Part 2

Hän vaikeni heti kun minä puhalsin lampun sammuksiin. Mutta minä näin tuhansia hehkuvia pisteitä ja tunsin jäätävän kylmyyden poskillani. Vuoteiden alta väijyivät minua, siltä minusta tuntui, tulikitaiset vihreät lohikäärmeet. Niiden kynnet nipistelivät jalkojani, ja tulisia kieluja hyppi joka puolella pääni ympärillä. Olin lyyhistyä siihen paikkaan, ja vuoteelleni saapuessani uskoin lujasti, että olin menettänyt molemmat jalkani. Vihdoinkin uskaltaessani tarkemmin tutkia asiaa huomasin, että ne kyllä olivat jokseenkin kylmät, ja lopulta vaivuin uneen, pidellen niitä käsieni välissä.

Aamulla hoitajatar Esther tapasi kissan eräältä vuoteelta oven läheltä.

Se oli yön aikaan saanut pienokaisia.

Juttu kerrottiin sisar Marie-Aiméelle. Hän arveli, että kissa se varmasti oli säppiä vääntänyt ja avannut oven. Mutta asia ei koskaan oikein selvinnyt, ja pienokaiset supisivat siitä vielä kauvan.

* * * * *

Seuraavalla viikolla kaikki kahdeksan vuotta täyttäneet siirtyivät alas isoon makuusuojaan.

Minä sain vuoteeni ikkunan ääreen, ihan lähelle sisar Marie-Aiméen kamaria.

Marie Renaud ja Ismérie pysyivät naapureinani. Meidän maatessamme sisar Marie-Aimée usein tuli ikkunani ääreen istumaan. Hän otti minua kädestä, silitteli sitä, kaiken aikaa tähystellen ulos. Eräänä yönä oli naapuristossa iso tulipalo. Se valaisi kirkkaasti koko makuusuojan. Sisar Marie-Aimée avasi ikkunan selko seljälleen, ravisteli sitte minua ja sanoi:

"Nouse, tule katsomaan tulipaloa!"

Hän otti minut käsivarrelleen. Hän hiveli kädellään kasvojani, saadakseen minut valveutumaan, ja kertasi yhä:

"Tule tulipaloa katsomaan. Katsohan, kuinka se on kaunis!"

Mutta minä olin niin uninen, että pääni yhä retkahti hänen olalleen. Silloin hän antoi minulle hyvän korvapuustin, sanoen minua pieneksi elukaksi. Tällä kertaa valpastuin toden teolla ja pillahdin itkuun. Hän otti minut taas syliinsä, istuutui ja tuuditteli minua, puristaen minut lujasti rintaansa vasten.

Hän käänsi päänsä ikkunaa kohden. Kasvonsa olivat kuin läpikuultavat, ja silmät hohtivat.

Ismérie olisi mielellään suonut, ett'ei sisar Marie-Aimée olisi koskaan tullut ikkunaimme luo. Se esti häntä loruilemasta, ja hänellähän aina oli jotakin sanottavaa. Hänen äänensä oli niin kova, että kuului makuusuojan toiseen päähän. Sisar Marie-Aimée tapasi sanoa:

"Kas vaan, sisar Marie-Aimée taas morajaa."

Moinen röyhkeys hävetti minua. Olin vakuutettu siitä, että sisar Marie-Aimée vain tekeytyi kuulemattomaksi.

Mutta eräänä päivänä hän sanoi Ismérielle:

"Minä kiellän sinua vastaamasta, senkin kääpiö."

Ismérie huudahti:

"Nokka nokka!"

Sellaista sanaa me keskenämme käytimme merkitsemässä: "Katso nenästäni, kuuntelenko sinua", s.o. mitäpä minä mokoman puheista.

Sisar Marie-Aimée tapaili vitsaa. Minä vapisin Ismérien pikku ruumiin puolesta, mutta hän heittäysi vatsalleen, sätki ja rimpuili hurjasti parkuen. Inhoten työnsi sisar Marie-Aimée hänet jalallaan luotansa ja huudahti heittäen loitolle vitsan:

"Sitä kauheaa pikku elukkaa!"

Siitä asti hän ei ollut huomaavinaankaan Ismérietä eikä ottanut tämän hävyttömyyksiä kuuleviin korviinsa. Joka tapauksessa hän ankarasti kielsi meitä kanniskelemasta häntä seljässämme. Se ei kuitenkaan estänyt Ismérietâ kiipeämästä minun kimppuuni kuin apina. Minä en rohjennut irrottaa häntä, ja hiukan köyristyen annoin hänen asettua hartioilleni.

Niin kävi etenkin makuusuojaan noustessamme. Hänelle oli kovin vaikeata nousta ylös portaita; hän nauroi sitä itse, ja sanoi kiipeävänsä niinkuin kana.

Kun sisar Marie-Aimée aina kulki edellä, koetin minä pysytellä viimeisten joukossa. Joskus sattui hän äkkiä kääntymään, katsoakseen taakseen; silloin Ismérie ihmeteltävän nopeasti ja näppärästi solahti selkääni pitkin alas.

Sisar Marie-Aiméen katse aina hämmennytti minua hieman, eikä Ismérie kertaakaan ollut pitittelemättä:

"Näetkös, mikä pässinpää olet: taaskin olet joutunut kiinni."

Hänen ei ollut milloinkaan onnistunut kavuta Marie Renaudin selkään. Tämä torjui hänet aina luotansa, sanoen Ismérien kuluttavan ja tahrivan toiselta vaatteet.

* * * * *

Jos Ismérie oli suulas, niin eipä Marie Renaud puhunut nimeksikään.

Joka aamu hän auttoi minua vuoteeni tekemisessä; huolellisesti silitteli hän hursteja, tasottaakseen kaikki poimut. Hän epäsi itsepintaisesti minun apuni oman vuoteensa laittamisessa sillä verukkeella, että minä vain läjäisin hurstit ties miten. Minua aina hämmästytti nähdä, että hänen vuoteessansa ei aamuisin ylös noustaessa ollut pienintäkään epäjärjestystä.

Lopulta hän ilmaisi minulle kiinnittävänsä lakanat ja peitteet nuppineuloilla patjaan. Hänellä oli kaikenlaisia pikku kätköjä, joihin hän keräili jos jonkinlaisia kapineita. Aterialla hän aina söi pikku palan edellisenpäiväistä jälkiruokaa, korjaten taskuunsa tämänpäiväisen. Sitä hän sitte myötäänsä hypisteli ja nakerteli palan kerrallaan. Usein yllätin hänet jossakin loukossa nuppineulalla nopostelemassa pitsiä.

Hänen suurin ilonsa oli harjata, laskostaa ja siistitä; hänenpä ansiostaan olivatkin kenkäni aina moitteettomasti kiillotetut ja pyhävaatteeni huolellisesti poimutetut laskoksille.

Tätä kesti aina siihen asti kunnes meille tuli uusi hoitajatar nimeltä Madeleine. Hän huomasi piankin, ettei minulla ollut mitään osuutta asuni hyvään kuntoon, ja nosti siitä aika toran, nimitellen minua korunukeksi ja veltoksi laiskuriksi, joka palvelutin itseäni kuin mitäkin neitiä, ja häpeällisesti panin puolestani työtä tekemään tämän Marie Renaud paran, jossa tuskin oli henkeä kahden pennin edestä. Hoitajatar Néron lyöttäysi häntä säestämään, sanoen minua pöyhkyriksi, joka luulottelin olevani kaikkien muiden yläpuolella ja tahdoin aina olla toisin kuin muut; hoitajattareni eivät muka ikinä olleet nähneet minunlaistani tyttöä, ja selvästi oli minulla päässä vikaa.

He huusivat molemmat yht'aikaa, kumartuen minun ylitseni.

En voinut olla ajattelematta kahta kiukkuista haltijatarta, mustaa ja valkeaa: pitkää ja mustaa hoitajatar Néronia ja vaaleanverevää, kukoistavaa Madeleinea, jolla oli paksut, avoimet huulet, leveärakoiset hampaat ja leveä, paksu kieli, joka oli aina liikkeessä ja kokosi sylkeä suupieleen.

Hoitajatar Néron kohotti kätensä minua kohti ja sanoi:

"Luotko siitä silmäsi alas!"

Poistuessaan hän lisäsi:

"Ihan se hävettää, kun se tuolla tavoin tuijottelee."

Jo kauvan olin tiennyt, että hoitajatar Néron muistutti härkää, mutta mahdoton oli minun keksiä elukkaa, johon Madeleinea verrata. Päiväkausia pohdin tätä pulmaa, johtaen muistiini kaikkien luontokappaleiden nimet mitä tunsin, ja lopultakin täytyi minun luopua yrityksestä.

Hän oli pyylevä ja käveli lonkkiansa heilutellen; ääni oli vihlova ja kuului kaiken muun ylitse.

Hän pyysi saada laulaa kappelissa, mutta kun hän ei tuntenut hengellisiä lauluja, niin sisar Marie-Aimée antoi minun toimekseni ohjata häntä niissä. Niinpä pääsi Marie Renaud taas harjailemaan ja laskostamaan vaatteitani kenenkään sitä näköjään huomaamatta. Hän oli siitä niin mielissään, että lahjotti minulle varmuusneulan, kiinnittääkseen sillä nenäliinani, jonka yhtämittaa hukkasin. Kaksi päivää sen jälkeen olin hukannut sekä nenäliinan että neulan.

Voi sitä nenäliinaa, millainen pelottava painajainen se minulle olikaan! Vielä nytkin sitä ajatellessani ahdistaa mieltäni. Vuodet läpeensä minä säännöllisesti hukkasin nenäliinan joka viikko.

Sisar Marie-Aiméella oli tapana antaa meille puhdas nenäliina likaisen sijalle, jonka me heitimme hänen eteensä maahan. Aina täytyi minun ajatella yksinomaan tätä hetkeä; silloin käänsin kaikki taskuni nurin, juoksin kuin hullu pitkin makuusuojia ja käytäviä alikertaa myöten, etsiskelin kaikkialta. Hyvä Jumala, jospa vain löytäisin nenäliinani!

Pyhän Neitsyeen kuvan sivuuttaessani minä liitin käteni hartaasti ristiin: "Ihmeitätekevä Äiti, suo minun löytää nenäliinani!"

Mutta minä en löytänyt. Punehtuneena, hengästyksissäni, hätääntyneenä palasin alakertaan, uskaltamatta ottaa sitä puhdastakaan nenäliinaa, jota minulle sisar Marie-Aimée ojensi.

Ansaitut nuhteet kaikuivat korvissani jo ennakolta. Milloin ei soimauksia kuulunut, silloin näin rypistyneen otsan ja suuttuneet silmät, jotka herkeämättä seurasivat minua kauvan aikaa jälkeenpäin. Olin niin häpeän musertama, että tuskin kykenin jalkojani nostamaan. Kävelin kuin puukuva, ruumistani liikuttamatta; ja kaikesta huolimatta hukkasin nenäliinani yhä uudestaan.

Madeleine silmäili minua teeskennellyllä säälillä eikä voinut olla sanomatta minulle joka kerta, että minun sietäisi saada kelpo kuritus.

Hän näytti olevan hyvin kiintynyt sisar Marie-Aiméehen, palveli häntä huomaavaisesti ja puhkesi pienimmästäkin moitteesta kyyneliin.

Hänellä oli oikeita itkunpurkauksia, joita sisar Marie-Aimée tyynnytteli taputtelemalla häntä poskelle. Silloin hän yhtähaavaa nauroi ja itki. Omituinen hartiain liike paljasti silloin hänen valkean kaulansa, ja siitä johtui hoitajatar Néron huomauttamaan, että hän muistutti kissaa.

* * * * *

Eräänä päivänä aamiaispöydässä sattuneen kiivaan kohtauksen jälkeen hoitajatar Néron meni matkoihinsa, syvän hiljaisuuden vallitessa. Hän huudahti yht'äkkiä:

"Kyllä, voin minä mennäkin, ja menen minä!"

Kun sisar Marie-Aimée tuijotti häneen hämmästyneenä, kääntyi hän päin, kumarassa, puistaen päätään ja pukaten sitä edellään, ja kirkui vielä kovemmin, ettei hän voinut enää kauvemmin sietää minkään väkänokan, niin juuri, väkänokan, itseänsä komentelevan.

Hän oli selkä edellä lähentynyt ovea; hän avasi sen, pudisti raivokkaasti päätänsä ja kadotessaan heristi pitkää käsivarttaan sisar Marie-Aiméelle, sanoen syvästi halveksivalla äänellä:

"Ei ole vielä viidenkolmattakaan vanha, mokomakin!"

Muutamat pikku tytöt värisivät kauhusta; toiset purskahtivat nauramaan. Madeleine sai täydellisen hermopuuskan: hän heittäysi sisar Marie-Aiméen jalkoihin, syleili hänen polviansa, suuteli hänen lievettänsä ja sieppasi hänen kätensä paksuille ja kosteille huulilleen, kaiken aikaa hurjasti kirahdellen, kuin olisi hirvittävä onnettomuus tapahtunut.

Sisar Marie-Aimée ei mitenkään päässyt irtautumaan; lopulta hän suuttui. Silloin Madeleine taintui ja kaatui seljälleen.

Avatessaan hänen vaatteitaan sisar Marie-Aimée teki minuun päin merkin. Luulin hänen tarvitsevan minun apuani ja juoksin hänen luokseen. Mutta hän lähetti minut pois:

"Ei, ei sinua, -- Marie Renaudia."

Hän ojensi tälle avainkimppunsa, ja vaikk'ei Marie Renaud ollut milloinkaan käynyt sisar Marie-Aiméen kamarissa, löysi hän tarvittavan pullon kuitenkin heti.

* * * * *

Madeleine toipui nopeasti, ja ottaessaan hoitajatar Néronin sijan hän otti ylivallan käsiinsä. Sisar Marie-Aiméen edessä hän pysyi arkana ja nöyränä, mutta piti sen sijaan sitä lujemmalla meitä, yhtämittaa toraten, että hänet oli pantu meitä paimentamaan eikä palvelemaan.

Sinä päivänä, jona hän oli pyörtynyt, olin nähnyt hänen povensa, ja se oli minusta näyttänyt niin kauniilta, ett'en olisi osannut kuvitella mitään sen vertaista.

Mutta minä havaitsin hänet tyhmäksi enkä ollut millänikään hänen kehotuksistansa. Tämä kiukutti häntä; hän syyti minulle karkeita sanoja, ja lopuksi aina päätyi kohtelemaan minua jonkunlaisena prinsessana.

Hän ei voinut sietää sisar Marie-Aiméen mieltymystä minuun, ja nähdessään tämän syleilevän minua punastui hän kiukusta.

Minä aloin varttua ja olin nyt jokseenkin hyvissä voimissa. Sisar Marie-Aimée sanoi olevansa ylpeä minusta. Syleillessään hän puristi minua niin lujasti, että minulle teki kipeätä. Sitte sanoi hän, laskien hellästi sormensa otsalleni:

"Pikku tyttöni! Pieni lapsoseni!"

Leikkilomien ajaksi minä usein jäin hänen luokseen. Minä kuuntelin, kun hän luki ääneensä. Hän luki soinnukkaasti ja terävästi korostaen, mutta kun henkilöt olivat hänelle aivan liiaksi vastenmielisiä, silloin hän kiivaasti paiskasi kirjan kiinni ja yhtyi kanssamme leikkimään.

Hän ei olisi suonut minulla olevan mitään vikoja. Usein toisti hän:

"Minä tahdon saada sinusta täydellisen, kuuletko, täydellisen."

Eräänä päivänä hän luuli minun valehdelleen.

Meillä oli kolme lehmää. Monasti ne saivat laitumekseen erään niityn, jonka keskessä kasvoi jättiläismäinen kastanjapuu. Valkea lehmä oli vihainen, ja me pelkäsimme sitä, se kun jo oli ruhjonut erään pikku tytön.

Mainittuna päivänä näin molemmat punikit, ja ihan kastanjapuun alla kauniin mustan lehmän. Minä sanoin Ismérielle:

"Kas, valkea lehmä onkin vaihdettu pois, varmaankin siksi että se oli vihainen."

Ismérie oli huonolla tuulella ja alkoi torata, että minä aina tein pilaa muista, koettaen heille uskotella kaikenlaista hölynpölyä.

Minä osotin hänelle lehmää; hän intti sitä valkeaksi lehmäksemme, minä taasen väitin kiven kovaan, että lehmä oli musta.

Sisar Marie-Aimée sattui kuulemaan. Hän näytti kovin kiusautuneelta, sanoessaan:

"Kuinka voitkaan väittää, että tuo lehmä on musta?"

Samassa lehmä hiukan siirrähti. Nyt se näytti mustan ja valkean kirjavalta, ja minä käsitin, että kastanjapuun varjo oli vienyt minut harhaan. Tyhmistyin niin kerrassaan, ett'en tiennyt mitä vastata, miten selittää erehdykseni. Sisar Marie-Aimée ravisti minua rajusti.

"Minkätähden valehtelit? No, vastaa -- minkätähden valehtelit?"

Minä sopersin, ett'en tiennyt.

Rangaistukseksi lähetti hän minut vajaan, vakuuttaen, ett'en saisi mitään muuta ravintoa kuin leipää ja vettä.

Koska en ollut valehdellut, oli rangaistus minusta aivan yhdentekevä.

Vajassa ei ollut muuta kuin vanhoja kaappeja ja puutarhakapineita. Minä kiipeilin ympäri vajaa ja pian olin kaikkein korkeimman kaapin päällä istumassa.

Olin kymmenen vuoden vanha ja ensi kertaa aivan yksinäni. Minä tunsin siitä jonkunlaista tyytyväisyyttä. Siinä jalkojani huojutellessani loihdin eteeni uuden, näkymättömän maailman. Eräästä vanhasta kaapista, jonka helat olivat ruosteessa, sukeusi upean linnan portti. Minä olin vuorelle hyljätty pieni tyttönen; muuan haltijattaren tavoin puettu kaunis nainen oli havainnut minut ja tuli minua noutamaan. Ihmeellisiä koiria hyppelehti hänen edellään. Ne olivat jo melkein jaloissani, kun huomasin rautahelaisen kaapin edessä sisar Marie-Aiméen tähyilemässä joka suunnalle.

Minä en muistanut, että istuin kaapin päällä; luulin yhä olevani vuorenhuipulla ja olin vain nyreissäni siitä, että sisar Marie-Aiméen tulo oli häivyttänyt linnan ja sen kaikki asukkaat.

Säärieni heiluminen saattoi minut ilmi, ja samassa kuin Marie-Aimée älysin minäkin olevani kaapin päällä.

Hän jäi tuokioksi seisomaan katse minuun kohotettuna; sitte hän otti esiliinansa taskusta leipäpalan, makkaranpätkän ja pikku pullollisen viiniä, näytti minulle kutakin erikseen ja sanoi suuttuneella äänellä:

"Tämä kaikki oli sinulle; mutta saitkos vainkaan!"

Hän pisti kaikki tavarat taskuunsa ja läksi.

Vähän myöhemmin toi minulle Madeleine leipää ja vettä, ja minä sain iltaan asti jäädä vajaan.

* * * * *

Sisar Marie-Aimée oli jonkin aikaa ollut surumielinen. Hän ei enää leikkinyt meidän kanssamme, unohtipa usein päivällistuntimmekin. Madeleine silloin lähetti minut hakemaan häntä kappelista, missä tapasin hänet polvillaan, kasvot käsiin kätkettyinä.

Minun täytyi nykiä häntä hameesta, saadakseni hänet kuulemaan. Monasti näytti hän minusta itkeneeltäkin; mutta minä en rohjennut katsella häntä, peljäten vihoittavani häntä. Hän tuntui olevan aivan muissa ajatuksissaan, ja puhuteltaessa hän kuivakiskoisesti joko myönsi tahi kielsi yhdellä sanalla.

Kuitenkin otti hän innokkaasti osaa jokavuotisen pikku pääsiäisjuhlamme valmisteluihin. Hän kannatti esille kakut, jotka järjestettiin pöydälle ja verhottiin valkealla pöytäliinalla, jott'eivät herkkusuut olisi joutuneet liian kovaan kiusaukseen.

Päivällisen aikana oli ollut suunnaton hälinä, sillä meillä oli juhlapäivinä lupa jutella pöydässä. Sisar Marie-Aimée oli asettanut eteemme ruuat, ja omistanut itsekullekin herttaisen hymyilyn ja ystävällisen sanan. Hän valmistautui juuri leivoksia jakamaan, käyttäen Madeleinea apunansa nostaessaan pois liinan, joka oli niiden peitteenä.

Silloin hyppäsi liinan alta lattialle kissa, ja livisti pakoon. Sisar Marie-Aimée ja Madeleine kiljaisivat yht'aikaa, ja sitte huusi Madeleine:

"Se ilkeä röykäle on haukkonut kaikkia kakkuja!"

Sisar Marie-Aimée ei pitänyt kissasta. Hän seisoi hetkisen liikahtamatta, sitte juoksi hän noutamaan kepin ja hyökkäsi ajamaan elukkaa takaa.

Siitä tuli hirveä hämminki: hätäytynyt kissa hyppi joka taholle, väistellen keppiä, joka sattui vain penkkeihin ja seiniin. Kaikki pikku tytöt pyrähtivät peljästyneinä ovelle. Sisar Marie-Aimée pysähdytti heidät jyrkästi:

"Ei yksikään ulos!"

En ollut enää tunteakaan hänen kasvojaan: yhteen puristetut huulet, posket yhtä valkeat kuin hänen nunnahilkkansa ja salamoivat silmät tuntuivat minusta niin pelottavilta, että peitin kasvoni käsivarrellani.

Mutta väkisinkin täytyi minun katsella uudestaan. Takaa-ajo jatkui: sisar Marie-Aimée juoksenteli äänettömänä, keppi koholla; hänen huulensa olivat auki ja pienet terävät hampaat välähtelivät. Hän juoksenteli ristiin ja rastiin, hyppeli penkeille, kiipesi pöydille, nopeasti kietaisten liepeensä kokoon. Juuri kun hän oli saamaisillaan kissan kiinni, ponnahti se huimalla loikkauksella ikkunaverhoihin ja kapusi niitä myöten ikkunan yläpieleen asti.

Madeleine oli seurannut sisar Marie-Aiméen kaikkia liikkeitä kömpelönlaisen koiranpenikan tavoin ja aikoi nyt lähteä hakemaan pitempää keppiä, mutta sisar Marie-Aimée pysähdytti hänet kätensä liikkeellä, sanoen:

"Hyvä että piti puolensa!"

Marie-Claire

Hoitajatar Justine, joka seisoi minun vieressäni, voihkasi silmänsä peittäen:

"Voi sitä häpeätä, sitä häpeätä!"

Minustakin tuntui kohtaus hävettävältä: mielessäni ajattelin jotakin sisar Marie-Aiméelle alentavaa, minä joka olin aina pitänyt häntä virheettömänä. Vertasin tätä näytelmää erääseen toiseen, joka oli sattunut kerran ankaralla raju-ilmalla. Kuinka paljon muita korkeammalla olikaan minusta sinä päivänä Marie-Aimée tuntunut olevan! Näin hänet nyt taas semmoisena kuin hän silloin seisoi penkillä: levollisena oli hän sulkenut korkeat ikkunat, kurkottaen kauniit käsivartensa niin että väljät hihat soluivat olkapäihin asti, ja vaikka me olimme aivan säikähtyneet salamoista ja vinhoista tuulenpuuskista, sanoi hän rauhallisella äänellä:

"Mutta... ihanhan se on hirmumyrsky!"

Sisar Marie-Aimée käski nyt pikku tyttöjen vetäytyä suojan perälle. Hän avasi oven selkosen seljälleen, ja kissa pakeni kolmella hyppäyksellä.

* * * * *

Ehtoopäivällä minä olin ihmeissäni, kun iltamessua ei toimittanutkaan vanha pastorimme.

Uusi oli kookas ja vahva mies. Hän veisasi lujalla ja tempoilevalla äänellä. Kaiken iltaa puheltiin vain hänestä. Madeleinen mielestä hän oli kaunis mies, ja sisar Marie-Aimée kiitti hänen nuorekasta ääntänsä, vaikka sanat hän lausui niinkuin vanha ukko. Hän lisäsi vielä, että uusi pastori käveli joustavasti ja kauniisti.

Pari kolme päivää jälkeenpäin tuli hän meille käymään. Silloin huomasin, että hänellä oli valkeat hiukset, jotka soluivat kaulalle asti, ja että hänen silmänsä ja kulmakarvansa olivat hyvin mustat.

Hän pyysi saada nähdä niitä tyttöjä, jotka valmistausivat rippikouluun, ja tahtoi tietää kunkin nimen. Sisar Marie-Aimée vastasi minun puolestani. Hän pani kätensä pääni päälle ja sanoi:

"Tämä on sitte meidän Marie-Claire."

Ismérie läheni vuorostaan. Pastori silmäili häntä hyvin uteliaasti, käänsi hänet selin ja antoi hänen astua jonkun askeleen edessään. Hänestä oli Ismérie kolmivuotiaan lapsen kokoinen, ja kun hän kysyi sisar Marie-Aiméelta, oliko pienokainen älykäs, pyörähti Ismérie päin ja sanoi että hän on vähemmän tyhmä kuin toiset.

Pastori purskahti nauruun, ja minä huomasin, että hänen hampaansa olivat hyvin valkeat. Puhuessaan hän nytkähteli eteenpäin kuin tahtoen ottaa kiinni sanansa, jotka näyttivät kuin vahingossa pääsevän hänen huuliltaan.

Sisar Marie-Aimée saattoi häntä suuren pihan portille asti. Muita vieraita oli hänen tapa saatella vain suojan ovelle.

Hän palasi takaisin lavalleen, ja tuokion kuluttua virkahti, kenenkään katsahtamatta:

"Hän on tosiaankin hyvin harvinainen mies."

Uusi pastorimme asui pienessä talosessa ihan kappelin vieressä. Iltasin hän käyskenteli pitkin lehmuskujia. Hän kulki silloin aivan läheltä sitä nurmikkoa, jolla me kisailimme, ja tervehti, hyvin syvään kumartaen, sisar Marie-Aiméeta.

Torstaisin hän tuli aina iltapäivällä käymään meillä. Hän istui nojaten taaksepäin tuolin selkämystään, ja pantuaan jalkansa ristiin päällekkäin rupesi kertomaan meille juttuja. Hän oli hyvin hilpeä, ja sisar Marie-Aimée sanoi että hän nauroi niin sydämellisesti.

Joskus oli sisar Marie-Aimée sairaloinen; silloin pastori nousi hänen kamariinsa tervehdykselle.

Madeleinen näimme menevän ohitse kantaen tarjottimella teekannua ja kaksia kuppeja; hän oli punakka ja puuhassa.

Kun kesä oli mennyt, hra pastori tuli katsomaan meitä aina illallisen jälkeen; hän vietti illan meidän seurassamme.

Kellon lyödessä yhdeksää hän täsmällisesti läksi pois, ja sisar Marie-Aimée saattoi häntä joka kerta pitkin käytävää aina pääportille asti.

* * * * *

Hän oli ollut meillä jo vuoden, enkä minä vieläkään ollut saanut tottuneeksi ripittämään itseäni hänelle. Useinkin hän katseli minua nauraen sillä tavalla kuin olisi hän muistanut minun pienet rikkomukseni, niin minusta tuntui.

Me kävimme ripittämässä itsemme määräpäivinä, kukin vuoronsa jälkeen; kun oli enää yksi tahi kaksi menemättä ennen minua, aloin minä vapista.

Sydämeni löi haljetakseen, ja vatsassani kouristi niin että hengitykseni oli salpautua.

Sitten kun vuoroni vihdoin tuli, minä nousin notkuvin polvin, humisevin korvin ja posket kylminä. Lysähdin polvilleni rippituoliin, mutta samassa rohkaisi minua jo hra pastorin hyväntahtoinen, ikäänkuin etäältä hymisevä ääni. Kuitenkin täytyi hänen joka kerta auttaa minua rikkomusteni luettelemisessa, muutoin olisin puolet unohtanut.

Ripityksen lopulla hän aina kysyi nimeäni. Olisin mielelläni sanonut hänelle toisen, mutta vielä sitä miettiessäni pääsi jo oikea nimi huuliltani.

Ensimäisen ehtoollisella käynnin päivä läheni; ripille laskemisen piti tapahtua toukokuun keskivaiheilla, ja ryhdyttiin jo valmisteluihin.

Sisar Marie-Aimée sepitti uusia virsiä; hän oli myöskin runoillut jonkinlaisen hra pastorille omistetun ylistyshymnin.

Kahta viikkoa ennen pyhää toimitusta meidät erotettiin toisista. Me vietimme kaiken aikamme rukouksissa.

Minun kumppanini nimi oli Sophie.

Hän oli hiljainen, ja me kartoimme kaikkia riitaisuuksia. Puhelimme vakavista asioista. Minä tunnustin hänelle vastahakoisuuteni ripityksellä käyntiin, ja kuinka suuresti sydäntäni painosti pelko, että pyhälle ehtoolliselle mennessäni en olisi oikeassa mielentilassa.

Hän oli hyvin harrasmielinen eikä voinut ollenkaan käsittää arveluitani. Hän huomasi minussa hartauden puutetta, olipa nähnyt minun rukouksissa nukahtavankin.

Hän puolestaan ilmaisi minulle kovasti pelkäävänsä kuolemaa; hän puhuikin siitä arasti ja äänensä alentaen.

Hänellä oli melkein vihreät silmät ja niin kauniit hiukset, ett'ei sisar Marie-Aimée ollut koskaan hennonnut niitä leikata kuten muiden pikku tyttöjen.

Vihdoin saapui tuo suuri päivä.

Yleinen rippini ei ollut sentään kovin tukala: se vaikutti minuun melkein samalla tavalla kuin hyvä kylpy. Tunsin itseni sangen puhtaaksi.

Silti vapisin ehtoollisleipää tarittaessa niin kovasti, että osa siitä tarttui hampaisiini. Minä tulin pahoinvoivaksi, ja tuntui ikäänkuin musta esirippu laskeutuvan eteeni. Olin kuitenkin tuntevinani sisar Marie-Aiméen äänen, joka kysyi:

"Oletko sairas?"

Hämärästi tajusin hänen saattavan minua rukousjakkaralleni asti, painavan kynttiläni minun käteeni ja sanovan:

"Pidä lujasti sitä."

Kurkkuani ahdisti niin, että minun oli mahdoton niellä, ja minä tunsin jotakin nestettä valuvan suustani.