Part 9

Kuningas antautui vilpittömällä mielellä onnensa valtoihin ja oli täynnä ylpeyttä uuden arvonsa johdosta.

Nyt hän ei tiennyt, miten kylliksi osottaa Marie Antoinettelle rakkauttaan. Hän juoksi kuningattaren sängyn luota lapsen kätkyeen luo, otti pikku tyttärensä käsivarrelleen, pani pois hänet jälleen, kantoi hänet äidin luo ja ymmärsi hellyydellään saada Marie Antoinetten pettymyksen haihdutetuksi.

Saadakseen olla puolisonsa luona, luopui kuningas metsästysretkistään, jotka olivat niitä harvoja huveja, joihin hän pani arvoa. Aamuisin oli hän ensimäisenä Marie Antoinetten vuoteen luona eikä väsynyt katselemaan ja hyväilemään pikku tytärtään.

Prinsessa sai kasteessa nimen Marie Thérèse Charlotte.

Juhlallinen kasteentoimitus tapahtui Pariisissa. Pääkaupunki oli juhlatulituksin valaistu, ja makkaraa, leipää ja viiniä jaettiin köyhille. Teattereissa annettiin maksuttomia näytäntöjä.

Mutta kansassa ei ilo ottanut oikein ilolle tuntuakseen. Kallis aika vallitsi maassa, ja verot olivat rasittavia. Ja toisekseen ei oltu laisinkaan tyytyväisiä siihen, että lapsi oli tyttö.

Seuraavana päivänä Marie Antoinetten synnyttämisen jälkeen kirjoitti muuan hovinaisista: "Toivokaamme, että kuningatar käyttäytyy paremmin seuraavalla kerralla." Ja Itävallan keisarinna kirjoitti tuttavallisessa kirjeessä:

"Tämä pikku Maria Teresia oli tarpeeton."

Hän odotti kärsimättömämpänä kuin konsanaan saada tyttärenpojan Ranskassa. Politikkona tiesi hän, että se oli välttämätöntä hänen tyttärensä aseman vahvistamiseksi. Äitinä halusi hän sitä hartaasti, sillä hän toivoi, että pojan syntyminen tekisi hänen tyttärensä kotoisen onnen täydelliseksi. Kirjeissään palasi hän tavantakaa tähän toivomukseen, mikä viimein päätyi hänelle oikeaksi vereen menneeksi aatteeksi. "Meidän on ehdottomasti saatava kruununprinssi", toisti hän lakkaamatta.

"Minä palan kärsimättömyydestä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle. "Ikäni ei salli minun odottaa enää. Tähän saakka olen pysynyt alallani, mutta nyt loppuu minulta kärsivällisyys. Olisi vahinko, ellet sinä pystyisi saattamaan useampia sellaisia maailmaan."

Kyllästyneenä toiveittensa alinomaiseen pettymiseen kirjoittaa hän kuukautta myöhemmin:

"Ei mitään toiveita vielä? -- Se tekee minut epätoivoiseksi. Meidän täytyy välttämättömästi saada kruununprinssi. Meidän täytyy."

Hänen terveytensä huononi silminnähtävästi, eikä ihmekään, sillä olihan hänellä suruja ja hallitushuolia enemmän kuin hän jaksoi kantaa.

Marraskuun 24. päivänä 1780 sairastui hän ankaraan tautiin. Lääkäri ei antanut mitään toiveita ja keisarinna vastaanotti alttarin sakramentin.

Tuo lujahenkinen nainen ei tahtonut kuoleman lähestyessä antautua vuoteen omaksi. Hän pysyttelihe istuillaan viimeiseen hengenvetoon asti.

"Olen aina toivonut saavani kuolla tällä tavalla", sanoi hän, "mutta pelkäsin, ettei sitä minulle suotaisi. Nyt näen, että Jumalan avulla voi kaikkea!"

Hän keskusteli moninaisista poliittisista kysymyksistä poikansa Josefin kanssa, antoi määräyksiä hautajaisten suhteen, huolehti läsnäolevien ja poissaolevien lastensa ja alamaistensa asioista. Hän järjesteli valtakuntansa hallitusta koskevia yksityisseikkoja ja pysyi selvätajuisena ja lujaluontoisena loppuun asti.

Ennen kuolemaansa luki keisarinna viimeisen siunauksensa lapsilleen.

Kun hän lausui Marie Antoinetten nimen, vaimeni hänen äänensä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä; varmaankin hän tänä eronhetkenä tunsi, että suruja ja kovia aikoja oli tälle hänen lempilapsellensa tulossa.

Kuolonsanoma saapui Versaillesiin joulukuun 6. päivänä. Tyttären suru oli sanoin kertomaton. Kaksitoista päivää pysyttelihe kuningatar huoneisiinsa sulkeutuneena. Hän ei puhunut muusta kuin äidistään: hänen hyveistään, hänen neuvoistaan ja esimerkistään.

Tällä kertaa ei hän surrut yksin. Huolimatta Itävallan keisarillista huonetta kohtaan vallitsevista ennakkoluuloista, kuului kaikkialla Ranskassa kunnioituksen ja osanoton ilmaisuja.

Saksassa oli suru ja kaiho Maria Teresian kuoleman johdosta ääretön.

Fredrik toinenkin, keisarinnan vastustaja, antoi hänelle tunnustuksensa.

"Olen vuodattanut vilpittömiä kyyneleitä saatuani tiedon hänen kuolemastaan", kirjoitti hän eräälle uskotulle. "Hän tuotti kunniaa sukupuolelleen sekä valtaistuimelle. Minä olen käynyt sotaa häntä vastaan, mutta hän ei koskaan ole ollut vihamieheni."

* * * * *

Vuosi keisarinnan kuoleman jälkeen syntyi Ranskalle kruununprinssi.

Jotta ei vanhimman lapsen syntyessä vallinnut hälinä saisi uudistua, oli määrätty, että ainoastaan läheisimmät tällä kertaa päästettäisiin kuningattaren huoneeseen ja että vasta vaaran ohimentyä kuningattarelle ilmoitettaisiin, oliko äsken syntynyt poika vaiko tyttö.

Varhain aamulla lokakuun 22. päivänä 1781 ilmoitettiin kuninkaalliselle perheelle ja kreivitär Polignacille, että Marie Antoinette oli pahoinvoipa.

Hovin naiset ja kavaljeerit kiiruhtivat kuningattaren luo, mutta heidän täytyi pysähtyä oven ulkopuolelle. Kiihkeinä ja kärsimättöminä kokoutuivat he ryhmiin ja kuluttivat aikansa tekemällä pilaa toistensa vajavaisuuksista, sillä kiireessä ei kukaan ollut malttanut pukeutua kunnollisesti.

Viereisessä huoneessa synnytti Marie Antoinette pojan.

Ympärillä olijat olivat niin vakavan näköisiä, että kuningatar rukka luuli jälleen prinsessan sukeutuneen maailmaan.

"Näettehän, miten järkevä minä olen", sanoi hän, "minä en kysele teiltä mitään."

Nyt ei kuningas voinut pidättää iloaan. Kyynelsilmin lausui hän:

"Kruununprinssi pyytää saada tervehtiä äitiään."

Ääretön riemastus puhkesi yli koko maan. Itkettiin ja naurettiin ilosta. Ventovieraat ihmiset lankesivat toistensa kaulaan; nekin, jotka kantoivat vihaa kuningatarta kohtaan, tempautuivat mukaan yleiseen ihastuksen vuohon.

Kuukauden päivät tulvi onnentoivotuksia kaikilta tahoilta, ja joka päivä pidettiin juhlia äsken syntyneen kunniaksi.

Jos ihmistä koskaan voidaan sanoa maallisen onnen kuvaksi, niin oli kai Ranskan kuningatar tähän aikaan sellainen ihminen. Hänellä näytti olevan kaikki mitä ihminen saattaa kaivata.

Nyt tapasi hän myöskin yhtäkkiä ihailijain ja ystäväin lauman, joka onnen ja myötäkäymisen päivinä aina sukeltaa esiin. Ylhäiset ja alhaiset lähestyivät valtaistuinta esiintuodakseen onnittelunsa ja lahjansa. Tutut ja tuntemattomat tunkeilivat hänen ympärillään saalistaakseen hänen hymyilyjään ja saadakseen tuntea hänen kädenpuristustaan. Hyväntahtoisilta näyttäviä katseita seurasi häntä kaikkialla. Marie Antoinetten unelma oli toteutunut: hän oli synnyttänyt maailmaan kruununprinssin. Mitä läheisimmät siteet yhdistivät hänet puolisoonsa, ja hän luuli tulleensa myös lähemmin yhdistetyksi kansaansa.

Hän näytti olevan kaikkien rakastama, ja hän oli ensimäinen Europan ensimäisessä valtakunnassa.

Jos tulevaisuus olisi meille tietty, kenpä silloin ylvästeleisi onnensa päivinä? -- Valta, rikkaus ja kunnia -- kaikki mitä sydämemme halaa, mitäpä ne ovat muuta kuin leikkikaluja, joilla oikullinen kohtalo huvitteleikse vähän aikaa, sitten aivan odottamatta rikkoakseen ne.

12.

Kruununprinssi kastetaan. -- Marie Antoinetten luultuja rakastajia. -- Artoisin kreivi. -- Parooni Besenval. -- Lauzun. -- Kreivi Fersen.

Kuningattaren ilo kruununprinssin syntymän johdosta oli liian suuri tullakseen pysyväiseksi.

Tämän lapsen syntymä, joka etensi kuninkaan veljet ja sisaret vallanperimyksestä, herätti heissä tyytymättömyyden tunteita.

Kruununprinssi kastettiin tammikuun lopulla 1782.

Kuningas oli sinä päivänä erittäin huonolla päällä. Juhlan aikana iltasella haukotteli hän ehtimiseen, ja aterian päätyttyä valitti hän, ettei kala ollut tarpeeksi kiehunut ja että liha oli sitkeää. Hän epäsi kylmästi kaikki mitä vaimonsa häneltä pyysi.

Herttuat ja läsnäolevat korkeat aatelismiehet valittivat niinikään huonoa ruokaa ja sanoivat, etteivät he olleet saaneet syödäkseen muuta kuin retikkoja ja voita. Ja kansa nureksi sitä, että niin kalliina aikoina tuhlattiin rahoja ilotulituksiin.

Mutta paljoa pahempi kuin Ludvigin huonotuulisuus ja läsnäolevien pikkumaisen tyytymättömyyden ilmaisut oli se ilkeä, häpeällisiä syytteitä kuningatarta kohtaan uhkuva herjauskirjoitus, joka saman päivän aamuna nähtiin naulattuna sen kirkon ovella, jossa lapsi oli kastettava.

Heidän avioliittonsa ensi aikoina, jolloin Ludvig oli pysytteleinyt loitolla hänestä, oli Marie Antoinette toivonut voivansa lähentyä miestään. Epäilemättä liikkui hänessä vieläkin ystävällisiä tunteita kuningasta kohtaan, mutta erittäin sydämellisiä ne eivät olleet. Sillä välin kuin kuningas oli välinpitämättömästä aviomiehestä muuttunut tuliseksi rakastajaksi, olivat toisellaiset tunteet saaneet sijan Marie Antoinetten sydämessä. Hän oli liian kauan ollut heitettynä omille oloilleen, ja syvä oli juopa, joka erotti hänet miehestään.

Se mikä ei ollut vältettävissä, oli tapahtunut, Marie Antoinette oli tullut tuittupäiseksi, hermostuneeksi ja tyytymättömäksi. Kun he viimein olivat löytäneet toisensa, oli naisten ystävyys vallannut Marie Antoinetten sydämen, ja miehet, jotka olivat kauniimpia ja miellyttävämpiä kuin kuningas, olivat pysyväisesti asuutuneet hänen mielikuvitukseensa. Muodottoman paksu Ludvig, joka vaappui ympäri hovin saleja puhumatta sanaakaan, omisti kuningattaren ruumiin, mutta ei hänen sydäntään.

Ei ollut kuningattarelle mikään helppo asia vastustaa sitä suosittelua ja imartelua, joka tuli hänen osakseen joka askeleella, missä hän liikkui tahi oleskeli. Pieninkin hänen sanansa ja liikkeensä käsitettiin joksikin suosion tai lemmekkyyden osotukseksi hänen puoleltaan. Hän oli nuori ja hurmaavan kaunis, ja häntä ympäröivät yksinomaan liehakoitsijat ja hovimiehet. Hänellä olisi tullut olla enemmän kokemusta ja enemmän ymmärrystä, kuin hänellä todellisuudessa oli, voidakseen olla antautumatta imartelun soaistavaksi ja hurmattavaksi.

Ikään, perhesuhteisiin ja arvoerotukseen katsomatta ei yksikään mies voinut lähestyä Marie Antoinettea panettelun ylistämättä hänen onneaan ja valittamatta kuningas Ludvigin kohtaloa. Marie Antoinetten seisoessa kansan tuomioistuimen aidakkeen edessä, oli laadittu luettelo henkilöistä, joihin hän oli muka ollut rikollisessa suhteessa, ja tuo luettelo käsitti kaksikymmentä eri ikäistä ja eri yhteiskunnallisessa asemassa olevaa miestä.

Enimmin vahingoitti hänen mainettaan hänen oma lankonsa, Artoisin kreivi. Hänen hillitöntä elämäänsä arvosteltiin yleensä varsin ankarasti, ja se seikka, että kuningatar niin usein näyttäytyi hänen seurassaan, antoi aihetta moniin ilkeämielisiin puheisiin.

Koko Ranskassa puhuttiin tuosta luvattomasta suhteesta hänen ja langon välillä. Ja on väitetty, ettei Marie Antoinette jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä edentääkseen Artoisin kreiviä kiltistä ja vaatimattomasta vaimostaan.

Joskaan kuningas ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota huhuun, joka kertoi tuosta sopimattomasta suhteesta, ei hän kuitenkaan voinut olla moittimatta vaimoaan tästä asiasta. Mutta kuningattareen, joka oli tottunut täysin vallitsemaan rauhaa rakastavaa puolisoaan, eivät nämä varoitukset mitään vaikuttaneet, ja hän laski yhä edelleen pilaa, tanssi ja kiemaili lankonsa kanssa.

Myöhään eräänä yönä saapuivat kuningatar ja Artoisin kreivi kahden kesken ajaen linnalle. Portilla ilmoitti portinvartija, ettei heitä päästetä sisään.

"Mitä kummia, etkö tunne minua?" kysyi prinssi.

"Anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, mutta saamani käsky ei tee erotusta teidän suhteenne."

"Eikö minunkaan?" kysyi kuningatar, pistäen päänsä ulos vaununikkunasta.

"Ei teidän majesteettinnekaan suhteen", vastasi vahti. "Olen pahoillani, että minun täytyy ilmoittaa se teidän majesteetillenne."

"Hae tänne vahtiupseeri!" lausui kuningatar kiivaasti.

"Me tottelemme käskyjä", vastasi paikalle kutsuttu upseeri, kumartaen maahan asti.

"Lähettäkää noutamaan kaartinpäällikkö", käski Marie Antoinette jo todenteolla suuttuneena.

Korkea herra tulee, kumartaa jos mahdollista edeltäjäänsä vieläkin syvemmin ja kokee puolusteleida miten parhaiden taitaa. Mutta hänenkin täytyy totella käskyä, jonka on saanut kuninkaalta itseltään.

Kuningattaren pyynnöt ja uhkaukset ja hänen lankonsa vannomiset ja kiroukset eivät voi saada upseereja taivutetuksi menettelemään vastoin kuninkaan nimenomaista käskyä.

Marie Antoinetten ja hänen seuralaisensa täytyy palata hoviteatteriin, josta olivat tulleet ja josta kuningatar vihdoin keskellä yötä ja pimeyttä sekä monia seikkailuja kokien onnistui pääsemään huoneihinsa.

Seuraavana aamuna astui hän kuninkaan huoneeseen.

"Onko tarkoitus, että minun tulee olla vankina omassa palatsissani?" kysyi hän sillä korskeudella, joka oli hänen luonteensa perussäveleenä. "Onko tarkoitus saattaa minulle se ikävyys, että minä en voi tulla kotia, milloin haluan?"

"Minä olen isäntä talossani", vastasi kuningas, "ja minä vaadin, että kaikkien talossa asuvain tulee olla kotona, kun minä menen levolle."

Sen sanottuaan käänsi hän kuningattarelle selkänsä ja poistui huoneesta, antamatta hänen lausua sanaakaan.

Luultenkin suututti häntä Marie Antoinetten näennäinen kevytmielisyys enemmän kuin hän tälle tahi veljelleen tahtoi näyttää.

Artoisin kreivi oli näinä vuosina niin elämäniloinen, niin nautinnonhaluinen ja niin nuorellisen viehkeä mieleltään, että hän ei voinut olla vaikuttamatta kälynsä mieleen. Mutta vaikka he olivatkin myötäänsä yhdessä ja vaikka hovimies kutsuikin Artoisin kreiviä "kuningattaren suosion luotettavaksi ilmapuntariksi", ei yhtäkaikki ole luultavaa, että Marie Antoinetten sydämellä tai mielellä olisi ollut mitään osaa tässä tuttavallisuudessa.

Mutta Marie Antoinette erehtyi luullessaan, että hänen todellinen viattomuutensa tarjosi riittävää suojaa pahennusta vastaan.

Provencen kreivi, joka oli valtaistuimen luonnollinen suojelija, vihasi kälyään, varsinkin sen jälkeen kuin tämä oli tullut äidiksi. Notre Dame-kirkossakin pikku Marie Thérèsen ristiäisissä singahdutti hän Marie Antoinettea vastaan mitä loukkaavimman syytöksen.

Hän esiintyi poissaolevan kummin, Espanjan kuninkaan sijaisena. Kardinaali kysyi mitkä nimet lapselle tahdottiin antaa.

"Niin ei ole tapana alkaa", virkkoi Provencen kreivi, "ensin on otettava selvä siitä, kutka lapsen vanhemmat ovat."

Ivallinen ääni, jolla hän nämä sanat lausui, teki niiden ajatuksen liiankin selväksi. Lausunto osui hyvään maaperään, ja hovissa uskottiin, että Artoisin kreivi oli lapsen isä.

Huhu kierteli jonkun aikaa, ennen kuin ehti ulkopuolelle korkeampia hovipiirejä. Mutta kun kansan viha kohosi Marie Antoinettea vastaan, tarttui yleinen mielipide siihen syytteeseen, jonka Provencen kreivi oli viskannut kuningatarta vastaan, ja piti siitä kiihkeästi kiinni.

Herroista, joiden seuraa Marie Antoinette haki, ansaitsee parooni Besenval tulla ennen muita mainituksi. Hänellä oli nimittäin muutamien vuosien kuluessa suuri vaikutusvalta Marie Antoinetteen.

Hän kuului vanhaan sveitsiläiseen aatelissukuun, ja palveltuaan kunniakkaasti Ranskanmaata seitsenvuotisessa sodassa oli hänet nimitetty sotamarsalkaksi ja Versaillesissa olevan sveitsiläiskaartin päälliköksi.

Besenval ei ollut enää nuori, vaikka hän siltä näytti. Hän oli säilyttänyt sveitsiläisen yksinkertaiset tavat eikä nähtävästi ollut kunnianhimoinen; mutta hän halusi mielellään näyttää valtaansa esiintymällä muitten suojelijana. Samalla kun häntä suosittiin iloisen ja herttaisen olentonsa vuoksi, samalla peljättiin häntä hänen terävän sukkelakielisyytensä takia; hänellä nimittäin oli tapana lausua mielipiteensä kaikesta ja kaikille. Hänen persoonallinen urhoutensa lähenteli tyhmänrohkeutta. Eräässä taistelussa, johon hän otti osaa, komennettiin peräytymään. Hän totteli käskyä, mutta kääntyi yhtäkkiä ympäri ja syöksyi jälleen vihollisen tuleen.

"Mitä sinä teet?" huusivat toverit hänelle. "Me toisethan olemme jo lakanneet taistelemasta."

"Sodassa on laita sama kuin oopperatanssiaisissa", vastasi parooni hilpeästi luotien suhistessa, "vaikka tuntuukin ikävältä, tekee kumminkin mieli viipyä niin kauan kuin kuulee soiton sävelien kaikuvan."

Kuningatar piti suuressa arvossa hänen sukkeluuttaan ja kuunteli häntä sitä mieluummin, kun parooni avoimesti oli julistautunut entisen ministerin, Choiseulin puoluelaiseksi ja osotti suhteessaan tuohon kukistuneeseen suuruuteen sveitsiläisen täyttä uskollisuutta.

Muuten en voi sanoa, että hänen vaikutuksensa olisi ollut terveellinen. Hänen häijyt huomautuksensa antoivat lakkaamatonta virikettä Marie Antoinetten taipumukselle ivata ja moittia. Ja niin pitkälle meni kuningatar tuttavallisuudessa häntä kohtaan, että uskoi hänelle aviollisia salaisuuksiansa ja teki yhdessä hänen kanssaan pilaa miehestään, kuninkaasta.

Kaduilla laulettiin:

"La Reine dit imprudemment à Besenval son confident: 'Mon mari est un pauvre sire'. L'autre répond d'un ton léger: 'Chacun le pense sans le dire, Vous le dites sans y penser'."

Besenvalin vaikutus heikkeni samana päivänä, jona hallitsijattaren viehkeät hymyilyt ja hänen kauniitten silmiensä loiste oli pannut sveitsiläisen tunteet kuumeellisesti hehkumaan. Unohtaen olevansa viisikymmenvuotias, unohtaen ennen kaikkea, että Marie Antoinette oli kuningatar, heittäytyi Besenval hänen jalkojensa juureen ja sokelsi esiin rakkaudentunnustuksen.

"Nouskaa, Besenval", sanoi Marie Antoinette, "kuningas ei saa tietoa tästä hairahduksestanne, joka saattaisi ainaiseksi tehdä hänet epäsuosiolliseksi teitä kohtaan."

Kuningattarena tunsi Marie Antoinette pahoittuneensa, mutta nainen ei huomannut mitään suurempaa loukkausta paroonin teosta. Rakkaudentunnustukset ovat sitä lajia loukkauksia, joita naisen on sydämensä syvyydessä miltei aina helppo antaa anteeksi.

Marie Antoinetten luottamus Besenvalia kohtaan oli järkytetty, mutta hänen tyytymättömyytensä ei ollut pitkä-ikäinen. Vielä tämänkin jälkeen oli hän kauan aikaa ystävällisissä väleissä Besenvalin kanssa.

Sydämen ahdistuksella näki Besenval Ranskan kuningaskunnan särkyvän sirpaleiksi. Hän puolusti sitä miekallaan melkein sen kukistumiseen saakka ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningatarta.

* * * * *

Bironin herttua, tunnettu nimeltä Lauzun, on jättänyt jälkeensä muistokirjoitelmia, jotka ovat vahingoittaneet Marie Antoinettea jälkimaailman silmissä.

Kaikilla etevillä ominaisuuksilla varustettuna oli Lauzun tehnyt tulonsa suureen maailmaan; hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hieno käytöstapa ja terävä pää. Choiseulin herttuatar oli hänen tätinsä. Yhdeksäntoista vuoden ijässä oli hän nainut kauniin mademoiselle de Boufflersin, Luxenburgin marsalkan lapsenlapsen ja perijättären. Mutta huolimatta siitä, että hänen vaimonsa oli yhtä sivistynyt ja rakastettava kuin kauniskin, ei Lauzun sanottavasti ollut häneen kiintynyt.

Kuningatar kohtasi Lauzunin ensiksi ruhtinatar de Guéménéen luona ja oli hänelle varsin ystävällinen; olihan Lauzun sukua kuningattaren ystävälle, entiselle ministerille, Choiseulille. "Kaksi kuukautta olin kuningattaren suosikkina", kertoo Lauzun.

Herttua matkusti ulkomaille, mutta palasi ennen pitkää Ranskaan takaisin. Hänen omien sanojensa mukaan kohosi hän nyt korkeimmilleen kuningattaren suosioon.

Täysin moitteeton ei Marie Antoinette tässä suhteessaan liene ollut. Ehkei hän lienekään ollut rakastunut Lauzuniin, osotti hän kaikissa tapauksissa Lauzunille huomaavaisuutta, joka oli liiaksi silmiinpistävä. Lauzun väittää, että jos Marie Antoinette ei tullut hänen rakastajattarekseen, niin oli syynä se, ettei hän, Lauzun, sitä tahtonut.

Millaiset Marie Antoinetten tunteet lienevätkin olleet, niin ne ennen pitkää kylmenivät. Hänen hyväntahtoisuutensa laimeni, mutta kaunis aatelismies jatkoi suuttumatta sopimatonta liehakoimistaan.

Kiinnittääkseen valtijattaren huomion puoleensa, pukeutui hän hovilakeijan pukuun, päivän toisensa jälkeen seuraili kuningatarta kuni varjo, ja öillä istui kuten uskollinen kartanon koira hänen makuuhuoneensa kynnyksellä.

Kaikki hänen puuhansa jäivät huomaamatta, mutta siitä huolimatta Lauzun jatkoi kiittämättömän osansa esittämistä.

Kun Marie Antoinetten eräänä päivänä oli noustava vaunuihinsa, pälkähti Lauzunin päähän heittäytyä polvilleen, jotta kuningatar käyttäisi hänen selkäänsä astinlautana.

Kuningatar, joka oli likinäköinen, tähysteli oudoksuen luultua lakeijaa, mutta nähtyään kuka se oli, ei hän ollut miestä tuntevinaan, vaan kutsui luokseen erään hovipojistaan.

"Laittakaa että tuo lakeija saa eron", sanoi hän. "Hän on kuhnuri, joka ei osaa edes avata vaununovea."

Parisen vuotta ennen vallankumouksen puhkeamista kuoli vanha herttua Biron. Lauzun, joka peri hänen nimensä ja arvonsa, halusi päästä hänen seuraajakseen, Ranskan kaartinjohtajaksi, mutta kuningattaren toivomuksen mukaan sai toinen tämän viran.

Lauzun liittyi nyt Orléansin herttuan puolueeseen ja tuli Marie Antoinetten katkeraksi vastustajaksi.

1792 oli hän demokraattien suosikki ja kenraalina tasavallan armeijassa. Mutta kolme kuukautta kuningattaren kuoleman jälkeen astui hänkin mestauslavalle.

Sanotaan hänen kuolinhetkellään lausuneen: "Olen ollut uskoton Jumalalleni, kuninkaalleni ja säädylleni, kuolen uskovaisena ja katuvaisena."

Eläissään mustasi hän kuningattaren mainetta, ja hän piti huolta siitä, että vainoominen jatkui vielä hänen kuoltuaankin. Lauzunin muistokirjoitukset, jotka toimitettiin painosta 1818, ovat ainoastaan vihan kuohuttama syytöskirja sitä naista kohtaan, jota hän oli niin suuresti rakastavinaan.

Elämässä on hetkiä, jotka saattavat näyttää vähäarvoisilta, mutta silti vaikuttavat ratkaisevasti kohtalon kulkuun.

Tammikuun 10. päivänä 1774 esitti Ruotsin lähettiläs kreivi Creutz nuoren maamiehensä Johan Aksel Fersenin silloiselle kruununprinsessalle. Kumpikaan ei aavistanut, että täten ensi askel oli astuttu sen ystävyyden rakentamiseksi, jolla olisi syvälle uurtava merkitys heihin molempiin nähden.

Fersen oli vain yhdeksäntoista vuotias tullessaan Pariisiin. Kruununprinsessa ja hän olivat samanikäiset; molemmat olivat miltei lapsia, kohdatessaan ensi kerran toisensa.

Marie Antoinette, jolla oli tavaton miellyttämisen halu, vastaanotti ystävällisesti ruotsalaisen kreivin, jolla oli hyvin tunnettu vanha aatelisnimi. Fersen oli jo siihen aikaan varsin miellyttävä miehekkään ryhtinsä ja kauniitten, tyynten, hieman kylmähköjen kasvonpiirteittensä takia. Ensimäinen vaikutus, jonka hän kruununprinsessaan teki, lienee sentään ollut enemmän vilkas kuin syvällinen.

Muutamia päiviä esittelyn jälkeen sattuivat he jälleen kohtaamaan toisensa eräissä naamiohuveissa.

Tiedämme, että oopperatanssiaiset siihen aikaan olivat ylhäisten, joskaan ei vakavampien seurapiirien yhtymäpaikkana. Ja ulkomaalaisena huvitti Ferseniä nähdä kaikkea ja olla kaikessa mukana.

Ruotsalainen aatelismies sekautui naamioiden joukkoon, kun naisdomino samassa lähestyi ja puhutteli häntä.

Hän oli sorean näköinen, ja ääni oli miellyttävä. Fersen antautui seikkailuun, ja vieras seisoi kauan puhellen hänen kanssaan.

Hänen ympärillään alettiin kokoontua ryhmiin ja kuiskailla. Kukahan tuo tuntematon mahtaa olla?

Arvaa Fersenin hämmästyksen, kun naisnaamio, vetäytyen syrjään, ilmaisi itsensä kruununprinsessaksi.

Fersen viipyi jonkun aikaa Pariisissa, missä hän liikkui korkeimpien seurapiirien keskuudessa. Ennen kuin lähti kotimatkalle, kävi hän eräissä hovitanssiaisissa Versaillesissa ja sai tilaisuuden kolmannen kerran nähdä kruununprinsessan, joka tällä kertaa ei kuitenkaan lähestynyt häntä.

Kohta Ludvig XV:nnen kuoleman jälkeen lähti hän Ranskasta, mutta kolmen vuoden kuluttua palasi jälleen sinne.

Todenmukaisesti ei hän liene odottanut olevansa täällä enää muistossa pidetty, mutta missään tapauksessa ei hän ollut odottanut sellaista vastaanottoa, kuin hänelle tuli osaksi.

Hän matkusti Versaillesiin esityttääkseen itsensä nuorelle kuningasparille.

Kun esittelyn piti tapahtua, huudahti ääni, jonka soinnun hän oli säilyttänyt muistossaan:

"Mutta sehän on vanha tuttu!"

Marie Antoinette oli tuntenut hänet samassa kun hän astui salin ovesta sisään.