Part 37
Mutta tämän tähden hänet jo seuraavana päivänä erotettiin ja toinen määrättiin hänen sijaansa. Hänet heitettiin vankilaan ja mestattiin sittemmin.
Kun jutun käsittelyn oli määrä jatkua seuraavana aamuna, ei ainoastaan oltu ryhdytty niiden vangitsemiseen, jotka olivat osottautuneet myötätuntoisiksi Marie Antoinettea kohtaan, vaan vieläpä estettiin oikeuspaikkaan pääsemästä muita kuin sellaisia, joiden kasvot ilmaisivat hurjaa ihastusta hänen onnettomuutensa johdosta.
Lokakuun 15. päivä oli hänen kärsimystensä viimeinen; seuraava jo toisi hänelle vapautuksen: kuoleman.
Todistajat kutsuttiin uudestaan esiin, niiden joukossa entinen sotaministerikin. Hän kumartaa Marie Antoinettelle yhtä syvään kuin ennen oli tehnyt Versaillesissa. Häneltä kysytään tunteeko hän syytetyn.
"Kyllä", vastaa hän, kumartaen jälleen syvään Marie Antoinettelle, "minulla on kunnia tuntea kuningatar."
Vihdoin on kuulustelu päättynyt, todistajat eivät ole voineet näyttää hänen syyllisyyttään.
Kysytään, onko hänellä todistajain lausuntojen johdosta mitään muistuttamista.
Hän vastaa: "Eilen en tuntenut todistajia enkä tiennyt, mistä minua tultaisiin syyttämään. Minä lopetan huomauttamalla, että olin vain Ludvig kuudennentoista vaimo ja että olin pakotettu toimimaan hänen tahtonsa mukaisesti."
On tällä välin tullut ilta. Molemmat asianajajat, jotka muodon vuoksi ovat syytetyn puolustajiksi määrätyt, nousevat sijoiltaan. Chauveau-Lagarde ottaa ensin puhuakseen, sitten puhuu Fronson-Ducaudray. Molempien puhe huokuu kauttaaltaan innostusta ja vakuutuksen voimaa.
"Kuinka mahdattekaan olla väsynyt, monsieur Chauveau-Lagarde", kuiskaa Marie Antoinette puolustajalleen. "Olen teille suuresti kiitollinen vaivastanne."
Läsnäolijat kuulevat nämä sanat, ja kuningattaren puolustaja vangitaan hänen näkyvissään.
Puheenjohtaja luo yleiskatsauksen asiain menoon, ja tämä yleiskatsaus muodostuu hänen suussaan vihaiseksi syytökseksi, joka on omiaan näyttämään valamiehille mitä heiltä odotetaan. "Ranskan kansa se syyttää Marie Antoinettea", sanoo hän.
Kuvattuaan muutamin, mitä katkerinta vihaa uhkuvin sanoin syytetyn julkista elämää, esittää hän seuraavat kysymykset:
1) "Onko todistettu, että on ollut olemassa vehkeileviä suhteita ulkovaltojen ja muiden tasavallan vihamiesten kanssa, suhteita, joiden tarkoituksena on ollut rahoilla avustaa maan vihollisia, tehdä heidän hyökkäyksensä Ranskaan mahdolliseksi ja helpottaa heidän sotajoukkojensa onnistumista?"
2) "Onko todistettu, että Itävallan Marie Antoinette, Ludvig Capetin leski, on ylläpitänyt tällaisia suhteita ja että hän on ottanut osaa näihin salahankkeisiin?"
3) "Onko todistettu, että on ollut olemassa salaliitto, jonka tarkoituksena on ollut saada aikaan sisällinen sota ja sen kautta kukistaa tasavalta?"
4) "Onko todistettu, että leski Capet on ollut tässä salaliitossa osallisena?"
Valamiehet poistuvat ja neuvottelevat noin tunnin ajan. Kaikki vastaavat näihin kysymyksiin myöntävästi.
Kuolemantuomio julistetaan.
Se vastaanotetaan yleisön puolelta hiiskumattomalla äänettömyydellä.
Marie Antoinette pysyy liikkumattomana; vain tuokion ajan näkyy hämmästys kuvastuvan hänen kasvoillaan. Sen jälkeen lähtee hän oikeussalista, otsa kohotettuna ja suomatta tuomareille enempää kuin kenellekään läsnä olevista katsettakaan.
[Chauveau lausuu muistokirjoitelmissaan, että kuningatar oli hämmästyksestä menehtyä ja että hän viimeiseen asti oli toivonut pelastuvansa. Mutta vaikka tämä onkin hänen puolustajansa kertomaa, näyttää silti kaikki viittaavan siihen, että kuningatar jo aikaa sitten oli luopunut kaikista turhista toiveista. Joka tapauksessa on hänen heikkoutensa ollut vain tuokion kestävä ja hänen hämilläolonsa tuskin huomattava. "Le Moniteur" ja "Le Bulletin du Tribunal révolutionaire" kertovat molemmat yhtäpitävästi, ettei vähintäkään mielenliikutusta voinut lukea kuolemaan tuomitun kasvoista, ja Chauveau-Lagarde kirjoittaa itse: "Hän ei osottanut vähintäkään pelon, mielenkarvauden tai heikkouden merkkiä."]
16.
Kuningattaren testamentti. -- Kuolemaantuomitun viimeinen päivä.
Kello neljä aamulla Marie Antoinette palasi koppiinsa.
Ensi kertaa Conciergeriessä oloaikanaan jätettiin hänet yksin; molemmat santarmit jäivät oven ulkopuolelle.
Bault oli varmaan saanut käskyn antaa hänelle kirjoitusneuvot, jos hän niitä haluaisi; sillä heti kun kuningatar pyysi niitä, toi Bault hänelle kynän, mustetta ja paperia.
Kuningatar istahti nyt ja kirjoitti mainion kirjeensä prinsessa Elisabethille, jota kirjettä on kutsuttu "Marie Antoinetten testamentiksi".
"Lokak. 16. p. kello 4 1/2 aamulla.
Sinulle, rakas sisareni, osotan minä nämä viimeiset rivit. Minut on vastikään tuomittu kuolemaan, ei häpeälliseen kuolemaan -- sillä semmoinen on se ainoastaan rikoksentekijöille -- vaan yhdistettäväksi veljesi kanssa. Syytönnä kuten hän, toivon viimeisinä hetkinäni voivani osottautua yhtä lujaksi kuin hän. Minä olen levollinen, niinkuin on se, jota ei omatuntonsa soimaa mistään. Minua kovasti surettaa, että minun täytyy jättää lapsiraukkani. Sinä tiedät, että elin yksinomaan heidän tähtensä, heidän tähtensä ja sinun, hyvä ja rakas sisareni, sinun, joka ystävyydestä olet uhrannut kaikki ja jäänyt meidän luoksemme. Millaiseen tilaan jätänkään teidät!
Puolustuspuheesta jutun käsittelynalaisena ollessa olen saanut tietää, että tyttäreni on sinusta erotettuna. [Tämä oli väärinkäsitys kuningattaren puolelta.] Lapsi raukka! En tohdi kirjoittaa hänelle, sillä hän ei koskaan saisi kirjettäni. En tiedä edes, joutuuko tämäkään kirje sinun käsiisi. Ota vastaan siunaukseni molempain lasteni hyväksi. Toivon heidän kerran, kun he tulevat suuriksi, tulevan jälleen yhdistetyiksi kanssasi ja saavan silloin nauttia sinun hempeää huolenpitoasi. Suokoon Jumala heidän muistavan, mitä niin usein olen teroittanut heidän mieleensä: että tarkka velvollisuuksien täyttäminen on elämän vankin perustus ja että heidän keskinäinen rakkautensa ja luottavaisuutensa on luova heidän onnensa. Ymmärtäköön tyttäreni, että hänen, vanhempana ollen, alati on auttaminen veljeänsä neuvolla ja työllä. Saattakoon hänen rakkautensa hänet käsittämään sen! Ja osottakoon poikani aina sisarelleen sitä huolenpitoa ja auttavaisuutta, johon hellyys häntä velvoittaa. Tulkoot he lopuksi tietämään, että millaiseen asemaan he joutunevatkin, eivät he milloinkaan tunne totista onnea ilman yksimielisyyttä. Ottakoot he meistä esimerkkiä! Kuinka lohdullinen onkaan keskinäinen rakkautemme ollut meille onnettomuutemme päivinä! Onnen päivinä on ystävän kanssa jaettu ilo kaksinkertainen -- ja mistäpä löytää armaamman ja kalliimman ystävän kuin juuri omasta suvustaan. Älköön poikani vihdoin unohtako isänsä sanoja, jotka minä vielä kerran toistan: 'Hän ei saa koskaan yrittää kostaa meidän kuolemaamme'.
Minun täytyy nyt puhua kanssasi eräästä sydämelleni varsin tuskallisesta asiasta. Tiedän, miten paljon tuo lapsi on aiheuttanut sinulle surua. Anna hänelle anteeksi, rakkahin sisar; ajattele hänen vähäistä ikäänsä ja ajattele, miten helposti saa lapset sanomaan mitä tahtoo, jopa sellaistakin, jota he eivät lainkaan ymmärrä. Toivon sen päivän koittavan, jolloin hän sitä selvemmin käsittää rakkautesi arvon.
[Marie Antoinette viittaa tässä siihen häpeälliseen selitykseen, johon Ludvig XVII lapsellisessa viattomuudessaan oli saatu viekotetuksi. Tunnettua on, kuinka kovin äiti raukka pelkäsi, että inhottavat sanat, jotka oli pantu lapsen suuhun, lankeaisivat raskaasti prinsessa Elisabethin sydämelle.]
Vielä on minun uskottava sinulle viimeiset ajatukseni. Olisin tahtonut panna ne paperille silloin kun oikeusjuttu minua vastaan alkoi. Mutta paitsi sitä ettei minun sallittu kirjoittaa, päättyi oikeudenkäynti niin pian, etten totisesti saanut siihen aikaa.
Minä kuolen katoolisessa, apostolisessa ja roomalaisessa uskossa, joka on ollut esivanhempieni usko, jossa minua on kasvatettu ja jota aina olen tunnustanut. Minulla ei ole odotettavissa mitään hengellistä lohdutusta, sillä en tiedä tokko täällä on sitä uskoa tunnustavia pappeja, ja heidän olisi sitä paitsi vaarallistakin astua jalallaan paikkaan, jossa minä nyt olen. Vilpittömin sydämin rukoilen Jumalalta anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, jota mahdollisesti olen tehnyt siitä asti kuin silmäni näkivät päivän valon. Toivon, että Hän hyvyydessään kuulee viimeiset rukoukseni sekä kaikki ne, jotka ennen olen Hänelle lähettänyt anoen, että Hän sulkisi sieluni armoonsa ja laupeuteensa.
Minä pyydän kaikilta, joita tunnen, ja erittäinkin sinulta, sisareni, anteeksi sitä surua, jota vasten tahtoani olen teille tuottanut. Minä annan kaikille vihamiehilleni anteeksi sen pahan, mitä he ovat minulle tehneet. Lähetän tädeilleni sekä kaikille veljilleni ja siskoilleni jäähyväiseni. Minulla oli ystäviä; ajatus olla heistä ainaiseksi erotettu, ja ajatus, mitä levottomuutta he ovat minun tähteni kokeneet, on tuottanut minulle surua, joka seuraa minua hautaan. He saavat ainakin tietää, että olen ajatellut heitä viimeiseen saakka.
Hyvästi, hyvä ja hellä sisareni! Kunpa kirjeeni joutuisi sinun käsiisi! Ajattele aina minua! Syleilen kaikesta sydämestäni sinua sekä armaita lapsiraukkojani. Oi, Jumalani, miten sydämeenkoskevaa on jättää teidät ainaiseksi!
Hyvästi! -- -- Hyvästi! -- En saa nyt ajatella muuta kuin hengellisiä tarpeitani. Kun en ole vapaa toimimaan tahtoni mukaan, tuodaan ehkä luokseni pappi. Mutta täten ilmoitan, etten puhu hänelle sanaakaan ja että kohtelen häntä kuin ventovierasta."
Bault astui sisään; kuningatar oli itkenyt kirjoittaessaan. Ja ennenkuin hän ojensi kirjeen portinvartijalle, peitti hän sitä jälleen suuteloillaan ja kyynelillään.
Kirje ei koskaan joutunut prinsessa Elisabethin käsiin.
Näyttää siltä kuin santarmit olisivat ikkunasta pitäneet silmällä mitä kopissa tapahtui, sillä Baultin tullessa ulos pyysivät he saada kirjeen nähdäkseen. Portinvartijan oli pakko jättää se Fouquier-Tinvillelle, joka säilytti sitä kotonaan sen sijaan, että olisi jättänyt sen Templeen. Täältä sen löysivät hallituksen lähetit, kun nämä useita vuosia sen jälkeen saivat toimekseen tarkastaa hänen papereitaan. Kirje liitettiin häntä vastaan vireille pantua juttua koskeviin asiakirjoihin.
Erään luotettavan henkilön välityksellä jätettiin se vihdoin v. 1816 kuningas Ludvig XVIII:nnelle. Marie Antoinetten niin kutsuttu "testamentti", jonka Fouquier-Tinville, Guffroy, Massieu, Legot ja Leceintre ovat allekirjoittaneet, säilytetään nykyään Ranskan valtioarkistossa. Paperilla huomaa vieläkin hänen kyyneltensä jälkiä.--
Baultin poistuttua kävi Marie Antoinette polvilleen ja rukoili kauan ja hartaasti. Saint-Marguériten seurakunnan kirkkoherra, joka istui vangittuna vastapäisessä kopissa, ojensi kätensä häntä kohden ja antoi hänelle loitolta siunauksensa.
Kuningatar nousi jälleen, kävi täysissä pukimissaan vuoteelleen ja kääri peitteen jalkojensa ympäri; ja Jumala soi hänelle muutaman tunnin rauhaisan unen.
Vihdoin koitti päivä.
Portinvartijan tytär tuli sisään auttaakseen kuningatarta. Tämä makasi silloin vielä vaate päällä vuoteellaan. Kynttilä oli palanut loppuun.
Kuningatar nousi, söi palasen leipää ja linnunsiiven, jotka nuori tyttö oli tuonut muassaan, ja sitten ryhtyi hän muuttamaan pukua.
Hän pani ylleen toisen paidan. Viime kuukausina oli häntä vaivannut alituinen verenjuoksu; verisen paidan, jonka hän riisui yltään, kätki hän erääseen kopin nurkkaan.
Hän pani nyt jalkaansa mustat sukat ja mustat korkeakantaiset kengät. Hän puki ylleen valkoisen leningin, jota hän ennen aikaan oli käyttänyt aamupukuna, sekä valkoisen, mustilla ruusukkeilla varustetun kampauskaavun. Valkoinen kaulahuivi täydensi hänen pukunsa. Lopuksi leikkasi hän poikki hiuksensa ja pani päähänsä lenonkimyssyn ilman nauhoja.
Kopin ovelle koputettiin. Muuan perustuslaillinen pappi, Firard seisoi oven takana ja pyysi saada kuulla hänen synnintunnustuksensa.
Kuningatar kieltäytyi ripittämästä itseään hänelle. Hänen mielipiteensä mukaan oli kirkollinen hajaannus, joka oli suureksi osaksi perustuslaillisten pappien aiheuttama, vallankumouksen suurimpia kirouksia.
"Kiitän teitä", sanoi hän, "mutta uskontoni kieltää minua vastaanottamasta Jumalan anteeksiantoa papilta, joka kuuluu toiseen uskontunnustukseen."
"Madame", intti pappi, "mitä tullaan sanomaan, kun saadaan tietää teidän viimeisinä hetkinänne kieltäytyneen vastaanottamasta kirkon armonvälikappaleita?"
"Henkilöille, jotka mahdollisesti puhuvat kanssanne siitä, voitte sanoa, että jumalallinen laupeus on pitänyt huolen siitä, ettei minun ole tarvis jäädä niitä vaille", vastasi hän.
Luotettavat kertomukset tietävät, että eräs pappi, joka oli pysynyt uskollisena sekä kuningasvallalle että vanhalle kirkkoasetukselle, kuukautta ennen neiti Fouchén avulla oli hankkinut itselleen pääsyn Conciergerieen. Hän oli salaa ripittänyt kuningattaren ja antanut hänelle syntien anteeksiantamuksen.
Alivartija Lariviére -- sen naisvanhuksen poika, joka ensi aikoina oli palvellut kuningatarta -- astui koppiin.
"Tervehtikää äitiänne", lausui Marie Antoinette hänelle, "ja sanokaa että minä kiitän sydämestäni häntä minua kohtaan osottamasta huolenpidosta ja että pyydän häntä rukoilemaan Jumalaa puolestani."
Taasen koputettiin ovelle; mestauksen hetki lähestyi. Oikeudenkirjuri todistajineen saapuu nyt lukemaan hänelle kuolemantuomiota.
"Ei sitä tarvitse lukea", sanoi Marie Antoinette. "Minä tiedän jo sisällyksen."
"Ykskaikki", vastasi oikeudenkirjuri, "se on vielä kerran luettava."
"Uskotteko, että kansa päästää minut mestauslavalle repimättä minua kappaleiksi?" kysyi kuningatar.
"Madame", vastasi muuan todistajista, "te saavutte mestauslavalle mitään pahaa teille tapahtumatta."
Vihdoin tuli pyöveli, viimeinen, jonka oli määrä esiintyä tässä murhenäytelmässä.
Pappi koetti vielä kerran saada kuningatarta taipumaan.
"Kuolemanne sovittaa --" alkoi hän.
Mutta Marie Antoinette puuttui hänen puheeseensa:
"Hairahduksia, vaan ei rikoksia", lausui hän.
"Tahdotteko, että seuraan teitä?" kysyi pappi.
"Kuten tahdotte", vastasi kuningatar.
Hän syleili portinvartijan tytärtä ja antoi kärsivällisesti sitoa kätensä.
Sitten astui hän vakain askelin ulos huoneesta ja käytävää alas.
Kello oli sillävälin tullut yksitoista. Conciergerien ristikkoportti avattiin. Liikutus värisytti kokoontunutta ihmisjoukkoa.
Kuningatar astuu ulos. Hänen ryhtinsä on majesteetillisen ylväs kuten muinoin, kun hän loistossaan kulki peililasien läpi Versaillesissa, mutta hänen kätensä ovat selän taakse sidotut. Pyöveli pitää nuoran päistä kiinni ja koettaa parastaan, ettei nuora pääsisi kiristämään. Kuningatar on kalpea, mutta hänen katseensa on tyyni.
Yksinkertaiset rattaat odottavat portilla. Marie Antoinette ei saa hillityksi hämmästyksen synnyttämää liikutusta nähdessään nämä matkavaunut; pyörät ovat liassa, ja puseropukuinen mies istuu ajajana.
Pappi istuutuu kuningattaren viereen höyläämättömälle vaununistuimelle.
"Madame", sanoo hän, "nyt on hetki tullut, jolloin tarvitaan rohkeutta."
"Rohkeutta!" lausuu Marie Antoinette vilkkaasti. "Sitä minulta ei ole enää kaukaan aikaan puuttunut, enkä luule, että se minua tänäänkään pettää."
Kolmekymmentätuhatta sotamiestä seisoo aseissa kuningattaren takia; he muodostavat kujanteen, joka ulottuu Conciergeriestä aina mestauspaikalle. Hyökkäyksen mahdollisuus vajaan neljänkymmenen peninkulman päässä Pariisista oleskelevien itävaltalaisten puolelta sekä salaliiton mahdollisuus hengeltä tuomitun kuningattaren pelastamiseksi on aiheuttanut kaikkien näiden joukkojen liikkeellepanon. Tämä on viimeinen, joskin vastentahtoinen kunnianosotus, jonka Ranska omistaa Marie Antoinetten kadonneelle suuruudelle.
Rumpujen pärinän herättämänä on Pariisin kaupungin väestö aamusta alkaen ollut jalkeilla nähdäkseen entisen kuningattaren kulkevan ohi. Jokaikinen paikka on otettu. Ihmisiä on kiivennyt puihin, ja ikkunat, balkongit, katot ovat täynnä katsojia.
"Eläköön tasavalta!" huudetaan.
Rattaat etenevät hitaasti, ne tärskyvät epätasaisella kivityksellä, ja Marie Antoinetten, jolla on kädet taakse sidottuna, on vaikea pysyä tasapainossa. Kuitenkin onnistuu hänen säilyttää arvokas ryhtinsä.
"Se on toista kuin Trianon tyynyt!" huudetaan pilkaten hänelle.
Muutamat katsojista paukuttavat käsiään. Näyttelijä Grammont väärinkäyttää asemaansa kansalliskaartin upseerina; hän kumartaa jalustimen varassa ja osottaa miekkansa kärjellä kuolemaantuomittua, ikäänkuin kehottaakseen kansaa solvaamaan entistä kuningatartaan.
Kuningattaren henki liihottelee korkealla ihmisjoukon loukkausten yläpuolella. Hänen katseensa soluu yli noiden epälukuisten, vihan vääristämäin kasvojen, näkemättä niitä. Hän kuulee melun, mutta se ei saa hänen sydäntään liikutetuksi.
Kirjavien kuvien sarjana vierii mennyt elämä hänen sielunsa silmien ohi. Ikäänkuin verhon läpi näkee hän etäisyyden, menneisyyden, joka oli hänelle rakas. Hän ajattelee äitiään, joka jo kymmenen vuotta on levännyt yksinäisessä hautaholvissa esi-isäinsä luona ja jonka ominaisuuksia hänessä on valitettavasti liian vähän ollut. Hän muistaa sen ajan, jolloin kansa riemuiten tervehti nuorta Marie Antoinettea, ja loistavaa tuloansa Ranskaan, muistaa myös tulevien onnettomuuksien enteet, jotka sattuivat hänen hääpäivänsä jälkeen.
Hän muistaa miten yksinäiseltä hänestä tuntui loistava hovielämä vieraassa maassa, ja hän muistaa kaikki hairahduksensa -- kaikki ne vuodet, jotka oli viettänyt huvien yhtämittaisessa huumeessa.
Kukaan hänen ystävistään ei ole tullut sanomaan hänelle hyvästi tai saattamaan häntä hänen viimematkallaan. Moni on mennyt pois jo ennen häntä, ja toisia hän kukistuessaan vetää muassaan. Mutta useimmat heistä ovat julmasti hänet hyljänneet, eikä kukaan laske seppelettä hänen haudalleen.
Hän ajattelee puolisoaan, joka suoritti saman matkan kuin hän, ja lapsiaan, jotka hän jättää jälkeensä vankilaan. --
Mitä kauemmas saattue ehtii, sitä arvokkaammaksi muuttuu väkijoukon käytös. Hämmästys on luettavana useitten kasvoissa, ja toiset pyörtyvät nähdessään kuningattaren.
Kohta on tunti kulunut siitä, kun rattaat lähtivät Conciergeriestä. Lähennytään turmionpaikkaa, joka samoin kuin kadut on ahdinkoon asti täynnä kansaa.
Rattaat pysähtyvät Tuileriapuiston luona. Marie Antoinette kääntää katseensa sitä linnaa kohden, johon hän ensi kertaa saapui kruununprinsessana, kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ja josta hän lähti elokuun 10. p:nä saman kansan vihan ulinan kaikuessa, kansan, jonka tunteet niin julmasti vaihtuvat.
Jumala yksin tietää, mitä ajatuksia tällä hetkellä hänen sydämessään liikkui. Jumala yksin tuntee ne hartaat, katuvaiset rukoukset, jotka nousivat hänen surujen murtamasta sydämestään. Mietteiden ja muistojen taakan painamana vaipui hänen päänsä rintaa vastaan. Hän meni entistään kalpeammaksi, ja raskaita kyyneliä valui hänen poskiaan alas.
Mestauslava oli pystytetty vapaudenpatsaan viereen.
Kuningatar ponnisti kaikki voimansa. Hän astui mestauslavan portaita ylös tyynempänä kuin hän oli lähtiessään vankilasta, ja hänen ryhtinsä oli yhtä majesteetillinen kuin silloin, kun hän onnensa päivinä valtaistuimelta tervehti alamaisiaan.
Ennenkuin pääsi ylemmälle porrasistuimelle sattui hän tallaamaan mestaajan jalalle.
Mestaaja parahti tuskasta.
Kuningatar kääntyi häneen päin ja virkkoi erinomaisella kohteliaisuudella:
"Pyydän anteeksi, herraseni!"
Kompastuessaan pudotti hän toisen kenkänsä, joka oli silmäänpistävän pieni. Muuan kansanmies nosti sen ja säilytti kuten pyhänjäännöstä.
Kuolemaantuomitun viimeinen katse haki Templeä. Sitten lankesi hän polvilleen ja luki viimeisen rukouksensa. Luottavaisesti astui hän kuolemaansa vastaan.
Mestaaja vapisi, kun hänen piti antaa kirveen pudota.
Neljä minuuttia sen jälkeen oli hän täyttänyt tehtävänsä; kuningattaren pää putosi.
Pyövelin ajuri otti sitä hiuksista ja näytti kansalle.
Kello oli neljänneksen yli kaksitoista. Tämä oli lokakuun 16. päivänä 1793.
"Eläköön tasavalta!" huudettiin väkijoukon keskeltä.
Mutta Marie Antoinette ei enää kuullut ranskalaisten riemuhuutoja. Hänen kärsimyksensä olivat päättyneet.
17.
Kreivi Fersen ja herttuatar Polignac. -- Prinsessa Elisabethin kuolema. -- Ludvig XVlI:nen viimeiset kärsimykset. -- Onko kuninkaan poika kuollut Templessä? -- Prinsessa Marie Thérèsen kohtalo. -- "Chapelle exipiatoire." -- Loppu.
Raskas mieliala vallitsi Pariisissa sinä päivänä, jona Marie Antoinette vietiin mestauslavalle. Monet, jotka eivät suinkaan olleet rakastaneet kuningatarta, tunsivat sääliä naista, vallankumouksen uhria kohtaan.
Conciergeriessä olivat vartijat äänettöminä ja suruissaan. Palvelustyttö Rosalie vuodatti niin runsaita kyyneliä, että sotamiehet nimittivät hänet "neiti Capetiksi." Pihalla käyskentelevät naisvangit vilkuivat arasti pieniin ikkunoihin, joiden takana kuningatar oli asunut.
Vallankumoukselliset sanomalehdet pilkkailivat edelleen hänen muistoaan. Hébert ("Père Duchesne") julkaisi myrkyllisen hyökkäysartikkelin, joka alkoi tähän tapaan:
"Père Duchesnellä ei ole koskaan ollut suurempaa iloa kuin nähdessään madame Veton pään putoavan mestauskirveen alta."
Eräs toinen sanomalehti päätti kirjoituksensa sanoilla:
"Naarastiikeri on kuollut, mutta kavahtakaa itseänne, tyrannit!"
"Moniteur", joka lokakuun 27 päivän numerossaan kertoi kuningattaren mestausta koskevia yksityiskohtia, tunnusti että Marie Antoinette ei ollut näyttänyt vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kun kuolemantuomio hänelle luettiin, ja että hän rohkeasti oli noussut mestauslavalle.
"Les révolutions de Paris"-lehdessä myönsi Prudhomme vastenmielisesti:
"Hänen ohikulkuaan katseltiin jokseenkin tyynesti. Joissakuissa paikoin taputti kansa käsiään, mutta yleensä näyttää kansa unhottavan sen pahan, minkä tämä nainen on tuottanut Ranskalle, ja ajattelevan yksinomaan hänen nykyistä tilaansa."
Neljätoista päivää Marie Antoinetten kuoleman jälkeen, marraskuun 1. p:nä, haudattiin hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis laskettiin lepoon Madeleinekirkkomaan syrjäiseen nurkkaan, ei kauas siitä paikasta, johon hänen puolisonsa yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli haudattu kalkkikerroksen alle.
Samalla kirkkomaalla oli kaksikymmentäkolme vuotta sitten haudattu sen tapaturman lukuisat uhrit, joka oli sattunut pariisilaisten toimeenpanemassa juhlassa Ludvigin ja Marie Antoinetten häitten johdosta.
Ei ristiä, ei muistokiveä eikä hautauskirjoitusta ollut osottamassa sitä paikkaa, jossa Lothringin ja Itävallan Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran kuningatar, kätkettiin viimeiseen lepoon.
Haudankaivaja lähetti vallankumoustuomioistuimelle seuraavan laskun:
"25. p. vendémiairea v:na II.
Leski Capet:
Arkusta.................... 6 livreä. Haudasta ja kaivamisesta... 22 livreä. Summa 31 livreä."
Mikähän hautapuhe voisi koskea sydämeen enemmän kuin nämä koruttomat numerot!
Kaksi päivää ennen kuningattaren mestausta koetti kreivi Aksel Fersen vielä saada kuningattaren uhkaavaa kohtaloa torjutuksi.
Lokakuun 20. p:nä sai hän tiedon kuningattaren kuolemasta.
"En kykene ajattelemaan muuta kuin tappiotani", kirjoitti hän päiväkirjaansa. "On kauheata, ettei pidä tietämän mitään yksityisseikoista. Hän oli yksin viimeisinä hetkinään, vailla lohdutusta, vailla ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhella ja jolle hän olisi voinut uskoa viimeisen tahtonsa. Se on kauheata! Oi, noita kirottuja petoja! Ei, minä en saa rauhaa, ennenkuin olen kostanut!"
Kreivi Fersen oli kauan ollut taipuvainen raskasmielisyyteen. Kuningattaren kuoleman jälkeen valtasi hänet parantumaton synkkämielisyys. Ruotsin kuningas, Kustaa IV Aadolf, osotti hänelle monella tavalla kunnioitustaan; hänestä tuli serafiimiritari, Upsalan yliopiston kansleri ja ruotsalainen valtamarsalkka. Mutta ihmisenä pysyi hän jurona, eikä hänen sydämenhaavansa parantunut koskaan.