Part 4

Hänen luontonsa ei sallinut hänen osottaa kreivittärelle vähintäkään suosiota, se ei sallinut hänen edes alentua lausumaan ainoatakaan sanaa tuolle kelvottomalle naiselle. Kruununprinssi tunsi samaa vastenmielisyyttä isoisänsä rakastajatarta kohtaan, eikä hän salannut sitä enemmän kuin Marie Antoinettekaan.

Rakastajatar otti kruununprinssiparin vihamielisen käytöksen pahakseen. Ja rakastajattaren ystävät, joilla ei ollut kruununprinsessalta mitään toivottavissa, koettivat voimainsa mukaan vahingoittaa häntä joka paikassa. Aavistettiin, että Marie Antoinetten nuorekkaan ulkomuodon takana piili tarmokkuutta. Pelättiin, että hän voimakkaana persoonallisten etevämmyyksiensä, äitinsä neuvojen ja pääministeri Choiseulin kannatuksen kautta, anastaisi itselleen kuninkaaseen nähden valtaa, joka saattoi tulla vaaralliseksi toiselle puolueelle. Alettiin puhua itävaltalaisesta vaikutuksesta, jota olisi vastustettava, ja koetettiin saada Choiseul kukistetuksi.

Kuninkaaseen vaikutti hänen rakastajattarensa, joka useiden turhien yritysten jälkeen vihdoin onnistui aikaansaamaan ministerin eron. Tämän seuraaja, Aiguillonin herttua, totteli sokeasti kreivittären tahtoa; nyt rouva du Barry ja uusi ministeri yhdistetyin voimin nousivat kruununprinsessaa vastaan, jonka asema jo kävi todella arveluttavaksi.

Ministeriltään toiselta sekä rakastajattareltaan toiselta puolen sai kuningas nyt yhtämittaa kuulla valituksia Marie Antoinettea vastaan. Tämä sai hänet vihdoin kyllästymään ja synnytti hänessä kylmäkiskoisuutta kruununprinsessaa kohtaan, jolle hän ensi alussa oli osottanut niin suurta ystävällisyyttä.

Ludvig XV piti lapsistaan ja lastenlapsistaan; mutta hänen rakkautensa heitä kohtaan oli itsekästä. Edellyttämällä, että hän saisi vapaasti heidän puoleltaan harjoittaa irstailujaan ja huvitella itseään miten paraiten taisi, salli hän myös heidän nauttia kaikkea mahdollista vapautta.

Perhekohtaukset olivat hänelle kauhistus. Kuunneltuaan kauvan aikaa kreivitär du Barryn soimauksia kruununprinsessaa vastaan, ei kuningas sentään itse ottanut puhuakseen hänen kanssaan, vaan kutsutti Marie Antoinetten hovimestarinnan luokseen.

Kuningas kiitti kruununprinsessan luonnetta ja eteviä ominaisuuksia, mutta valitti sitä, että hän liiaksi suorapuheisesti kosketteli asioita, joita luuli huomaavansa hänen, kuninkaan, hovissa.

Hovimestarinna siitä kruununprinsessan luo, ja kruununprinsessa riensi kuninkaan puheille. Marie Antoinetten lapsellinen hempeys sai kuninkaan tyytymättömyyden haihtumaan. Kuningas syleili häntä, suuteli häntä kädelle, ja kun Marie Antoinette valitti vastustajiensa häntä kohtaan osottamaa menettelyä, salli kuningas hänen saada oikeutta.

Salajuoni oli siis sillä kertaa rauennut.

Jos kruununprinsessa olisi mennyt kuninkaan luo joka kerta, kun häntä yritettiin mustata, olisi hänellä ollut voimallinen ase vihollistensa kukistamiseksi. Mutta hän oli vielä noitten iällisten prinsessain vaikutuksen alaisena, jotka koettivat jos jonkinlaisilla keinoilla pysyttää häntä loitolla kuninkaasta. Kruununprinsessan karttelevaisuus, joka ei ollut nuoruutta ja kauneutta ihailevan Ludvigin mieleen, valmisti tietä vehkeille.

Myötään kuultiin uusia syytöksiä, myötään tehtiin uusia hyökkäyksiä sen hyvän käsityksen järkähyttämiseksi, mikä maan hallitsijalla hänestä oli.

Eräänä päivänä -- 28. heinäkuuta 1771 -- sai Itävallan lähettiläs käskyn tulla kreivitär du Barryn huoneeseen, jossa kuningas halusi häntä puhutella.

Hämmästyneenä tästä käskystä, joka tuntui hänestä verukkeelta, jolla häntä pakotettiin tulemaan kuninkaan rakastajattaren asuntoon, ei lähettiläs kumminkaan jättänyt käskyä noudattamatta.

Hänet vastaanotti rakastajatar, joka ihan ensiksi vakuutti hänelle ystävyyttään sekä sen jälkeen kertoi, että hänellä, kreivittärellä, oli syytä mitä syvimpään murheeseen.

"Mitä ilkeimmän parjauksen kautta koetetaan minulta riistää kruununprinsessan kunnioitus", sanoi hän; "hän ei anna päivääkään mennä, ettei osoittaisi, miten syvästi hän halveksii minua."

Lähettiläs koetti uskotella, ettei hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä.

Hänen sitä lausuessaan leväytettiin ovi auki ja Ludvig XV tuli näkyviin.

"Tähän asti", sanoi kuningas, "olette ollut Itävallan keisarinnan lähettiläänä. Nyt pyydän teidän olemaan minun lähettiläänäni, ainakin muutaman aikaa."

Ja sitten ryhtyi hän valittamaan kruununprinsessan käytöstä.

Hänestä oli kruununprinsessa viehättävä, mutta ollen nuori ja vilkas sekä naimisissa miehen kanssa, joka ei pystynyt ohjaamaan häntä oikeaan, oli hänen mahdotonta välttää pauloja. Hän antautui ennakkoluuloille ja oikeudettomalle vihalle alttiiksi. Oli silmiinpistävää, miten pahoin hän kohteli henkilöitä, joita kuningas oli seurapiiriinsä ottanut. Moinen käytös oli omiansa virittämään puoluehenkeä hovissa.

"Käykää usein kruununprinsessan luona", jatkoi hän. "Minä annan teille vallan puhua puolestani hänelle mitä ikinä tahdotte. Hänelle annetaan huonoja neuvoja; hänen ei tule millään muotoa seurata niitä."

Kreivi Mercy oli Marie Antoinetteen liiaksi kiintynyt ja näki liian selvästi sen juonien verkon, jota hänen ympärilleen kudottiin, viipyäkseen saattamasta kuninkaan sanoja hänen tietoonsa.

Hän kehotti kruununprinsessaa asettumaan määrätylle kannalle. Jos hän katsoi täytyvänsä osottaa, että hän tiesi mikä asema kreivittärellä hovissa oli -- huomautti kreivi -- niin vaati hänen arvonsa, että hänen tuli kehottaa kuningasta kieltämään tältä naiselta pääsy hänen salonkiinsa. Jos hän sen sijaan tahtoi näyttää, ettei hän muka ollenkaan käsittänyt rakastajattaren asemaa, silloin tuli hänen kohdella rakastajatarta samalla tavoin kuin kaikkia muita hoviväelle esiteltyjä naisia, sekä lausua hänelle joku sana, milloin tilaisuutta siihen tarjoutui.

Neuvo synnytti levottomuutta kruununprinsessan ympäristössä.

Marie Antoinette, joka huolimatta äitinsä varoituksista yhä edelleen kulki Adelaiden talutusnuorassa ja tunsi mitä suurinta vastenmielisyyttä rakastajatarta kohtaan, ei ollut laisinkaan halukas puhuttelemaan häntä. "Tätini eivät sitä suvaitse", ilmoitti hän.

Mutta kreivi Mercyn sekä osaksi puolisonsa kehotuksista taipui kruununprinsessa vihdoin jonkun verran muuttamaan mieltään. Sovittiin siten, että lähettiläs eräissä hovikemuissa lyöttäytyisi puheisiin jalkavaimon kanssa; kruununprinsessan piti silloin astua esiin ja lausua parisen sanaa.

Joutui ilta. Kaikki sujui alussa toiveita myöten. Mercy astui madame du Barryn luo, ja Marie Antoinette lähti kierrokselleen ympäri salonkia.

Hän läheni sitä paikkaa, missä kreivitär seisoi, kun kruununprinsessa Adelaide, joka ei hetkeksikään päästänyt häntä näkyvistään, äkkiä korotti äänensä.

"Meidän on jo aika lähteä. Tule!" huudahti hän.

Kuultuaan tämän kolean äänen, kruununprinsessa joutui kokonaan ymmälle. Hämillään riensi hän pois, eikä aiotusta lähentymisestä tullut mitään.

"Neuvoillanne ei ole mitään tehoa", lausui kuningas kreivi Mercylle; "minun on välttämätön tulla teille avuksi."

Ludvig XV oli tyytymätön, hänen rakastajattarensa loukkaantui. Mercy säikähtyi ja alkoi peljätä, että hallitsijan viha saattaisi hänet ryhtymään tuhoa tuottaviin toimenpiteisiin. Tätä ehkäistäkseen kääntyi hän Maria Teresian puoleen ja pyysi keisarinnan ottamaan asian hoimiinsa.

Keisarinna keskusteli parhaillaan Preussin ja Venäjän kanssa Puolan ensimäisestä jakamisesta. Hänen jalomieliselle luonteelleen oli ylen vaikeata suostua ottamaan osaa poliittiseen tekoon, joka hänen omien sanojensa mukaan "heitti häpeätahran koko hänen hallitustoimiinsa". Vaikka kreivi Kaunitz ja hänen oma poikansa Josef koettivat saada häntä siihen taipumaan, halusi hän omasta puolestaan viivyttää asiata.

Uuden liiton solmiminen Ranskan ja Itävallan välillä näytti hänestä olevan ainoa keino, jolla tämä saattoi tapahtua. Hänellä oli sen vuoksi täysi syy kehottaa Marie Antoinettea osottautumaan suosiolliseksi sille puolueelle, jolla sillä kertaa oli valta käsissään.

Hän ei siihen aikaan ollut koskaan maininnut tyttärelleen kreivitär du Barrya. Mutta nyt purki hän koko nuhteiden tulvan yhtäkkiä Marie Antoinetteen. Hän ilmaisi tässä käsityskannan, joka oli ristiriidassa hänen oman mielenlaatunsa kanssa, sillä muutoin piti hän aina erittäin tarkkaa huolta siitä, että kansalla olisi mitä korkeimmat ajatukset hänen siveellisistä periaatteistaan.

Madame du Barrylla oli koko se julkeus, joka tavallisesti on sen ihmisluokan tuntomerkkinä, josta hän oli alkuisin. Artoisin kreivin häissä hän oli aikaansaanut saman pahennuksen kuin aikaisemmin kruununprinssin häissä: hän oli julkisesti aterioinut yhdessä koko kuninkaallisen perheen kanssa; ja hän oli siinä tilaisuudessa puettu koristuksiin, joiden arvo nousi viiteen miljoonaan frangiin. Iltaseuroissa kuninkaan luona meni hän niin pitkälle hävyttömyydessään, että istuutui kruununprinssin viereen. Käyntinsä kruununprinsessan luona uudisti hän kahta taajempaan. "Jos keisarinna näkisi miten hän käyttäytyy, antaisi hän varmaan minulle anteeksi", sanoi Marie Antoinette; "niin kärsivällistä ei ole, joka voisi sitä sietää."

Sen sijaan että olisi kohtuudella opastanut tytärtään, kirjoitteli Maria Teresia hänelle kiivaita ja käskeviä kirjeitä.

Tehdäkseen keisarinnalle mieliksi, lausui kruununprinsessa vihdoinkin sanasen, joka saattoi näyttää kreivitär du Barrylle aiotulta.

Kreivi Mercy oli siitä varsin hyvillään, mutta hänen ilonsa ei ollut pitkällinen.

"Olen puhutellut häntä kerran", sanoi Marie Antoinette, "mutta olen varmasti päättänyt, etten tee sitä toiste. Se ihminen ei enää toiste kuule minun ääneni kaikua."

Marie Antoinetteen nähden oli jo ääretön uhraus, että hän oli yhden ainoan kerran puhutellut olentoa, jota hän niin syvästi halveksi. Hänen mielestänsä tämän uhrin olisi pitänyt riittää täydellisesti tyydyttämään äitiä sekä lähettilästä.

"Minä en epäile", kirjoitti hän sen johdosta äidille, "että Mercy on kertonut teille käytöksestäni uudenvuoden päivänä ja toivon, että teidän majesteettinne on minuun tyytyväinen. Uskokaa minua, minä olen alati kernas uhraamaan ennakkoluuloni ja vastenmielisyyteni niin kauan kuin ei minulta vaadita jotakin halpamaista ja häpeällistä. Olisi elämäni onnettomuus, jos eripuraisuutta syntyisi sukujemme välillä. Sydämeni on aina perheeseeni kiintynyt, ja minun olisi vaikea siinä tapauksessa täyttää velvollisuuksiani täällä. Tämä ajatus kauhistaa minua. Minä toivon, ettei sitä koskaan tapahdu ja etten ainakaan minä anna aihetta siihen."

Maria Teresia katsoo näiden rivien ilmaisevan jonkinlaista tottelemattomuutta tyttärensä puolelta ja vastaa mielikarvaudella:

"Luuletko, että minä ja ministeri antaisimme sinulle neuvoja, jotka sotisivat kunnian vaatimuksia tai arkaluontoisintakaan siveydentuntoa vastaan? Mitähän muita pyyteitä minulla voisi olla kuin sellaisia, jotka samalla tarkoittavat sinun hyvääsi ja maasi parasta, kruununprinssin ja sinun yhteistä onnea? -- Ken saattaa sinua paremmin neuvoa, ken enemmän ansaitsee luottamustasi kuin ministerini, joka tarkoin tuntee koko valtion ja ne välikappaleet, jotka siinä toimivat?"

Keisarinna muistuttaa Marie Antoinettea siitä, että kun hänellä ei ole toivoa saavuttaa onneansa kasvojensa kautta, jotka eivät ole niin erittäin kauniit, tahi loistavien luonnonlahjojen kautta, joita hänellä ei suinkaan ole, niin älköön hän odottako saavuttavansa menestystä muulla kuin sydämensä hyvyydellä ja olemalla edelleen kelpo saksalainen nainen, mistä hänen aina tulee olla ylpeä.

Näistä kirjeistä puhuu enemmän hallitsijatar kuin äiti, joka missään tapauksessa ei hemmottele lastaan piloille.

Versaillesissa syytettiin kruununprinsessaa siitä, että hän liiaksi ajatteli Wieniä; Wienin hovissa sen sijaan epäiltiin häntä siitä, ettei hän tarpeeksi kiinnittänyt mieltään lapsuutensa kotiin.

Turhaan kokivat äiti ja kreivi Mercy saada häntä luopumaan vihamielisestä kannastaan kuninkaan rakastajattareen nähden. Turhaan koki Aiguillonin herttua kehottaa häntä kohtelemaan kreivitärtä vähemmin halveksivasti. Turhaan koki nyt itse prinsessa Adelaidekin, joka oli ruvennut lähestymään toista puoluetta, pakottaa veljensäpojan vaimoa seuraamaan hänen jälkiään. Eivät ranskalaiset vaikutukset enempää kuin saksalaiset kehotuksetkaan saaneet hänen tunteitaan kreivitär du Barrya kohtaan muuttumaan. Kun kuninkaan jalkavaimo kerran käytti tilaisuutta hyväkseen esittääkseen erään vastanaineen sukulaisensa hovissa, ei hän saanut houkutelluksi sanaakaan kruununprinsessan suusta oman itsensä tai sukulaisensa hyväksi. Ja kun prinsessa Adelaide koetti saada häntä taipumaan, vastasi Marie Antoinette:

"Kehotan teitä, täti, pysymään erillänne Aiguillonin vehkeistä; hän on huono ihminen."

6.

Kruununprinssiparin tulo Pariisiin. -- Ludvig XV kuolee.

Lukuunottamatta hovia, joka oli kovasti huvitettu siitä, sekä muutamia sanomalehtiä, jotka täyttivät palstojaan hovin häväistysjutuilla, ei Ranskassa yleensä pidetty sanottavasti lukua Marie Antoinetten ja kreivitär du Barryn välisistä riidoista.

Sen sijaan Ranska ei enää tiennyt kelle se omistaisi perinnäisen rakkautensa kuningassukuun. Niin omisti se kaikesta sydämestään sen kauniille kruununprinsessalle. Vielä uskottiin hänen hyvyyteensä ja siveyteensä. Hän oli loistava tähti, jonka puoleen kaikkien katseet kääntyivät.

Oli tapana, että Ranskan kruununprinssi ja -prinsessa määrättynä päivänä juhlallisesti saapuivat pääkaupunkiin.

Juonet olivat tehneet sen, että pääkaupunkiin tulo tällä kertaa oli lykkäytynyt kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen.

Kun Ludvig ja Marie Antoinette kesällä 1773 lopultakin saapuivat, oli ihastus sanomaton.

Teille, jota kruununprinssiparin tuli matkata, oli kerääntynyt niin sankkoja ihmisparvia, että juhlavaunut tuskin pääsivät liikkumaan. Riemuporteilla ja kukilla koristetut kadut antoivat koko kaupungille juhlallisen leiman. Kaikkialla raikui innostuneita eläköönhuutoja. Tungettiin vaunujen luo, tartuttiin Marie Antoinetten käsiin, suudeltiin niitä, melkein tapeltiin siitä, ken saisi niitä koskettaa. Siunauksia ja onnentoivotuksia sateli ylenmäärin, eikä väsytty tarkastelemasta häntä ja kuulemasta hänen äänensä sointua. Taputettiin käsiä, huiskutettiin nenäliinoja, hatut lensivät ilmaan.

Marie Antoinettelta riitti jokaiselle hymyily, tervehdys, säteilevä katse kauniista silmistään.

"Teitä ilahuttaa nähdä meitä", lausui hän vaunujen ympärillä olijoille, "me olemme myöskin hyvin iloiset nähdessämme teitä."

Hallien myyjättäret, jotka onnitteluineen olivat tulleet nuorta paria vastaan, kutsuttiin aamiaiselle Tuilleriain konserttisaliin. Linnassa, puistossa, kaikkialla oli ihmisiä ahdinkoon asti. Astuessaan ulkoparvekkeelle kruununprinsessa hieman pelästyi niitä mahdottomia ihmisparvia, jotka vyöryivät hänen jalkojensa juuressa.

"Madame", sanoi Pariisin pormestari, "toivon ettei teidän puolisonne siitä pahastu, mutta tuolla alhaalla seisoo kaksisataatuhatta ihmistä, jotka ovat rakastuneet teidän kuninkaalliseen korkeuteenne."

Kruununprinssi ei ollut mustasukkainen. Kansanjoukon ihastus, hänen vaimonsa sulous vaikuttivat häneenkin; hän sai karkoitetuksi tavanomaisen ujoutensa ja vastasi luontevasti ja arvokkaasti hänelle pidettyihin puheisiin.

Marie Antoinette ei kyennyt pidättämään ilokyyneliään.

Hän tarttui miehensä käsivarteen ja käyskeli hänen kanssaan ihmisjoukkojen keskellä. Ei ollut kukkia riittämään asti heidän päälleen viskata, ei ollut ääntä kylliksi lausua heitä tervetulleiksi. "Hyvä, kiltti kansa", toisti kruununprinsessa ehtimiseen.

Ludvig XV, joka oli kokonansa menettänyt kansan kunnioituksen ja rakkauden, odotti Versaillesissa kärsimättömästi lastenlasten takaisin tuloa.

"Olin levoton teidän tähtenne, lapset", sanoi hän, "kai te nyt olette aika lailla väsyneet."

"Tämä on ihanin päivä elämässämme", vastasi Marie Antoinette, ja lisäsi hienotunteisesti, vanhaa kuningasta tarkottaen:

"Pariisilaiset kai paljon pitävät teidän majesteetistanne, koska he meidän tulomme tähden ovat ryhtyneet niin suuriin puuhiin."

Riemullisen Pariisiin tulon jälkeen tuli kruununprinsessalle paremmat olot. Suhde nuoren avioparin välillä kävi niinikään lämpöisemmäksi. Ludvig alkoi tuntea viehätystä nuoreen vaimoonsa, ja kruununprinsessa alkoi pitää arvossa miehensä kunnioitettavaa luonnetta.

Silti lienee harvoin nähty katkerampaa ivaa kuin milloin kohtalo oli nämä kaksi yhteen saattanut; ja tuskinpa tavattanee luonteita, jotka edustivat suurempia vastakohtia kuin heidän.

Oli kuin tuli ja vesi olisivat tehneet liiton; tässä yhtyivät ei ainoastaan vastakkaiset luonteet, vaan vieläpä vastakkaiset rodut, vastakkaiset makusuunnat, vastakkaiset mielipiteet, mielihalut ja tunteetkin.

Marie Antoinette oli lämmin ja vilkas; Ludvig oli hidas ja kylmä. Jälkimäinen oli vaitelias, edellinen puhui liiaksi. Kruununprinsessan esiintymistapa oli luonteva ja siro, kruununprinssin oli kömpelö ja kulmikas.

Ei edes hänen hyvyytensäkään voinut Marie Antoinettea viehättää. Se oli raakaa, töykeätä, tympeyttävää hyvyyttä; siitä puuttui tunteellisuutta, johon Marie Antoinette pani arvoa. Ruhtinaasta, jolla ei ollut selvästi halua muuhun kuin sepäntyöhön, joka kulutti päivänsä yhdessä sepänsälli Gamainin kanssa, hän turhaan haki sekä haaveksimaansa puolisoa että Ranskan tulevaa kuningasta.

Kruununprinssin täydellinen välinpitämättömyys omasta persoonastansa ennen kaikkea vaikutti kovin vieroittavasti hänen nuoreen vaimoonsa. Eräänä päivänä moittii Marie Antoinette katkerasti häntä siitä, että hän oli likainen ja liiaksi huolimaton vaatetuksessaan.

Ludvig otti ensin pahakseen, mutta apeutui sitten itkemään. Marie Antoinetten kävi sääliksi, että oli pahoittanut hänen mieltään. Hänkin rupesi itkemään, ja sen jälkeen he sopivat keskenään.

"Pidätkö minusta?" kysyi kruununprinssi häneltä toiste.

"Kyllä", vastasi Marie Antoinette; "minä pidän todella sinusta, -- sitä et saa epäillä. Mutta vielä enemmän sinua kunnioitan."

Kruununprinssiä miellytti hänen naiivi suoruutensa ja niin muuttui hän vähitellen hieman suopeammaksi.

Myöskin hovipiirissä tuli Marie Antoinettelle mieluisampi olo.

Muutamain kiihkoisain vihanpurkausten jälkeen olivat vanhat prinsessat näennäisesti ja joksikin aikaa luopuneet vainoomisistansa. Toiset kuninkaallisen perheen jäsenet koettivat liehitellä tulevaa kuningatarta. Lakkasipa madame du Barrykin juonimasta ja kantelemasta.

Hän huomasi ehkä itse, ja lienevät toisetkin hänelle huomauttaneet, että kuningas oli iällinen ja ettei nuoreen kruununprinssipariin nähden liian kireissä suhteissa oleminen saattanut olla kreivittärelle hyödyksi.

Ludvig XV oli jo pitkät ajat ollut muukalaisena omassa valtakunnassaan. Turhaan koki hänen lemmittynsä matkojen ja juhlien kautta hankkia hänelle mielen huviketta; mitään iloa ei ollut enää olemassa hänelle, joka oli saanut maistaa kaikkia ja jonka oli ollut niin helppo saada mielihalunsa tyydytetyksi.

Hänen ruumiinsa oli irstailemisen kautta turmeltunut, kun hän huhtikuussa 1774 sairastui rokkoon.

Lääkäri ilmoitti hänelle, että nyt oli aika hänen ajatella tulevata elämää. Hänen jumalanpelkonsa heräsi, ja kreivitär du Barrya kehotettiin poistumaan kuninkaallisesta linnasta.

Tieto hänen vaarallisesta taudistaan vastaanotettiin Pariisissa melkein iloa lähentelevällä välinpitämättömyydellä. Kunnianhimoiset hovissa eivät sensijaan vielä tienneet, pitikö heidän edelleen luottaa laskevaan aurinkoon vai oliko viisaampaa kääntää kasvonsa nousevaa aurinkoa kohti.

Kun saatiin tietää, että hänen kuolemansa oli melkein varma, oli kuin tuulispää olisi pyyhkäissyt pois hovimiehet Versaillesista. Sen sijaan riensi kansa linnaan, toivoen saavansa kuulla, että tila oli käynyt huonommaksi.

Ludvigia vaivasi kuoleman kauhu ja mitä hirmuisimmat tuskat. Väliin kätki hän kasvonsa päästäkseen näkemästä jotakin, väliin työnsi hän luotaan ristin, jota hänelle ojennettiin, huutaen ettei hän ollut ansiollinen kajoomaan Kristuksen ristiin. Väliin katsoa tuijotti hän tuskaisesti taivasta kohden, otti käteensä ristin, puristi sitä sydäntään vasten ja suuteli sitä katuvaisena ja polttavia kyyneliä vuodattaen.

Vasta kun lääkärit olivat kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ryhtyneet suojellakseen itseään tarttumalta, astuivat he vastahakoisesti hänen makuuhuoneeseensa. Useat saivat taudin pelkästään siitä, että kulkivat ulkopuolella olevan eteiskäytävän läpi. Erääseen hovimieheen, joka oli raottanut ovea ja parin minuutin ajan katsellut kuningasta, tarttui tauti ja hän kuoli.

Töin tuskin saatiin palvelijat menemään sisään. Muuan hovivirkamies näki käskyläispojan, joka vuodatti kyyneliä.

"Sinä kai itket herraasi?" kysyi hän.

"Kuningastako? En suinkaan", vastasi poika. "Itken toveri raukkaani, jolla ei ollut rokkoa. Nyt hän saapi sen ja kuolee ihan varmaan."

Kuninkaan kehotuksesta pysyivät kruununprinssi ja kruununprinsessa poikessa; hänen tyttärensä ja muutamat harvat palvelijat olivat ainoat, jotka ympäröivät hänen kuolinvuodettaan. Vaikka hoviväki ja ystävät hylkäsivät hänet, eivät prinsessat Adelaide ja Louise hetkeksikään väistyneet hänen vuoteensa luota. He rohkaisivat hänen mieltään rukouksillaan, he vahvistivat häntä alttiilla rakkaudellaan, he tarjosivat hänelle apunsa mitä vastenmielisimmissä olokohdissa, ollen itse varmalle tartunnalle alttiina.

Turhaan pyysivät lääkärit heitä poistumaan vaarallisen kuolinvuoteen luota, turhaan yhtyi kuningas heidän pyyntöihinsä; prinsessat pysyivät paikoillaan.

Palava kynttilä asetettiin yhteen linnan ikkunoista merkiksi siitä, että kuningas eli.

Toukokuun kymmenentenä päivänä kello neljän, viiden vaiheilla iltapäivällä veti hän vihdoinkin viimeisen henkäyksensä. Kynttilä sammutettiin, ja ulkona odottavat tiesivät silloin, että Ludvig XV oli kuollut.

Kaikki, jotka suinkin pääsivät, pakenivat kuninkaallisesta asunnosta. Hovimenojen ohjaaja ja pari muuta hovivirkamiestä olivat ainoat jälelle jääneet. Heidän virkavelvollisuutensa vaati heitä pitämään huolta siitä, että valtiaan jäännökset saatettiin hautaan.

Ruumis käärittiin sukkelasti hurstiin ja paiskattiin kolmikertaiseen sinkki- ja tammiarkkuun; kaksi kadunlakaisijaa olivat ainoat, jotka saatiin tämän toimen suorittajiksi.

Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta tunki kirstusta niin väkevä rutonhaju, että saapuvilla olevat papit tarvitsivat avukseen kaiken uskonnon voiman, voidakseen tiehensä livistämättä sitä kestää.

Sydän-yöllä vietiin kuollut ruumis metsästysvaunuissa Saint-Denisin kuninkaanhautaan. Jotkut myöhästyneet yökulkijat, jotka tulivat tien varrella olevista ravintoloista, tervehtivät kokkapuheilla ja juomalauluilla hallitsijaa hänen viimeisellä retkellään.

"Ludvig XV", lausui joku irvihammas, "maksoi paperirahalla syntyessään; hän antoi meille sotia, kun varttui mieheksi, nälänhädän, kun tuli vanhaksi, ja ruton, kun kuoli."

7.

Valtaistuimelle nousu. -- Hovin seuratavat. -- Kreivitär de Noailles. -- Apotti Vermond.

Ei kukaan Ranskan kuninkaista ole ollut vähemmin kunnianhimoinen kuin se hyvänsuopa nuorukainen, sepänammatissa mustuneine käsineen, joka Ludvig XV:nnen kuoltua nousi valtaistuimelle. Hän katsoi suuruutta taakaksi, jota hän ainoastaan kristillisen nöyryyden avulla jaksoi kantaa.

Kun häntä isänsä kuollessa ensi kerran kutsuttiin "dauphiniksi", kalpeni hän ja pyörtyi. "Armas Ranska", sanoi silloin Ludvig XV, "sinulla on kuninkaana ukko ja kruununprinssinä lapsi."

Kun Ludvig XV oli heittänyt henkensä, kokoontui kuningasperhe linnan kappeliin. Sillä aikaa kuin lapset ja lastenlapset rukoilivat kuolleen puolesta, nousi hirveä rajuilma. Sadekuurot piiskoivat ikkunaruutuja. Tuuli sammutti vahakynttilät. Ukkosen jymähtely esti papin äänen kuulumasta.

Kreivitär de Noailles ja apotti Vermond olivat ensimäiset, jotka vanhan valtiaan kuoltua riensivät tervehtimään kruununprinssiä ja kruununprinsessaa Ranskan kuninkaana ja kuningattarena, mutta he kohtasivat nuoren parin kyynelten ja tuskan vallassa.

"Oi, Jumalani!" huudahtivat he molemmat polvistuen, "me olemme liian nuoret voidaksemme hallita."

Se oli sydämen huutoa, mutta samalla myöskin järjen ääntä, sillä vielä he eivät olleet läheskään kypsyneet sitä asemaa varten, johon heidän nyt oli astuminen.