Part 6

Kreivittären mielestä oli Marie Antoinettella liehittelijän ryhti, ja vaaleissa, kevyissä puvuissaan muistutti hän teatteriprinsessaa esittävää vanhanpuoleista naista, joka puvuillaan koettaa herättää miesten intohimoja. Jos kuningatar loi katseensa ylös, näytti hän kreivittärestä täysin harjaantuneelta keikailijalta, ja jos hän puhui luonnollisella vilkkaudellaan, arvasi kreivitär sen heti sisällöttömäksi lörpöttelyhaluksi. Jos kuningattaren kasvot ilmaisivat mielenkiintoa ja osanottoa, väitti kreivitär hänen tahtovan näyttää, että hän ymmärsi kaikki. Jos kuningatar hymyili iloista hymyänsä, oli se vain teennäistä iloisuutta.

Tämä vanha nainen epäili ja panetteli häntä lakkaamatta. Marie Antoinette puolestaan kosti ivalla ja pilkalla ja unhotti, että kreivitär oli hänen miehensä kasvattaja, hänen tätiensä uskottu ystävä sekä suurvalta hovissa.

Edellisestä on käynyt selville, että Marie Antoinettelta puuttui useita kuningattarelle sangen tarpeellisia ominaisuuksia. Siihen sijaan omisti hän ihan tavattomassa määrässä kaikki korkean asemansa ulkonaiset ehdot: hän oli Ranskan kuningatar, mutta samalla myös kuningatar kauneuden valtakunnassa.

Kruununprinsessana oli hän ollut varsin soma ja miellyttävä, vaan ei läheskään vielä mikään täydellinen kaunotar. Nähdessään hänet ensi kerran oli kreivitär du Barry pilkallisesti kutsunut häntä "pieneksi punatukaksi". Toisia taasen oli Marie Antoinette hurmannut iloisella hymyllään, verevällä suullaan, viisitoistavuotiaalla, mutta vielä kehittymättömällä vartalollaan, kauniilla profiilillaan ja suurilla, henkevillä silmillään, jotka niin helposti säteilivät ilosta, mutta jotka yhtä nopeasti saattoivat säihkyä vihasta tahi ylenkatseesta.

Niinä neljänä vuotena, jotka olivat kuluneet hänen saapumisestaan Ranskaan, ja aina Ludvig XV:nnen kuolemaan asti, olivat hänen ulkonaiset lahjansa hämmästyttävässä määrässä kehittyneet, niin että hänessä valtaistuimelle noustessaan naisen kauneuteen yhtyi valtiattaren valtaava arvokkuus.

Siinäkin tapauksessa, että hän olisi kuulunut kaikkein alhaisimpaan yhteiskuntaluokkaan, olisi hänen olentonsa vetänyt puoleensa ihailevia katseita. Ja kun lisäksi ottaa huomatakseen, että hän oli kuninkaan puoliso ja keisarin tytär, niin ei ole vaikeata käsittää syytä siihen ihastukseen, jonka hän herätti.

Hänen astuessaan johonkin huoneeseen, tervehdittiin hänen tuloaan ihmetyksen sorinalla. Jos hän näyttäytyi teatterissa, suunnattiin kaikki kiikarit ja lornetit häneen päin. Ja hän synnytti vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvissa tunteita, jotka toisissa lähentelivät hulluutta.

Madame Vigée Le Brun, joka v. 1779 ensi kerran maalasi hänen muotokuvansa, kertoo minkä näköinen kuningatar siihen aikaan oli: "Kuningatar", lausuu hän, "oli nuoruutensa ja kauneutensa kukoistuksessa; hän oli neljänkolmatta vuotias.

"Hän oli pitkä ja erittäin siro varreltaan, täyteläinen, mutta ei liiaksi. Hänen käsivartensa olivat erinomaisen kauniit, hänen kätensä pienet ja harvinaisen hyvin muodostuneet, ja hänellä oli mitä kauneimmat jalat.

"Ei ainoallakaan Ranskan naisella ollut sulavampaa käyntiä. Hän kulki kohotetuin päin ja hänen ryhtinsä oli majesteetillinen, mikä vaikutti, että kun hän seisoi hovikuntansa keskellä, heti aina saattoi nähdä kuka oli hallitsijatar. Tämä majesteetillisuus ei sentään estänyt sitä lempeätä ja hyväntahtoista piirrettä näkymästä, joka ilmeni koko hänen olennossaan."

Ja eräs hänen paashinsa, kreivi Tilly, lausuu hänestä:

"Silloinkin kun Marie Antoinette koetti olla ainoastaan kaunis nainen, oli hän näöltään kuin Ranskan kuningatar. Koskaan ei nainen ole kumartanut luontevammin, tervehtäen kymmentä henkeä yhdellä ainoalla kumarruksella. Samaten kuin toisille naisille tarjoaa tuolin, tunsi itsensä houkutetuksi siirtämään valtaistuimen hänen luoksensa."

Kesällä jälkeen Ludvig XV:nnen kuoleman oli nuori pari oleskellut vuoroin Choisyn, la Muetten, Marlyn ja Compiègnen huvilinnoissa. Vasta syyskuun alussa olivat he sekä koko hovi muuttaneet Versaillesiin.

Huoneisto, jossa Ludvig XVI kruununprinssinä oli kasvanut, luovutettiin nyt Provencen kreiville. Huone, jossa Ludvig XV oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, tuli nykyisen kuninkaan makuuhuoneeksi, jota hän käytti aina kuudenteen päivään lokakuuta 1789.

Kuningatar asettui samaan huoneustoon, jossa hän oli kruununprinsessana asunut ja jossa Ranskan edellisetkin kuningattaret olivat asuneet.

Ennen valtaistuimelle nousuaan oli Marie Antoinette ollut verrattain yksinkertainen vaatetuksessaan. Hän tapasi suorittaa aamupäivävierailunsa puettuna värilliseen ohueeseen leninkiin, mikä -- kuten eräässä edellisessä luvussa on viitattu -- herätti suurta paheksimista ranskalaisten prinsessojen puolelta, jotka aamusta iltaan olivat täysin hovisäännön mukaiseen pukuun puettuina.

Etevä ompelijatar, kuuluisa neiti Bertin, sai tässä suhteessa Marie Antoinetten maun kokonaan muutetuksi. Hän oli ensimäinen porvariluokkaan kuuluva henkilö, joka sai kunnian käydä kuninkaallisessa linnassa.

Chartresin -- sittemmin Orléansin -- herttuatar oli suositellut neiti Bertiniä, ja Marie Antoinette sai halun neuvotella hänen kanssaan puvuistaan; mutta kului useita kuukausia heidän ensimäisestä yhtymisestään, ennenkuin kuningatar uskalsi vastaanottaa häntä muualla kuin omassa pikku kabinetissaan.

Neiti Bertin, joka oli hyvin tarmokas ja vaativainen luonteeltaan, saavutti ennen pitkää suuren vaikutusvallan kuningattareen. Hän käyttäytyi varsin tuttavallisesti Marie Antoinettea kohtaan, ja hänen muotimuunnoksiaan oli noudattaminen ikäänkuin annettuja käskyjä. "Hän on minun pukuministerini", lausui Marie Antoinette hänestä, "hän pysyttää vehkeilijät loitolla minusta."

Moinen hyväntahtoisuus saattoi kumminkin neiti Bertinin luulemaan itsestään niin suuria, että hän katsoi asemansa yhtä tärkeäksi kuin jonkun kuninkaallisen neuvonantajan.

Olemme eräässä edellisessä luvussa maininneet muutamia heidän majesteettiensa pukujen suhteen vallitsevia sääntöjä. Aluksi Marie Antoinette näitä sääntöjä noudattikin.

Mutta sitten kun neiti Bertin oli tullut hänen neuvonantajakseen, hylkäsi hän nämä vanhat tavat ja menot, joiden mukaan hän niin sanoaksemme suoritti pukeutumisensa julkisesti yleisön nähden. Tultiin kyllä kuten ennen hänen sänkykamariinsa, mutta valtijatar ainoastaan tervehti ja vetäytyi sitten pois. Ja siitä hetkestä lähtien oli neiti Bertin ainoa, joka pääsi hänen pieneen pukuhuoneeseensa, ainoa, joka sai olla hänelle apuna pukeutumisessa.

Kun kuningatar oli täysin pukeutunut, palasi hän siihen suojaan, jota vanhoista ajoista asti oli käytetty pukeutumishuoneena, ja sinne tulivat nyt kaikki, jotka halusivat jättää hänelle anomuskirjoja.

Yhtaikaa saapui myös hovikähertäjä sinne laittamaan kuningattaren hiusasua.

Neiti Bertinin syy oli, että hiuslaite tehtiin tavattoman suureksi.

Marie Antoinette ja hänen hovinaisensa kantoivat kokonaisia torneja tyllistä, kukista ja sulista, joita yhdistettiin valehiuksilla, tekokiharoilla ja -palmikoilla. Mitä kummallisimpia esineitä käyttivät naiset päittensä koristamiseksi. Hiuslaitteita, jotka usein olivat aina kolme- ja neljäkymmentä tuumaa korkeat, käytettiin esittämään kuvauksia jumalatarustosta, idyllejä, kuvaelmia, kasvitieteellisiä puutarhoja, sanalla sanoen, mitä mahdottomimpia asioita.

Erään naisen tukassa nähtiin kerran niitty sekä siinä kaksi pikku lammasta, paimen, puro, tuulimylly y.m. Eräs toinen nainen esiytyi hiusasulla, joka esitti viittä maanosaa, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Erään hiuspukineeseen oli laitettu päivänvarjostin, joka aukeni ja sulkeutui aina sen mukaan oliko päivänpaiste vai pilvinen sää. Eräs toinen nainen taas kantoi hiuskoristeena timanteista tehtyä lintua, joka lerputti siipiään puhjenneen ruusun päällä.

Keksittiin hiuskoristeita jos jonkin nimisiä ja jos jollaisiakin tilaisuuksia varten. Chartresin herttuatar esiytyi eräässä hovijuhlassa täysirikinen sotalaiva päässään; eräänä toisena iltana oli kähertäjä hänen hiustamineissansa kuvaannollisella tavalla esittänyt hänen pienen poikansa Ludvig Filipin makaamassa hoitajattarensa sylissä.

Hovikähertäjä Leonard otti nimekseen "académicien de coiffures et de modes". Ja kun kaikki hovissa oleskelevat naiset välttämättömästi tahtoivat käyttää samaa hiustaiteilijaa, täytyi heidän useinkin käherryttää hiuksensa juhlan edellisenä aamuna tahi iltana. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin istua liikkumatta tuolilla koko yö, jotta tuo ihana taideteos ei vain mitenkään tärveltyisi.

Nuo mahdottoman isot hiuskoristeet eivät olleet miksikään helpotukseksi huvikävelyillä, vielä vähemmin vaunuilla ajeltaessa. Vaunujen ovet oli tehtävä korkeammiksi, jotta naiset pääsivät niistä sisään, eivätkä itse vaunutkaan olleet tarpeeksi korkeat; nähtiin naisten istuvan aivan koukussa ajopeleissään. Toisilla oli tapana ajaessa pitää päänsä ulkona vaununikkunasta, ja toiset taasen olivat polvillaan vaunuissa suojellakseen hiuslaitostaan.

Tanssiaisissa oli naisten miltei mahdoton ottaa askeltakaan satuttamatta kynttilänkruunuja ja seinälamppuja. Teatterissa sattui usein yhteentörmäyksiä ja kuultiin suukopua hiuskoristusten takia, jotka estivät näkemästä näyttelijöitä lavalta. Pilalehdet ja yleinen mielipide ottivat muotihullutuksia vitsoaksensa saamatta silti aikaan muutosta parempaan päin, ja monet pilakuvien piirtäjät antoivat teelmilleen hahmoksi kuningattaren kasvonpiirteet.

Neiti Bertin ei ollut halukas pysähtymään puolitiehen; joka kuukausi, välistä joka viikkokin antoi hän Léonardin tehdä hiusasun yhä korkeammaksi.

Kun Marie Antoinette eräänä aamuna astui pukuhuoneeseensa, tuli palvelija häntä vastaan kantaen jakkaraa, jonka tarkoitusta kuningatar ei pystynyt arvaamaan.

"Mihinkä tuota jakkaraa tarvitaan?" kysyi hän kamarirouvaltaan.

Kähertäjä lähestyi nöyrästi kumartaen ja ilmoitti alamaisimmasti, että hänen oli mahdotonta kähertää hänen majesteettinsa tukkaa, jos hän ei käyttänyt jakkaraa, ylettääksensä hiusasun huippuun.

Kuningatar lahjoitti äidilleen muotokuvansa, jossa hän oli kuvattuna tuo korkea hiuslaitelma päässä; hiuslaitelman teki vielä korkeammaksi siihen kiinnitetty pitkä sulka.

Maria Teresia lähetti kuvan takaisin kirjoittaen samalla:

"Tyttäreni! Palautan tämän mukana minulle aiotun lahjasi. Siinä mahtoi olla erehdys, minä en havainnut kuvassa Ranskan kuningatarta, vaan näyttelijättären. Lähetän sentähden muotokuvan takaisin, odottaen sen sijasta saavani oikean."

Mutta äidin varoitukset ja neuvot hänen pukujensa suhteen eivät paljoakaan tehonneet nuoreen hallitsijattareen, joka piti näitä varoituksia keisarinnan pahanmielen purkauksina.

Yhtä pikaisten ja liiallisuuteen menevien vaihtelujen alaisina kuin hiusasut, olivat muotiväritkin.

Eräänä päivänä esiintyi kuningatar vaaleankeltaisessa puvussa. "Se on kuningattaren tukanväri", sanoi Provencen kreivi, ja heti alettiin hovissa käyttää sitä väriä. Suortuvia Maria Antoinetten hiuksista lähetettiin silkkitehtailijoille Lyonissa, jotka kutoivat aivan samanvärisiä kankaita ja nauhoja.

Toisen kerran esiintyi hän tummanruskeassa puvussa. "Tuo väri muistuttaa kirppua!" lausui kuningas.

Ja tästä lähin tuli kirpulla olemaan tärkeä sijansa muotimaailmassa. Alettiin valmistaa kankaita, joille annettiin nimeksi "vanha kirppu", "nuori kirppu", "kirpun maha", "kirpun pää" ja "kirpun selkä".

"Sallikaa minun antaa teille neuvo", lausui joku hovimies ulkomaalaiselle, joka halusi päästä käymään hovissa; "pukeutukaa kirppufrakkiin ja kirppuliiviin ja esiintykää varmuudella. Siinä kaikki mitä nykyään tarvitsee voidakseen saavuttaa onnen."

Marie Antoinette antautui uskomattomalla innolla pohtimaan kaikkia muotikysymyksiä. Oli aikoja, jolloin hän ei voinut muusta puhua kuin puvuista ja koreuksista. Kreivi de la Marck, joka on kuvannut senaikuista Ranskan hovia, lausuu hänestä: "Kuningatar käy ehtimiseen teatterissa, tekee velkoja, ajaa huvista toiseen, koristaa itseään prameudella ja sulilla ja tekee pilaa jos jostakin."

Hänen esimerkkinsä vaikutti turmiollisesti kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin, ja eri säätyluokkiin kuuluvat naiset matkivat häntä. Tahdottiin heti saada samanlainen hiuslaitos kuin hänellä oli, samallaisia sulkia ja kukkaseppeleitä.

Seurauksena tästä oli, että naisten pukukustannukset kohosivat suunnattomasti. Aviomiehet ja isät valittelivat, ja monen oli pakko tehdä velkoja, mikä antoi aihetta ikäviin perheriitoihin. Toraa ja eripuraisuutta syntyi aviopuolisoitten välillä, jotka tähän saakka olivat eläneet sovinnossa, mutta päättivät nyt erota. Ja yleinen mielipide merkitsi Marie Antoinetten siksi, joka huonon esimerkkinsä kautta alensi sukupuolensa arvoa.

9.

Marie Antoinetten ystävyydenliitot. -- Prinsessa Lamballe. -- Ruhtinatar de Guéménée. -- Kreivitär Polignac.

Marie Antoinette oli koko elinikänsä varsin kerkeä solmimaan ystävyydenliittoja kauniitten naisten kanssa. Mutta yhtä helppoa kuin oli saada hänet kiedotuksi johonkin kauneuden tai nerokkuuden paulaan, yhtä helposti saattoi menettää hänen ystävyytensä, sillä jos oli toiselta puolen helppoa saada kiinnitetyksi hänen eloisa mielensä, niin toiselta puolen haki hänen pintapuolinen, herkkä mielikuvituksensa alati uusia, yllättäviä vaikutteita.

Hänen äkkiä leimahtavat tunteensa vaihtoivat myötäänsä esineitä, ja ennenkuin hän oli ystävystynyt kreivitär Polignacin kanssa, väitettiin, eikä syyttä, että totinen ystävyys oli Maria Antoinetten sydämelle vieras.

Eräässä juhlassa kreivitär Noaillesin luona esitettiin prinsessa Lamballe tulevalle kuningattarelle. Marie Antoinette oli tuskin kerinnyt luoda katseensa tuohon ihanaan olentoon, kun muisto kaikista hänen entisistä ystävättäristään oli kuin pois puhallettu.

Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignan syntyi Turinissa 8. p:nä syyskuuta 1749; hänen vanhempansa olivat prinssi Ludvig Viktor Carignan ja prinsessa Christine Henriette Hessen Rheinfeldt-Rothenburg. Seitsemäntoista vuoden ikäisenä oli hän tullut Ranskaan mennäkseen avioliittoon prinssi Lamballen, hyväntekeväisyydestään ja jalosta luonteestaan suuressa arvossa pidetyn Penthièvren herttuan ainoan pojan kanssa.

Heidän avioliittonsa oli ollut lyhytikäinen ja onneton. Lankonsa, Chartresin herttuan viekoittelemana oli prinssi kohta häitten jälkeen antautunut mitä hillittömimpiin irstailuihin. Vuosi häitten jälkeen kuoli hän siveettömän elämänsä tuottamien seurausten johdosta.

Hänen leskensä oli viehättävimpiä olentoja silloisessa Ranskan hovissa. Häntä on nimitetty "kevääksi kärpän puvussa", "lumenalaiseksi ruusuksi".

Lukemattomia olivat ne kulkupuheet, jotka pantiin liikkeelle toisten, Marie Antoinetten läheisyydessä oleskelevien naisten vahingoittamiseksi, mutta mitään varjon tapaista ei ole koskaan tämän ystävättären maineeseen sattunut, ei kukaan vihamiehistä ole rohjennut epäillä hänen puhtauttaan ja siveyttään.

Surun ensiksi yllättäessä hänet puolison kuoleman johdosta oli hän sulkeutunut luostariin, mutta sittemmin oleskeli hän appensa luona, joka rakasti häntä kuni omaa lastaan.

Kun häntä suuremmille juhlille kutsuttiin Versaillesiin, herätti hänen kauneutensa yleistä ihmettelyä. Ludvig XV mielistyi ihan täydellisesti siihen, ja kreivitär du Barry ja hänen puolueensa alkoivat peljätä, että prinsessa Lamballesta tulisi Ranskan kuningatar ja että rakastajattaren aika olisi ohi.

Mutta nuori prinsessa ei osottanut vähintäkään myötämielisyyttä vanhaa kuningasta kohtaan. Koettelemukset ja surut, jotka hän oli saanut kestää, olivat tehneet hänet raskasmieliseksi, ja hän halusi ennen kaikkea elää erotettuna maailman tuoksinasta.

Tämä hänen surullinen yksinäisyyteen pyrkimisensä teki hänet vain sitä enemmän mieltäkiinnittäväksi kruununprinsessan silmissä. Kaikki näytti olevan omiaan lähentämään heitä toisiinsa: heidän tasaikäisyytensä, kauneutensa, jota he molemmin puolin ihailivat, ja sukuperänsä, josta he kumpikin olivat hyvin ylpeitä.

Kruununprinsessan kiintymys synnytti luottavaisuutta, ja luottavaisuutta seurasi tuttavallisuus.

Ludvig XV:nnen viimeisinä hallitusvuosina nähtiin heidät myötäänsä yhdessä, ja hallitusistuimelle nouseminen ainoastaan lujitti heidän kesken solmittua ystävyydenliittoa.

Prinsessa Lamballen ystävyys tarvitsi, tullakseen pysyväiseksi, saada liikkua vakaamielisyyden pohjavirralla. Hän tarjosi nuorelle itävallattarelle hellyytensä, jonka hänen puolisonsa oli ylenkatsonut ja joka siitä saakka oli ollut kätkettynä hänen olemuksensa kylmän kuoren alle. Hänen tunteensa kruununprinsessaa kohtaan olivat kunnioitusta, kiitollisuutta, ihmettelyä ja mitä lämpimintä rakkautta.

Heidän luonteissaan tavattavat erilaisuudetkin olivat vain omiansa lähentämään heitä toisiinsa. Kuningattaren vilkkaus vaimensi prinsessan raskasmielisyyttä, ja prinsessan tyyneys vaikutti otollisesti kuningattaren vilkkaaseen, alati kirmailevaan mieleen.

Marie Antoinette oli tuskin noussut valtaistuimelle, kun hän lausui haluavansa saada ystävättärensä kiinnitetyksi hoviin.

Ylhäisen sukuperänsä takia ei prinsessa voinut suostua vastaanottamaan hovimestarinnan paikkaa, ja intendanten paikka oli ainoa, joka soveltui hänen korkealle arvolleen.

Entisen kuningattaren aikoina oli tuo arvo ollut Bourbonin herttuan tyttärellä, prinsessa de Clermontilla, mutta tämän kuoltua 1741 ei virkaan nimitetty ketään eikä sen täyttämistä oltu sen koommin enää ajateltu.

Tieto siitä, että Marie Antoinette halusi tällaisen viran jälleen perustettavaksi madame Lamballen, ulkolaisen ruhtinattaren hyväksi, herätti paljon tyytymättömyyttä. Kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavan siitä ja silloinen rahaministeri Turgot kehotti niinikään mitä vakavimmin tuumasta luopumaan.

Kiihkeillä pyynnöillään pääsi kuningatar toki viimein toiveittensa perille. "Ette voi uskoa kuinka olen onnellinen", kirjoitti hän kreivi Rosenbergille; "minä valmistan rakkaalle ystävättärelleni ilon, ja itse tulen nauttimaan siitä vielä enemmän iloa kuin hän."

Nimitys tapahtui syyskuussa 1775. Prinsessa Lamballe oli silloin kuudenkolmatta vuoden vanha.

Hänen astumisensa uuteen virka-arvoonsa herätti hovissa suuttumuksen myrskyn, ja kaikilta tahoilta tuli tyytymättömyys näkyviin.

87

Madame de Cossé -- kuningattaren edellinen suosikki -- haki ja sai eron virastaan ja useat muut hovinaiset kieltäytyivät tekemästä kuuliaisuuden lupausta tälle uudelle intendantelle. Kreivitär Noailles ei ollut unhottanut liikanimeään "rouva Etikette" eikä ollut antanut anteeksi kuningattarelle hänen pilantekoaan vanhoista hovitavoista; hän otti eron toimestaan samassa kuin prinsessa Lamballe ryhtyi virkaansa, ja lähti pois hovista, mieli täynnä katkeruutta kuninkaallista valtiatartaan kohtaan, mikä katkeruus sittemmin yltyi vihaksi.

Prinsessa Lamballe oli rehellinen, joskin hieman pyrehtivä luonne. Miten paljon ihmeteltäneekin hänen uskollisuuttaan, joka vei hänet marttyyrikuolemaan, ei silti sovi kieltää, että hänellä oli useita pieniä vikoja, joista toinen saattoi loukkautua.

Kuningattaren avulla hankki hän veljelleen, prinssi de Carignanille jalkaväkirykmentin ylipäällikön viran sekä 30,000 frangin vuotuiset tulot. Omasta kohden sai hän intendantena varatuksi itselleen 150,000 frangin suuruisen palkkion vuodessa.

Näillä sekä näitten kaltaisilla vaatimuksillaan herätti hän hovipiireissä paheksumista, mikä kylläkin oli oikeutettua.

Toiselta puolen täytyy tunnustaa, ettei hän koskaan ollut aikonut käyttää näitä tuloja omaksi hyväkseen. Kansan ei olisi pitänyt valittaa hänen tuloistaan, sillä suurin osa niistä joutui apua tarvitsevien käsiin. Niin pian kun puutteen ja kärsimyksen kuva kohtasi hänen silmäänsä, heräsi tuo jäykkä, kylmä kauneus hänessä eloon, ja hänen mielensä silloin lämpeni ja vilkastui. Eikä köyhä milloinkaan mennyt apua saamatta hänen luotansa.

Prinsessa oli harras hovitapojen noudattaja ja täytti mitä suurimmilla innolla velvollisuutensa intendantena. Ja mitä useammin ja selvemmin hän huomasi, että oli ihmisiä, jotka olivat vastahakoisia tunnustamaan hänen asemaansa, sitä innokkaammin piti hän kiinni niistä etuoikeuksista, joita hän luuli itsellään olevan.

Kuningattaren täytyi lakkaamatta kuunnella valituksia ja ratkaista riitoja; tämä teki hänet nyreäksi ystävätärtä kohtaan ja ystävyys alkoi vähävähältä kylmetä. Kuningatar alkoi yhtä kevytmielisesti kuin ennen rakentaa sekä purkaa ystävyydenliittoja, luopumatta toistaiseksi silti kokonaan prinsessasta. Mutta uudet ystävättäret, jotka huvittivat häntä jonkun aikaa, osottautuivat niin halukkaiksi käyttämään hyödykseen hallitsijattaren suosiota, että kuningatar vallan selvään huomasi prinsessa Lamballen paraimmaksi ja epäitsekkäimmäksi ystäväkseen. "Naisista, jotka minä tunnen, on hän ainoa, joka ei kanna pahuutta sydämessään", lausui hän. "Hänessä ei ole vihaa eikä kateutta."

Sen-aikaisista ystävättäristä ansaitsee mainitsemista vain yksi, ruhtinatar de Guéménée. Hän oli jo ennen mainitun kreivitär de Marsanin veljentytär ja oli alottanut uransa hovissa prinsessa Elisabethin kotiopettajattarena.

Ruhtinas de Guéménée ja hänen vaimonsa viettivät hyvin iloista elämää, ja kuningatar mieltyi siihen niin, että alkoi viettää iltojansa heidän parissaan.

Heidän seurapiiriinsä kuului yksinomaan nuorehkoja herroja ja naisia, ja heidän salongeissaan käyttäydyttiin niin sopimattomalla tavalla, että se herätti yleistä paheksimista. Siellä pelattiin suurista summista ja seurustelukieli oli jokseenkin höllää. Siellä esitettiin näytelmäkappaleita, jotka erään aikalaisen lausunnon mukaan "soveltuivat näytettäviksi ainoastaan ruhtinaille ja säädyttömille naisille". Ja niin kevytmielistä oli seurustelutapa tässä talossa, että useimmat kutsun saaneista naisista eräänä päivänä katsoivat parhaaksi poistua.

Mutta kuningatar jäi taloon. Useitten vuosien mittaan hän kävi joka ilta madame de Guéménéen salongeissa, ja hänellä oli tavattoman hauskaa seurassa, jota muut olivat pitäneet sopimattomana.

Enemmän kuin mikään erityinen kiintymys emännän persoonaan, houkutteli Marie Antoinettea madame Guéménéen salonkeihin oma huvitteluhalunsa. Sen sijaan kiinnitti hänet yksistään sydämensä seuraavaan ystävättäreensä, kreivitär de Polignaciin.

Madame de Polignacin esiintyminen näyttämöllä tuli kuningattarelle yhtä tuhoatuottavaksi kuin se hänelle itselleen ja kaikille hänen sukulaisilleen tuli edulliseksi.

Samalla kertaa kun prinsessa Lamballe nimitettiin intendanteksi ja madame Noailles otti eron toimestaan, oli, kuten tiedämme, muitakin muutoksia hovissa tapahtunut. Näistä muutoksista mainittakoon, että kreivitär Diane de Polignac nimitettiin esilukijaksi hoviin.

Marie Antoinette pysyttelihe aluksi hyvin kylmänä tätä naista kohtaan, jota hän syystä piti itserakkaana ja keimailevana. Diane osasi kuitenkin asettaa niin, että hän pääsi kuningattaren läheisimpiin iltaseuroihin, joissa hän teki itsensä pelättäväksi terävän kielensä vuoksi.

Hän se esitti kälynsä kuningattarelle.

Gabrielle Yolande Claudine Martine Polastron syntyi 1749 ja meni 1767 naimisiin kreivi Jules Polignacin, erään köyhän, Auvèrgnestâ kotoisin olevan aatelismiehen kanssa.

Ennen Versaillesissa esiintymistään oli hän elänyt hiljaista ja huomaamatonta elämää maalla. Hän oli pitänyt kunnianaan olla rehti talonemäntä, ja siltä tuntui kuin ei mikään olisi ollut hänen ajatuksilleen vieraampaa kuin tulla kuokkavieraaksi kuninkaan linnaan.

Jo ensi yhtymisessä osotti kuningatar madame Polignacille erinomaista huomiota. Marie Antoinette luuli hänessä vihdoin löytäneensä sen mitä hän niin kauan oli hakenut: sydämen, joka ymmärsi hänet ja saattoi tuntea täydellisesti samaa kuin hän.

Kuningatar lausui ihmettelevänsä, ettei hän ennen ollut tavannut kreivitärtä, ja tämä vastasi silloin, että kun hänellä ja hänen miehellään ei ollut varallisuutta, ei heillä myöskään ollut syytä oleskella hovissa.

Vastaus oli naiivi, mutta samalla viisas. Hänen viehättävä olentonsa oli miellyttänyt kuningatarta ja köyhyys vain lisäsi hänen viehättäväisyyttään. Kuningattaren mielestä oli kuin kohtalo tässä olisi tehnyt vääryyttä, jonka sovittamiseen hänellä nyt oli erinomainen tilaisuus.