Part 1

MARIE-CLAIRE

Romaani

Kirj.

MARGUERITE AUDOUX

Ranskasta suom.

V. Hämeen-Anttila

Helsingissä, Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa, 1911.

Esipuhe.

Francis Jourdain uskoi minulle muutamana iltana erään naisen surullisen elämäntarinan, ollen tämän naisen läheinen ystävä.

Nainen oli nimeltään Marguerite Audoux, -- ompelijatar, alituisesti kivulloinen, hyvin köyhä, joskus leivätönkin. Kun tuskallinen silmätauti oli tehnyt hänet kykenemättömäksi työskentelemään ammatissaan, ja lukemaankin, alkoi hän kaiken arkuutensakin uhalla kirjotella.

Ei hän toivonut saavansa teoksiaan julkisuuteen, vaan hän kirjotteli päästäkseen liiaksi hautomasta kurjaa tilaansa, saadakseen iloa yksinäisyyteensä, ikäänkuin seuraa hankkiakseen, ja kaiketi myöskin syystä että kirjallinen työ häntä miellytti.

Jourdain mainitsi minulle erään hänen teoksensa, Marie-Clairen, joka oli hänestä tuntunut hyvin kauniilta. Hän pyysi minua lukemaan sen. Minä pidän Jourdainin kirjallisesta mausta ja annan sille suuren arvon. Hänen henkensä joustavuus, hänen tunneherkkyytensä miellyttää minua tavattomasti... Käsikirjotuksen minulle lähettäessään hän vielä lisäsi:

"Philippe-ystävämme ihaili sitä kovin... Hän olisi mielellään nähnyt kirjan tulevan julkisuuteen. Mutta mitäpä hän pystyi muiden hyväksi tekemään, joka ei kyennyt itseänsäkään auttamaan?..."

* * * * *

Olen vakuutettu siitä, että hyvillä kirjoilla on oma häviämätön voimansa... Tulkootpa kuinkakin kaukaa, olkootpa miten kätkettyinä työläisasumuksen tuntemattomiin kärsimyksiin, aina ne aikanaan joutuvat päivän valoon... Tietenkin katsellaan niitä karsain silmin... Niiltä kielletään kaikki arvo tai niistä tehdään pilkkaa... Vaan mitä siitä. Ne ovat voimakkaampia kuin kaikki ja koko maailma.

Ja tästä on todistuksena se, että Marie-Claire tänään ilmestyy kirjan muodossa, Fasquellen kustannuksella.

* * * * *

Ilomielin puhun tästä ihailtavasta teoksesta, ja tahtoisinpa sydämeni vakaumuksella herättää sitä kohtaan harrastusta kaikissa niissä, joilla vielä on halua lukemiseen. Heille, kuten minullekin, se varmaan tuottaa harvinaista iloa, ja herättää heissä voimakkaita tunteita.

Marie-Claire on hienon aistin tuote. Sen koruttomuus, todellisuus, hieno henkevyys, sen syvyys ja uutukaisuus tehoavat välittömästi mieleen. Kaikki on siinä kohdallansa -- esineet, maisemat, ihmiset. Niillä on oma leimansa kaikilla ja ne ovat yhdellä piirteellä hahmoiltuja, sellaisella joka saa ne eläviksi ja unohtumattomiksi. Yhtään kohtaa ei tule toivoneeksi toisenlaiseksi, niin on kaikki täsmällistä, viehättävää, värikästä, ladullaan pysyvää. Ja ennen kaikkea hämmästyttää lukijaa tässä teoksessa, hänen mielensä tenhoten, sisäisen toiminnan voima sekä se lämmin, lempeä valo, joka säteilee sen lehdiltä kuin aurinko kauniina aamuna. Ja useastipa tapaamme sellaisia lauseita, jotka ovat suurten kirjailijain: sointuja, jollaisia emme enää kuule tahi ani harvoin saamme kuulla, ja jotka herättävät hämmästystä sielussamme.

Ja tässäpä on ihme itse:

Marguerite Audoux ei ollut mikään yhteiskunnallisesta luokastaan vajonnut sivistyneen säädyn jäsen; hän oli todellakin pikku ompelijatar, joka milloin kävi porvariskodeissa neulomassa kolmen frangin päiväpalkasta, milloin ahersi omassa kamarissaan, niin pienessä, että ompelukoneen ääreen päästäkseen täytyi siirtää pukujen koettelemista varten hankittu nukke tieltä pois.

Hän on kertonut, että hänelle avasi tarujen maailman muuan vanha teos, jonka hän löysi aitasta, ollessaan nuoruudessaan eräällä solognelaisella maatilalla lammaspaimenena. Siitä päivästä alkaen hän yhä yltyvällä kiihkolla luki kaikki mitä käsiinsä sai: sanomalehti-novelleja, vanhoja kalentereita j.m.s. Ja hänet valtasi arka, epämääräinen halu kirjottaa joskus itsekin kertomuksia. Ja se halu toteutui silloin kun Hôtel-Dieun sairaalan lääkäri kielsi häneltä ompelemisen, ilmottaen hänen muutoin tulevan sokeaksi.

Sanomalehtien kertojat ovat kuvitelleet, että Marguerite Audoux oli silloin huudahtanut: "Koska en voi enää puseroita ommella, niin minä teen jonkun kirjan." Tämä tarina, joka on omiaan tyydyttämään porvarillista mieltymystä eriskummallisuuteen ja kuvaa kirjallisuuden halveksumista sillä taholla, on väärä ja järjetön.

Marie-Clairen tekijättäressä ei kirjallinen harrastus ole erotettavissa eräänlaisesta ylevästä elämänuteliaisuudesta. Häntä huvitti ilman muuta piirrellä muistiin jokapäiväisen elämän näytelmää, ja vielä enemmän hän iloitsi tapaamiensa ihmisten kuvitelluista ja arvaamalla muodostetuista elämänkohtaloista. Ja hänen sielullinen näkemyksensä olikin yhtä tarkka kuin hänen havaintokykynsä... Hän ei koskaan ilmaissut kenellekään tätä sepittämiskiihkoansa, ja hän poltti kaikki paperiliuskat siinä käsityksessä, etteivät ne voisi syrjäisessä mitään mielenkiintoa herättää.

Sattuma johdatti hänet muutamien nuorten taiteilijain piiriin, jossa hänelle vasta selvisi, kuinka suuresti hänen kertojalahjansa tenhosi ja viehätti kuulijoita. Etenkin Charles-Louis Philippe rohkaisi häntä, kuitenkaan antamatta milloinkaan hänelle neuvoja. Philippe tunsi yhtä hyödyttömäksi kuin vaaralliseksikin tyrkyttää neuvoja naiselle joka jo oli niin herkistynyt, jonka tahto oli niin keskittynyt ja luonne niin valmispiirteinen.

Nykyisin kaikki sivistyneet ihmiset, ja ne jotka luulevat olevansa sivistyneitä, huolehtivat kovasti perintötapoihin palaamisesta ja puhuvat ankaran itsekurin välttämättömyydestä... Eikö ole hupaista, että juuri työläisnainen, jonka oikokirjotuskaan ei ole virheetöntä, löytää jälleen -- tahi oikeammin itse keksii -- kaikki nuo suuret ominaisuudet: kohtuullisuuden, hyvän aistin, elävyyden, joita pelkkä kokemus ja tahto ei milloinkaan kykene saavuttamaan?

Tahtoakaan ei puutu Marguerite Audouxilta, ja kokemusta hänellä taasen vastaa synnynnäinen kielitaju. Hän ei kirjota unessakävijän tavoin, vaan rakentelee lauseensa, asettaa ne tasapainoon, yksinkertaistuttaa ne omituisen poljennon mukaan, jonka lakeja hän ei ole opetellut tuntemaan, mutta joista hänellä on erehtymättömän neron ihmeellinen ja salaperäinen tietoisuus.

Hänellä on mielikuvitusta, eikä tavallista, vaan -- se huomattakoon -- ylevää, hehkuvaa ja suurenmoista mielikuvitusta, joka ei ole nuorten naisten tavallista unelmoimista eikä harkitsevien romaanikirjailijain kekseliäisyyttä. Hän ei ole elämän syrjästäkatsoja eikä hän ole sen yläpuolella; hän näyttää vain jatkavan tekemiänsä havaintoja ja selventävän niitä. Jos olisin arvostelija tahi, Jumala varjelkoon, sielutieteilijä, niin nimittäisin tällaista mielikuvitusta deduktiiviseksi. Mutta tälle vaaralliselle alueelle en uskalla astua.

Lukekaa Marie-Claire... Ja luettuanne te, tahtomatta ketään loukata, kysytte itseltänne, kuka meidän kirjailijoistamme -- ja minä ajattelen heistä kuuluisimpia -- olisi kyennyt kirjottamaan sellaista kirjaa, niin nuhteettoman hillitysti, niin säteilevän puhtaasti ja ylevästi.

OCTAVE MIRBEAU.

ENSIMÄINEN OSA.

Eräänä päivänä kävi meillä paljon ihmisiä. Miehet astuivat sisälle kuin kirkkoon, ja vaimoväki teki poistuessaan ristinmerkin.

Minä hiivin vanhempieni huoneeseen, ja kovin kummastutti minua nähdä äidilläni iso vahakynttilä vuoteensa vieressä palamassa. Isä kumartui vuoteen jalkopään yli katsomaan äitiä, joka nukkui kädet rinnalla ristissä.

Naapurimme, muori Colas, piti meitä koko päivän luonansa. Kaikille meiltä tuleville naisille hän hoki:

"Aatelkaas, hän ei tahtonut syleillä lapsukaisiansa."

Naiset niistivät nenäänsä, katsoen meihin, ja muori Colas lisäsi:

"Tuollaiset taudit tekevät ärtyiseksi."

Seuraavina päivinä oli meillä isoruutuiset valkean ja mustan kirjavat puvut yllämme.

Muori Colas antoi meille ruokaa ja lähetti meidät kedolle leikkimään. Sisareni, joka oli jo iso, murtautui pensas-aitojen läpi, kiipeili puihin ja tepasteli vesilätäköissä, palaten illalla taskut täynnä kaikenlaisia pikku elukoita, jotka saivat minut pelosta huutamaan ja muori Colasin vimmastumaan.

Erittäinkin kammosin minä kastematoja. Tuo punertava ja venyvä olento täytti minut sanomattomalla kauhulla, ja jos huomaamattani polkaisin sellaista luikertajaa, niin minua puistatti ja ellotti vielä kauvan jälkeenpäin. Niinä päivinä, jolloin minulla tuntui pistoksia kyljessä, kielsi muori Colas sisartani lähtemästä minnekään. Mutta sisarelle tuli ikävä ja hän tahtoi kaikin mokomin saada minut matkaansa. Hän keräsi kastematoja ja suljutteli niitä sormiensa välissä, kohottaen kätensä lähelle kasvojani. Paikalla vakuutin minä, etten ollut enää kipeä, ja annoin hänen laahata itseni kedolle.

Kerran hän viskasi hameelleni koko kimpullisen matoja. Minä kavahdin niin äkkiä taaksepäin, että kaaduin kuumaan vesikattilaan. Muori Colas voivotteli minua riisuessaan. Minulle ei tullut suurtakaan vauriota; muori lupasi sisarelleni kelpo löylytyksen, ja kun nuohoojia parhaillaan kulki ohitse, huusi hän heitä viemään sisareni mukanaan.

Kaikki kolme tulivat sisälle säkkeineen ja köysineen: sisarelta pääsi huuto ja hän pyysi anteeksi, ja minua kovin hävetti, kun olin aivan alasti.

* * * * *

Isäni otti meidät usein mukaansa erääseen paikkaan, missä miehet joivat viiniä. Hän nosti minut pöydälle lasien väliin, jotta laulaisin "Brabantin Genovevan valitusta". Miehet nauroivat, syleilivät minua ja koettivat saada minut juomaan viiniä.

Kun me palasimme kotiin, oli aina yö. Isä astui pitkään ja horjui; hän oli monasti kaatua; toisinaan hän rupesi ääneensä itkemään, väittäen että hänen talonsa oli muutettu toisaanne. Silloin alkoi sisareni huutaa, ja vaikka oli pimeä, niin hän se kuitenkin aina lopulta kotimme löysi.

Eräänä aamuna sydäntyi muori Colas torumaan meitä kovasti, sanoen meitä kovan onnen lapsiksi, joita hän ei enää ruokkimaan rupeaisi. Me saisimme vain laputtaa hakemaan isäämme, joka oli ties minne hävinnyt. Kiukkunsa purettuansa hän antoi meille ruokaa niinkuin ennenkin; mutta jonkun aikaa sen jälkeen hän käski meidän nousta ukko Chiconin vankkureihin. Vankkureissa oli täysi kuorma olkilyhteitä ja jyväsäkkejä. Minut sijotettiin takapäähän jonkinlaiseen syvennykseen säkkien rakoon; kärryt keikkuivat takapäin, ja jokainen nytkähdys solautti minut oljille.

Koko taipaleen pelkäsin minä kamalasti; luisuessani luulin aina putoavani tielle tai pelkäsin säkkien vyöryvän päälleni.

Pysähdyttiin majatalon edustalle. Joku vaimo auttoi meidät alas, pudisteli pehkut vaatteistamme ja antoi meille maitoa juodaksemme. Meitä hyväillessään hän virkkoi ukko Chiconille:

"Arvelette siis, että isänsä ottaa heidät hoteisiinsa?"

Ukko Chicon puisti päätään, kopistellen piippuansa pöydän laitaan; hän veti isot huulensa kieroon ja vastasi:

"Hän on kukaties mennyt vielä etemmäs. Girardin poika sanoi minulle kohdanneensa hänet Parisin tiellä."

Vanhus vei meidät sitten erääseen kauniiseen rakennukseen, jonka portaissa oli paljon pykäliä.

Hän puheli pitkään erään herran kanssa, joka viittilöi vilkkaasti ja mainitsi jotakin kiertelemisestä ympäri Ranskaa. Tämä herra laski kätensä pääni päälle ja toisti moneen kertaan:

"Hän ei sanonut minulle, että hänellä on lapsia."

Minä käsitin hänen puhuvan isästäni ja pyysin saada nähdä häntä. Herra katseli minua mitään vastaamatta, kysyen sitten ukko Chiconilta:

"Minkä ikäinen tämä on?"

"Siinä viiden vuoden vaiheilla", vastasi vanhus.

Sill'aikaa sisareni leikki portailla pienen kissan kanssa.

Meidät kyydittiin vankkureissa takaisin muori Colasin luokse, joka vastaanotti meidät toraten ja töykkien. Joitakuita päiviä myöhemmin hän toimitti meidät junaan ja saman päivän iltana me olimme isossa rakennuksessa, jossa oli paljon pieniä tyttöjä.

Sisar Gabrielle erotti meidät oitis. Hän sanoi, että sisareni on kyllin iso menemään keskiluokkaan, ja että minä jäisin pienokaisten joukkoon.

Sisar Gabrielle oli hyvin pieni, vanha, laiha ja köyryinen; hänellä oli hoidossaan makuu- ja ruokasuojat. Makuusuojassa hän työnsi kuivan ja kovan käsivartensa paitamme ja lakanan väliin, päästäkseen selville siisteydestämme, ja määrähetkellä hän suomi kaikkia niitä vitsoilla, joiden hurstit olivat olleet kosteita.

Ruokasuojassa hän valmisti salaatin jättiläismäisessä keltaisessa kulhossa.

Hihat olkapäihin asti kierrettyinä hän yhä uudestaan upotti mustat ja kyhmyiset käsivartensa kasviksiin, joiden seoksesta hän nosti ne taas kiiltävinä ja tiukkuvina. Ne muistuttivat minusta kuivia puunoksia sateisina päivinä.

Minä sain heti ystävättären.

Näin hänen tulla vaappuvan minua kohti, julkean näköisenä.

Hän oli tuskin korkeampi kuin lavitsa, jolla minä istuin. Siekailematta nojasi hän kyynäspäänsä minuun ja sanoi:

"Miks'et sinä leiki?"

Vastasin, että kylkeeni pistää.

"Niin oikein", arveli hän; "äitisi oli rintatautinen, ja sisar Gabrielle on sanonut, että sinä kuolet ennen pitkää."

Hän kapusi lavitsalle ja istuutui taivuttaen pienet säärensä alleen. Sitte hän kysyi nimeäni ja ikääni, kertoi nimensä olevan Ismérie, olevansa minua vanhempi ja lääkärin sanoneen, ettei hän enää milloinkaan kasvaisi. Lisäksi ilmotti hän, että meidän luokkamme opettajatar oli nimeltään sisar Marie-Aimée, että hän oli hyvin häijy ja rankaisi lörpöttelijöitä ankarasti.

Äkkiä hän ponnahti jaloilleen ja huusi:

"Augustine!"

Hänen äänensä oli kuin puolikasvuisen pojan, ja sääret olivat hiukan koukistuneet.

Leikkiloman lopulla huomasin hänet Augustinen seljässä. Tämä kiikutteli häntä olalta toiselle ikäänkuin uhkaillen heittää hänet maahan. Minut sivuuttaessaan hän huusi minulle käreällä äänellään:

"Kannathan sinäkin minua, niinhän?"

Pian tutustuin sitte Augustineenkin.

* * * * *

Silmätauti, joka minua vaivasi, paheni. Öisin takertuivat silmäluomeni niin lujasti kiinni, että olin ihan sokea, kunnes niitä oli haudeltu. Augustine sai toimekseen viedä minut sairaalaosastoon. Joka aamu tuli hän noutamaan minua pikku makuusuojasta. Ovelta asti jo kuulin hänen askeleensa. Hän ei suotta siekaillut: hän otti minua kädestä ja riepotti minut samalla vauhdilla mukanaan, välittämättä siitä, kolahtelinko minä vuodepatsaisiin.

Me kiidimme kuin tuuli käytäväin läpi ja syöksyimme kuin lumivyöry kaksi kerrosta alaspäin; joskus koskettivat jalkani jotakuta porrasta, muulloin tuntui minusta kuin olisin ollut putoamassa tyhjyyteen. Augustinella oli tukeva käsi, ja se piteli minua lujasti.

Sairaalaosastoon päästäksemme täytyi meidän kiertää kappeli ja sitten eräs aivan valkoinen pikku rakennus; sen kohdalla hän lisäsi vauhtinsa kaksinkertaiseksi.

Eräänä päivänä, kun minä en enää jaksanut pysyä mukana, vaan lankesin polvilleni, hän nosti minut jaloilleni, samalla kopauttaen minua päähän, ja sanoi:

"Jouduhan toki! Olemme ruumishuoneen edessä."

Siitä asti hän joka päivä, jott'en vain olisi kaatunut, julisti minulle, milloin olimme ruumishuoneen kohdalla.

Minä pelkäsin etenkin Augustinen pelkoa. Koska hän noin nopeasti juoksi, niin totta oli vaara tarjona. Saavuin sairaalaosastoon hiestyneenä ja hengästyneenä; joku nakkasi minut pienelle tuolille, ja kylkeäni oli jo aikaa herjennyt pistämästä, kun tultiin silmiäni hautomaan.

Augustine se minut myöskin vei sisar Marie-Aiméen luokkaan. Hän muutti äänensä arkailevaksi ja sanoi:

"Sisar, tässä on se uusi tulokas."

Minä odotin jotakin tylyä huomautusta, mutta sisar Marie-Aimée hymyili minulle, suuteli minua monta kertaa ja sanoi:

"Liian olet sinä pieni penkillä istujaksi. Minä asetan sinut tänne."

Ja hän sijotti minut jakkaralle pulpettinsa syvennykseen.

Siinä pulpettikomerossa oli niin hyvä olla! Ja niin suloisesti hyväili lämmin villamekko ruumistani, jonka puiset ja kiviset portaat olivat kolhineet!

Useasti asettui kaksi jalkaa pikku jakkarani molemmin puolin, ja minä jouduin puserrukseen kahden suonikkaan, lämpimän säären väliin. Hapuileva käsi painoi pääni villamekkoa vasten polvien lomaan, ja siihen minä nukuin pehmeän käden suojaamana lämpimälle päänaluselle.

Herätessäni muuttui päänalus pöydäksi. Sama käsi asetteli siihen leivoksenjäännöksiä, pikku sokeripaloja ja namusia.

Ympärilläni kuulin muun maailman hälinän.

Joku ääni itki:

"Ei, Sisar, en se minä ollut."

Toisia, kirkuvia ääniä kuului vastaukseksi:

"Olipahan, Sisar, hän se oli!"

Pääni yläpuolelta käski täyteläinen, lämmin ääni kaikkien olla hiljaa, säestäen käskyänsä viivottimen lyönneillä pulpettiin; ne kaikuivat minun komerossani tavattomalla kolinalla.

Toisinaan tapahtui suuri mullistus. Jalat soluivat alas pikku jakkaraltani, polvet lähenivät toisiansa, tuoli huojui, ja minä näin valkean nunnahilkan kumartuvan pesääni päin, sitte hienon leuan, kapeat ja terävät hampaat ja lopuksi parin lempeitä silmiä, jotka herättivät minussa luottamusta.

Heti kun silmätautini parani, tuli namusien lisäksi aapinen. Se oli pieni kirja, jossa sanain rinnalla oli kuvia. Minä usein tarkastelin isoa mansikkaa, jota kuvittelin vähintään sämpylän kokoiseksi.

Sitte kun luokkahuoneessa ei enää ollut kylmä, asetti sisar Marie-Aimée minut eräälle penkille Ismérien ja Marie Renaudin väliin, jotka olivat vuodenaapureitani. Tuon tuostakin antoi hän minun kuitenkin palata rakkaaseen komerooni, missä tapasin satukirjoja, jotka saivat minut unohtamaan ympäristöni.

Eräänä aamuna veti Ismérie minut hyvin salaperäisenä syrjään ilmottaakseen, että sisar Marie-Aimée luopuu luokan opettajattaren toimesta ja tulee sisar Gabriellen sijalle makuu- ja ruokasuojain puolelle. Hän ei minulle sanonut, mistä oli saanut tämän tietoonsa, mutta kovin suruissaan hän siitä oli.

Hän piti paljon sisar Gabriellesta, joka aina kohteli häntä kuin pikku lasta; mutta hän ei rakastanut "tätä sisar Aiméeta", kuten hän halveksivin ilmein nimitti opettajatartansa milloin tiesi ainoastaan meidän olevan kuulemassa.

Hän arveli myös, ett'ei sisar Marie-Aimée sallisi hänen kiivetä meidän selkäämme, ja ett'ei hänestä voisi tehdä pilaa kuten sisar Gabriellesta, joka niin hullunkurisesti nousi portaita ylös.

Iltarukousten jälkeen ilmotti meille sisar Gabrielle lähtevänsä pois. Hän syleili meitä kaikkia, pienimmistä alottaen. Suuressa sekamelskassa nousimme makuusuojaan: isommat supattivat ja jo ennakolta napisivat "tätä sisar Aiméeta" vastaan, pienokaiset itkeä pillittivät kuin vaaran lähetessä.

Ismérie, jota minä kannoin seljässäni, itki suurella äänellä; hänen pienet sormensa kiristivät vähän kurkkuani ja kyyneleet tippuivat kaulalleni.

Kenenkään mieleen ei juolahtanut nauraa sisar Gabriellea, joka vaivaloisesti kiivetessään portaita lakkaamatta kielteli: "tst! tst!" melun silti heikkenemättä. Pienen makuusuojan hoitajatar itki myöskin; hän ravisti minua hiukkasen, riisuessaan vaatteitani, ja sanoi:

"Olenpa varma, että sinä kyllä olet tyytyväinen, kun saat sisar Marie-Aiméesi tänne."

Me nimitimme häntä hoitajatar Estheriksi.

Kolmesta hoitajattarestamme oli hän minulle mieluisin. Hän oli kyllä vähän ärtyinen, mutta piti meistä paljon.

Öisin hän herätti ne lapset, joilla oli pahoja tapoja, säästääkseen heitä seuraavan aamun piiskoilta. Silloin kun minua yskitti hän nousi makuultaan ja kopeloiden pisti suuhuni kostutetun sokeripalan. Monet kerrat hän myöskin oli kantanut minut vuoteeltani, jossa makasin jähmettyneenä, ja ottanut viereensä lämpenemään.

* * * * *

Seuraavana aamuna astuimme aivan hiljaa ruokasuojaan. Hoitajattaret käskivät meidän jäädä seisomaan. Jotkut isommat pitivät ryhtinsä hyvin suorana ja olivat ylpeän näköisiä. Hoitajatar Justine seisoi nöyränä ja surumielisenä pöydän alapäässä, mutta hoitajatar Néron, joka oli näköjään kuin santarmi, asteli edes takaisin pitkin permantoa.

Hän vilkaisi useasti seinäkelloon, kohautellen pilkallisesti hartioitansa.

Sisar Marie-Aimée astui sisälle, jättäen oven auki taaksensa; hän näytti minusta valkeine esiliinoinensa ja valkeine hihoinensa kookkaammalta. Hän käveli verkalleen, tähystellen jokaista; sivulla riippuva rukousnauha kalisi hiukan, ja mekon lieve heilahteli keveästi. Hän nousi lavansa kolme astuinta ylös ja kätensä liikkeellä käski meidät istumaan.

Ehtoopäivällä hän vei meidät ulos kedolle.

Oli hyvin kuuma. Minä istuuduin eräälle kummulle hänen lähelleen; hän lueskeli kirjaa, luoden kaitsevia silmäyksiä pikku tyttöihin, jotka kisailivat niityllä alapuolellamme. Kauvan katseli hän laskevaa aurinkoa ja huudahteli:

"Kuinka kaunista! kuinka kaunista!..."

Samana iltana katosivat vitsat pikku makuusuojasta, ja ruokasuojassa hämmennettiin salaati pitkillä kauhoilla. Muita muutoksia ei tehty. Kello yhdeksästä kahteentoista asti istuimme me luokkahuoneessa, ja ehtoopäivällä kuorimme pähkinöitä jollekulle öljykauppiaalle.

Isommat tytöt särkivät niitä vasaralla ja pienemmät irrottelivat sydämiä. Oli ankarasti kielletty syömästä niitä, eikä se todella helppoa ollutkaan; aina oli joku antamassa ilmi, herkuttelun herättämästä kateudesta.

Hoitajatar Esther tarkasteli meidän suitamme. Toisinaan hän otti jonkun parantumattoman ahmatin kiinni. Silloin hän levitti silmänsä suuriksi, lyödä läpsäytti syyllistä ja sanoi:

"Minä pidän sinua kyllä silmällä."

Muutamiin meistä hän suuresti luotti. Hän kiepautti meitä pari kertaa ympäri, ollen meitä tarkastavinansa, ja sanoi sitte nauraen:

"Suus kiinni!"

Minun teki usein mieleni maistella, mutta minä muistin silloin aina hoitajatar Estherin hyvät silmät ja minä punastuin ajatellessani pettäväni hänen luottamuksensa.

Mutta ajan mittaan yltyi haluni niin voimakkaaksi, etten enää mitään muuta ajatellut. Päivät pitkät etsiskelin tilaisuutta maistaa pähkinöitä joutumatta kiinni. Yritin pistää muutamia hihoihinikin, mutta olin niin kömpelö, että heti pudotin ne. Ja sitten taas halusin syödä niitä paljon, paljon. Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä kokonaisen säkillisen.

Vihdoinkin tuli eräänä päivänä suotuisa hetki. Meitä makuusuojaan viedessään luiskahti hoitajatar pähkinään ja pudotti lyhtynsä; se sammui. Minä kun juuri olin ison, kuorituilla pähkinöillä täytetyn kattilan vieressä, sieppasin runsaan kourallisen ja pistin taskuuni.

Heti kun kaikki olivat makuulla minä hain pähkinät hameeni taskusta ja panin niitä suuni täyteen, pitäen päätäni hupussa peitteen alla. Mutta samassa tuntui minusta kuin kuulisi koko makuusuoja leukojeni rouskeen. Niin hiljaa ja hitaasti kuin pureskelinkin, kuulosti se minun korvissani niinkuin olisi vasaralla hakattu. Hoitajatar Esther nousi vuoteeltaan: hän sytytti lampun ja lyyhistyi kurkistelemaan vuoteiden alle.

Kauhuissani katselin häntä, kun hän tuli minun lähelleni. Hyvin hiljaa sanoi hän:

"Etkö sinä nukukaan?"

Sitte hän pitkitti etsiskelyänsä. Hän meni makuusuojan päähän asti, avasi ja sulki oven. Mutta tuskin oli hän jälleen käynyt levolle ja sammuttanut lampun, kun säppi loksahti kuin olisi ovea avattu.

Hoitajatar Esther sytytti uudestaan lampun ja sanoi:

"Tämäpä vasta kovin merkillistä on. Eihän toki kissa yksinänsä ovea avanne."

Minusta hän näytti olevan peloissaan: kuulin hänen kääntelehtivän vuoteellaan, ja yht'äkkiä hän alkoi huudahdella:

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!"

Ismérie kysyi häneltä, mikä häntä vaivasi. Hän vastasi, että joku käsi oli avannut kissalle oven, ja että hän oli juuri tuntenut voimakkaan hengähdyksen kasvoillansa.

Hämyssä näkyi ovi puoleksi avoinna. Minä olin hirveästi säikähtynyt. Luulin pahanhengen tulleen minua hakemaan. Pitkään aikaan emme kuulleet enää mitään. Hoitajatar Esther kysyi, eikö joku meistä tahtoisi nousta sammuttamaan lamppua, vaikk'ei se ollut kovinkaan kaukana hänen vuoteestaan. Kukaan ei vastannut. Silloin hän huusi minua. Minä nousin, ja hän sanoi:

"Sinulle kelpo tytölle eivät kummitukset mitään voi."