Part 35

Hän pakotti Kaarle Ludvigia syömään enemmän kuin hän jaksoi, ja tämä uusi elämäntapa vaikutti haitallisesti hänen terveyteensä ja luonteeseensa. Hän tuli lihavaksi ja herkesi kasvamasta. Mutta samalla hän päivästä päivään myös tuli sairaammaksi ja heikommaksi. Hänen suurten, eloisain silmäinsä loiste sammui, ja suutarin vaimo leikkasi säälittä pois hänen pitkän vaalean kiharatukkansa, joka oli ollut Marie Antoinetten ylpeytenä ja ilona.

Ennen Simonin käsiin joutumistaan ei Kaarle Ludvig koskaan ollut maistanut vettä väkevämpää, mutta hänen uusi vartijansa pakotti hänet juomaan niin paljon viiniä ja paloviinaa, että hän useinkin päihtyneenä romahti lattialle pitkälleen. Juovuttavat juomat tuottivat hänelle kiivaan sydämentykytyksen ja synnyttivät lopulta hänessä ankaran taudin. Mutta toivuttuaan taudista oli hänen jatkaminen entistä elämäntapaansa.

Vaikka melkein kaikki tässä lapsessa turmeltiin, säilyi äidin muisto sentään edelleen hänen sydämessään. Päihdyttävien juomain väärinkäyttö, lyömiset ja kaikellaiset muut kärsimykset eivät saaneet äidin armasta kuvaa hävitetyksi, ja unessa huusi pikku Kaarle Ludvig hänen nimeään.

Eräänä päivänä antoi Simon hänelle huilun.

"Syöjätär-äitisi ja ruoja tädiksesi soittavat klaveeria", puhui hän pojalle pilkalliseen tapaan. "Opettele sinä säestämään heitä huilulla, niin siitä tulee aika kaunis konsertti."

Vimmastuneena siitä, että kuuli tätiään ja äitiään mainittavan sillä tavalla, paiskasi Kaarle Ludvig huilun pois kädestään ja ilmoitti, ettei hän aio soittaa.

"Kas vaan, vai et sinä aio soittaa?" huusi Simon. "Teet hyvin ja soitat heti paikalla!"

Mutta kun kuninkaanpoika edelleen kieltäysi, karkasi Simon hänen kimppuunsa ja löi häntä. Poika pidätti valitushuutonsa estääkseen äitiään kuulemasta sitä.

Marie Antoinette oli tavan takaa neuvonut häntä rukoilemaan Jumalaa ja antamaan anteeksi vihamiehilleen, ja tätä neuvoa piti hän mielessään kaiken kurjuutensa aikana.

Vendéen väestö oli tällä välin tehnyt kapinan ja huutanut Ludvig XVI:nnen pojan kuninkaakseen. Samaan aikaan kulki huhu, että vieraiden maiden sotajoukot ja emigrantit lähestymistään lähestyivät.

Simon asteli lattiata edestakaisin mieli levottomana näiden ilmoitusten johdosta.

Kuninkaanpoika oli vetäytynyt kyyrysilleen sänkynsä viereen; hän oli kuullut Simonin sanovan vaimolleen, että jos väestö Vendéestâ tulisi Pariisiin, vääntäisi hän niskat nurin sudenpojalta ennenkuin antaisi hänet pois käsistään.

Yhtäkkiä suutari seisahtui, tarttui Kaarle Ludvigia tukkaan ja tempasi ylös hänen päänsä, joka oli painunut polviin.

Simon katsoi poikaa tuimasti silmiin ja kysyi:

"Capet! Jos sinut vapautettaisiin, mitä sinä silloin tekisit minulle?"

"Antaisin sinulle anteeksi", vastasi lapsi.

Eräänä päivänä taas luki Simon ääneen kertomusta juhlasta, jonka tasavalta oli toimittanut kansalle. Kertomus päättyi seuraavaan tapaan:

"Vannokaamme puolustavamme hallitusmuotoa viimeiseen verenpisaraan. Tasavalta on iäinen!"

"Kuuletko", sanoi Simon, pannen pois sanomalehden, "kuuletko, Capet, että tasavalta on iäinen?"

Lapsi ei vastannut.

"Vai et sinä, ilkeä lapsi, kuule", huusi suutari julmistuneena. "Mutta tottahan sinä näet, että tasavalta on iäinen?"

"Ei mikään ole iäistä", vastasi Kaarle Ludvig.

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun hän Simonin nyrkiniskusta kaatui lattialle.

"Anna hänen olla", sanoi Simonin vaimo, joka tunsi hiukan sääliä. "Hän on sokea, hän on kasvatettu valheeseen ja petokseen."

Vastahakoisesti otti Simon nuoren kuninkaan ja paiskasi hänet vuoteelle. Kuullessaan lapsen itkevän, sanoi hän:

"Se on sun oma syysi, että kohtelen sinua tällä tavoin; sinä olet ansainnut sen."

"Minä olin äsken väärässä", nyyhkytti lapsi kirkastunut ilme kyyneltyneissä silmissään. "Jumala on iäinen -- Hän yksin!"

Joskus pääsi pienokainen tornin katolle hengittämään raitista ilmaa.

Marie Antoinette oli tullut huomanneeksi, että hän eräästä paikasta seinässä olevasta raosta saattoi nähdä poikansa, kun tämä meni ylös. Tuntikausia seisoi hän väijyen, nähdäkseen vilaukseltakaan lastaan. Se oli hänen ainoa odotuksensa, ainoa valokohta hänen surullisessa elämässään.

Eräänä päivänä seisoi hän kuten tavallisesti tähystyspaikallaan. Hän näki poikansa lähenevän kiduttajansa seuraamana. Poika oli kalpean ja kärsineen näköinen ja puettu kurjiin riekaleihin. Vaalean kiharatukan sijasta, joka nyt oli poisleikattu, peitti jakobiinien punainen myssy hänen päätään, ja Simon, joka seurasi hänen kintereillään, survi ja löi häntä yhtäpäätä.

Sinä päivänä oli kuningatar nähnyt kylliksi. Hän heittäytyi nyyhkien natonsa syliin.

"Aavistukseni eivät ole pettäneet minua", virkkoi hän. "Tiesin että hän kärsi. Vaikka hän olisi sadan penikulman päässä, sanoisi sydämeni sittenkin minulle, että hän kärsii. En ole pitkään aikaan saanut minkäänlaista rauhaa. Olen tuntenut ne kyyneleet, jotka onneton lapseni on vuodattanut minun tähteni; ne ovat raskaasti pudonneet sydämelleni. -- Minulla ei ole halua enää mihinkään. Jumala on hylännyt minut!"

Kuningatar oli kärsinyt niin paljon, että hän tuskin enää tohti uskoa Jumalaan.

Moiset ihmiselämän käännekohdat ovat liiaksi kauheita, voidakseen kestää kauan.

Marie Antoinette saavutti jälleen rauhan itsensä kanssa, ja hän selvisi vahvempana, ehkenpä parempanakin koettelemuksista. Epätoivoa seurasi usko ja rakkaus Jumalaan -- se rakkaus, josta on sanottu, että se toivoo kaikkea, uskoo kaikki ja kärsii kaikki.

Hän rukoili Jumalalta anteeksi, ja hän pyysi myöskin, ettei natonsa lukisi hänen epätoivoaan hänelle viaksi.

13.

Conciergeriessä.

Europan vallat olivat aseissa, tahtoen pelastaa Marie Antoinetten, kuten ilmoitettiin. Useita maakuntia oli joutunut vihollisen käsiin. Toulon oli englantilaisten miehittämä, ja Vendéessâ kuninkaallismieliset osottivat ihmetyttävää rohkeutta, mutta kaikki tämä ei saanut kuningattaren kohtaloa torjutuksi.

Robespierren tulo menestysvaliokuntaan vain joudutti hänen perikatoaan. Vastaukseksi viestiin uusista voitoista, joita muukalaiset sotajoukot olivat saavuttaneet, päätettiin ryhtyä lukuisiin syvälti vaikuttaviin toimenpiteisiin, joista yksi maininnan arvoinen oli Marie Antoinetten siirtäminen Conciergerieen -- hengeltä tuomitttujen vankilaan.

Myöhään yöllä elokuun 1. p:nä tultiin herättämään häntä; oikeudenkäynnin häntä vastaan oli määrä alkaa.

Luettiin julki käsky hänen siirtämisestään Conciergerieen. Hän kuunteli sitä osottamatta vähintäkään hämmästyksen tahi surun merkkiä.

Elisabeth ja Marie Thérèse, jotka ensi alussa olivat olleet mykkinä kauhusta, saivat vähitellen puhekykynsä takaisin ja pyysivät saada seurata kuningatarta, mutta turhaan.

Vahdit vaativat, että heidän piti saada tutkia kuningattaren taskut, ja kuningatar myöntyi siihen. Häneltä otettiin pois muutamia pikku kapineita, prinsessa Lamballen ja kahden lapsuudenystävättären muotokuvat sekä pieni käärö, jossa oli hänen miehensä ja lastensa hiussuortuvia. Kuitenkin antoivat he hänen pitää nenäliinansa ja hajupullonsa, koska pelkäsivät hänen matkalla pyörtyvän.

Vihdoin sai hän kootuksi kurjat vaatekappaleensa. Hän syleili ja suuteli tytärtään, hyvin tietäen että tämä oli viimeinen kerta; hän neuvoi Marie Thérèseâ rakastamaan Jumalaa, antamaan anteeksi ihmisille, pysymään lujamielisenä sekä rakastamaan tätiään ja olemaan hänelle kuuliainen kuin äidin sijaiselle.

Tytär seisoi kuin kivettyneenä. Hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan, eikä hän kyennyt vastaamaan äidin hyväilyihin.

Kuningatar kääntyi nyt prinsessa Elisabethin puoleen ja uskoi lapsensa hänen haltuunsa.

Nato kuiskasi hänelle muutamia sanoja, kehottaen häntä pysymään lujana uskossa. Kuningatar ei vastannut; hän poistui ovea kohden katsahtamatta taaksensa.

Tultuaan portaille, jotka veivät hänen poikansa huoneelle, pysähtyi hän tuokioksi ja silmähti sinne päin. Tyynenä ja ääneti lähti hän sitten edelleen.

Astuessaan Templen portista ulos löi hän päänsä kattomalkaan.

Eräs miehistä kysyi, koskiko häneen.

"Ei", vastasi Marie Antoinette, "minuun ei saata enää koskea mikään."

Vaunut seisoivat portilla odottamassa. Hän nousi vaunuihin yhden ylemmän virkamiehen ja kahden sotamiehen seurassa. Pariisin kadut olivat lähestyvän tasa-arvoisuusjuhlan johdosta koristetut kukkasköynnöksillä ja riemukaarilla.

Kello oli neljän tienoissa aamulla, kun vaunut lähenivät Conciergerietä.

Vaunut pysähtyivät, kuningatar laskeutui alas ja astui vankilaan kuin olisi hän tuntenut tien.

"Näytti kuin ajomies ei olisi tiennyt, kenet hän oli kyydinnyt, mutta aavistus sanoi hänelle sen, kun hänen oli täytynyt niin kauan odottaa", kirjoitti Fersen viikko sen jälkeen päiväkirjaansa. "Vaunujen, joissa onnetonta kuningatarta kuljetettiin Templestä Conciergerieen, sanottiin olleen veren vallassa kuningattaren astuttua niistä pois. Miehet kävivät ensin alas, kuningatar laskeutui viimeisenä, nojautuen ajurin olkapäähän."

Marie Antoinette vietiin kapean käytävän läpi, jota valaisi yksi ainoa käryävä lamppu ja jossa väkevä viinin ja tupakan löyhkä tulvahti häntä vastaan. Käytävässä kaksi koiraa vastaanotti hänet haukkuen. Hän voi niin pahoin, että peljättiin hänen pyörtyvän.

Hänen koppinsa ovi oli kolmantena oikealla vankilan alakerrassa. Kaksi pientä ristikoilla varustettua ikkunaa antoi pihalle päin, jossa naisvangit päivisin kävelivät edestakaisin ja kurkistivat hänen koppiinsa. Huone oli pieni ja kostea, ilman tulisijaa.

Huoneessa oli kolme sänkyä. Yksi oli aiottu kuningattarelle, toinen eräälle naiselle, joka oli määrätty häntä palvelemaan. Kolmas sänky oli niiden kahden santarmin käytettävänä, joiden aina piti olla hänen läheisyydessään ja jotka eivät saaneet päästää häntä näkyvistään silloinkaan, kun hän toimitti luonnolliset tarpeensa.

Portinvartija oli kiireessä ryhtynyt muutamiin valmistuksiin kuningattaren tulon suhteen. Marie Antoinetten sänky oli puusta kuten muidenkin vankien, mutta yksissä neuvoin vaimonsa kanssa oli portinvartija, kysymättä kunnallisneuvostolta lupaa, hankkinut siihen uuden jouhimatrassin ja levittänyt paksun, joskin kuluneen villapeitteen sen päälle. Paitsi sitä oli hän tuottanut Marie Antoinetten huoneeseen nojatuolin, pesutelineen ja töyrytuolin. Verhoja ei ollut ikkunoissa, mutta yhdessä huoneen nurkassa seisoi vanha siirrettävä suojuke.

Marie Antoinette allekirjoitti siirtoaan koskevan asiakirjan ja silmäili välinpitämättömästi ja hämmästyksettä tätä uutta lepokohtaa kärsimystensä tiellä.

Virkamiehet, molemmat santarmit ja Corciergerien portinvartija vetäytyivät pois, ja vanki jäi kotvaksi aikaa yksin portinvartijan vaimon, madame Richardin ja tämän palvelustytön Rosalie Lamorlièren seuraan.

Hän tähysteli heitä, ikäänkuin tutkien, miten paljon hän saattoi odottaa heidän armeliaisuudeltaan. Kuumuus oli hänestä rasittava, ja hän pyyhki tavantakaa hikeä otsaltaan.

Palvelustyttö tarjoutui auttamaan häntä riisuutumisessa.

"Kiitos, minä tulen ilmankin toimeen", vastasi kuningatar.

Hän nousi töyrytuolille ja ripusti kellonsa naulaan.

Aamu sarasti ikkunoista. Hän päästi leninkinsä auki ja paneutui sänkyyn -- "sänkyyn, joka ei laisinkaan ollut hänen arvonsa mukainen, vaan jonka me kumminkin olimme varustaneet hienoilla lakanoilla ja päänalusilla", on Rosalie kertonut.

Niinä kuukausina, jotka Marie Antoinette vietti Conciergeriessä, laihtui ja huononi hän siihen määrään, että henkilöt, jotka olivat ennemmin nähneet hänet, saattoivat tuskin tuntea häntä. Menehtyneenä mielenliikutuksesta, surusta ja kaipauksesta, huonosta ilmasta ja liikunnon puutteesta jaksoi hän tuskin pysyä pystyssä.

Muuan rangaistu varas ja pahimpia rikoksentekijöitä suoritti karkeimmat tehtävät vankilassa. Hän kävi joskus Marie Antoinettenkin kopissa.

Häneltä kysyttiin, miten Marie Antoinettea kohdeltiin.

"Ihan niinkuin muitakin vankeja", hän vastasi.

"Miten hän on puettu?" kysyttiin edelleen.

"Capetin leski on puettu mustaan leninkiin, joka on aivan repaleina", hän vastasi.

Vankilan kurjuus tuntui kuningattaresta sentään vähemmän kiusalliselta kuin noiden kahden santarmin ainainen läsnäolo. Niitä vaihdettiin lakkaamatta ja ainoastaan harvat heistä olivat kohteliaita ja hienotunteisia.

Yleensä polttivat he tupakkaa ja löivät korttia yöt läpeensä, saadakseen ajan kulumaan.

Muutamat sotamiehistä osottivat sentään sääliväisyyttä, joka korvasi heidän puuttuvaa kasvatustaan. Niinpä muuan heistä huomasi eräänä aamuna, että Marie Antoinette näytti vielä huonommalta kuin tavallisesti, ja hän kysyi kuningattarelta kuinka hänen laitansa oli.

"Minä voin erittäin pahoin", vastasi Marie Antoinette, "tupakansavu on vaivannut minua. En ole voinut ummistaa silmiäni koko yössä."

"Paha juttu, etten tullut tuota ajatelleeksi ja että olen lisännyt teidän kärsimyksiänne", virkkoi sotamies ja nakkasi piipun luotaan.

Eräs Larivière niminen kahdeksankymmentävuotias ämmä määrättiin kuningatarta palvelemaan. Hän oli nuoruudessaan palvellut Penthièvren herttuata. Hänen kunnioittava ja kohtelias käytöstapansa muistutti hänen muinaista asemaansa, ja Marie Antoinette luotti häneen.

Mutta vanhuksen sijaan määrättiin ennen pitkää madame Harel, raaka ja tuittupäinen nainen, jota Marie Antoinette vaistomaisesti epäili. Mutta madame Harelkin sai tuota pikaa eron.

Ensimäisinä viikkoina makasi Marie Antoinette aina vaatteet yllä sängyssään. Hän pelkäsi joka hetki joutuvansa rääkättäväksi tai tulevansa vedetyksi oikeuden eteen.

Myöskään ei hän huolinut mitään syödäkseen. "Tällä tavoin ei hän kauan elä", sanoivat santarmit.

Alunpitäen annettiinkin hänelle huonoa ruokaa. Neljä päivää perätysten kannettiin hänen eteensä laiha paistettu kana, ja kun hän ei siihen ollenkaan kajonnut, tuotiin se yhä uudelleen, kunnes se lopulta oli syötäväksi kokonaan kelpaamaton.

Autiolla rannalla, jolle kohtalo oli hänet hylkynä heittänyt, kumpusi toki vielä sääliväisyyden lähde. Palvelustyttö Rosalie kävi usein jos milläkin tekosyyllä hänen luonaan. Hän pyysi tahallaan saada siivota kuningattaren huoneen ja koki täyttää kuningattaren pikku toivomukset.

Marie Antoinette harrasti äärimäisyyteen saakka puhtautta, ja siinä vankilassa, jossa hän nyt istui elävältä haudattuna, eivät tupakansavu ja viininhöyryt olleet ainoat pahat hajut, joita hänen täytyi kärsiä.

Rosalie piti tätä mielessään, ja niin usein kuin oli mahdollista, asetti hän pöydälle tuoreen kukkavihon; ja kun syksykuukausien kylmät ja kosteat seurasivat kesän lämpimiä ja kukat sen johdosta tulivat harvinaisemmiksi, toimitti hän kuningattarelle suitsutusta.

Emäntä, madame Richard, oli umpimielinen ja hiljainen luonne, jonka tyyneys ei vähääkään järkähtynyt siitä, että hän näki päivittäin vaunujen kuljettavan kuolemaan tuomittuja Conciergeriestä mestauslavalle.

Mutta hänen tavanomainen kylmä tyyneytensä suli sekin tuon kukistuneen suuruuden edessä, ja hänkin koetti tehdä mitä voi lieventääkseen kuningattaren kurjuutta.

Eräänä päivänä lausui kuningatar, että hänen teki mieli meloonia.

Madame Richard riensi lähimmälle torille.

"Antakaa minulle melooni", sanoi hän eräälle kaupustelijattarelle, jonka hän tunsi, "maksoi minkä maksoi."

"Arvaanpa, että tarvitsette sen onnetonta kuningatartamme varten", vastasi kaupustelijatar. "Ottakaa paras mikä minulla on ja pitäkää rahanne. Ja sanokaa vangillenne, että vielä on sydämiä, joissa hänen kärsimyksensä herättävät sääliä."

Rautaristikot, jotka peittivät ikkunoita, tekivät kopin pimeäksi silloinkin, kun ulkona oli valoisaa. Kun kuningatar halusi riisuutua, täytyi sen tapahtua vankilan pihalla sijaitsevan lyhdyn hämärässä valossa. Pitkinä yöntietäminä istui hän kovan vuoteensa reunalla. Hän rukoili Jumalalta sitä kärsivällisyyttä, jota hän niin hyvin tarvitsi. Ja hän rohkaisi mieltään lukemalla paikkoja pyhästä raamatusta, joita hän osasi ulkoa.

Vankilan pihalla käyskenteli kaikkein kurjimpia naisia ja heidän rinnallaan taas naisia Ranskan jaloimmista suvuista, ja kaikki odottivat vain milloin heidät vietäisiin mestauslavalle.

Eräänä päivänä kerääntyi joukko ensinmainittuja kuningattaren ikkunan kohdalle ja syytti suurella äänellä "Trianon hyeenaa" niistä pakkosäännöistä, joita heihin sovellettiin. Vaativat että hänen heti tuli kuolla.

Kuningatar, joka aina joutui ankaraan mielenkuohuun, milloin luuli olevansa hänelle käsittämättömän halveksimisen esineenä, loi silmänsä taivasta kohden, ja hänen kasvoillaan asusti niin katkeran epätoivon ilme, että portinvartija, joka sattui olemaan hänen kopissaan, ei saattanut olla ilmaisematta suuttumustaan noita syöjättäriä kohtaan.

Kaikki Conciergerien muurien sisällä kertoi kuolemasta. Joka päivä saapui oikeudenkirjuri sinne. Hän nousi pihalla olevalle penkille ja luki kovalla äänellä niitten nimet, jotka seuraavana aamuna piti mestattaman. Marie Antoinette kuuli hänen tavantakaa mainitsevan hänelle tuttuja nimiä, ja se tuska, jota näiden nimien mainitseminen hänelle tuotti, oli pahimpia mitä hänellä vankeutensa loppuaikoina oli kestettävänä. Pimeässä kammiossaan kuuli hän selvästi kuolemaantuomittujen huudot ja heitä mestauslavalle kuljettavien vaunujen kolinan.

Elisabeth ja Marie Thérèse olivat näihin aikoihin kokonaan epätietoisina kuningattaren kohtalosta. Lopulta saivat he kuitenkin tietää missä hän oleskeli ja miten häntä kohdeltiin.

Marie Antoinette olisi kiittänyt Jumalaa, jos olisi saanut tilaisuutta työskentelyyn, mutta Conciergeriessä oli hänet tuomittu täydelliseen toimettomuuteen. Ja vaikkei hän milloinkaan valittanut, näkyi selvästi, että tämä pakollinen joutilaisuus häntä kovasti vaivasi.

Erään uskollisen liittolaisensa kautta sai hän vihdoin toimitetuksi nadollensa sanan, että nato lähettäisi hänelle hänen pikku poikastaan varten alottamansa sukanneuleen.

"Me lähetimme hänelle sen sekä kaikki mitä meillä oli silkkiä ja villalankaa", kertoo hänen tyttärensä muistelmissaan, "sillä tiesimmehän miten suuressa arvossa hän piti työskentelyä. Mutta jälestäpäin saimme tietää, ettei niitä oltu hänelle annettu, koska peljättiin hänen neulalla tekevän itselleen jotakin vahinkoa."

Kuningatar oli kuitenkin saanut piilotetuksi muutamia isoja neuloja, ja niillä piirsi hän kiviseinään ranskalaisia ja saksalaisia virrenvärssyjä ja sitaatteja "Kristuksen seuraamisesta".

Hänellä oli vain yksi kirja, "Kristityn päivä", ja sitä luki hän alinomaa. Sittemmin pyysi hän saada kirjoja lainaksi, ja kunnallisneuvosto myöntyi tähän pyyntöön. Menoluettelemuksessa hänen Conciergeriessä olonsa ajalta luetaan muun muassa seuraavaa:

"Kirjain lainauksesta: kuusitoista livreä."

Rukoukset, tutkistelut ja lukeminen olivat nyt hänen elämänsä, joka kyllä oli yksitoikkoista ja heikonsi suuressa määrin hänen ruumistaan, vaan ei hänen sieluaan.

Ajatuksissaan oli hän jo vapautunut kaikista maallisista siteistä paitsi yhdestä: siitä, joka yhdisti äidin lapsiinsa. Yöt päivät ajatteli hän poikaansa, joka kärsi. Hän kantoi povellaan nuoren kuninkaan muotokuvaa ja kiharaa hänen hiuksistaan. Näitä esineitä säilytti hän pienessä keltaisessa hansikkaassa, jota hän oli käyttänyt lapsena, ja hän piiloutui usein kurjan vuoteensa taa, saadakseen itkien suudella noita muistoja.

Portinvartijan vaimo astui eräänä päivänä hänen huoneeseensa, taluttaen kädestä poikaa, joka oli Marie Antoinetten pojan ikäinen ja jolla oli samallainen vaalea tukka ja samallaiset suuret sinisilmät.

Nähtyään lapsen kuningatar kavahti ylös, sulki pojan syliinsä, suuteli häntä ja kostutti hänen kasvojaan kyynelillään.

Hänen kanssaan sai puhua hänen hyljätystä asemastaan ja hänen onnettomuuksistaan, hänen osottamattansa vähintäkään alakuloisuutta. Mutta hänen kyyneleensä valuivat viljavina niin pian kuin joku muistutti hänelle, että Kaarle Ludvig oli hänestä eroteltuna.

"Kavahtakaa ennen kaikkea puhumasta hänelle lapsistaan", tapasi madame Richard sanoa niille, joita päästettiin kuningattaren luo.

14.

Viimeiset yritykset kuningattaren pelastamiseksi. -- Portinvartija Bault.

Michonis, jonka olemme eräässä edellisessä luvussa maininneet kuningattaren ystävänä, oli edelleen tasavallan palveluksessa. Hänet oli nimitetty poliisitarkastajaksi, ja hän oli ymmärtänyt järjestää asiat siten, että Marie Antoinetten kopin tarkastaminen oli jätetty hänen huolekseen.

Hän ratkesi itkemään, kun ensi kerran näki kuningattaren jälleen.

Samaten onnistui kamaripalvelija Huen päästä Conciergerieen, ja suuremmatta vaivatta sai hän portinvartija Richardin ja tämän vaimon taivutetuksi kuningattaren asian puolelle.

Jopa muutamat vallankumouksen johtomiehetkin alkoivat sääliä kuningatarta. Camille Desmoulins tahtoi kaikin voimin pelastaa hänet, mutta hänen yrityksestään ei ollut muuta seurausta kuin että hän joutui perikatoon. Pari muuta saatiin taivutetuksi lahjuksilla. Näitten joukossa oli Hébert. Hän oli salanimellä "Père Duchêsne" julkaissut pelottavia syytöksiä kuningasta ja kuningatarta vastaan. Mutta kun ääni hänen kellossaan nyt oli muuttunut, alettiin häntä epäillä petoksesta, ja haihduttaakseen epäluuloja esiintyi hän entistä kiivaampana ja vihamielisempänä.

Huhu siitä, että hiukan lempeämmät tunteet elähyttivät hallituksen korkeimpia virkamiehiä, levisi ennen pitkää Pariisin ulkopuolelle. Jopa kertoi madame Richard kuningattarelle, että hänen vaihettamisensa sotavankeihin oli todennäköistä.

Mutta Marie Antoinette pudisti päätään.

"Kuningas on uhrattu", sanoi hän, "ja minut tullaan tappamaan samalla tavoin. Minä en enää tahdo joutua näkemään onnettomia lapsiani enkä rakasta siveää sisartani."

Tämän lausuttuaan puhkesi hän itkuun.

Ja kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista saada hänet pelastetuksi. Kreivi Fersenin päiväkirjasta luetaan, että oli ollut kysymys Marie Antoinetten, prinsessa Elisabethin ja lasten vaihettamisesta Itävallassa oleviin ranskalaisiin sotavankeihin.

Tätä väitettä on sittemmin vahvistanut Drouet, postimestarin poika, joka otettiin vangiksi Saksassa. Ruhtinas Metternichin kysyttyä selitti hän, että Ranskassa oli ollut päätetty asia, että kuningatar ja hänen perheensä vaihdettaisiin itävaltalaisten käsiin joutuneihin eteviin ranskalaisiin.

Drouet oli jäsenenä hallitusvaliokunnassa, eikä ollut ihmettelemistä, jos hän tunsi korkeimpien hallitusmiesten aikeet.

Vallat eivät käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, eikä vastuuta niin ollen ole yksinomaan pantava vallankumouspuolueen niskoille.

Kaikkia Fersenin ponnistuksia seuranneen huonon onnen uhalla harkitsi hän edelleen millä keinoin saisi Marie Antoinetten pelastetuksi.

Huhu, että kuningatar jätettäisiin vallankumouksellisen tuomioistuimen tuomittavaksi, oli omiansa saattamaan Fersenin mitä suurimpaan tuskaan, semminkin kun henkilöt, joita hän oli toivonut auttajiksi pelastustyöhönsä, antoivat hänelle sangen heikkoa tukea.

Ulkovallat olivat näennäisesti tosin ottavinaan suurella mielenkiinnolla osaa Marie Antoinetten kohtaloihin, mutta useimpien suhteen oli tämä osanotto vain teeskenneltyä narrinpeliä. On vaikeata mielessään kuvitella suurempaa välinpitämättömyyttä vallankumouksen uhreihin nähden, kuin se, jota osottivat ne valtiomiehet, jotka kerskaten väittivät käyvänsä sotaa näiden uhrien tähden.

Itävaltalainen ministeri Thugut ei sietänyt kuulla puhuttavankaan kuningattaren pelastamisesta, ja yhtä vähän käytti kreivi Mercy vaikutusvaltaansa hänen hyväkseen. Tuntuu varsin todenmukaiselta, että vallankumouksen johtajain alkuunpaneman keskustelun saattaminen onnelliseen loppuun riippui pääasiallisesti hänestä. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei pitäisi ottaa varteen minkäänlaisia ehdotuksia ranskalaisten taholta, vaan käytettävä yksinomaan väkivaltaa.

Vaikka siis vanhat ystävät ulkomaalla kieltäytyivät toimimasta, tekivät ystävät Ranskassa kuitenkin viimeisen yrityksen kuningattaren pelastamiseksi mestauslavalta.

"Useat ottivat mielenkiinnolla osaa äitini kohtaloon", sanoo Marie Thérèse päiväkirjassaan. "Olen hänen kuolemansa jälkeen saanut tietää, että oli aikomus viedä hänet pois Conciergeriestä, mutta että tämä tuuma valitettavasti jäi onnistumatta.