Part 5

Ludvigia, joka vielä ei ollut kahdenkymmenen vuoden ikäinen, oli säännöllisesti pysytetty erillään hallitusasioista. Ja Marie Antoinettella, joka vielä ei ollut yhdeksäätoista vuotta täyttänyt, ei ollut halua eikä mieltymystä valtiontoimiin.

Hovi oli jakaantunut keskenänsä riitaisiin puolueihin; raha-asiat olivat epäjärjestyksessä, kunnioitus kuningasvaltaa kohtaan oli järkäytetty. Vaikeuksia kohosi kaikilla tahoilla, ja kaikkialla huudettiin parannuksia.

Ensimäiset päivät kulki kansa ikäänkuin ilon huumauksessa. Sepitettiin ivallisia sururunoja kuninkaasta, jota kerran oli kutsuttu "suuresti rakastetuksi". Laulettiin:

"Ci-git, Louis, le pauvre roi. Il fut bon, dit on, mais a quoi?"

Yht'aikaa kuultiin Ludvig XVI ja hänen hurmaavaa puolisoaan ainoastaan siunattavan ja kiitettävän; Henrik IV:nnen patsaan jalustaan kirjoitettiin: "Resurrexit" (Hän on jälleen noussut).

"Mikä kaunis sana", lausui Ludvig XVI, nähtyään kirjoituksen, "jos se vain olisi totta."

Ludvig XV:nnen kuoltua asettui kuningaspari toistaiseksi asumaan pieneen "La Muetten" linnaan Boulognen metsässä. Aamusta aikaisin kokoontui kansaa suuret joukot linnan ristikkoportin ulkopuolelle. Huudot: "Eläköön kuningas!" alkoivat kello kuudelta aamulla ja taukosivat vasta auringon laskiessa. Toivottiin suuria nuorelta kuninkaalta, joka tiedettiin vakaiseksi, tiedokkaaksi ja hyväntahtoiseksi, huolimatta hänen kömpelöstä esiintymisestään; eikä vähempää toivottu nuorelta kuningattarelta, joka oli nähty kauniiksi ja hyväksi.

Juonien, joita viimeiseen silmänräpäykseen saakka oli punottu Ludvig XV:nnen kuolinvuoteen ympärillä, havaittiin olevan ainakin yhtä kiihkeässä toiminnassa hänen pojanpoikansa valtaistuimen juurella. Samaan aikaan, jolloin vanhan kuninkaan mätänevä ruumis vietiin pois yön pimeydessä, alettiin jo tapella kunnianimistä ja viroista.

Kansan pakottavampia tarpeita tyydytettiin: Ludvig XV:nnen kuoleman jälkeisenä päivänä häädettiin hänen lemmittynsä. Kreivittären langon, kreivi Jean du Barryn, joka kauan oli ollut vehkeilyjen johtajana kuninkaan läheisyydessä, täytyi kiireimmän kautta paeta Englantiin.

Mutta sillä miettimättömällä kiihkeydellä, joka ranskalaisille on luonteenomaista, toivottiin nähtävän eilispäivän kaikki mahtimiehet karkoitettuina neljänkolmatta tunnin kuluessa.

"Ranskalainen kiihkeys tekee minut levottomaksi", kirjoitti Marie Antoinette näinä ensimäisinä hallituspäivinä äidilleen. "Mahdotonta on tehdä kaikkien mieliksi maassa, jossa luonteiden vilkkaus vaatii kaikkea silmänräpäyksessä suoritettavaksi."

Maria Teresia oli vielä vähemmän tyytyväinen. "Luulen, että hyvät päivät ovat lopussa", virkkoi hän, kertoessaan ministerilleen hallitusvaihdoksesta. Ja kuninkaalle ja kuningattarelle kirjoitti hän: "Te olette kovin nuoret kumpikin, rakkaat lapseni. Kuorma on raskas; olen huolissani, suuresti huolissani teidän tähtenne."

Antaessaan tyttärensä aviopuolisoksi Ranskan kruununprinssille, oli keisarinna toivonut sen kautta hyödyttävänsä omaa politiikkaansa. Mutta hän olisi tuskin saattanut valita itselleen asetta, joka oli vähemmin omiansa toteuttamaan hänen toiveitansa. Kaikista Maria Teresian tyttäristä oli Marie Antoinette vähimmin huvitettu valtiotoimista.

Prinsessa Adelaide oli saanut tarttuman isänsä sairasvuoteen luona; mutta hän taisteli uhkaavaa tuhoa vastaan, voidakseen edistää omia aikeitansa. Jo veljensäpojan hallitusajan alussa osotti hän ilmeisesti, että hän aikoi ohjata nuorta kuningasta sekä määrätä hänen ministeriensä valinnan.

Hän puhui Ludvigille hänen isänsä nimessä ja muistutti häntä siitä poliittisesta testamentista, jonka kuningasvainaja oli jättänyt ohjaukseksi pojalleen.

Kuningattaren ollessa jokapäiväisellä kävelyretkellään, sai prinsessa aikaan yhtymyksen suljettujen ovien takana, jossa luettiin niiden miesten nimet, jotka hänen isänsä oli toivonut näkevänsä seuraajansa neuvonantajina.

Markiisi Maurepas tuli ministeristön johtajaksi prinsessa Adelaiden toivomuksen mukaan.

Jos hänen nimityksensä ei ollutkaan kaikin puolin Marie Antoinettelle mieleen, niin ei saata kieltää, että Marie Antoinetten oli osaksi kiittäminen omaa itseänsä siitä. Hän oli sallinut tätien sijoittua kuningasparin kanssa saman katon alle, vaikka ihan alusta asti oli ollut päätetty, että heidän jonkun aikaa tuli asua erillään. Hän oli pelännyt taistella Adelaidea ja hänen ministerilistaansa vastaan; hän oli ollut siksi heikko, että oli kannattanut kahden uuden ministerin vaalia. Näyttää siltä, kuin olisi hänellä ollut yksinomaan silmämääränä saada erotetuksi Aiguillon, jota hän vihasi ja kutsui "ilkeäksi mieheksi".

Itsekohdastansa oli hän varmaankin kernas kunnioittamaan Choiseulia, joka oli hänen ystävänsä ja saanut aikaan hänen avioliittonsa. Kuitenkin kaikitenkin teki hän sangen vähän saadakseen kuninkaan vieraantumaan ennakkoluuloistaan Choiseulia kohtaan. Hän sai ainoastaan toimeen, että Choiseul kutsuttiin pikaiselle vierailulle hoviin.

Nuori kuningatar vastaanotti hänet mitä kohteliaimmalla ja rakastettavimmalla tavalla.

"Herra Choiseul", lausui hän, "minua ihastuttaa saada nähdä Teidät jälleen. Tuntisin itseni iloiseksi, jos tietäisin millään tavalla vaikuttaneeni teidän takaisin tuloonne. Te olette luonut minun onneni; on siis oikein, että Te sen näettekin."

Ludvig ei likimainkaan ollut yhtä ystävällinen; runot ja valheelliset jutut, joilla hänen lapsuus-aikaansa oli myrkytetty, eivät olleet mielestä murenneet.

"Kuinka Te olette tullut paksuksi, herra Choiseul", siinä kaikki mitä hänellä oli sanottavaa entiselle pääministerille; "hiuksenne ovat lähteneet, te olette tullut kaljupäiseksi."

Mutta eipä ollutkaan herttua, mitä tähän matkaan tulee, antautunut turhien toiveiden eksytettäväksi; ennen puheille pääsyä oli hän jo tilannut hevosen kotimatkaa varten.

* * * * *

Kuninkaan siviilihovikuntaan kuului 1,400 virkamiestä. Kuningattarella oli 450 hovivirkamiestä, joilla kaikilla oli komeilevat ja naurettavat arvonimet.

Ludvigin ja Marie Antoinetten elämä oli jossakin määrin vankilaelämän kaltaista; tarkkaavat katseet seurasivat heitä kaikkialla. Heidän virkamiehillään oli jonkun verran yhtäläisyyttä vanginvartijain kanssa; linnassa oli näet kurinpito vallalla kuin kasarmissa.

Enimmin kiusasikin Marie Antoinettea hänen valtaistuimelle noustessaan tuo miltei julma valvonnan-alaisuus, joka oli jäännös entisiltä ajoilta. Seurustelusääntö kohtasi häntä kaikkialla, jokikinen tunti päivästä; se ehkäisi hänen askeleitaan, se häiritsi hänen huvejaan, se takelsi hänen ystävyyssuhteittensa tiellä. Sairaana niinkuin terveenäkin, hovijuhlissa niinkuin perhe-oloissaankin oli hänen mitä tarkimmasti noudattaminen hovimenoja. Pikkumaiset hovisäännöt seurasivat häntä aina hänen aviovuoteeseensa asti.

Yksi näistä monista laeista sääsi, että kuningattaren tuli syödä päivällisensä kansan nähden. Hänen seurassaan tuli silloin yksinomaan olla naisia. Kuningas söi yhdessä hänen kanssaan, ja häntä tuli myös silloin naisten palvella.

Niinä tunteina päivästä, jolloin eivät kaikki hovinaiset olleet valtijattaren luona -- sääsi toinen tapa -- tuli hänen seuranaan välttämättömästi olla kaksi hovipukuista naista. Marie Antoinette teki tästä samoin kuin monista muistakin tempuista lopun ja otti tavaksi käyttää seurassaan vain yhtä palvelijaa.

Ylihovimestarinnan ja hovinaisen tehtävänä oli yhden kamarirouvan ja kahden kamarineiden avustamana pukea kuningattaren ylle. Näittenkin kesken oli tarkasti määrättyjä sääntöjä voimassa: hovinainen veti majesteetin alushameen hänen päänsä ylitse ja ojensi hänelle leningin; ylihovimestarinna kaatoi vettä pesuvatiin, milloin kuningatar halusi pestä käsiään; viimemainittu puki niinikään paidan hänen ylleen.

Yhtä monta temppua oli riisumisessakin noudatettava. Jopa yötäkin varten oli ominaiset muotonsa säädettyinä: kuningattarella tuli silloin olla yllään alusliivit, pitsihihat sekä suuri valkoinen kolmikulmainen kaulaliina.

Jo aamusta aikaisin, hänen juodessaan suklaatansa, päästiin hänen huoneeseensa, makasipa hän vielä sängyssä tahi oli noussut ylös.

Varsinainen suuri vastaanotto alkoi sentään vasta kello kahdeltatoista. Prinssit, upseerit, hovivirkamiehet, sekä yleensä kutka vain halusivat, astuivat silloin sisään kunniatervehdyksille; ja heidän nähtensä kuningatar puki ylleen.

Jos Marie Antoinette pyysi lasin vettä, tuli palvelija tuoden vesilasin tarjottimella. Mutta hän ei vienyt sitä kuningattarelle. Palvelija meni kamarirouvan luo, joka ensiksi vastaanotti sen.

Kamarirouva ojensi sen sitte kuningattaren hovinaiselle.

Jos joku Marie Antoinetten kälyistä oli läsnä, ojensi hovinainen ensin lasin prinsessalle, ja tämän kädestä se vihdoin saapui hänen majesteetilleen. Ei mitään annettu kuningattarelle suoraan; nenäliinat, hansikkaat, kaikki mitä hän tarvitsi, pantiin tarjottimelle, jonka tuli kulkea monen käden kautta.

Juttu, jonka kuningattaren kamarirouva, madame Campan, kertoo muistelmissaan, antaa jonkinlaisen käsityksen hovisääntöjen sietämättömästä tiranniudesta.

Eräänä talvipäivänä tapahtui, että Marie Antoinette seisoi riisuutuneena; hänen oli saatava yllensä paita.

Kamarirouva piti paitaa kädessään, vetääkseen sen hänen päänsä ylitse. Samassa tuokiossa astuu hovinainen sisään; hän vetää hansikkaat käsistään ja vastaanottaa paidan.

Mutta taasen napautetaan ovea; Orléansin herttuattarelle avataan. Hänkin riisuu hansikkaansa ja lähestyy ottamaan kuningattaren paitaa.

Hovisääntö kumminkin kieltää hovinaista ojentamasta herttuattarelle paitaa; hän antaa sen takaisin kamarirouvalle ja kamarirouva antaa sen etemmäksi.

Nyt koputetaan jälleen ovea; tällä kertaa on se Provencen kreivitär.

Orléansin herttuatar jättää paidan uudestaan takaisin kamarirouvalle, joka ojentaa sen Marie Antoinetten kälylle.

Kuningatar seisoo vilusta väristen, alastonna, käsivarret ristissä rinnalla, hän odottaa ja on viluissaan. Käly näkee miten hän seisoo siinä puoleksi paleltuneena. Hansikkaat kädessä vetää hän vihdoin paidan kuningattaren ylle.

Marie Antoinette hymyilee, salatakseen kärsimättömyyttään, mutta hän ei voi pidättyä mutisemasta: "Tämä hovisääntö on sietämätön."

Saattaa helposti arvata kuinka kärsimättömäksi nuori, vilkas ja suora Habsburg-suvun ruhtinatar tunsi itsensä näiden tyrannimaisten perintätapojen takia, jotka eivät silmänräpäystäkään sallineet hänen olla oma itsensä, vaan ainoastaan myönsivät hänelle kuningattaren ikävän kunnian.

Ja se nainen, joka ylihovimestarinnan nimellisenä oli asetettu hänen sivulleen, teki kaikki kymmenen kertaa raskaammaksi hänelle sen sijaan, että olisi koettanut hovisäännön pakkoa lieventää.

Noaillesin kreivitär oli hurskas, hyväätekevä ja puhdastapainen; hän oli suuresti kunnioitettava. Hänen käytöksensä oli kaavamaisen jyrkkä, ja hän näytti erinomaisen ankaralta. Hymyilyä yli sen mikä oli säännöissä määrätty, katsoi hän jo arveluttavaksi hairaukseksi; nauha, joka ei ollut solmittu niinkuin sen olisi tullut olla, teki hänet tyytymättömäksi.

Oltuaan ylihovimestarinnana Maria Leczinskalla, Ranskan edellisellä kuningattarella, oli hän hovisääntöjen mukaan itseoikeutettu hoitamaan samaa virkaa Marie Antoinettenkin luona.

Hän oli tehnyt hovisäännöt oikeaksi tieteeksi. Ja Ludvig XV:nnen puoliso oli kaikissa tavoissaan noudattanut hänen määräyksiään. Jopa hameen laajuudenkin oli kreivitär määrännyt estääkseen kuningatarta hyppäämästä pienimmänkin ojan yli, tai tekemästä suurempaa harppausta, kuin hänen arvolleen soveltui.

Mitä hartaammin Maria Leczinska oli sydämensä syvyydestä kiittänyt Jumalaa siitä, että Jumala oli hänet niin mahtavalle hallitusistuimelle korottanut, sitä vähemmin halusi hän itseänsä muistutettavan siitä, että hän oli ollut vähäinen puolalainen prinsessa ennen kuin oli näin mahtavaksi kohonnut. Hän oli sen vuoksi pitänyt kaikkia hovijärjestyksen muodollisuuksia mitä tärkeimpinä ja tahtonut itse, että niitä mitä täsmällisimmin noudatettaisiin.

Toisin oli laita hänen pojanpoikansa puolison. Kun hän joskus väsyksiin asti oli kuunnellut ylihovimestarinnan hovijärjestystä koskevia kysymyksiä, saattoi tapahtua, että hän kiivaasti ja vilkkaasti vastasi:

"Hyvä rouva, määrätkää siinä suhteessa ihan niinkuin itse parhaaksi näette. Älkää luulko, että kuningatar, joka omaa sukua on Itävallan arkkiherttuatar, pitää moisia seikkoja yhtä tärkeinä kuin vähäinen puolalainen prinsessa, josta tuli Ranskan kuningatar."

Pitipä Marie Antoinette noita vanhentuneita hovitapoja miten vähäarvoisina hyvänsä, oli niiden syrjäyttäminen sittenkin alkuna tulevalle onnettomuudelle.

Lukuunottamatta muutamia naurettavia liiallisuuksia oli seurasääntö oikeutettu sekä paikallaan sellaiseen ajattelemattomaan ja hallitukselle vihamieliseen kansaan nähden kuin Ranskan. Se salaperäisyyden huntu, jolla seurasäännöt hovissa verhosivat kuninkaallista huonetta, vaikutti sen tenhohohteen säilymiseksi, joka oli välttämätön sen ajan kuninkaille.

Kreivitär du Noaillesin velvollisuus olisi ollut saattaa kuningatar huomaamaan, että hänen arvonsa vaati häntä pysymään uskollisena vanhoille muodoille. Hänen velvollisuutensa olisi ollut osottaa kuningattarelle, kuinka vaarallista hänen oli muukalaisena, jota kaikkien silmät tähystelivät, koteuttaa uusia tapoja vanhaan hoviin. Hänen velvollisuutensa olisi ollut huomauttaa, että hovisääntö oli sellainen varustus, joka tarjosi kuningattarelle tukea ja suojaa.

Sitä hän ei kumminkaan tehnyt, vaan väsytti kuningatarta lakkaamattomilla huomautuksillaan. Siellä -- sanoi hän -- olisi kuningattaren pitänyt tervehtiä sillä tavalla, täällä toisella tavalla. Eräässä tilaisuudessa oli kuningatar hymyillyt, kun se ei lainkaan sopinut, toisessa tilaisuudessa oli hän nyökännyt päätään, kun olisi pitänyt niiata.

Ylihovimestarinnan ainainen huolenpito oli Marie Antoinettesta, hänen ollessaan kruununprinsessana, tuntunut kiusalliselta. Tämä huolenpito kävi sietämättömäksi hänen tultuaan kuningattareksi.

Maria Teresia neuvoi tytärtään mikäli mahdollista vapautumaan vanhoista muodollisuuksista. Ludvig XVI kehotti puolisoaan luomaan yltänsä tuon ikeen, joka oli hänestä itsestäänkin epämieluinen. Paitsi Marie Antoinetten äitiä ja puolisoa oli vielä kolmaskin, joka herkeämättä kehotti häntä poistamaan vanhoja hovitapoja.

Tuo kolmas oli hänen opettajansa apotti Vermond. Hän oli merkillinen mies sen vaikutusvallan kautta, jonka oli osannut hankkia itselleen kuningattareen -- vaikutusvallan, jota hän käytti kerskailematta, vaan joka ei ollut viisaudetta saavutettu. Apotti oli ollut opettajana Sorbonnessa ja kirjastonhoitajana Mazarinin kollegiossa, ennen kuin hänet kutsuttiin Itävallan hoviin.

Hän oli syntynyt köyhistä vanhemmista, ja hänen turhamaisuutensa heräsi ja kehittyi Wienissä, missä Maria Teresia salli hänen viettää illat keisarillisessa perhepiirissä.

Ennen niitä aikoja ei hän ollut koskaan ollut tämän maailman isoisten kanssa missään tekemisissä. Häntä hurmasi vastaanotto, joka tuli hänen osakseen Itävallan hovissa; ja myöhemmin elämässään hän ei mitään niin ihaillut kuin tämän hovin seurapiirissä vallitsevia yksinkertaisia tapoja.

Apotti oli kaikessa esiintymisessään erikoinen. Hän halveksi kunnianosotuksia ja näytti elävän ja toimivan ainoastaan Marie Antoinetten neuvonantajana ja ystävänä. Korkeimmassakin yhteiskunnallisessa asemassa olevia henkilöitä kohteli hän vertaisinaan, -- melkein kuin käskynalaisia; ministereitä ja piispoja vastaanotti hän joskus kylpyammeessa istuen.

Versaillesissa Vermondia sekä pelättiin että vihattiin. Ludvig XVI:nnen tullessa kuninkaaksi toivottiin, että apotti tulisi karkoitetuksi. Tehtiin ankaria hyökkäyksiä valtiaan heikkoa tahtoa vastaan, jotta saataisiin kuningasta käskemään hänet pois hovista. Mutta apotti jäi paikoilleen; eikä kuningattaren luottamus häneen järkähtänyt hetkeksikään.

Kuningas ei voinut sietää puolisonsa yksityissihteeriä eikä koskaan puhellut hänen kanssaan. Seuraava pikku tapaus kuvaa mainiosti heidän välistä suhdettaan: Kun Maria Teresian kuolemasta saapui tieto, lähetti Ludvig sanan Vermondille, kehottaen häntä ilmoittamaan surusanoman kuningattarelle. Kun Vermond oli toimen täyttänyt, lausui kuningas hänelle:

"Kiitän Teitä, herra apotti, palveluksesta, jonka olette minulle tehnyt."

Tämän ainoan kerran kahdenkymmenen vuoden kuluessa kuningas puhui muutamia sanoja puolisonsa uskotulle.

Ollessaan jonkin asian suhteen epäilevällä kannalla oli Marie Antoinettella tapana kutsua apotti Vermond ratkaisijaksi.

Todennäköistä on, että apotti usein sai tai ainakin koki saada hänet taivutetuksi toimenpiteisiin, joiden laajuutta kuningatar ei käsittänyt. Hän toimi julkisesti siihen suuntaan, että olisi saanut kuningattaren luomaan yltään hovitapojen rasittavan ikeen, ja hän liehitteli siinä tarkoituksessa kuningattaren luontaisia taipumuksia.

Jos hän sattui tulemaan kuningattaren luo tämän hankkiutuessa ratsastusretkelle, niin hän sanoi ivallisesti:

"Miksi joukko sotureita pihalla? Joku kenraali kai aikoo pitää joukkojensa katsastusta? -- Onko kuningattaren, jota alamaisensa rakastavat, välttämätöntä ympäröidä itsensä vahvalla sotavoimalla?"

Jos Marie Antoinettea kehotettiin luopumaan aamukävelyistään, jos häntä kehotettiin olemaan näyttäytymättä muussa kuin hovisäännön määräämässä puvussa, apotti käytti tämänlaisia tilaisuuksia muistuttaakseen kuningattaren mieleen äidin suoraa yksinkertaisuutta, muistuttaakseen häntä siitä, että keisarinnalla oli tapana käydä jalkaisin ilman seuraa ja ilman vartijoita. Hän teki pilaa Bourbon-suvun hovitavoista, ymmärtämättä että kuningattaren arvo vaati välttämättömästi pysyttäväksi vanhoissa tavoissa.

8.

Epäsopua perheessä. -- Huvimatkoja Pariisiin. -- Oopperatanssiaisia. -- Muotihulluuksia.

Valtaistuimelle noustuansa olivat Ludvig ja Marie Antoinette miltei heti alusta kohdanneet kademieltä perheensä keskuudessa. Provencen kreivi ja kreivitär, Artoisin kreivi ja kreivitär eivät suostuneet joka aamu tulemaan kunniatervehdyksille kuninkaan ja kuningattaren luo, kuten oli ollut tapana edellisen kuninkaan aikana.

Ludvig, joka oli itse ilmetty hyvyys, ei tahtonut, että veljensä kutsuisivat häntä "teidän majesteetiksenne". Marie Antoinette, joka samaten oli hyvänlaatuinen, toisinaan liiaksikin, soi heille saman vapauden.

Julkisissa tilaisuuksissa, kun kuninkaallinen perhe oli koossa, näkyi kuninkaan ja hänen veljiensä välillä vallitsevan yhdenvertaisuus moinen, että vieraan oli mahdotonta arvata kuka oli hallitsija. Varsinkin osotti Artoisin kreivi niin silmiinpistävää tungettelevaisuutta, että se vaikutti tympäisevästi kaikkiin, jotka sen näkivät. Hän surviskeli vanhinta veljeään, polki hänen jaloilleen ja keskeytti yhtenään hänen puheensa inttääkseen häntä vastaan. Provencen kreivi oli varovaisempi ja karttoi sillä tavoin asettamasta itseään etualalle; mutta hän ei ollut niin suora kuin veljensä, ja hänestä tuli ennen pitkää Marie Antoinetten salaisia vihollisia.

Prinsessa Adelaidesta tiedämme, että hän oli täynnä ilkeyttä ja kiukkua. Hänen sisarensa Louise, joka nunnaluostaristaan Saint-Denisissä edelleen seurasi tapausten kulkua hovissa, ei hänkään ollut lempeämpi nuorta kuningatarta kohtaan. Ja Provencen kreivitär vahingoitti kälyään niin usein kuin tilaisuutta siihen ilmeni.

Marie Antoinette puolestaan antoi noiden molempain Savoijin prinsessojen ymmärtää, että hänen kaksinainen etevämmyytensä Itävallan arkkiherttuattarena ja Ranskan kuningattarena oli hänelle selvillä. Näihin lausuntoihin vastasivat lankojen vaimot tuskin hyvää kasvatusta todistavalla tavalla. He sanoivat hänelle vasten kasvoja, että Turinin hovi oli yhtä korkeassa arvossa kuin Wienin. Ja sitten seurasi katkeria sanoja milloin puolelta, milloin toiselta.

Valtijatar, joka oli mielistelyn haluinen ja erittäin varomaton, antautui enemmän moitteille alttiiksi kuin vastustajansa. Tätien ja kälyjen väsymättömästä huolenpidosta punottiin panettelun verkkoa mitä erilaisimmilta tahoilta hänen olentonsa ympäri.

Ludvig XV:nnen viimeiset hallitusvuodet olivat Marie Antoinettelle olleet kaikkea muuta kuin hupaiset. Erotettuna hovielämän huveista, joihin hän vastenmielisyydestään kuninkaan lemmittyä kohtaan ei halunnut ottaa osaa, sekä närkkäiden, oikullisten ja häijyjen tätiensä ja ylihovimestarinnansa mestaroimana, joka viimemainittu joka askelella saarnasi hänelle hovisäännön ankaria lakeja, oli hänen täytynyt tukahuttaa luontaista vilkkauttaan ja nuorellista ilonkaipuutaan.

Sitten kun hän perin nuorella iällä oli noussut valtaistuimelle ja saanut vallan tehdä mitä tahtoi, näyttää siltä kuin hänen monisuuntaisessa luonteessaan olisi tapahtunut muutos, kuin ominaisuuksia, jotka ennen olivat hänessä olleet vähemmin huomattavia, silloin olisi äkkiä puhjennut esiin. Vietettyään neljä vuotta mitä ikävimmissä oloissa paloi hänen mielensä nyt huvituksiin. Pahaksi onneksi oli hovissa kylliksi niitä, joilla oli samat mieliteot kuin hänellä.

Marie Antoinette rakasti Pariisia, ja hänen suurimpia huvejansa oli käydä teatterissa; hän matkusti sentähden usein pääkaupunkiin.

Pariisilaiset olivat aluksi iloissaan hänen tiheään uudistusvista käynneistään. Mutta kun hän rupesi käymään yksityisissä tanssiaisissa ja naamiohuveissa, ei sitä enää pidetty sopivana kuningattarelle.

Tosin olivat nuo niin kutsutut oopperatanssiaiset ainoastaan ylhäisen maailman kokouspaikkana, ja tosin oli kuningas antanut hänelle luvan mennä niihin. Mutta itse kävi kuningas niissä vain yhden ainoan kerran. Kuningatar näyttäytyi melkein aina lankonsa kanssa kahden, milloin puettuna amatsooniksi, milloin yksinkertaiseen dominoon (naamiaispukuun), joka vähensi arvonantoa ja kiihotti uteliaisuutta. Hän tanssi näissä huveissa aina myöhään aamupuoleen ja palasi harvoin Versaillesiin ennenkuin kellon lähetessä seitsemää seuraavana päivänä.

Ennen pitkää alettiin levitellä juttuja hänestä, että hän muka vietti kevytmielistä elämää. Kansa ei aluksi uskonut näitä juttuja. Mutta hovi, joka rakasti skandaaleja ja eli liian kevytmielisesti uskoakseen muiden hyveitä, ahmi niitä suurella mielihalulla.

Käsittämättömässä huolettomuudessaan ei Marie Antoinette edes huomannut, että hän herätti pahennusta; hän ei aavistanut itse kutovansa sitä kangasta, jolle huhujen levittäjät ja herjauskynäilijät saattoivat maalata epäpuhtaan kuvan hänen elämästään. Oopperatanssiaisia piti hän viattomana huvina, joista ei saattanut olla mitään ikäviä seurauksia. Ja kuitenkin on varmaa, että nämä tanssiaisissa käynnit ne juuri vahingoittivat häntä mitä suurimmassa määrässä.

Nuori kuningatar ei tuntenut itseään onnelliseksi ylhäisessä asemassaan, vaan oli mielestänsä vieraampi kuin koskaan ennen uudessa kotimaassaan.

Audienssijuhlallisuudet olivat hänestä väsyttäviä ja inhottavia siinä määrin, että hän juhlallisimmissakin tilaisuuksissa laiminlöi seurustella henkilöitten kanssa, jotka halusivat tulla huomatuiksi ja joilla virka-arvonsa tai ansioittensa perusteella oli oikeus vaatia sitä.

Vakaampi osa hoviväestä asettui ennen pitkää vihamieliselle kannalle nuoren kuningattaren suhteen, ja joka päivä keksittiin aina uusia alentavia kertomuksia hänen yksityisestä elämästään.

Kuningatar katsoi siis olevansa pakotettu muodostamaan oman omintakeisen puolueen, mutta tämän puolueen suhteen oli hän liiaksi avomielinen. Hän tähtäsi sukkeluutensa kärjen naisia vastaan, jotka eivät olleet tarpeeksi iloisia, ja miehiä vastaan, joilta puuttui sekä nuoruutta että kauneutta. Hän päästi seurapiiriinsä miehiä, joiden käytös hovipiirin ulkopuolella herätti yleistä pahennusta, sekä naisia, joita syytettiin siitä, että he viettivät kevytmielistä elämää. Neuvonantajakseen ei hän valinnut kuningasta, jonka omituisuuksista hän usein ja halusta teki pilaa, vaan sen sijaan Artoisin kreivin, joka oli hänen seuratoverinsa myöhään sekä varhain, ratsain sekä vaunuissa kuljettaessa.

Hänen vastustajillaan oli mahtava liittolainen kuninkaan entisessä kotiopettajattaressa, kreivitär Marsanissa, jonka mielipiteillä oli suuri merkitys niin hyvin sen kunnioituksen johdosta, jota hän nautti, kuin sen aseman vuoksi, joka hänellä kauan oli ollut.