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen katseensa ihan tunkeutui sieluuni: hänen silmänsä tuntuivat ikäänkuin käärivän minut suojaansa. Minun tuli lämmin ja rauhallinen olla. Hän suuteli minua pitkään otsalle, hymyili sitte ja virkkoi:

"Mene; olethan minun kaunis valkoliljani."

Minusta hän oli monin värivivahduksin säteilevine silmineen niin kaunis, että sanoin hänelle:

"Tekin, Äiti, te olette kaunis kukka."

Hän vastasi keveästi:

"Niin, mutta minä en enää kuulu liljoihin."

Sitte hän äkkiä kysäisi:

"Etkö sinä enää pidä Ismériestä?"

"Kyllä, Äiti."

"Niinkö! -- Entäs Colettesta?"

"Kyllä minä pidän hänestäkin."

Hän työnsi minut luotansa:

"Sinua! Koko maailmaahan sinä rakastat."

* * * * *

Melkein joka päivä tarjosin käsivarteni Colettelle.

Hän puhui minulle ainoastaan muutamia sanoja asiasta tahi toisesta.

Kun istuin hänen viereensä, katseli hän minua uteliaasti: hänestä olivat minun kasvoni hullunkuriset.

Eräänä päivänä hän kysyi minulta, pidinkö häntä sievänä. Samassa johtui mieleeni, että sisar Marie-Aimée oli sanonut häntä mustaksi kuin myyrä.

Näin kuitenkin, että hänellä oli laaja otsa, isot silmät ja muuten hienot kasvonpiirteet. Häntä katsellessani tulin ajatelleeksi, en tiedä mitenkä, syvää ja mustaa kaivoa, joka muka oli kuumaa vettä täynnä.

Ei, sievänä en voinut häntä pitää! Mutta sitä minä en uskaltanut hänelle sanoa, hän kun oli niin kivulloinen, ja vastasinkin vain, että hän olisi vielä paljoa sievempi, jos hänellä olisi valkea iho.

Vähitellen minusta tuli hänen ystävättärensä.

Hän ilmaisi minulle salaisuutenaan, että hän toivoi pääsevänsä naimisiin, kuten iso Nina, joka kävi luonamme sunnuntaisin lapsensa kanssa.

Hän taputti minua käsivarrelle ja sanoi:

"Katsos, minun -- minun täytyy mennä naimisiin!"

Hän venyttelihe pitkään, ojentaen koko ruumiinsa eteenpäin.

Joinakuina päivinä itkeä nyyhkytti hän niin hirveän surullisesti, ett'en osannut hänelle mitään sanoa.

Hän katseli pahasti koukistuneita sääriään ja voihkasi:

"Tarvittaisiin ihme, jotta minä voisin täältä lähteä."

Mieleeni välähti aatos, että Pyhä Neitsyt voisi tuon ihmeen tehdä.

Colettesta tuntui asia varsin yksinkertaiselta.

Hän oli ihan ihmeissään, kun ei ollut sitä jo ennemmin ajatellut: olihan vain oikeus ja kohtuus, että hänellä olisi suorat jalat kuten muillakin!

Hän tahtoi heti käydä käsiksi asiaan.

Hän selitti minulle, että tarvittiin useampia nuoria tyttöjä yhdeksänpäiväiseen hartaudenharjotukseen. Meidän tuli puhdistautua käymällä Herran ehtoollisella ja yhdeksän päivää herkeämättä rukoilla, tullaksemme armosta osallisiksi.

Tämän kaiken piti tapahtua mitä salaisimmin.

Sovittiin että kumppanini Sophie otettaisiin joukkoomme suuren hartautensa tähden. Colette otti toimekseen puhutella muutamia hyväsydämisiä isompia tyttöjä.

Kahdessa päivässä oli kaikki järjestetty.

Coletten tuli paastota ja tehdä parannusta nuo yhdeksän päivää. Kymmenentenä, joka sattui sunnuntaiksi, kävisi hän Herran ehtoollisella kuten ainakin, nojaten keppiinsä ja jonkun meikäläisen käsivarteen. Sitte hän, ehtoollisleipä sydämessään, tekisi pyhän lupauksen kasvattaa lapsensa Pyhän Neitsyeen rakkaudessa. Lopuksi hän ojentautuisi ihan suoraksi ja kaijuttaisi mahtavalla äänellään _Te Deum'in_, johon me kuorona yhtyisimme.

Nuo yhdeksän päivää minä rukoilin niin palavasti, ett'en ollut koskaan ennen sillä tavalla rukoillut. Tavalliset rukouksemme tuntuivat minusta sisällyksettömiltä. Minä lausuilin Jumal'äidin litanioita, etsiskelin kaikkein kauneimmat ylistysvirret ja hoin herkeämättä:

"Idän tähti, paranna Colette."

Ensi kerralla olin niin kauvan aikaa polvillani, että sisar Marie-Aimée tuli minua torumaan.

Kukaan ei huomannut niitä pikku merkkejä, joita me vaihdoimme keskenämme, ja yhdeksänpäiväinen hartaudenharjotus päättyi tarkoin säilytettynä salaisuutena.

* * * * *

Colette oli aivan valju messuun tullessaan; poskipäät olivat vielä entistä terävämmät. Hän piti katseensa maahan luotuna, ja hänen silmäluomensa sinersivät.

Ajattelin että nyt oli hänen marttyyrikautensa loppumassa, ja rintaani paisutti syvä riemu.

Ihan lähelläni valkokauhtanainen Pyhä Neitsyt hymyili minulle, ja kaiken uskoni innolla huokasin hänelle anomukseni:

"Oikeuden kuvastin, paranna Colette!"

Ja ohimoitani pusertaen, pakottaakseni ajatukseni pysymään koossa, minä kertoilin:

"Oikeuden kuvastin, paranna Colette!"

Nyt astui Colette Herran ehtoolliselle. Hänen keppinsä kolahteli hiljaa lattialaakoihin.

Kun hän oli polvistunut, palasi hänen saattajatoverinsa, tuoden kepin mukanaan; niin varma oli hän, että se oli tuleva tarpeettomaksi.

Se oli surkeata.

Colette pyrki jaloilleen ja lyyhistyi takaisin polvilleen. Hänen kätensä hapuili keppiä, ja kun hän ei sitä löytänyt, yritti hän uudestaan nousta ylös.

Hän tarttui alttaripöytään ja ripustausi vieressään ehtoollista nauttivan sisaren käsivarteen. Sitte hänen hartiansa huojuivat, ja hän lysähti lattialle, tempaisten sisaren mukanaan.

Meistä kiirehti kaksi esille ja laahasi Colette poloisen hänen penkkiinsä asti.

Kuitenkin toivoin yhä vielä ja odotin messun loppuun asti _Te Deum'ia_.

Menin Coletten luo niin pian kuin pääsin.

Isommat tytöt olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ja koettivat häntä lohduttaa, neuvoen häntä ainiaaksi antautumaan Jumalalle. Hän itki hiljaa, nyyhkimättä, pää hiukan kumarassa; kyyneleet putoilivat hänen käsilleen, joita hän piti ristiin puristettuina.

Minä polvistuin hänen eteensä, ja kun hän katsahti minuun, sanoin:

"Kenties voipi mennä naimisiin, vaikka on viallinenkin."

Coletten tapaus tuli pian tunnetuksi koko laitoksessa. Se sai kaikki alakuloisiksi, jonkavuoksi leikitkään eivät olleet meluisia. Ismérie luuli minulle ilmottavansa ihmeellisen uutisen, kertoessaan tapauksen.

Sophie-kumppanini sanoi minulle, että oli alistuttava Pyhän Neitsyeen tahtoon, koska hän tiesi paremmin kuin me, mikä Coletten onnelle oli parhainta.

* * * * *

Olisin mielelläni tahtonut tietää, oliko sisar Marie-Aiméelle kerrottu asiasta. Näin hänet vasta ehtoopäivällä, kävelytunnilla. Hän ei näyttänyt surulliselta; pikemmin olisi häntä voinut sanoa tyytyväiseksi. Hän ei ollut minusta vielä koskaan näyttänyt niin kauniilta. Hänen kasvonsa ihan säteilivät.

Kävelymatkalla huomasin hänen kulkevan niin joustavasti, kuin olisi jotakin ylentävää liikkunut hänen mielessään. En muistanut milloinkaan nähneeni häntä noin eloisana. Huntu liehahteli hiukan hartioilla, ja valkea hilkka ei kokonaan peittänyt kaulaa.

Hän ei ollenkaan ottanut meitä huomatakseen, ei katsellut mitään, ja kuitenkin tuntui, kuin olisi hän jotakin nähnyt. Tuolloin tällöin hän hymyili kuin sisäisen äänen puhuttelemana.

Illallisen jälkeen huomasin hänet istumassa eräällä vanhalla penkillä ison lehmuksen suojassa. Hra pastori istui hänen vieressään, selkä puunrunkoa vasten.

He näyttivät vakavilta.

Minä kuulin heidän puhelevan Colettesta, ja pysähdyin muutaman askeleen päähän heistä.

Sisar Marie-Aimée virkkoi, kuin kysymykseen vastaten:

"Niin, viidentoista vuoden ijässä."

Herra pastori huomautti:

"Viidentoista vuoden ijässä ei ole vielä kutsumusta."

En erottanut sisar Marie-Aiméen vastausta, mutta hra pastori pitkitti:

"Viidentoista vuoden ijässä on kutsumuksia joka taholle: yksi ystävällinen tahi välinpitämätön sana riittää silloin kannustamaan meidät uralle tai toiselle, tahi siltä käännyttämään."

Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi hiljemmin:

"Vanhempanne menettelivät kovin väärin."

Sisar Marie-Aimée vastasi:

"En kadu mitään."

He olivat kauvan ääneti; sitte sisar Marie-Aimée kohotti sormeaan ikäänkuin kehotukseksi ja sanoi:

"Kaikkialla, kaikesta huolimatta, ja aina."

Hra pastori ojensi kätensä nauraen ja sanoi hänkin:

"Kaikkialla, kaikesta huolimatta, ja aina."

Kello alkoi kajahdella makuullemenon hetkeä, ja hra pastori katosi lehmuskujiin.

Vielä kauvan jälkeenpäin kertailin kuulemiani sanoja itsekseni, mutta en koskaan oikein kyennyt sovittamaan niitä Coletten juttuun.

* * * * *

Colette ei enää odottanut mitään ihmettä, voidakseen lähteä pois, mutta ei kuitenkaan voinut alistua siihen ajatukseen, että jäisi laitokseemme.

Nähdessään ikätoveriensa muuttavan pois, toisen toisensa jälkeen, alkoi hän kapinoida. Hän ei enää tahtonut käydä itseänsä ripittämässä eikä Herran ehtoollisella; messuun hän vain meni, kun kerran lauloi siellä ja rakasti soittoa.

Jäin usein häntä lohduttelemaan.

Hän selitti minulle, että avioliitto oli rakkautta.

* * * * *

Sisar Marie-Aimée, joka oli jonkun aikaa ollut kivulloinen, kääntyi kerrassaan sairaaksi.

Madeleine hoiteli häntä uhrautuvaisesti ja kohteli meitä niin ja näin. Minuun hän oli erikoisesti silmänsä iskenyt, ja aina kun näki minun kyllästyvän ompelemiseen, sanoi hän ylpeätä ilmettä tavotellen:

"Koska neitiä ei ompeleminen miellytä, niin sopiipa ottaa luuta käteensä."

Eräänä sunnuntaina hän keksi panna minut messun aikana siistimään portaita. Oli tammikuu; kostea kylmänhenki puhalteli käytävissä, huokui ylös portaita ja tunki läpi vaatteitteni.

Lämpimikseni lakaisin minkä jaksoin.

Urkuharmoonin säveleet kuuluivat kappelista portaille asti. Toisinaan erotin Madeleinen kimeän ja vihlovan äänen ja hra pastorin nytkähtelevän veisuun.

Seurasin messua virsien mukaan. Silloin kajahti äkkiä Coletten ääni voimakkaana ja puhtaana. Se laajeni, häivytti urkuharmoonin säveleet, kuului yli kaiken, lenti sitte ulos yli lehmusten latvojen, rakennusten kellotorninkin yläpuolelle kohoten.

Minua värisytti kuunnellessani sitä, ja kun ääni hiljalleen vavahtelevana vaipui, ikäänkuin palaten kirkkoon, tukahtuaksensa urkuharmoonin sointuihin, puhkesin minä nyyhkyttämään kuin pikku lapsi. Silloin kimahti taaskin Madeleinen terävä ääni, ja minä lakaisin pitkin vedoin, kuin olisi minun luudallani pitänyt pyyhkiä pois tuo minulle vastenmielinen äänikin.

* * * * *

Samana päivänä kutsutti sisar Marie-Aimée minut luoksensa. Runsaasti kahteen kuukauteen ei hän ollut askeltakaan liikkunut huoneestaan. Hän oli nyt paranemaan päin, mutta minä huomasin, ett'ei hänen silmissään ollut enää ollenkaan kiiltoa. Minusta ne muistuttivat melkein hälvennyttä sateenkaarta.

Hän antoi minun kertoa kaikkia sill'aikaa sattuneita hupaisia pikku tapauksia. Hän tahtoi kuunnellessaan hymyillä, mutta ainoastaan toinen suupieli kohosi. Hän kysyi minulta myös, olinko kuullut hänen huutavan.

Oi, kyllä, olinhan kuullut, hänen sairautensa aikana. Keskellä yötä oli hän silloin päästellyt niin hirveitä parahduksia, että niihin koko makuusuoja heräsi. Madeleine silloin touhusi edes takaisin. Me kuulimme hänen kantavan vesiä; ja kysyessäni häneltä, mikä sisar Marie-Aiméeta vaivasi, vastasi hän yksikantaan:

"Kivut."

Minun oli paikalla täytynyt ajatella että hoitajatar Justinellakin oli kipuja, mutta milloinkaan ei hän ollut huutanut samalla tavalla. Siksipä kuvittelinkin sisar Marie-Aiméen sääret kolmin verroin turvonneemmiksi kuin hoitajatar Justinen.

Kirkaukset olivat käyneet yhä kovemmiksi. Yksi oli niin kauhea, että se tuntui ihan hänen sisälmyksistään purkautuvan. Jälkeenpäin kuului vain muutamia valituksia. Sitten ei enää mitään.

Tovin kuluttua oli Madeleine tullut puhuttelemaan Marie Renaudia. Tämä pukeutui paikalla ja minä kuulin hänen laskeutuvan alas portaita.

Hetken perästä hän palasi hra pastorin kanssa. Pastori meni nopeasti sisar Marie-Aiméen huoneeseen, ja Madeleine sulki joutuin oven hänen jälkeensä.

Kauvan ei hän siellä viipynyt, mutta palatessaan hän käveli paljoa hitaammin kuin oli tullessaan kävellyt. Hän astui pää kumarassa, ja oikealla kädellään hän piteli kaapunsa kulmaa vasemmalla käsivarrella, kuin jotakin kallis-arvoista esinettä suojellen.

Minä ajattelin hänen kantavan pyhää sakramenttia enkä rohjennut häneltä kysyä, oliko sisar Marie-Aimée kuollut.

En ollut nimittäin vielä unohtanut nyrkin iskua, jonka olin saanut Madeleinelta tarttuessani häntä hameen liepeeseen. Hän oli töykännyt minua ja sanonut hiljaa ja nopeasti:

"Hän on parempi."

Sisar Marie-Aiméen tultua jälleen terveeksi Madeleine heitti korskean sävynsä ja kaikki palasi ennalleen.

* * * * *

Minulla oli yhä ainainen vastenmielisyyteni ompelutyötä kohtaan, ja sisar Marie-Aimée alkoi käydä levottomaksi.

Hän puhui siitä minun kuulteni hra pastorin sisarelle. Tämä oli pitkäkasvoinen vanha neiti, jolla oli isot himmentyneet silmät. Häntä nimitettiin neiti Maximilienneksi.

Sisar Marie-Aimée kertoi, kuinka huolissaan hän oli minun tulevaisuudestani; hän oli havainnut minut erinomaisen nopeaksi oppimaan, mutta tuiki haluttomaksi kaikkiin käsitöihin.

Hän oli jo kauvan sitte huomannut, että minä pidin lueskelemisesta. Sen johdosta oli hän tiedustellut, eikö minulla ollut elossa kaukaisempiakaan sukulaisia, jotka olisivat voineet ottaa minut huomaansa, mutta minulla oli vain muuan ijäkäs sukulainen, joka oli jo ottanut sisareni kasvatikseen ja kieltäysi minuun puuttumasta.

Neiti Maximilienne tarjoutui ottamaan minut muotiliikkeeseensä. Hra pastori piti sitä oivallisena keksintönä. Hän lisäsi mielihyvällä itse käyvänsä sitte pari kertaa viikossa minulle hiukan opetustakin antamassa. Sisar Marie-Aimée näytti todella onnelliselta; hän ei tiennyt miten ilmaista kiitollisuuttansa.

Päätettiin siis, että minä siirtyisin neiti Maximiliennen palvelukseen heti kun hra pastori palaisi matkalta, joka hänen piti tehdä Roomaan. Sisar Marie-Aimée otti pitääkseen huolta vaatevaroistani, ja neiti Maximiliennen tuli mennä hankkimaan lupa luostarinjohtajattarelta.

Minulle oli kerrassaan epämieluinen se ajatus, että luostarinjohtajatar joutuisi minusta päättämään. En voinut olla ajattelematta niitä vihaisia katseita, joita hän loi meihin päin, kulkiessaan sen vanhan penkin ohitse, jolla hra pastorin oli tapana istua.

Niinpä odotinkin kärsimättömästi, minkä vastauksen hän neiti Maximiliennelle antaisi.

Hra pastori oli ollut matkallaan viikon, ja sisar Marie-Aimée pakinoi kanssani joka päivä uudesta asemastani. Hän puheli, miten hauskaa hänen olisi nähdä minua sunnuntaisin. Hän antoi minulle tuhansia kehotuksia ja hyviä neuvoja terveyteni hoitamiseksi.

* * * * *

Eräänä aamuna käskettiin minut luostarinjohtajattaren luo.

Sisälle astuessani näin hänen istuvan leveässä punaisessa nojatuolissa. Mieleeni johtui hänestä kuulemiani kummitusjuttuja, ja nähdessäni hänet siinä kokonaan mustiin puettuna punaisessa ympäristössä vertasin häntä jättiläismäiseen valmuun, joka oli siirretty hämärään kellariin.

Hän laski ja nosti silmäluomiansa useaan kertaan. Hänen hymyilynsä teki ikäänkuin loukkaavan vaikutuksen. Tunsin sävähtäväni tulipunaiseksi enkä silti voinut kääntää hänestä katsettani.

Hän virnisti ja sanoi:

"Tiedättekö, minkätähden olen teidät kutsuttanut?"

Vastasin, että luulin hänen puhuvan minulle neiti Maximiliennesta.

Hänen huulensa irvistivät taaskin.

"Niin oikein, neiti Maximiliennesta! No niin, heittäkää harhakuvitelmat. Me olemme päättäneet sijottaa teidät eräälle maatilalle Sologneen."

Hän ummisti puoleksi silmänsä ja jatkoi:

"Teistä tulee paimen, neitiseni."

Ja sanojansa painostaen lisäsi hän:

"Te joudutte kaitsemaan lampaita."

Minä vastasin yksinkertaisesti:

"Hyvä, äiti."

Hän kohosi lepotuolinsa hyllyvästä syvyydestä ja kysyi:

"Tiedättekö mitä merkitsee lampaiden paimentaminen?"

Minä vastasin nähneeni lampaanpaimenia maalla.

Hän lähenti laihoja kasvojaan minua kohti ja jatkoi:

"Teidän täytyy siivota navettaa. Se löyhkää pahalta, ja paimentytöt ovatkin likaista väkeä. Sitten auttelette kaikissa talon askareissa, teitä opetetaan lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja."

Hän puhui hyvin äänekkäästi, niinkuin peljäten, ett'en häntä ymmärtäisi.

Minä vastasin kuten äskenkin:

"Hyvä, äiti."

Hän kohottausi lepotuolinsa käsinojain varassa, tähysteli minua kiiluvilla silmillään ja kysyi vielä:

"Ettekö sitten olekaan ylpeä?"

Minä hymyilin välinpitämättömästi:

"En, äiti."

Hän näytti kovasti hämmästyneeltä; mutta kun hymyilyni pysyi muuttumattomana, oli hänen äänensä jonkun verran lauhtunut, kun hän sanoi:

"Todellako, lapseni? Minä olen aina luullut teitä pöyhkeileväksi."

Hän painui takaisin lepotuoliinsa, laski silmäluomensa alas ja alkoi puhua yksitoikkoisella äänellä, kuin olisi lukenut rukouksia. Hän muistutti, että tulee olla isäntäväellensä alamainen ja aina täyttää uskonnolliset velvollisuutensa, ja sanoi että lampuodin vaimo aikoi noutaa minut juhannusaattona.

Minä poistuin hänen luotansa tuntein, joita en olisi osannut ilmaista. Mutta vallitsevana oli minussa pelko, että tuotan surua sisar Marie-Aiméelle. Miten kertoa hänelle asia?

Minulla tuskin oli aikaa miettiäkseni. Hän odotteli minua käytävämme päässä; hän tarttui minua olkapäistä kiinni ja kysyi, kumartuen puoleeni:

"No?"

Hänen katseensa oli huolestunut ja vastausta vaativa. Minä sanoin siekailematta:

"Hän ei suostu, ja minusta tulee paimentyttö."

Hän ei käsittänyt. Hän rypisti kulmiansa.

"Mitä? Paimentyttö?"

Hyvin nopeasti selitin minä:

"Hän on hankkinut minulle paikan eräältä maatilalta, ja siellä minä lypsän lehmiä ja ruokin sikoja."

Sisar Marie-Aimée työnsi minut luotansa niin kiivaasti, että minä lensin seinää vasten.

Hän syöksähti ovelle. Luulin hänen suoraa päätä juoksevan Juostarinjohtajattaren puheille, mutta hän viipyi ulkona vain hetkisen, palasi taas ja alkoi pitkin askelin kävellä edes takaisin käytävässä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja polki jalkaa, kiepahti ympäri ja huohotti raskaasti. Sitte hän nojautui seinää vasten, antoi käsivarsien vaipua alas kuin menehtyneenä ja sanoi äänellä, joka tuntui tulevan kaukaa:

"Hän kostaa, sepä se -- hän kostaa!"

Hän tuli jälleen luokseni, otti hellästi käsistäni kiinni ja kysyi:

"Etkö sinä sitten sanonut hänelle, että sinä et tahdo? Etkö sinä rukoillut saada mennä neiti Maximiliennen palvelukseen?"