Part 8
On jo käynyt selville, että Marie Antoinette karttoi kokeneempien naisten seuraa ja että hän mieluummin kuunteli vastakkaisen sukupuolen imartelua ja ylistyksiä kuin oman sukupuolen neuvoja ja varoituksia. Häneltä ei mitenkään puuttunut lahjoja; mutta hän ei koskaan pyrkinyt niillä loistamaan. Ja me tiedämme, että hänen tietonsa ja taitonsa olivat ylen puutteellisia.
Historiallisesti tunnettua on, että hänen kirjastonsa sekä Versaillesissa että Trianossa käsitti melkein yksinomaan siveettömiä kirjoja. Nämä olivat hänen lähimpäin seuralaistensa valitsemia ja samat seuralaiset niitä lueskelivat. Lukuunottamatta muutamia rivoja romaaneja ja niitä näytelmäkappaleita, joissa Marie Antoinette itse esiintyi, ei hän kuningattarena liene montakaan kirjaa avannut.
Hän ei käyttänyt edes niitä kehityksen mahdollisuuksia, joita seuraelämä tarjoo. Niin pian kun syvennyttiin johonkin vakavampaan keskusteluaineeseen, alkoi hän näyttää ikävystymisen merkkejä. Hänen seurapuhelunsa oli oikullista ja pyrähteli asiasta toiseen. Häntä huvitti puhella päivän pikkutapahtumista, ja hauskimpia hänestä olivat juorut ja häväistysjutut, milloin ne esitettiin sukkelalla, lystikkäällä tavalla.
Voltairen käyntiä Pariisissa pidettiin suurena tapauksena Marie Antoinetten puolison hallituskaudella ja se veti puoleensa koko Pariisin huomiota.
Tämä neron armolla varustettu ruhtinas, joka kuoli laakereilla seppelöitynä ja yleisesti kunnioitettuna, oli tuskin ehtinyt saapua Pariisiin, kun jo lausui toivomuksensa päästä Ludvigin ja Marie Antoinetten puheille. Suuri satiirikko, jonka turhamaisuus oli lähes yhtä laajalti tunnettu kuin hänen nimensä, tavoitteli vielä vanhoillaankin ruhtinasten suosiota. Hän oli nimittänyt Ranskan nuorta kuningatarta "jumalalliseksi Antoinetteksi" ja lausunut "mitä hartaimmasti ihailevansa häntä".
Mutta Ludvig näki hänessä ainoastaan kristinopin ja erittäinkin katoolisuuden vastustajan.
Marie Antoinettea hänen kirjailijatoimensa yhtä vähän viehätti kuin hänen yhteiskuntaa mullistavat oppinsa häntä pelottivat. Kuningattaren ystävättäret rukoilemalla rukoilivat häntä ottamaan vastaan runoilijan Versaillesissa, mutta tällä kertaa kuningatar pysyi jyrkästi päätöksessään. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut tavata Voltairea, ja hovin portit pysyivät suurelle miehelle suljettuina.
Pariisilaisväestön riemastus saattoi Voltairen ennen pitkää unhottamaan kuningasparin häntä kohtaan osottaman kylmyyden.
"Muutamien viikkojen kuluessa", sanoo kreivi de Ségur, "oli Ranskassa kaksi hovia: kelpo Ludvigin hovi Versaillesissa, jossa nyt oli kuollutta ja hiljaista, ja Voltairen hovi Pariisissa, jossa pauhaavat suosionhuudot aamusta iltaan raikuivat."
Mutta Ferneyn filosofi ei ollut ainoastaan suosittu, häntä suorastaan jumaloittiin. Meluavat suosionhuudot kaikuivat kuningattaren kuuluville ja ne herättivät hänessä uteliaisuutta, mutta hän ei niitä käsittänyt. Sillä välin kuin "Théâtre françaisessa" pantiin laakeriseppele runoilijan päähän ja hän kyynelsilmin mutisi: "Tehän tahdotte minut tukehuttaa kukilla", oli Marie Antoinette oopperassa. Hänestä ei ollut maksanut vaivaa sinä iltana käydä "Théâtre françaisessa".
Yhtä vähän kuin pureva satiirinruhtinas, onnistui naturalismin edustaja Jean Jacques Rousseau saamaan hänessä minkäänlaista mielenkiintoa hereille.
Grimm kertoo, mitenkä kuningatar eräänä päivänä hovinsa seuraamana käväisi Ermenonvillen puistoissa.
Hän viipyi pitkään poppelisaarella, jolla Rousseau oli haudattuna, ja toivottiin, että hän kunnioituksesta edesmennyttä filosofia kohtaan oli tehnyt toivioretken tänne.
Mutta niin suurta kunniaa Rousseaun muistolle ei se päivä tuonut.
Kuningatar tarkasteli hautaa, huomasi arkkitehtuurin aistikkaaksi ja paikan kauniiksi. Mutta sitten rupesi hän yhtäkkiä puhumaan kaikellaista muuta, osottamatta hitustakaan harrastusta siihen mieheen, jonka kunniaksi muistopatsas oli pystytetty.
Musiikki oli ainoa lahja, jota Marie Antoinette viljeli ja melkein ainoa aatteellisempi harrastus, joka hänessä koko näinä vuosina huomattiin; se oli ainoa taide, jota hänen syystä kyllä saatettiin sanoa suosivan.
Vaikka hän muuten osottautuikin erittäin huvinhaluiseksi sekä muihin oloihin nähden vaihemieliseksi, säilyi hänessä aina rakkaus musiikkiin. Vielä kuningattarenakin nautti hän opetusta soitossa ja laulussa. Hän opetteli soittamaan harppua ja antoi usein pieniä konsertteja yksityisessä asunnossaan. Tosin hän ei koskaan oppinut mitään soitinta taitavasti käyttämään.
mutta suoraan nuoteista soittaminen sujui häneltä hyvin. Hän esiintyi halusta musiikintuntijana, vaikkei hän itse asiassa niin hyvin ymmärtänyt musiikkia kuin hän itse luuli.
"Minä en pidä ranskalaisesta musiikista", oli hän lausunut eräänä päivänä kruununprinsessana ollessaan, "se on niin pintapuolista, että sitä aivan hämmästyy."
Suuren oopperan tirehtööri, joka halusi päästä hyviin kirjoihin kuningattaren luona, oli kutsuttanut Gluckin Wienistä johtamaan oopperanäytäntöjä Pariisissa.
Marie Antoinetten silmissä ei Gluck ollut ainoastaan suuri säveltäjä, vaan hän oli samalla muisto kruununprinsessan kotimaasta ja hänen lapsuudestaan.
Gluckin "Ifigenia Auliissa" otettiin harjoiteltavaksi ja esitettiin. Ja kruununprinsessa istui hoviaitiossa ja taputti käsiään ja huusi bravo'ta vanhalle opettajalleen.
Mutta ranskalainen yleisö ei ollut ehdottomasti samaa mieltä kuin hän. Gluckin mestariteos otettiin kylmäkiskoisesti vastaan.
Kappale esitettiin alkupuolella vuotta 1774, ja kreivitär du Barry, joka silloin oli valtansa kukkuloilla, suojeli italialaista säveltäjää Picciniä.
Pian joutuivat saksalaisen ja italialaisen koulun kannattajat keskenään julkivihoihin. Eripuraisuutta syntyi perheiden keskuudessa, ja ystävyyden liittoja purettiin. Kreivitär du Barryn vastustajat huusivat: "Eläköön Gluck! Eläköön kruununprinsessa! Alas Piccini!"
Jouduttiin niin pitkälle, että kavahdettiin toinen toisensa tukkaan teatterisalissa.
Piccinin ihailijat katsoivat hyviin tapoihin kuuluvaksi tukkia korvansa kuullessaan Gluckin musiikkia. Gluckin puoluelaiset pitivät velvollisuutenaan itkeä ihastuksesta, kun kuulivat mestarinsa sävelmiä.
Riita eri taidesuuntien välillä jatkui vielä Ludvig XVI:nnen ensimäisinä hallitusvuosina. Tultuaan kuningattareksi määräsi Marie Antoinette Gluckille kuudentuhannen frangin suuruisen vuotuisen eläkkeen, ja hänelle myönnettiin silloin pääsy kuningattaren aamupäivävastaanottoihin.
Kun Gluckin seuraava ooppera esitettiin ja yleisö jälleen osottautui yhtä kykenemättömäksi ymmärtämään hänen musiikkiaan, istui Marie Antoinette taaskin aitiossaan ja ilmaisi äänekkäästi hyväksymisensä, huolimatta muitten osottamasta kylmyydestä.
Katkerin ja lannistunein mielin päätti mestari viiden vuoden perästä lähteä pois Ranskasta. Mutta hänen täytyi luvata kuninkaalliselle oppilaalleen palata takaisin, ja Marie Antoinette antoi hänelle kuninkaallisten lasten soitonopettajan arvonimen.
Aikaisimmasta lapsuudestaan pitäen oli Marie Antoinette aina tuntenut mieltymystä teatteriin. Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet, mitenkä hän kruununprinsessana ollessaan salaisesti oli näytellyt komedioja yhdessä lankojensa ja kälyjensä kanssa. Useimmissa linnoissa Ranskanmaalla oli siihen aikaan pieni teatteri, ja niinä kahtenakymmenenä vuotena, jolloin Marie Antoinette istui Ranskan valtaistuimella, olivat yksityiset teatterinäytännöt paljoa tavallisempia kuin milloinkaan ennen.
Kuningatar, jonka mieli aina paloi uusiin huvituksiin, halusi niinikään itselleen omintakeista teatteria ja omia näyttelijöitä. Hän antoi sisustaa erittäin kauniin teatterisalin Trianossa.
Tämä pieni teatteri, jossa ensi alussa esiintyi pariisilaisia näyttelijöitä, sai pian houkutetuksi hallitsijattaren itsensäkin esiintymään näyttelijänä.
Oikeastaan oli ollut tarkoituksena, että hänen teatteriseurueeseensa kuuluisi vain naisia eikä miehistä muita kuin Artoisin kreivi, jonka täytyi olla mukana kaikkialla, missä vain tarjoutui tilaisuutta huvittelemiseen. Katsojina ei saanut olla muita kuin kuningas, Provencen kreivi ja kuninkaalliset prinsessat, jotka eivät ottaneet osaa näyttelemiseen.
Näitä määräyksiä ei kumminkaan kauan noudatettu. Puolisonsa kehotuksesta kieltäytyi Provencen kreivitär ottamasta osaa näyttelemiseen, tehden samalla ymmärrettäväksi, ettei hänen arvonsa myöntänyt hänen esiintyä näyttämöllä. Sen sijaan oli jo ihan ensi näytännössä avustamassa useita hovin kavaljeereja, ja kuningattaren hovinaiset sekä heidän tyttärensä ja sisarensa saivat luvan olla näytäntöjä katsomassa.
Ensi kerralla ei katsojien luku sentään noussut yli neljänkymmenen. Mutta sittemmin saivat ei ainoastaan hovinaiset ja heidän lähimmät sukulaisensa, vaan jopa kaartinupseeritkin ja monet muut luvan olla läsnä. Katsojain luku nousi kunakin iltana lähes pariin sataan henkeen.
Marie Antoinetten nuorekkuus ja raikas sulous ne loivat runollisuutta näihin näytäntöihin, ja hän, joka muuten oli aivan vastahakoinen lukutyöhön, opetteli varsin tunnollisesti osansa ulkoa.
Eräänä elämänsä vakavampana vaihekautena Marie Antoinette valittaa, että hänen mieltymyksensä teatteriin oli saanut houkutelluksi hänet seurustelemaan näyttelijäin kanssa, kuulemaan heidän neuvojaan ja näyttelemään heidän osiaan.
Kuningattaren antautuminen teatterisoubretiksi ei ollut kruunun majesteetin kanssa yhteensopiva. Ja kansaan nähden olivat nämä näytännöt kahta turmiollisempia sen vuoksi, että kansalta oli pääsy niihin kielletty.
11.
Marie Antoinetten salainen suru. -- Keisari Josefin käynti. -- Kuningatar tulee ensi kerran äidiksi. -- Maria Teresian kuolema. -- Kruununprinssin syntymä.
Joskin saattaa näyttää siltä, kuin Marie Antoinettella ei olisi ollut halua ja taipumusta muuhun kuin huveihin, ei sitä kumminkaan saata ehdottomasti uskoa, ellei tahdo liian ankarasti tuomita häntä. Hänen vikansa ja puutteensa ovat tosin hyvin silmiinpistäviä, mutta ei saa myöskään unhottaa, että moitteet kohdistuvat niinikään hänen puolisoonsa.
Ludvigin kylmyys oli tuottanut kruununprinsessalle pettymyksen; kuninkaan pidättyväisyys oli kuningattaren suruna.
Lapseton vaimo tuntee alati kaipausta, ja lapsettomasta kuningattaresta tuntuu kaipaus kahta raskaammalta. Hallitsijasuvun puoltajat katsovat sitä vääryydeksi heitä kohtaan, ja vaikkei sitä nimenomaan julki lausuttaisikaan, niin kaikissa tapauksissa ajatellaan, ettei tuo kuninkaanvaimo täytä tehtäväänsä maan päällä.
Marie Antoinette, joka rakasti lapsia enemmän kuin useat muut, oli vuodesta vuoteen aina tuossa nöyryyttävässä asemassa. Hänellä ei ollut lapsia, ja se oli hänen suuri surunsa; se teki hänen ulkonaisesti muuten niin iloisen ja loistavan elämänsä sisällöttömäksi. Tästä seikasta häntä myös siihen aikaan kiihkeimmin soimattiin.
Artoisin kreivitär, vaikka oli joutunut monta vuotta myöhemmin naimisiin kuin hän, oli jo aikaa sitten tullut äidiksi. Nähdessään kälynsä lastensa ympäröimänä, täytyi Marie Antoinetten ponnistellen pidättää kyyneliään.
"Hanki valtaistuimelle perillisiä!" huusivat kalaeukot hänen jäljestään kadulla.
Häntä ahdisti se pelko, että tämä tila edelleenkin jatkuisi, ja unhottaakseen salaisen surunsa heittäytyi hän huvien pauhinaan. Onnesta orpona haki hän huvituksia.
Kuningattaren terveydelle ei tämmöinen elämä ollut edullista; hän laiminlöi antautua sellaiseen, mikä olisi vahvistanut hänen voimiaan. Kuningattaren osottaessa sairaaloista intoa esiintyäkseen juhlien kuningattarena, loihe kalpeus ihomaalin alta, tyytymättömyys ylimielisen hymyilyn takaa selvästi ilmi.
Sydämessään mitä syvimmästi loukkautuneena kuninkaan välinpitämättömyydestä menetti hän viimein kärsivällisyytensä, ja katkeria sanoja pääsi hänen suustaan. Kun muuan hänen hovinaisistaan eräänä päivänä pyysi, ettei hän lähtisi ratsastamaan, vastasi hän katkerasti:
"Jättäkää minut rauhaan ja tietäkää, etten minä tämän kautta pane minkään tulevan kruununperillisen henkeä kaupalle."
Hän oli suuttunut mieheensä, jonka välinpitämättömyys ja kylmyys teki hänen kaikki toiveensa turhiksi, ja hän rupesi vähitellen pitämään miestään tarmottomana ja luonteenpontta puuttuvana henkilönä, olentona, jota kohtaan hänen ei tarvinnut osottaa mitään alamaisuutta, koska luuli pystyvänsä häntä hallitsemaan ja pitämään häntä pelonalaisuudessa. Se oli Marie Antoinetten puolelta erehdys, joka oli luettava vähemmin hänen sydämensä kuin hänen liiaksi rasittuneiden hermojensa viaksi.
Mieheltään hän ei saanut sitä hellyyttä osakseen, jota kaipasi, ja tätä hellyyttä haki hän siis ystävättäriltään. Mutta näitä hän ei kumminkaan huolella valinnut, ja olemme nähneet millaisiin varomattomuuksiin ja hairahduksiin nämä ystävyydenliitot hänet johtivat. Mutta ei saa oudoksua sitä, että hän, nuori kun oli ja yksinään vieraassa maassa, otti vastaan ystävyyttä mistä luuli sitä löytävänsä ja että hän hellyyttä hakiessaan teki monta virhettä.
Marie Teresia ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen tyttärensä ei tulisi äidiksi, ja tässä kohden äidin ylpeys ja hallitsijattaren edut liittyivät sopivasti yhteen. Niin kauan kuin Marie Antoinette oli lapseton, saattoi hänellä tuskin olla mitään valtaa, ja itävaltalainen politiikka vaati välttämättömästi, että hän hankkisi itselleen vaikutusvaltaa.
Koettamatta vähimmälläkään tavalla lieventää tyttärensä tuskaa, survaisee keisarinna lakkaamatta tikarin haavaan. Hän kertoo toisten tyttäriensä ja miniöittensä lapsivuoteista, ja huomattavalla mielihalulla palaa hän ehtimiseen tähän aineeseen, nähtävästi tarkoituksessa kiihottaa Marie Antoinettea.
Maria Teresian ja kreivi Mercyn salainen kirjeenvaihto oli täynnään tätä asiaa koskevia yksityisseikkoja, joilta suuressa määrin puuttui hienotuntoisuutta ja jotka eivät missään tapauksessa sovellu julkaistaviksi. Ja kumminkin saattaa niin hyvin käsittää tätä iällistä äitiä, kun ajattelee mitenkä tärkeätä Ranskan kuningattarelle oli, että hän hankki valtaistuimelle perillisiä.
Tytär vastaanotti nöyrästi äitinsä nuhteet, miten epäoikeutetut ne tässä suhteessa lienevätkin olleet. Yhden ainoan kerran kuultiin hänen suustansa lauselma, joka todisti, kuinka suuri hänen kaipuunsa oli. Chartresin herttuatar synnytti kuolleen lapsen, mutta kuningatar kadehti häntä kaikissa tapauksissa. "Niin surullista kuin se olisikin, tahtoisin kuitenkin olla hänen sijassaan", lausui hän itkien.
Huolimatta arastelevaisuudestaan itävaltalaista arkkiherttuatarta kohtaan, alkoi Ludvig vuosien kuluessa tuntea yhä suurempaa vetäymystä hänen puoleensa.
Hänen lämpimien tunteittensa ensi merkkinä oli voimakas kädenpuristus, jolla hän hyvästeli kuningatarta joka ilta, mennessään makuuhuoneeseensa. Tämä kädenpuristus oli niin kova, että kuningattaren teki mieli parkaista tuskasta.
Marie Antoinetten ihmeeksi alkoi hän sittemmin suudella häntä otsaan, ennenkuin lähti levolle. Kauan jälkeenpäin pahoitteli kuningatar, että häneltä oli puuttunut rohkeutta valittaa kuninkaalle väärää asemaansa. Kenties hän tämän kautta olisi säästynyt surulta, jonka kuninkaan näennäinen kylmyys hänelle tuotti, ja voinut saada vaikenemaan sen panettelun, joka erä erältä tuhosi hänen maineensa.
Ujostelevaisuudestaan huolimatta ei kuningas silti läheskään ollut epäystävällinen häntä kohtaan. Uskoiko hän Marie Antoinetten henkisen etevämmyyden, vai pelkäsikö hän hänen kiivasmielisyyttään, tahi oliko hän, kuten useat luulivat, jo rakastunut häneen, varmaa kuitenkin on, että hän mielellään koki olla Marie Antoinettelle mieliksi.
Jos Marie Antoinette lausui hänelle jonkun toivomuksen, osotti kuningas heti suurta intoa sen täyttämiseksi, ja monessa suhteessa osottautui kuningas olevansa niin hänen vaikutusvaltansa alaisena, että hän näytti melkein kuin kuningattaren orjalta.
Marie Antoinetten onnenkaipuu soveltui sentään huonosti yhteen Ludvigin laimean, häveliään ja arkailevan rakkauden kanssa.
Ei ole mahdotonta, että he edelleenkin olisivat muukalaisina kulkeneet toinen toisensa rinnalla, ellei kuningattaren veli olisi tullut Versaillesiin sisartansa ja lankoansa tervehtimään. Hänen onnistui vihdoinkin murtaa jää, ja hänen esityksestään taipui kuningas lähenemään vaimoansa ja asettumaan aviollisten oikeuksiensa käyttämiseen.
Keisari Josef saapui Ranskaan v. 1777 kreivi Falkensteinin nimellä.
Jo toisen kerran Marie Antoinetten sukulaiset saapuivat hänen luoksensa vierailulle. Hänen nuorin veljensä, ahdasmieliseksi tunnettu Maksimilian, oli käynyt hänen luonansa muutamia vuosia ennen, mutta oli saattanut hovin suutuksiinsa, joutunut kansan pilkattavaksi, ja tyhmyydellään ja epähienolla esiintymisellään tuottanut sisarelleen mieliharmia.
Sen sijaan oli Josef ikäänkuin luotu saavuttamaan onnea Ranskassa. Hänen omaperäinen lahjakkaisuutensa synnytti seurapiirissä ihastusta. Taide, filosofia, tieteet ja kirjallisuus ylistivät tätä porvarillista nuorta keisaria.
Adelaide täti, joka uhkui katkeruutta Habsburgeja kohtaan, ihastui hänkin aivan silmittömästi nuoreen keisariin. Ollessaan eräänä päivänä hänen kanssaan kahden, otti hän keisaria kaulasta ja suuteli häntä.
Marie Antoinetten ilo, hänen saadessaan nähdä rakkaimman veljensä, oli suuri.
Seitsemän vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli kotoaan lähtenyt. Burgissa ja Schönbrunnissa kirmailleesta viattomasta lapsesta oli tullut Versaillesin loistava valtijatar.
Josef oli ihastuksissaan hänen ulkonaisista etevistä ominaisuuksistaan, vaikkei hän silti ollut näkemättä hänen vikojaan.
Hän oli kuningattarelle järkevänä neuvonantajana ja ystävänä, mutta hän arvosteli Marie Antoinetten vikoja liian julkisesti. Sen sijaan että olisi kahdenkesken tehnyt hänelle muistutuksiaan, lausui hän ne niin äänekkäällä tavalla, että koko Ranska sen kuuli.
Hän olisi toivonut, että sisaren elämään olisi sisältynyt hiukan enemmän vakavia opinnoita ja hiukan vähemmän kevytmielisyyttä, mutta ennen kaikkea selvempi käsitys hänen kuninkaallisesta arvostaan.
Veli moitti tavantakaa häntä hänen varomattomuudestaan, ja niin hyvin keisari Josefin kuin lähettiläänkin kautta sai Maria Teresia tietää, että tytär oli liiaksi huvinhaluinen, että hän liian paljon rakasti loistoa ja komeutta ja että hän oli antaunut pelihimon orjaksi.
"Ihan varmaa on", lausui nuori keisari, "että jos tätä jatkuu, tulee Ranskan hovi muuttumaan pelihelvetiksi."
Näistä erimielisyyksistä huolimatta olivat sekä veli että sisar yhtä toivottomia, kun eronhetki läheni.
"Vilpittömän surun ja kaihon valtaamana lähdin Versaillesista", kirjoitti Josef Maria Teresialle. "Sisareni on lumoavan rakastettava, ja minä vietin tuntikausia hänen seurassaan huomaamatta miten aika kului. Hän oli kovin suruissaan minun lähtiessäni, mutta ei kumminkaan joutunut pois suunniltaan. Minun täytyi panna kaikki tarmoni liikkeelle pakottaakseni itseni lähtemään..."
* * * * *
Elokuun 5. päivänä 1778 ilmoitettiin hoville tiedoksi, että kuningatar sai odottaa iloista perhetapahtumaa, ja tämä tieto herätti kautta koko Ranskan ihastuksen myrskyn.
Marie Antoinetten mieli oli täynnä iloa.
"Minä kumminkin tulen äidiksi", lausui hän toisenkin kerran.
Hän ilmoitutti tämän odotettavissa olevan tapauksen kansalle sekä saattoi sen kirjeiden kautta kaikille sukulaisilleen tiedoksi. Hän puhui myötäänsä siitä, miten huolellisesti ja hellästi hän tulisi vaalimaan lastaan.
Välinpitämättömästä ja kylmästä aviomiehestä muuttui nyt Ludvig Marie Antoinetten kiihkeäksi ihailijaksi. Hänelle alkoi kuherruskuukausi keskellä avioliittoa. Odotettavana oleva tapaus saattoi kuninkaan osottamaan suurta kestiystävällisyyttä. Yleisiä juhla-aterioita tarjottiin kaikille, jotka jollakin tavoin olivat hoviin kuuluvia.
Ihastus, jolla tieto vastaanotettiin, sai vaikenemaan moitteet, joita kuningatar tähän asti oli saanut kestää. Vielä ei parjaus ollut voittanut sijaa alemman kansan keskuudessa, ja tulevaa perillistä odotettaessa mykistyivät tuokioksi kaikki pahat kielet.
Sanomalehdet ja kirjallisuus, runous ja taide ylistivät jo ennakolta tuota niin kaivattua lasta. Kaikki luostarit, kirkkoneuvostot, yliopistot, aatelis- ja upseeriklubit luettivat juhlallisia messuja. Useita tunteja päivässä rukoiltiin kuningattaren puolesta kaikissa Ranskanmaan kirkoissa. Kansa riensi kuninkaan linnaan ja lähetystöt esiinkantoivat onnentoivotuksia. Suuremmoisia juhlia pidettiin kaikissa osissa valtakuntaa.
Mutta oli sentään niitäkin, jotka eivät ottaneet osaa kuningasparin ja kansan riemuun.
Niin pitkän ja turhan odotuksen jälkeen, sekä kestettyään niin paljon loukkauksia hyljättynä ollessaan, oli Marie Antoinetten sanomaton riemu täysin oikeutettu, mutta kuninkaan tätien mielestä se oli kiusallinen ja tarpeeton. Kun Marie Antoinette puheli heidän kanssaan toiveistaan, virkkoi prinsessa Adelaide terävästi:
"Minä tahdon ainoastaan toistaa sen, mitä isäni on sanonut. Viisas ruhtinatar ei milloinkaan kaipaa perillisiä!"
Kuninkaan veljet ja kälyt käyttäytyivät tosin sopivasti, mutta tuttaviensa piireissä päästivät he kuuluviin sanoja, jotka osottivat, etteivät he olleet lähimainkaan halukkaita ottamaan osaa yleiseen iloon. Ministerit, jotka tähän asti olivat pitäneet Ludvigia ohjissaan, alkoivat peljätä Marie Antoinetten valtaa, ja niitä hovilaisia, jotka eivät kuuluneet madame Polignacin ystäviin, suututti se, että heidän oli luopuminen etusijastaan juuri nyt.
Hovissa punottiin loppumattomia vehkeitä odotetun kuninkaanlapsen tulon johdosta. Toista sataa korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevaa henkilöä, jotka muutoin asuivat Pariisissa, muutti Versaillesiin, saadakseen pikemmin tietää, oliko tulevaksi odotettu lapsi prinssi tahi prinsessa.
Kaupunki oli väkeä tulvillaan. Oli miltei mahdotonta saada asuntoa, ja elantotarpeet olivat kolme kertaa kalliimmat kuin tavallisesti.
Yksi niitä eriskummallisia tapoja, joita oli vallalla Ranskan hovissa, vaati, että kuningattaren synnyttämisen tuli tapahtua kaiken kansan nähden. Tässä tilaisuudessa väärinkäytettiin tykkänään tuota vanhaa tapaa.
Kärsimättömyydellä odotettu tapaus sattui joulukuun 20. päivänä 1778.
Aamusta varhain olivat linnan puistot ja lehterit täpötäynnä uteliaita ihmisparvia.
Kuninkaan ja kuningattaren hovikunnat seisoivat yhteen ahtauneina linnansalissa, mutta ratkaisevana hetkenä hyökkäsi kansa huutaen ja meluten heidän luoksensa sisään ja siitä edelleen kuningattaren makuuhuoneeseen. Oli kuin olisi seisottu torilla markkinapäivänä, ja huoneessa oli niin ahdasta, ettei voitu jäsentä liikahuttaa. Kaksi savoijilaista hyppäsi pöydälle, nähdäkseen tapauksen juurtajaksain.
Koruompeluksilla varustettu varjostin seisoi sängyn edessä, ja Ludvig oli ollut siksi toimelias, että oli sitonut sen kiinni nuoralla; muussa tapauksessa se epäilemättä olisi pudonnut sängyn päälle.
Puolenpäivän tienoissa lapsi tuli maailmaan. Se oli tytär, sittemmin Angoulêmen herttuatar.
Lapsi vietiin sivuhuoneeseen, ja koko ihmisjoukko syöksyi melkein yhtenä miehenä lapsen ja hoitajan jäljestä.
Prinsessan syntymä oli vähällä viedä kuningattarelta hengen. Lämmin, kansanjoukko, hälinä, ehkäpä myöskin pettymys, kun ei maailmaan tullut lapsi ollutkaan poika, aiheuttivat äkillisen pyörtymyskohtauksen.
"Ilmaa ja lämmintä vettä", huusi lääkäri, "kuningattarelta on iskettävä suonta."
Prinsessa Lamballe, joka tämän merkittävän tapauksen johdosta oli palannut hoviin, vaipui tiedottomana maahan ja oli kannettava ulos.
Raitista ilmaa ei voitu saada, kun ikkunoita ei saatu avatuksi, mutta kuningas juoksi ja löi yhden ikkunaruuduista säpäleiksi. Kansajoukko aikoi taaskin tunkeutua huoneeseen, mutta saatiin palvelijoiden ja kaartilaisten avulla ajetuksi takaisin. Mitä täydellisin sekasorto ja kauhistus vallitsi linnassa.
Maattuaan tiedottomana lähes tuntikauden, tointui Marie Antoinette vihdoin jälleen. Hänen henkensä oli pelastettu.
Hän oli odottanut kruununprinssiä ja toiveissaan pettynyt. Mutta hän oli nyt kauniin, terveyttä loistavan lapsen äiti.
"Pikku raukka, sinä et ole se, jota niin kiihkeästi odotettiin, mutta etpä silti ole minulle vähemmän rakas", virkkoi hän, painaen esikoisensa sydäntään vasten. "Poikanen olisi kuulunut valtiolle, mutta sinä ja'at minun ilojani ja lievennät minun surujani."