Part 36

"Kerran epäonnistui pelastusyritys sen takia, että kuningatarta oli neuvottu puhuttelemaan toista vahtimiestä, mutta hän oli erehdyksestä puhutellut toista. Toisen kerran oli hän jo lähtenyt pois kopistaan ja ennättänyt jonkun matkan päähän pihalle, kun hänet pidätti santarmi. Vaikka mies olikin lahjottu, pakotti hän Marie Antoinetten kuitenkin palaamaan vankilaan." -- --

Edellisestä pakohankkeesta ei historia tiedä mitään, mutta jälkimäinen on todennäköisesti sama, joka on tunnettu "Neilikkasalaliiton" nimellä. Sen olivat suunnitelleet Michonis ja muuan aatelismies, Rougeville nimeltä.

Rougeville oli jo pitemmän aikaa tuumaillut millä keinoin saisi pelastetuksi Marie Antoinetten, kun hän eräissä kutsuissa kohtasi Michonisin, jolla, kuten tiedämme, oli pääsy Conciergerieen.

Sovittuun aikaan lähtivät molemmat salaliittolaiset kuningattaren koppiin. Marie Antoinette tunsi Rougevillen, jota hän oli tavannut ennen, ja hän tuli huomattavasti liikutetuksi nähdessään aatelismiehen.

Rougeville piti neilikkaa kädessään. Hän pudotti sen lattialle ja ilmaisi liikkeellä, että kuningatar ottaisi sen ylös.

Kuningatar kumartui, otti kukan ja painoi sen huulilleen. Paperiliuska, johon muutamia sanoja oli kirjoitettu, oli piilotettu kukkaan. Kuningatar huomasi sen ja piirsi neulalla muutamia sanoja vastaukseksi.

Muuan vartijoista äkkäsi tämän ja tempasi häneltä pois paperilapun. Rougeville pakeni päätäpahkaa, ja Conciergeriessä syntyi levottomuutta. Richard ja hänen vaimonsa erotettiin heti paikalla, ja Rougevillen päästä luvattiin palkinto.

Siitä päivästä lähtien tuli kuningattaren vankeus paljoa kovemmaksi kuin ennen. Rosalie Lamorlière ei enää tohtinut asettaa kukkavihkoja koppiin, sillä epäiltiin salaliittoja joka kukkasessa ja varottiin pakohankkeita joka liinavaatteessa, jonka kuningatar muutti päälleen.

Marie Antoinette oli tähän saakka saanut pitää kellonsa, joka oli muisto hänen äidiltään ja riippui varsin somissa ketjuissa hänen kaulassaan.

Mutta nyt riistettiin sekin häneltä, huolimatta hänen itkustaan ja vastarinnastaan.

Kaksi hohtokivisormusta -- toinen niistä hänen kihlasormuksensa -- olivat viimeiset, jotka loivat välkkeen hänen laihtuneille sormilleen; mutta sormuksetkin otettiin häneltä pois. Sen sijaan oli hänellä hallussaan vielä muutamia päiviä ennen kuolemaansa medaljonki, jossa oli hänen poikansa muotokuva ja jonka hän oli saanut piilotetuksi.

Eräs Bault-niminen mies tuli Richardin seuraajaksi. Hänelle oli ilmoitettu, että hän sai olla varma päästään niin kauan kuin kuningatar oli varmassa tallessa kopissaan, jossa häntä säilytettiin noilla säädetyillä kovilla ehdoilla; eikä Bault saanut lähestyä häntä muuten kuin santarmien seurassa.

Menestysvaliokunta määräsi, että Marie Antoinetten siitä pitäen tuli syödä tavallista vanginruokaa; mutta vaikka hän itse ei näkynyt panevan huomiota ruuanmuutokseen, pani Bault jyrkän vastalauseensa tätä määräystä vastaan.

"Hän on minun vankini", selitti Bault. "Minun on hengelläni vastattava hänestä, ja minun on siis katsottava, että hän saa kunnollista ruokaa. Voitaisiinhan koettaa antaa hänelle myrkkyä. Ei vesitilkkaakaan saa viedä hänen koppiinsa minun luvattani."

Kovan kuoren alla kätkeikse hänellä lämmin sydän, ja se tuiki tarkka huolenpito, jota hän osotti Marie Antoinetten ruuan suhteen, oli vain tekosyy, jota hän käytti voidakseen edelleen toimittaa hänelle hyvää ruokaa.

Talvi läheni ja kuningattaren terveys paheni pahenemistaan. Hänen oli myötäänsä vilu, ja hän valitti reumaattisia tuskia säärissään. Hänen sukiessaan tukkaansa, lähti päästä suuret tukot valkoisia hiuksia. Hänen kasvonsa painuivat kuopalle ja tulivat ryppyisiksi kuin seitsenkymmenvuotisen eukon. Hän oli melkein sokea toisesta silmästään ja hän oli tullut niin hermostuneeksi, että hänen koko ruumiinsa vapisi joka kerta kun hänen koppinsa ovi avattiin.

Sen jälkeen kuin Bault määrättiin portinvartijaksi, pääsi Rosalie Lamorlière ani harvoin kuningattaren koppiin. Ainoa naishenkilö, joka säännöllisesti kävi kuningattaren luona hänen viimeisimpinä elinaikoinaan, oli portinvartijan tytär. Hän ja hänen isänsä tapasivat vuorotellen kähertää kuningattaren hiuksia.

Baultin suoriessa kuningattaren hiuksia, käytti Marie Antoinette tilaisuutta hyväkseen puhuakseen hänen kanssaan Templessä olevista rakkaista omaisistaan. Väliin puhui hän niinikään Baultille siitä kiitollisuudesta, jota hän tunsi Baultia kohtaan hänen osottamistaan huomaavaisuuksista. Kuningattarella ei ollut tapana puhutella häntä nimellä Bault, vaan "Bon" (hyvä).

15.

Marie Antoinette oikeudessa.

Lokakuun 14. p:nä 1793 Marie Antoinette vihdoin saatettiin oikeuden eteen.

Maailmaa ei ollut enää olemassa hänen suhteensa, mutta sopivaisuuden tunne ei ollut vielä häntä jättänyt, ja sinä päivänä pukeutui hän niin huolellisesti kuin hänen köyhyytensä suinkin salli.

Conciergeriessä oleskellessaan oli hän pannut hiuksensa solmulle niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta kun hänen nyt oli esiintyminen oikeusistunnon edessä, järjesti hän ne suuremmalla huolella sekä koristi nauhoilla ja mustalla harsolla valkoisen myssynsä, jota hän tavallisesti oli käyttänyt vankilassa.

Oikeussalin ovi avautui, ja kuningatar tuli näkyviin. Sotamiesosaston saattamana astua hoipersi hän ihmisjoukon läpi.

Hän oli nyt vain oman itsensä varjo. Vankilan ilma oli tuhonnut hänen kauniin ihonsa; silmät, jotka olivat vuodattaneet niin paljon kyyneliä, olivat punaiset ja turvonneet; silmänvalkuaisetkin olivat veristyneet. Hänen laihtuneissa kasvoissaan oli kärsivä ilme, jota ei mikään tahdonlujuus pysty jäljettömiin poistamaan.

Mutta hänen sielunsa oli vahva ja tyyni ja hänen ryhtinsä arvokas. Se oli jalosukuinen nainen, jota elonmyrskyt tosin olivat runnelleet, vaan joka silti ei ollut kadottanut rahtuakaan mielenlujuudestaan.

Sali oli täynnä uteliaita.

Alimman luokan naiset olivat vallankumouksen aikana astuneet esille huomaamattomasta asemastaan.

He olivat olleet mukana Bastiljia valloitettaessa; he olivat aamulla lokakuun 5. p:nä 1789 ryöstäneet Pariisin neuvostosalin, ja me tiedämme miten he samana päivänä marssivat Versaillesiin. Elokuun 10. p:nä olivat he saastuttaneet kuninkaan linnan ja linnaan rynnättyään kasanneet inhottavaisuuksia inhottavaisuuksien päälle.

Yhtä hirveätä oli se pilkka, jolla he saattoivat vallankumousuhreja heidän kulkiessaan mestauslavalle. Samoin kuin heidän ulkomuotonsa oli äärimmilleen hävytön ja julkea, samoin oli sääli heidän sielulleen aivan vieras ilmiö. Kerran toisensa jälkeen marssittivat jakobiinit heidät kaupungin läpi, saattaakseen väestön kiihkoon.

Vilkkaammin olivat he kuitenkin toimessa kansalliskonventin istuntosalin parvilla, missä saivat huutaa ja meluta mielensä mukaan, saaden alinomaa kannatusta jakobiineiltä. Aina varhaisesta aamusta asti olivat he valmiina paikallaan, ettei kenkään saisi vallata heidän sijojansa. Heillä oli tapana puhua kovalla äänellä ja keskeyttää oikeuden toimintaa hävyttömillä huomautuksillaan. Päivittäisen harjoituksen kautta olivat he hyvin perehtyneet viheltämis- ja käsientaputustaitoon. Pelkkä viittaus jakobiinien johtajien puolelta riitti tekemään heille heidän tehtävänsä tunnetuksi: jos he kuulivat viisaan ja oikeudenmukaisen ehdotuksen, joka tarkoitti maan parasta, heittivät he sukanneuleensa syrjään ja alkoivat tarmonsa takaa viheltää ja ulvoa. Jos he sensijaan kuulivat puhuttavan murhasta ja verenvuodatuksesta, puhkesivat he riemuhuutoihin.

Marie Antoinetten jutun aikana olivat he varanneet itselleen paraimmat paikat. Ennenkuin sali avattiin yleisölle oli vallankumouksellinen oikeusto jo hommannut sijoja siellä osalle kiihkoisimpia tasavallan miehiä.

Näistä varotoimista huolimatta synnytti kuningattaren ryhti ja esiintyminen, jotka yhdessä hänen mustan leninkinsä kanssa antoivat hänelle melkein aavemaisen leiman, katsojain joukossa liikettä, joka saattoi hänen tuomarinsa levottomiksi.

Syytetty istuutui rautatuolille ja loi surua ja ylhäisyyttä ilmaisevan katseen yleisöön, valamiehiin ja tuomareihin. Sitten alkoi hän kärsimättömästi ja halveksivasti rummuttaa sormillaan aidakkeeseen, juuri kuin olisi hän soittanut klaveeria.

Hänen molemmat asianajajansa istuutuivat hänen viereensä.

Kuulustelu alkoi:

"Mikä on nimenne?"

Marie Antoinette nousi ja vastasi kovalla äänellä:

"Marie Antoinette, Itävallan arkkiherttuatar."

"Ei, ei", huusi Hébert. "Ei arkkiherttuatar. Tasavalta ei tunne moisia arvonimiä. -- Kuka te olette?"

Kuningatar toisti tyynesti ja jos mahdollista vielä pontevammin:

"Itävallan arkkiherttuatar ja Ludvig Capetin, ranskalaisten entisen kuninkaan, leski."

"Kuinka vanha olette?"

"Kolmekymmentäkahdeksan vuotias."

"Missä olitte, ennenkuin teidät vangittiin?"

"Lakiasäätävän kokouksen salissa."

Vallitsevan tavan mukaan luki nyt muuan oikeuden kirjureista syytöskirjan.

Fouquier-Tinville oli pannut sangen paljon työtä sen valmistamiseen. Se oli kuin yhteenveto kaikista niistä rikoksista, jotka voitiin lukea nuorelle ulkomaan ruhtinattarelle viaksi ja kaikista niistä vihamielisistä huhuista, jotka kymmenen vuoden mittaan olivat kierrelleet valtakunnassa.

"Samoin kuin Messalina, Brunhilda, Fredegunda tai Katarina (Mediciläinen), joiksi Ranskan kuningattaria ennen aikaan on nimitetty ja joiden vihattu nimi ei koskaan kulu pois historian lehdiltä" -- niin alkaa syytöskirjoitus -- "samoin on Marie Antoinette, Ludvig Capetin leski, aina siitä asti kuin hän Ranskanmaahan tuli, ollut tämän maan vitsauksena ja verenimijänä. --

"Ennen onnellista vallankumousta, jonka kautta Ranska pääsi vapaaksi, oli hän yhteydessä sen miehen kanssa, joka kutsui itseään Itävallan keisariksi sekä Böömin ja Unkarin kuninkaaksi, ja tämä yhteys soti Ranskan etuja vastaan. Ollen yhtä mieltä Ludvig Capetin veljien ja moitittavan Calonnen kanssa ei hän ainoastaan palkinnut näiden miesten rikoksellisia vehkeitä ja mielettömällä tavalla tuhlannut kansan hiellä ja vaivalla koottuja valtion varoja, vaan lähetti vielä aika ajoin keisarille miljoonia, jotka silloin samoin kuin nyt auttavat Itävaltaa sodassa Ranskaa vastaan. Tällä suunnattomalla tuhlaamisella tyhjennettiin maan apulähteet.

"Capetin leski on lakkaamatta ylläpitänyt rangaistavia suhteita sekä ulkovaltojen kanssa että Ranskanmaan sisälläkin; välittäjinään on hän käyttänyt uskottuja apumiehiä, joille on maksanut palkan valtion rahoista. Kaikin ajateltavin keinoin on hän koettanut saada aikaan vastavallankumousta. Tätä silmämääränään pitäen sekä sillä verukkeella, että yhteyden aikaan saaminen henkivartioväen sekä Flandren rykmentin upseerien ja sotamiesten välillä olisi välttämätön, toimitti hän näille rykmenteille lokakuun alussa 1789 juhlapäivälliset, jotka hänen toivomuksensa mukaan muodostuivat täydellisiksi juomingeiksi. Leski Capet ja hänen liittolaisensa saivat vieraat humalapäissä houkutelluksi laulamaan lauluja, jotka ilmaisivat mitä suurinta kansan halveksimista ja uskollisinta rakkautta monarkiaa kohtaan. Hän sai heidät sitäpaitsi viekotetuksi kiinnittämään pukuihinsa valkoiset kokardit ja polkemaan kansalliskokardin jalkojensa alle.

"Ludvig Capetin kanssa liitossa painatti hän joukon vallankumouksen vastaisia kirjelmiä, joita hänen toimestaan levitettiin yltympäri tasavaltaa. Jopa ulottui hänen uskottomuutensa ja teeskentelytaitonsa niinkin pitkälle, että hän painatti ja levitytti kirjoituksia, joissa häntä itseään kuvattiin sangen epäedullisessa valossa. Sen hän teki luulotellakseen ulkovalloille, että ranskalaiset häntä rääkkäsivät, ja kiihottaakseen heitä sen kautta vielä suuremmassa määrässä Ranskaa vastaan.

"Voidakseen sitä pikemmin toteuttaa vallankumouksen-vastaiset tuumansa, myötävaikutti hän lokakuun alussa 1789 elintarpeiden hintojen kallistumiseen pääkaupungissa; siitä oli seurauksena mellakka, jonka aikana joukko kansalaisia, miehiä sekä naisia, 5. päivänä lokakuuta samana vuonna retkeili Versaillesiin.

"Tuo loppumattomiin vehkeilevä leski Capet kokoonkutsui kohta Pariisiin tultuaan salaisia kokouksia, joissa neuvoteltiin miten valtiosäännön pohjaksi hyväksytty laki saataisiin paraiten kumotuksi. Eräässä noista kokouksista päätettiin, että Capet-perheen useasti yrittämä, mutta aina epäonnistunut pako pantaisiin täytäntöön. Leski Capet on eräässä kuulustelussa tunnustanut, että pako oli hänen valmistamansa ja että hän myös oli avannut ja sulkenut ne ovet, joiden kautta pakenijat poistuivat linnasta. Hänen poikansa, Kaarle Ludvigin, ja hänen tyttärensä tunnustuksista on edelleen käynyt selville, että Lafayette, joka kaikittain oli leski Capetin suosikki, sekä Bailly, Pariisin silloinen pormestari, olivat olleet saapuvilla paon tapahtuessa, ja että he olivat tehneet voitavansa sen edistämiseksi.

"Varennesista palattuaan oli leski Capet jälleen ollut johtavana sieluna salaliittolaisten kokouksissa. Yksissä neuvoin suosikkinsa Lafayetten kanssa oli hän pyytänyt, että Tuileriain portit suljettaisiin, estääkseen siten porvareja pääsemästä linnanpihaan. Vain ne henkilöt, joilla oli erityiset kortit, saivat luvan päästä sisään. Tämä sulkeminen, joka oli tapahtunut Varennesin pakolaisten rankaisemisen varjolla, ei itse asiassa ollut muuta kuin ennakolta sovittu petos, jolla kansaa estettiin saamasta selkoa niistä vehkeistä, joita sitä vastaan tässä inhoittavassa paikassa viritettiin.

"Murhat ja verilöylyt, jotka tapahtuivat eri paikoin tasavaltaa, olivat leski Capetin kokouksissa ennakolta päätetyt. Suurilukuisen isänmaanystäväin joukon veri vuodatettiin hänen käskystään ja tarkoituksessa saada nopeammin aikaan inhimillisten oikeuksien pohjalle laadittujen ja siis Ludvig Capetin ja Marie Antoinetten vallanhimolle epäotollisten perustuslakien muuttaminen.

"Sen jälkeen kun valtiosääntö v. 1791 vahvistettiin, olivat leski Capetin harrastukset lakkaamatta suunnatut sen kumoamiseen. Kaikkien hänen toimenpiteittensä tarkoituksena oli vapauden sortaminen ja ranskalaisten kahlehtiminen samalla hirmuvaltaisella ikeellä, jonka alaisina he jo niin liian kauan olivat huokailleet.

"Leski Capet valitsi kelvottomia ministereitä ja kenraaleja, jotka kansa jo aikaa sitten oli julistanut vapauden vihollisiksi. Sekä omien että yhtä viekkaiden kuin uskottomien apuriensa metkujen kautta sai hän aikaan sen, että Ludvig Capetin uusi kaarti vaihdettiin upseereihin, jotka jo ennen, kun heitä oli vaadittu tekemään uskollisuudenvala tasavallalle, olivat luopuneet virasta ja jotka paljoa paremmin olisivat olleet paikallansa Koblenzissa, jonne he sittemmin pakenivatkin.

"Leski Capet oli -- kansalliskokouksen vapautta vihaavain jäsenten kanssa yksissä tuumin -- julistanut sodan veljeään, Böömin ja Unkarin kuningasta vastaan. Hänen juonensa ja metkunsa, jotka aina ovat olleet Ranskalle turmiolliset, aiheuttivat ranskalaisten ensimäisen peräytymisen Belgiasta.

"Samainen leski Capet kavalsi nyt häpeällisesti sotasuunnitelmat muukalaisille sotapäälliköille. Vihollinen oli hänen kauttaan saanut joka kerta tiedon tasavallan armeijan liikkeistä, ja hän oli niin muodoin syypää Ranskan armeijan tuon tuostakin kärsimiin tappioihin.

"Rikollisten auttajiensa kannattamana suunnitteli leski Capet vihdoin 10. p:nä elokuuta kauhean salaliiton, joka ainoastaan isänmaanystävien uskomattomilla ponnistuksilla saatiin ehkäistyksi. Tätä tarkoitusta varten oli hän koonnut Tuilerioihin ja linnan maanalaisiin käytäviin aseestettuja miehiä, ja hän piti heitä yhtämittaisessa humalassa elokuun 9. päivästä elokuun 10. päivään.

"Ollen epäilemättä huolissaan siitä, ettei salaliitto johtaisi hänen toivomaansa tulokseen, näyttäytyi hän jo illalla elokuun 7. p:nä salissa, jossa valmistettiin patruunia. Hän kehotti sotamiehiä työskentelemään ripeämmin, ja kiihottaakseen heitä vielä suuremmassa määrässä, otti hän yhden patruunan hampaittensa väliin ja puri sitä. Yleisesti tunnettua on, että hän elokuun 10. p:nä kello kuuden ajoissa aamulla astui Ludvig Capetin makuuhuoneeseen, saadakseen hänet lähtemään pihalle pitämään sotajoukkojen katselmusta. Ludvig Capetin palattua ojensi leski Capet hänelle pistoolin lausuen: 'Nyt on sinun aika näyttäytyä!' Ludvig Capetin kieltäydyttyä ottamasta pistoolia, sanoi leski Capet häntä pelkuriksi. Vaikkakin Ludvig Capet kuulustelussa on väittänyt, ettei hän ollut käskenyt ampumaan väkijoukkoa, on aivan varmaa, että semmoinen päätös tehtiin yöllisessä kokouksessa linnassa. Siihen viittaavat sekä Marie Antoinetten esiintyminen sotamiesten edessä salissa että hänen kehotuksensa Ludvig Capetille, hänen äkillinen pakonsa Tuilerioista, sekä ne pyssynlaukaukset, jotka ammuttiin hänen astuessaan kansalliskokouksen saliin. -- --

"Vielä oli leski Capet sen suuren vaikutusvaltansa avulla, joka hänellä oli mieheensä, opettanut hänelle turmiollisen taidon teeskennellä ja julkisesti puhua toista kuin mitä itse ajatteli.

"Vihdoin oli leski Capet kaikissa suhteissa epäsiveellinen olento, oikea Agrippina, niin rietas ja turmeltunut ja niin perehtynyt kaikkiin rikoksiin, ettei hän -- unhottaen äidinvelvollisuutensa ja luonnon vaatimukset -- arkaillut siveellisesti turmella omaa poikaansa." -- -- - --

Marie Antoinette oli, osottamatta vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kuunnellut syytöstä -- aivan kuin henkilö, joka on tottunut olemaan vihattuna ja johon panettelun kärki ei enää pysty. Vieläpä silloinkin, kun Fouquier-Tinville vertasi häntä Neeron äitiin ja syytti häntä suunnattomimmasta kataluudesta, alaikäisen lapsensa viettelemisestä, pysyi hän tyynenä; syvimmän halveksimisen juonne vain värähti hänen huulillaan.

Ryhdyttiin sitten kuulustelemaan todistajia.

Kuningatar näki paljon kasvoja, jotka olivat hänelle ennestään tuttuja: Baillyn, joka oli ollut hänen vastustajansa vallankumouksen ensi aikoina, mutta joka nyt kunnioitti ja sääli häntä; amiraali Estaingin, joka aina oli ollut hänen kanssaan kieroissa väleissä ja uskonut kuningattaren estäneen hänen ylennystään, mutta joka oli liiaksi jalomielinen tänä hetkenä vahingoittaakseen häntä; erään vanhan palvelijattaren Versaillesin linnasta, Reine Millotin, joka kertoi kuningattaren yrittäneen murhata Orléansin herttuan; suutari Simonin, joka syytti häntä siitä, että hän oli punonut vehkeitä Templessä; santarmit Gilbertin ja Dufresnen sekä portinvartija Richardin, jotka tekivät selkoa neilikkasalaliitosta.

Silloin tällöin välähti surumielinen sävy syytetyn kasvoilla, mutta muuten ei hän välittänyt enempää uteliaista silmäyksistä, joita häneen luotiin, kuin mistään mitä salissa tapahtui.

Joukko ihmisiä, jotka olivat halunneet olla läsnä, vaan jotka eivät olleet saaneet sijaa, oli kokoontunut ovelle ja kuunteli jännityksellä mitä jotkut raitista ilmaa hengittämään tulleet tiesivät kertoa.

Jutun käsittelyä seuranneille henkilöille tehtiin monenlaisia kysymyksiä.

"Onko madame Capet yhtä kopea nyt kuin Versaillesissa ollessaan?" kysyi muuan.

"Onko madame Veto peloissaan?" kysyi toinen.

"Itkeekö madame Veto? Tunnustaako hän rikoksensa?" kysyi kolmas.

Osa kuninkaallismielisiä oli sekautunut väkijoukkoon. He odottivat kuumeentapaisessa ahdistuksessa tietoja.

Päivemmällä tunkeusi eräs hallien myyjätär ulos salista. Kyynelsilmin kertoi hän kansanjoukolle kuningattaren aivan varmaan pelastuvan. "Marie Antoinette on vastannut kysymyksiin kuin enkeli", sanoi hän.

Kuninkaallismieliset olivat vallan iloisina.

"Häntä ei tuomita kuolemaan", sanoivat he toinen toiselleen; "hänet ajetaan maanpakoon."

Ja he kulkivat joukosta joukkoon levittäen tätä ilahuttavaa uutista.

Väkijoukko alkoi vähin erin hajaantua oikeussalin ulkopuolelta. Jakobiinien vakoilijat säikyttivät kuningasmielisiä ja yllyttivät syytetyn vastustajia yhä äänekkäämmin julkihuutamaan vihaansa.

Kuulustelua todistajien ja kuningattaren kanssa jatkui sillä välin oikeussalissa.

Kuningattaren laihtuneet, jyrkkäpiirteiset kasvot, puhuen pitkistä kärsimyksistä, näyttivät osottavan, ettei hänestä tulisi pitkäikäistä eläjää tämän maan päällä, vaikkei mestauslavakaan häntä odottaisi. Mutta joka kerta kun hän avasi suunsa vastatakseen tuomareilleen, tunsi että vahva sielu asui tuossa heikossa ruumiissa. Kuulustelun aikana saavutti hän loistavan voiton niistä vihamiehistään, jotka olivat luulleet hänen sortuvan. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin maltillisesti ja harkitsevasti.

Vastauksillaan ei hän saattanut ketään vaaraan. Kylmän ylpeästi kantoi hän vastustajiensa vihan, jalosti ja hienotuntoisesti suojeli hän ystäviään.

Häntä syytettiin siitä, että hän oli vallinnut puolisoaan, ja hän vastasi: "Toista on kehottaa johonkin asiaan ja toista panna se täytäntöön."

Häntä soimattiin siitä, että hän oli ollut tasavallan leppymättömin vihollinen ja että hän Ludvig Capetin kuoltua oli pitänyt poikaansa kuninkuuden perijänä. Hän vastasi:

"Jos Ranska kuninkaan hallittavana voi tulla onnelliseksi, toivoisin poikani olevan tuo kuningas, mutta jos se voi tulla onnelliseksi kuninkaatta, tahdomme minä ja poikani iloita sen onnesta."

Erään valamiehen mielestä ei Marie Antoinetten hartioille laskettu suruntaakka ollut vielä kyllin raskas. Hän siis muistutti, että Marie Antoinetten yhdeksän-vuotias poika oli saatu allekirjoittamaan selitys, josta kävi selville, että vankilassa sekä äiti että täti olivat vietelleet hänet luonnottomaan irstaisuuteen.

Kuningatar loi maahan silmänsä kuullessaan tämän pöyristyttävän syytöksen, johon kuulusteluaikana tähän saakka tahallaan oli vältetty koskettamasta.

Hänen äänettömyytensä ja liikkumattomuutensa saattoi tuomarit siihen luuloon, ettei hän ollut kuullut tahi ymmärtänyt mitä oli lausuttu.

Fouquier korotti äänensä huomauttaakseen, ettei Marie Antoinette ollut vastannut viimeiseen kysymykseen.

Marie Antoinette kohosi istualtaan. Viattomuuden majesteettisuudella kääntyi hän läsnäolevien puoleen.

"Etten ole vastannut tuohon syytökseen", lausui hän, "johtuu siitä, että luonto kieltäytyy vastaamasta mokomaan syytökseen äitiä vastaan. Minä vetoan kaikkiin äiteihin, jotka ovat täällä läsnä!"

Jalo suuttumus, joka leimusi hänen silmistään, häpeän puna, joka peitti hänen sitä ennen kalmankalpeat poskensa, tenhosi läsnäolijat.

Tänä silmänräpäyksenä olivat hänen kasvonsa ikäänkuin sädekehän ympäröimät, eikä kukaan läsnäolijoista sittemmin koskaan saattanut ajatella tätä lokakuun päivää muistamatta kuningattaren sanojen tekemää vaikutusta.

Hänen huutonsa oli kohdannut ymmärtämystä, ja tämä hetki muodostui hänen nöyryytysaikansa riemuvoitoksi. Niiden, jotka hiljan olivat häntä pilkanneet, kuultiin nyt sydäntäsärkevästi itkevän, ja useita naisia oli kannettava pyörtyneinä ulos.

Tuomarit vapisivat. Ei ollut ainoatakaan heistä, jolle yleisön mielenliikutus ei olisi tuntunut ikäänkuin kasvoihin sattuneelta iskulta.

Kuningattaren sanojen vaikutusta koetettiin tehdä tehottomaksi alottamalla kuulustelu niiden todistajain kanssa, jotka oli haastettu tekemään selkoa Tuilerioihin 20. p:nä kesäkuuta tapahtuneesta murrosta. Mutta yleisö kuunteli enää hajamielisesti jutun käsittelyä, ja puheenjohtajan ääni vapisi hieman hänen kello viisi iltapäivällä ilmoittaessa kuulustelun sinä päivänä loppuneeksi.

Sali tyhjeni niin pian kuin tuli tunnetuksi, että jutun käsittely oli lykätty seuraavaan päivään, mutta käytävissä ja neuvostosalin torilla aaltoili sankkoja ihmisparvia. Eri ryhmissä kuiskailtiin:

"Hän on ihmeteltävä. Hän ei voi tulla tuomituksi muuhun kuin maanpakoon."

Pitkällisestä kuulustelusta rasittuneena oli Marie Antoinette monta kertaa pyytänyt lasillisen vettä.

Läsnäolevien virkamiesten ja upseerien joukossa, jotka kymmenen vuotta takaperin olisivat kilvoitelleet kunniasta saada tuoda hänelle lasin vettä ja jonka he olisivat polveaan notkistaen hänelle ojentaneet, ei ollut ainoatakaan, joka olisi tohtinut tehdä hänelle tämän mitättömän palveluksen.

Sääli valtasi viimein erään niistä santarmeista, jotka olivat saattaneet häntä Conciergeriestä, ja hän toimitti kuningattarelle tämän virvokkeen.

Kuningatar oli aivan menehtyä väsymyksestä. Kun hänen piti lähteä salista, kompastui hän ja pyysi apua.

"Minä en näe enää", sopersi hän pyörtymäisillään.

Santarmi tarjosi hänelle käsivartensa ja auttoi hänet rappusista alas.