Part 7

Väitetään ettei kreivi enempää kuin kreivitärkään ensi alussa ollut erittäin kunnianhimoinen. Varmaa kumminkin on, että Jules Polignacin tulevaisuudentoiveet olivat yhtä pienet kuin hänen varallisuutensakin siihen aikaan, jolloin hänen vaimonsa pääsi kuningattaren suosioon.

Marie Antoinette halusi nyt kuten muutamia vuosia sitä ennen madame Lamballen suhteen kiinnittää tämän uuden ystävättären hoviinsa. Eräs hovimestarinnan paikka oli avoinna, mutta traditsioneja polkematta ei tätä tointa kumminkaan käynyt luovuttaminen aivan nuorelle ja tuntemattomalle naiselle. Sitäpaitsi ilmoitti kreivitär, ettei hän halunnut mitään tointa hovissa.

Saadakseen asian alkeille Marie Antoinette ilman muuta teki hänet ystävättärekseen. Madame Polignac ja hänen miehensä muuttivat asumaan erääseen taloon Versaillesissa, jossa he kuningattaren kustannuksella aluksi viettivät jotensakin vaatimatonta elämää.

Mutta ei kulunut vuottakaan, kun asema jo muuttui tykkänään toiseksi. Suosionosotuksia sateli jos jonkinlaisia kreivittärelle ja hänen miehelleen, ja suunnattomia rahasummia tuhlattiin heille kummallekin. Kaiken sen rinnalla, mitä tämä aviopari sai vastaanottaa, eivät prinsessa Lamballen osaksi tulleet suosionosotukset merkinneet niin mitään.

Polignac ja hänen vaimonsa saivat ensin 400,000 frangia velkainsa maksamista varten. Sen jälkeen saivat he vielä 800,000 frangia myötäjäisiksi kaksitoistavuotiaalle tyttärelleen, sittemmin herttuatar de Gramontille.

Mutta ei siinä vielä kyllin; he saivat myönnetyksi itselleen nautinto-oikeuden kuninkaalliseen tilukseen, jonka vuotuiset tulot nousivat 100,000 frangiin; he pyysivät saada oikeuden hallita postilaitosta, mikä niinikään oli runsastuloinen virka, ja kaikki heille myönnettiin! Ei ollut siis ihme, että suosionosotuksia alettiin pitää liiallisina ja Polignacin perheen vaatimuksia kohtuuttomina.

Kreivitär Polignac ei suinkaan ollut mikään lahjakas nainen eikä hänellä myöskään ollut erityisempiä opillisia tietoja. Mutta hän oli täydellinen maailmannainen, kohtelias ja hienotunteinen. Hänellä oli miellyttävä ulkomuoto sekä tavaton mielenmaltti, mikä ei jättänyt häntä pulaan tukalimmissakaan tiloissa; mutta tämän hyvänsävyisen ulkonaisen käytöksen takana piili epäilemättä enemmän julkeutta ja ahneutta, kuin mitä hän tahtoi näyttää.

Marie Antoinette ei saanut tämän naisen puolelta osakseen sellaista rakkautta, mikä olisi lähimainkaan vastannut hänen omia tunteitaan, tahi sellaista kiitollisuutta kuin hänen anteliaisuutensa olisi ansainnut.

Jos kreivinna vain olisi saanut olla omissa oloissaan, ei hänen vaikutuksensa olisi tullut niin turmiolliseksi; varmaankin hän silloin olisi tyytynyt kunniasijoihin ja lisättyihin vuosituloihin miestänsä ja tämän sukulaisia varten. Mutta tuskin oli hovissa tultu näkemään, mistä päin tuuli puhalsi, kun uuden suosikin ympärille jo kerääntyi naisia ja herroja, jotka ymmärsivät käyttää hyödykseen hänen nauttimaansa suosiota ja hänen vaikutusvaltaansa.

Kreivitär sai yhtenään vastaanottaa yhä uusia suosionosotuksia. Uskotellen ettei hän muka mitään toivonut, harjaantui hän päivä päivältä yhä paremmin taidossaan viekotella kuningatarta lupaamaan yhä enemmän ja enemmän, ja hän ja hänen ystävänsä käyttivät hyväksensä kuningattaren heikkoutta siinä määrin, että se tuntuu miltei uskottomalta.

Kuningattaren innokas ystävyys kreivitärtä kohtaan sai vireille vanhojen aatelissukujen kateuden, ja kun madame Lamballe huomasi, että Marie Antoinetten vihamiehet käyttivät tätä uutta ystävyyttä aseena häntä vastaan, katsoi hän velvollisuudekseen huomauttaa kuningatarta niistä vaaroista, joille hän pani itsensä alttiiksi.

Mutta tämä toimenpide oli jo yltäkyllin riittävä tekemään kreivitär Polignacin prinsessan ilmeiseksi vihamieheksi, ja riita ei voinut päättyä muutoin kuin yhdellä tavalla: viaton, rehellinen prinsessa ei mahtanut mitään kreivinnalle, jolla vielä oli uutuuden viehätystä sekä sukunsa ja ystäviensä hovista saama kokemus selkänojanaan.

Madame Lamballe oli Ranskan ylimystön jaloimpia naisia. Mutta hovissa uskottiin yhtä vähän hänen voivan toimia jalosti kuin että hänellä oli jalo luonne. Häntä pidettiin liian mitättömänä ja huonolahjaisena. Eikä saatakaan kieltää, ettei jälkimäisessä väitteessä ollut perää; hänen seuransa tuntui tosiaankin ajan pitkään hieman ikävystyttävältä.

Kirjailijatar madame de Genlis tuomitsee häntä varsin ankarasti. Hän tapasi prinsessan usein Orléansin herttuan luona ja sanoo prinsessan olleen mitättömän sekä kokonaan kykenemättömän johtamaan seurapuhelua. Vielä väittää hän prinsessan usein saaneen hermo- ja pyörtymiskohtauksia, mikä teki hänen seuransa vähemmän hupaiseksi.

Kreivitär Polignac ja hänen sukulaisensa ymmärsivät käyttää hyväkseen prinsessan heikkoja puolia. He, jotka itse pyysivät niin paljon, puhuivat lakkaamatta hänen suurista vaatimuksistaan. He puhuivat moittien hänen kateudestaan ja hänen suoraluontoisuudestaan, jota he sanoivat typeryydeksi.

Aluksi koetti kuningatar sovittaa molempia kilpailijoita keskenään, he kun molemmat esittivät hänelle valituksiaan, mutta sitten hän vähitellen alkoi kyllästyä prinsessa Lamballeen. Itsekään huomaamatta tottui hän tulemaan toimeen ilman hänen seuraansa.

Madame Lamballella ei tosin ollut, kuten sanottu, mitään eteviä luonteenlahjoja, mutta hän oli aikaisin saanut tottua kärsimyksiin, ja hän oli liian ylpeä näyttääkseen miten hän kärsi. Hän ei tosin hetikohta voinut vetäytyä pois korkeaan asemaansa kuuluvien velvollisuuksien täyttämisestä, mutta hän näyttäytyi yhä harvemmin ja harvemmin ja vetäytyi viimein kokonaan pois hovista.

Ja siinä hän teki viisaasti; hän oli kadottanut kuningattaren suosion, eikä kukaan koettanut pidättää häntä lähtemästä.

Prinsessa muutti takaisin appensa luo, ottaen osaa hänen yksinäiseen elämäänsä, kunnes vaara hänet jälleen kutsui hallitsijattaren läheisyyteen.

Onnen päivinä ei hänen ystävyytensä ollut aivan vailla vaatimuksia, mutta myöhemmin, kun melkein kaikki järjestään hylkäsivät Marie Antoinetten, pysyi hän hallitsijattarelleen horjumattomasti uskollisena. Hän rakasti Marie Antoinettea enemmän kuin tämä rakasti häntä, ja antoi onnettomalle kuningattarelle enemmän kuin mitä hän itse sai vastaan ottaa.

* * * * *

Kreivitär Polignac oli saavuttanut tarkoituksensa, -- hänen vastustajansa oli poistunut vapaaehtoisesti.

Pian ei kuningatar enää voinut tulla toimeen uudetta ystävättärettään. Kaikkialla ja kaikkinaisissa tilaisuuksissa osotti hän hänelle mitä suurinta herttaisuutta.

Sen sijaan että olisi, hovissa vanhastaan vakaantuneen tavan jälkeen, syönyt päivällistä yhdessä kuninkaan kanssa koko kansan nähden, söi kuningatar nyttemmin -- paitsi sunnuntaipäivinä -- yksin kreivittären seurassa. Hän ei halunnut tulla häirityksi ollessaan ystävättärensä kanssa yksissä ja sen tähden toimitti hän pois palvelevan hovinaisensa sekä kielsi päästämästä ketään huoneeseen, jossa hän ja madame Polignac oleskelivat.

Iltasin otti hän ystävätärtään kainalosta ja käyskenteli tuttavallisesti hänen kanssaan. Kun kreivitär matkusti maalle, kirjoitti kuningatar hänelle ahkerasti ja kertoi kaikki, mitä Versaillesissa tehtiin ja toimitettiin. Jos kreivitär oli sairas, kävi kuningatar häntä katsomassa ja osotti jos jollakin tavalla hänelle hellyyttään.

Kreivitär sairastui tuhkarokkoon -- tauti tarttui kuningattareenkin. Kreivitär odotti synnytysaikaansa, ja koko hovin täytyi muuttaa Marlyyn, jotta kuningatar saisi olla hänen läheisyydessään. Kreivitär Polignac oli ainoa ihminen, jonka vikoja kuningatar ei ottanut koskaan huomatakseen. Muutoin saattoi hän sekä sangen järkevästi että ankarasti arvostella ympärillään olevia ihmisiä, mutta madame Polignacista hän ei koskaan kärsinyt lausuttavan ainoatakaan halventavaa sanaa.

Tuo hehkuva ystävyys, joka yhdisti hänet tähän naiseen, antoi virikettä hänen vähemmin hyville ominaisuuksilleen.

Kreivittären seurustelupiiri ei voinut olla tarkoin valikoitu, siksi oli se liian suuri. Kuningattaren suuren anteliaisuuden johdosta viekoittui hän käyttämään tuhlaavaisuutta, joka vahingoitti yhtä paljon hänen omaa kuin hänen haltijattarensakin mainetta.

Toimeenpanemalla alituiseen uusia huvituksia osasi hän herättää ja ylläpitää kuninkaallisen ystävättärensä mielenkiintoa. Marie Antoinette oli vilkas, iloinen ja kiemailevainen. Aavistamattansa antautui hän alttiiksi pahojen kielien panetuksille, ja hänen tapansa käydä joka päivä tervehtimässä ystävätärtä tuli ennen pitkää hänelle pakottavaksi tarpeeksi. "Marie Antoinetten yritykset", huomauttaa Goncourt varsin sattuvasti, "tarkoittavat kaikki madame Polignacin korottamista kuningattaren rinnalle ja kuningattaren alentamista madame Polignacin vertaiseksi."

Lämpimintä rakkautta seuraa usein -- semminkin maailman isoisten kesken -- mitä suurin välinpitämättömyys. Tiedettiin prinsessa Lamballen olleen kuningattarelle miltei yhtä rakas, ja kumminkin oli prinsessan aikoinaan nauttima suosio haihtunut kuin kaste auringonpaisteessa. Madame Polignacin ystävät tiesivät kokemuksesta tämän ja käyttäytyivät sen mukaan; he riensivät kaikki lämmittelemään hehkuvan hellyyden säteissä.

Armonosotussade tulvi edelleen Polignacin perheen ja sen ystävien yli. Kreivittären appi, kaikin puolin vähäpätöinen mies, nimitettiin lähettilääksi Sveitsiin, virkaan, joka oli hyvin haluttu ja johon oli ilmoittaunut useita paljoa ansiokkaampia hakijoita. Diane de Polignac nimitettiin prinsessa Elisabethin kotiopettajattareksi, kreivi Julesista tehtiin ylihovitallimestari, ja hänen tulojaan lisättiin sen kautta vielä 80,000 frangilla vuodessa. Sitäpaitsi annettiin hänelle ja hänen jälkeläisilleen herttuan arvonimi. Oltiin tietävinään, että Polignacin herrasväki vähässä ajassa oli hankkinut itselleen yli puolen miljoonan vuotuiset tulot. "Historiassa ei ole montakaan esimerkkiä siitä, että ruhtinaiden suosio olisi niin vähässä ajassa tuottanut niin suurta hyötyä yhdelle ainoalle perheelle", lausuu tämän johdosta kreivi Mercy-Argenteau.

Polignacin piirin ulkopuolella olevista tuntuivat suosionosotukset suunnattomilta. Sitäpaitsi oli moinen tuttavallisuus hallitsijattaren ja erään hänen alamaisensa välillä mitä jyrkimmässä ristiriidassa Ranskan hovissa vallalla olevien tapojen kanssa. Versaillesissa ja myöskin Pariisissa oli mielten katkeruus yleinen, ja tyytymättömyys tähän puolueellisuuteen ja sopimattomaan tuttavallisuuteen tuli äänekkäällä ja kaunistelemattomalla tavalla julki.

Tätä kummallista ja todella sopimatonta ystävyyttä katsottiin epäterveelliseksi. Kuningatar ja kreivinna tehtiin pilkkakuvausten, hävyttömien laulujen ja herjauskirjoitusten esineiksi.

Marie Antoinetten todelliset ystävät näkivät myrskypilvien kerääntyvän ja tahtoivat huomauttaa hänelle tästä luonnottomasta hellyydestä johtuvaa vaaraa, hellyydestä, jota hän ei edes koettanutkaan peitellä. Prinsessa Lamballe oli ensimäinen, joka varoitti häntä ja kadotti sen kautta kuningattaren suosion. Apotti Vermond seurasi prinsessan jälkiä. Mutta kuningatar ei ollut häntä laisinkaan ymmärtävinään ja karttoi kaikkea vakavampaa keskustelua tästä asiasta.

Apotti lähti samaten pois hovista, mutta palasi ennen pitkää takaisin ja karttoi sittemmin tuohon arkaluontoiseen asiaan kajoomista.

10.

Pieni Triano. -- Kuningattaren tuhlaavaisuus. -- Peliskandaalit hovissa. -- Marie Antoinetten suhde taiteeseen ja kirjallisuuteen. -- Kuninkaalliset näyttelijät Trianossa.

Jo ennen kuningattareksi tuloaan oli Marie Antoinette usein toivonut itselleen omintakeista taloa maalla; hän rakasti maaelämän hiljaisuutta, salojen yksinäisyyttä, lintujen laulua.

Kuningas tiesi tämän hänen toivomuksensa, ja kohta valtaistuimelle nousemisensa jälkeen lausui hän Marie Antoinettelle:

"Nyt saatan täyttää toivomuksesi. Pyydän sinun vastaanottamaan Trianon ja käyttämään sitä omaa itseäsi varten. Se on vanhastaan ollut kuninkaan suosikkien tyyssijana ja tästedes se kuuluu sinulle."

Marie Antoinette ihastui ikihyväksi ja vastasi leikillisesti:

"Suostun ottamaan lahjan sillä ehdolla, ettet sinä tule sinne muuten kuin kutsuttaessa."

Pieni Triano on kaksikerroksinen talo. Sen ympärillä oli ennen muinoin kahdeksan pienempää olkikatoilla katettua taloa, jotka oli varattu yksinkertaisemmille perheille; jokaiseen näistä pienistä taloista kuului vähäinen ryytimaa. Paitsi muuta oli Trianon lähistössä tuulimylly ja koulutalo.

Seurustelusääntö menetti valtansa täällä hiljaisessa maaelämässä. Aamulla lähti Marie Antoinette Versaillesista jalkaisin ja riensi maahuvilalleen, jossa hän juoksi ympäri puutarhoissa poimien kukkia.

Hän piti silmällä työmiehiä ja istui neuloen tahi ommellen istuttamainsa puitten varjossa. Hän kirnusi voita ja keitti hilloja, hänellä oli mielilehmänsä, joita hän toisinaan itse lypsi, hänellä oli kyyhkysiä ja kanoja, joita hän ruokki, ja kukkia, joita hän vaali.

Se oli maaelämää, täysin hupaista ja vapaata, maaelämää jommoista Maria Teresian hallitessa pääsi juurtumaan Habsburgien patriarkaaliseen kotiin.

Illat vietettiin sisällä salongeissa, mutta ikkunat ja ovet saivat olla avoinna. Milloin kuningattarella oli vieraita, tarjosi hän itse heille teetä. Tultiin ja lähdettiin, istuttiin salongeissa ja käveltiin puistoissa -- tehtiin sanalla sanoen mitä kunkin mieleen juolahti.

Spinetti seisoi avattuna, ja sen ääreen istahti milloin yksi milloin toinen soittamaan. Kreivitär Polignac soitti harppua, ja Maria Antoinette lauloi pienehköjä lauluja, joita hän itse oli sepittänyt.

Säkeistöt eivät olleet erittäin kauniita, ja kuningattarella oli hyvin pieni ääni. Mutta hänen ranskalaiset kuulijansa eivät olleet yhtä suoria kuin Ruotsin Kustaa III, joka sanoi hänelle: "Ette laula niinkään huonosti, ollaksenne kuningatar."

Sunnuntaisin antoi hän päästää siististi puetut ihmiset Trianon puutarhoihin. Hän antoi heille luvan tanssia nurmikolla ja erään teltan alla, ja välistä sattui, että hän, ilahuttaakseen heitä, itse otti osaa tanssiin.

Pahat kielet nimittivät Trianoa "Kuningattaren pikku Wieniksi", ja tämä loukkasi häntä yhtä suuressa määrin kuin hänelle itselleen annettu lisänimi "Itävallatar". Kun joku pyysi lupaa päästä katsomaan hänen pikku Wieniään, epäsi hän aina sellaiset pyynnöt.

Pahanilkisyys, joka ei koskaan lakannut vainoomasta Maria Antoinettea niin kauan kuin hän oleskeli Ranskassa, ja joka takertui kiinni kaikista pienimpäänkin hänen sanaansa ja kaikkiin hänen tekoihinsa, antautui erityisellä mielihalulla ahdistelemaan Trianoa.

Kuningattaren istuessa syytettyjen penkillä esiintoi tuomari raskauttavana seikkana ne summat, jotka Marie Antoinette oli tuhlannut Trianonsa hyväksi.

Sanottiin hänen uhranneen miljoonia tähän suosittuun maahuvilaansa.

Kun vallankumous oli puhkeamaisillaan ilmi ja valtakokous piti kokoon kutsuttaman, saavuttiin valtakunnan kaikilta ääriltä lujiin ennakkoluuloihin piintyneinä kuningatarta kohtaan hänen tuhlaavaisuutensa ja luullun siveettömän elämän johdosta.

Jokainen halusi nähdä pienen Trianon. Siellä ei tavattu sitä loistoa, jota oli odotettu, mutta kukaan ei uskonut näkemäänsä yksinkertaisuutta todelliseksi.

Valtakokouksen jäsenet olivat kuulleet puhuttavan huoneista, joissa seinät olivat jalokivillä koristettuja, ja kun he eivät niitä missään havainneet, luulivat he, ettei heille oltu loistohuoneita näytetty.

Rakennukset eivät läheskään olleet komeita eivätkä menot likimainkaan niin suuria, kuin kuningasparin vihamiehet tahtoivat luulotella itseään ja muita. Puisto-istutukset olivat enimmin maksaneet ja ne näyttivät komeimmilta.

On tullut näytetyksi toteen, että kuningattaren menot pienen Trianon ylläpitämiseksi ja kaunistamiseksi eivät olleet nousseet yli kahden miljoonan frangin. Onhan se tosin suuri summa, kun ottaa huomioon maassa vallinneen hädän, mutta hovin muihin menoihin ja niihin mahdottomiin summiin nähden, joita muihin tarkoituksiin tuhlattiin, ei se merkitse mitään.

Mutta vaikkapa pahanilkisyys olikin näitä Trianon ylläpitokustannuksia suurennellut, niin oli kumminkin elämä siellä eräässä suhteessa vaarallista. Valtikka ja paimensauva eivät sovi yhteen. Epäviisasta on lyhemmäksikin aikaa vaihtaa kultakruunua niittykukista solmittuun seppeleeseen.

"Yksityiselämä viehättävine puolineen ei ole kuninkaallisia henkilöitä varten", lausuu Goncourt. "Vaaditaan, että heidän huviensa tulee olla kuninkaallisia, että heidän ystävyydenliittojensa tulee olla vailla tuttavallisuutta, että heidän hymyilyjensä tulee olla yleisiä ja kohdistua kaikkiin. Ei edes heidän sydämensä ole heidän omansa, heillä ei ole oikeutta antautua tunteittensa valtaan.

"Jos kuningatar noudattaa omaa makuansa, sukupuolensa, ikänsä, sielunsa puhtauden, sydämensä taipumusten mukaista makuansa, saattaa hän itsensä alttiiksi hovimiesten moitteille, pahojen kielien panetteluille ja historian armottomalle tuomiolle."

Tätä totuutta sai Marie Antoinette kauan ja tuskallisella tavalla kokea.

Pieni Triano, jossa elämä tuntui olevan niin rauhaisaa ja viatonta, osottautui lähempää tarkasteltuna salajuonien pesäksi, jossa koetettiin kuningattarelta saalistaa suosionosotuksia ja jossa kuningattaren oli vaikeampi vastustaa ystäviensä tungettelevaisuutta kuin seremoniallisessa Versaillesin hovissa. Rakastettavat naiset ja kohteliaat herrat uskalsivat Trianossa riisua naamarinsa ja tuoda kunnianhimonsa ja vaatimuksensa julki.

Kreivitär Polignac osottautui varsin hyödylliseksi välikappaleeksi näitten ihmisten käsissä. Heidän vaikutuksensa alaisena sekaantui hän jos johonkin, kuningattaren hovinpitoon yhtä hyvin kuin kuninkaan politiikkaankin. Koettipa hän jo erottaa ja asettaa ministerejäkin.

Hänen kälynsä Diane eli niin yksinomaan ystäviensä hyväksi, että hän vallan unhotti olevansa prinsessa Elisabethin palveluksessa. Kuninkaan nuori sisar sai melkein aina olla yksin ja pakeni eräänä päivänä muutamaan luostariin. Ludvig XVI:nnen täytyi mieskohtaisesti käydä noutamassa hänet pois.

Jos joku oli vierailulla Ludvig XVI:nnen hovissa, anasti Trianossa käynti aina osan sitä juhlaohjelmaa, jolla korkeita vieraita kunnioitettiin.

Ulkolaisista ruhtinaista kävi useimmin Ranskan hovissa Ruotsin kuningas Kustaa III, joka sittemmin suurella lämmöllä ja ritarillisella innolla piti onnettoman kuningasparin puolta.

Hän oleskeli usein ja pitkät ajat Pariisissa Hagan kreivin nimellä. Ludvig vastaanotti hänet aina mitä ystävällisimmällä kohteliaisuudella, ja Kustaa III:nnella oli tapana saapua Versaillesiin edeltäkäsin ilmoittamatta tulostaan, mikä toisinaan saattoi hovin aika lailla hämille.

Marie Antoinettea ei oikein miellyttänyt hänen suorasukainen olentonsa, eikä Kustaa puolestaan näyttänyt olevan erittäin mielistynyt kuningattaren persoonaan. Hän lausui peittelemättä arvostelunsa kuningattaren laulusta ja soitosta, ja hänen näytti olevan hyvin ikävä kuningattaren musiikki-iltamissa. Kun kuningatar eräänä iltana kieltäytyi tanssimasta sillä tekosyyllä, että hän oli liian vanha, kysyi Kustaa leikillään, oliko hän ollut halukkaampi tanssimaan nuorena, mikä kysymys ei liioin liene hivellyt tuon silloin vielä tuskin kahdeksankolmattavuotiaan kuningattaren mieltä.

Jos tavat Ranskassa olisivat olleet sellaiset, jommoisiin Marie Antoinette oli tottunut kodissaan, olisi hänen elämänsä varmaankin muodostunut toisellaiseksi. Hänen mielensä oli alussa taipuvainen kotoiseen elämään, ja hän olisi luultavasti löytänyt ilonsa perhepiirin keskuudessa.

Mutta sillä sijalla, jolle kohtalo oli hänet asettanut, keskuspisteenä tavoiltaan turmeltuneessa hovissa, puolisonsa laiminlyömänä, ilman mitään vakavampia harrastuksia, mutta syvästi tuntien povessaan kaipuuta olla rakastettu ja ihmetelty, oli hän pakotettu hakemaan onneaan ulkopuolelta itseään.

Kruununprinsessana ei hän ollut osottanut vähintäkään taipumusta tuhlaavaisuuteen; hän oli päinvastoin niinä aikoina ollut jokseenkin säästäväinen. Valtaistuimelle noustessaan saattoi hän kehua, ettei hän koskaan vielä ollut tehnyt velkoja.

Kuningattarena näytti hän myöskin ensi alussa vakavasti päättäneen karttaa liikanaisia menoja.

Mutta uuden valtansa häikäisemänä ja ystäviensä viekottelua seuraten heittäytyi hän ennen pitkää, niinkuin jo olemme nähneet, huvien pyörteeseen, huvien, jotka maksoivat äärettömiä summia, ja hänessä syttyi intohimoinen mieltymys koristeihin ja jalokiviin.

Niinpä hän esimerkiksi tammikuussa 1776 osti parin timanttikorvarenkaita, jotka maksoivat 400,000 frangia. Tuskin puoli vuotta sen jälkeen osti hän rannerenkaan, josta maksoi 250,000 frangia.

Syytökset Marie Antoinettea vastaan ovat useimmissa suhteissa olleet liioiteltuja, ja hänen arvollisuutensa onnettomuutensa päivinä ansaitsee myötätuntoamme. Mutta hänen tuhlaavaisuutensa oman itsensä hyväksi, silloin kun maassa vallitsi nälänhätä, panee hänen muistoonsa ruman tahran, jota ei koskaan voida pestä pois.

"Jutut, joita kuulen sinusta kerrottavan, vihlovat sydäntäni", kirjoitti Maria Teresia, "ja kertomukset timanteistasi panevat minut häpeämään. Rakas tyttäreni, kuningattareni, mihin tämä tämmöinen viepi? Se ajatus on minusta sietämätön."

Monet hovin kavaljeereista olivat kiihkeitä pelaajia. Myöskin onnistuttiin saada kuningatar houkutelluksi pelaamaan, ja hän menetti mahdottomia summia.

Aluksi pelasi hän salaa yhdessä ystävättäriensä kanssa. Mutta eräänä päivänä Fontainebleaussa pyysi hän kuninkaalta lupaa saada lähettää Pariisista käymään pankkiiria, joka voisi pitää pankkia hänelle ja hänen seuratovereilleen heidän pelatessaan.

Aluksi Ludvig veti verukkeita sieltä ja täältä, mutta heikkona kuten aina taipui hän vihdoin "vain tämän ainoan kerran".

Sanasta otettiin kiinni, ja puoleentoista vuorokauteen eivät pelaajat poistuneet pelipöydän äärestä. Kaksi yötä ja yhden päivän pelasi kuningatarkin yhteen jaksoon.

Siitä ajasta pelattiin myötäänsä hovissa. Marie Antoinette antautui lopulta aivan kokonaan pelihimon valtaan. Saatuaan joka kuun ensimäisenä päivänä viisisataa kultakolikkoa -- taskurahansa, joksi hän niitä nimitti -- menetti hän ne tavallisesti jo samana iltana pelissä.

Marlyssa kerran menetti hän seitsemänsataa kultakolikkoa (140,000 frangia) yhtenä ainoana iltana.

Peli päättyi usein rähinällä ja metelillä. Artoisin kreivi huusi ihastuksesta, milloin osui voittamaan, ja raivosi, milloin oli menettänyt. Useat hovilaisista menettivät niin suuria summia, että heidän asemansa tuli kestämättömäksi.

Eräänä päivänä huomattiin, että pelinopat olivat merkityt ja että siis pelissä todistettavasti oli tehty vääryyttä. Toiste taas katosi pussillinen setelirahoja, jolloin oli nostettu kysymys siitä, että läsnäolevien ylhäisten naisten ja herrojen taskuja tutkittaisiin. Monen monet olivat ne keinottelijat ja nuoret vintiöt, jotka korjasivat taskuihinsa rikkaita satoja kuninkaallisen pelipöydän ääressä.

Muuan englantilainen, joka palasi Intiasta suurilla rikkauksilla, mutta sitä köyhemmällä maineella, pyysi ilmoittamaan, että hänellä oli kaksisataatuhatta kultarahaa, jotka hän oli halukas panemaan alttiiksi.

Kuningatar otti hänet vastaan, ja englantilainen pelasi hänen, prinssien ja hovilaisten kanssa. Vähässä ajassa voitti englantilainen yli viisitoistatuhatta kultarahaa, s.o. yli kolmekymmentä miljoonaa frangia.

Moinen pelikiihko ei voinut muuta kuin halventaa kuninkaallista arvoa. Kreivi Mercy moittii kuningatarta ankarasti kirjeissään. Mutta hän moittii myös, ja syystä kyllä, kuningastakin siitä, että hän salli viettää elämää, joka niin suuresti loukkasi kuninkaallista arvokkuutta.

Uhkapelit oli poliisi kieltänyt Ranskassa, mutta siitä huolimatta harjoitettiin niitä näin vapaasti ja näin surkuteltavassa määrässä kuninkaallisen perheen keskuudessa.

Luonnollistahan on, että tällä täytyi olla turmiolliset seuraukset; siitä syntyi kautta koko Europan mainittava julkipahennus, se synnytti julkista tyytymättömyyttä Pariisissa ja hävitti monelta perheeltä rauhan.

* * * * *