Part 34
"Kuinka onnellinen olisin, jos pian taas saisimme nähdä toisemme! En koskaan voi kylliksi kiittää teitä kaikesta, mitä olette tehnyt hyväksemme. Hyvästi! Kuinka tuo sana on julma!" --
Lukuunottamatta kuningattaren niin kutsuttua "testamenttia" on ylempänä oleva kirje viimeinen hänen kädestään lähtenyt, joka on jälkimaailmalle säilynyt.
11.
Dumouriez tahtoo palauttaa yksinvallan. -- Tarkastuksia Templessä. -- Kaarle Ludvigin sairaus. -- Madame Tison tulee mielipuoleksi. -- Parooni Batz, Cortey ja Michonis.
Olemme edellisessä luvussa nähneet, että kreivi Fersen edelleen koetti hankkia apua sille naiselle, jota hän niin uskollisesti rakasti.
Niin harras kuin hänen halunsa olikin, tiedämme kuitenkin hänen seisoneen jokseenkin voimatonna. Yksinvallan uskolliset puoltajat olivat hajonneina useammiksi puolueiksi. Hovit epäilivät toisiansa: Itävalta epäili Preussia; Venäjä oli tyytymätön Itävaltaan. Myöskin tiedämme, ettei mahtava Katariina II suinkaan ollut myötätuntoinen Marie Antoinettea kohtaan. Vihdoin oli Fersen puolestaan täynnä ennakkoluuloja kreivi Mercyä ja hänen ystäväänsä la Marckia kohtaan.
Ranskan kuningaskunnan vanha palvelija, kenraali Dumouriez, johti alussa vuotta 1793 voitollista sotajoukkoa. Hän ilmoitti olevansa kyllästynyt vallankumouspuolueen laimeaan esiintymiseen sotilaskysymyksissä. Hän oli katkeroittunut kuninkaan mestauksen ja Pariisissa harjoitettujen kauhutöiden johdosta. Muuan kenraalin uskotuista kertoi parooni Breteuilille, ettei ajatus perustuslaillisen yksinvallan uudelleen perustamisesta Ranskaan Ludvig XVII:nnen johdolla ollut kenraalille vallan outo.
Tämän johdosta Breteuil jälleen kääntyi Englannin hallituksen puoleen, joka kumminkin toistamiseen verukkelehti ja vitkasteli, ja näytti olevan haluton tekemään mitään Ranskan kuningaskunnan hyväksi.
Siitä huolimatta päätti Dumouriez jatkaa tuumansa toteuttamista.
Maaliskuun 25. p:nä oli hänellä päämajassaan yhtymys eversti Marckin kanssa, joka itävaltalaisen armeijan päällikön Saksen-Koburgin prinssin lähettämänä oli saapunut hänen luokseen.
Esitettyään tasavaltalaista puoluetta kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden syyt, kenraali lausui:
"On mahdotonta kauemmin pysyä toimettoman katselijan kannalla moisten julmuuksien suhteen. Tahdon kukistaa rikoksellisen hallituksen, palauttaa perustuslaillisen yksinvallan, huudattaa kruununprinssin Ranskan kuninkaaksi ja pelastaa kuningattaren hengen!"
Muutamia päiviä sen jälkeen oli yksimielisyys saksalaisen ruhtinaan ja ranskalaisen kenraalin välillä saavutettu.
Saksen-Koburgin prinssi suostui aselepoon, ja tuli Dumouriezin sillä välin viedä sotajoukkonsa Pariisiin ja palauttaa yksinvalta.
"Vicomte de Caraman on toimittanut pikalähetin parooni Breteuilin luo antamaan tiedon sopimuksesta, jonka kenraali Dumouriez ja prinssi Koburg ovat tehneet", kirjoitti kreivi Fersen ilosta säteilevänä päiväkirjaansa.
Marsalkka de Broglie ilmoitti kohta sen jälkeen hänelle saaneensa tiedon, että kenraali oli matkalla Pariisiin viidenkymmenen tuhannen miehen kanssa, jotka kantoivat valkoisia kokardeja, sekä että prinssi Koburg oli joukkoineen rajalla, valmiina antamaan apua, jos sitä nähtäisiin tarvittavan.
Marie Antoinetten uskollinen ritari näki hengessään koko kuninkaallisen perheen pelastettuna.
Hän kirjoitti pitkän kirjeen kuningattarelle, lausuen siinä julki vakaan luottamuksensa Dumouriezin esiintymiseen, ja antoi kuningattarelle useita neuvoja hänen tulevaisuudessa käytävään politiikkaansa nähden.
"Asema, johon te joudutte, tulee epäilemättä olemaan erittäin vaikea", kirjoitti ruotsalainen kreivi 8. p:nä huhtikuuta (1793). "Tulette jäämään suureen kiitollisuuden velkaan huonolle ihmiselle, joka oikeastaan on myöntynyt vain olojen pakosta ja joka ei halunnut puuttua asiaan ennenkuin näki, ettei hän enää kykenisi puoliaan pitämään. Siinä on koko hänen ansionsa teidän suhteenne. Mutta tämä mies voi tuottaa hyötyä, ja sentähden täytyy käyttää häntä hyväkseen. Teidän on oleminen uskovinanne mitä hän sanoo hyvistä aikeistaan. Vieläpä teidän on oleminen avosydäminenkin toivomuksiinne nähden."
Fersen neuvoi Marie Antoinettea kääntymään Itävallan keisarin sekä Preussin ja Englannin kuninkaitten puoleen. "Teidän on myös", lisää hän, "kirjoittaminen Venäjän keisarinnalle, mutta sen tulee olla suora ja arvokas kirje, sillä minä en ole tyytyväinen hänen esiintymiseensä. Hän ei ole koskaan vastannut kirjeisiinne. -- Siksi kunnes teidät tunnustetaan hallitsijattareksi ja te olette muodostanut ministerineuvostonne, on teidän toimiminen niin vähän kuin suinkin ja maksaminen vain kohteliaisuuksilla."
Alettiin jo valmistella juonia. Jos yksinvalta saataisiin jälleen perustetuksi, kuka silloin ottaisi huoltaakseen hallituksesta? Tämä kysymys sukeusi ilmoille emigranttien leirissä, ja sitä pohdittiin useissa hoveissa.
Provencen kreivi ja hänen ystävänsä vaativat hallitusta uskottavaksi hänelle. Marie Antoinetten ystävät tietysti toiselta puolen pyysivät, että tämä saisi ryhtyä hallitukseen. Keisarinna Katarinan sihteeri ja uskottu, Krapovitzkij, kirjoitti päiväkirjaansa, että "Artoisin kreivi oli kovin tyytymätön Dumouriezin ja prinssi Koburgin välisen sopimuksen johdosta, koska pelkäsi, että kuningatar tulisi ottamaan hallituksen käsiinsä". Toiset taas väittivät, eikä syyttä, ettei Dumouriez suinkaan ollut halukas esiintymään Bourbonin Kaarle Ludvigin, vaan Filip Egalitén pojan, sittemmin kuningas Ludvigin Filipin puolesta.
Ehkäistäkseen selkkauksia syntymästä aikoi Fersen matkustaa Wieniin, ja hän ryhtyi niinikään toimiin lähettääkseen Provencen kreivin luo lähetystön pyytämään, että kreivi luopuisi vaatimuksistaan.
Vihdoin kehotti hän arkkipiispa d'Agoutia lähtemään Pariisiin, jotta arkkipiispa voisi kuningattaren vapaaksi päästessä olla hänen läheisyydessään ja ohjata hänen menettelyään.
Mutta nämä harhatoiveet olivat lyhytikäisiä. Ranskalaiset osottausivat kerrassaan haluttomiksi peitsenmittelyyn vanhan kuningassuvun puolesta.
Dumouriez koetti tosin saattaa tuumaansa täytäntöön, mutta hänen sotamiehensä kieltäysivät tottelemasta häntä. Käskynalaisten pyssynluotien uhkaamana täytyi hänen kiireimmiten paeta rajan yli.
Kuninkaallisen huoneen puoltajat ulkomailla olivat luulleet olevansa niin varmoja voitostaan, että olivat ruvenneet kiistelemään vallasta jo ennenkuin rohkea uhkayritys oli suoritettukaan. Heidän säikähdyksensä oli nyt yhtä silmitön kuin heidän toivonsa ennen oli ollut liioiteltu. Dumouriezin pako merkitsi heistä kuninkuuden lopullista häviötä.
* * * * *
Fersen ynnä muut olivat toivoneet voivansa hankkia kuningattarelle ja hänen rakastetuilleen jälleen vapauden, mutta sen sijaan tuli heidän vankeutensa yhä kovemmaksi ja yksinäisyys Templessä päivä päivältä yhä tukalammaksi.
Dumouriezin suunnitelmat olivat herättäneet tasavaltalaisissa kauhua, ja hänen päästänsä luvattiin kolmensadantuhannen livren palkinto. Kuninkaallisten vankien epäiltiin olleen yhteydessä hänen kanssaan. Tukittiin huolellisesti kaikki reiät ja rakennutettiin korkea kiviseinä puiston ympäri. Ulkoapäin ei kuulunut enää mitään ääntä torniin, joka oli muusta maailmasta eristetty kuin hauta.
Myöhään eräänä iltana, kun naiset jo olivat käyneet levolle, astui yleinen syyttäjä Hébert seurakumppaneinensa kuningattaren makuuhuoneeseen.
Marie Antoinette ja prinsessa nousivat ja pukeutuivat, jolla välin heille luettiin julki määräys, että heidän huoneissansa oli toimeenpantava huolellinen tarkastus.
Miehet penkoivat ylösalaisin sängyt ja raastoivat Kaarle Ludvigin väkipakolla ylös kesken untansa. Äiti otti hänet syliinsä ja koki lämmitellä häntä, vaikka hän itse värisi vilusta.
Kello neljä aamulla oli tarkastus vihdoin loppuun suoritettu. Kuningattarelta oli löydetty muistiinpanokirja, johon pari osotetta oli merkitty, sekä lyijykynä, josta lyijy oli poissa. Prinsessa Elisabethilta oli otettu lakkapuikon puolikas sekä rahtunen hiusjauhetta. Marie Thérèseltâ oli riistetty pyhimyskuva ja rukous Ranskan puolesta.
Kiukuissaan siitä, etteivät olleet löytäneet muuta kuin nämä pikku kapineet, pakottivat he kuningattaren ja prinsessa Elisabethin allekirjoittamaan tarkastuksesta toimitetun kirjallisen selonteon, ja kun nämä aluksi kieltäysivät siitä, uhkasi Hébert viedä pois Kaarle Ludvigin ja Marie Thérèsen.
Kolme päivää tämän jälkeen tulivat miehet uudestaan; tällä kertaa löysivät he hatun, joka oli kätketty sängyn alla olevaan rasiaan. Ludvig XVI oli käyttänyt tätä hattua vankeutensa alkuaikoina, ja hänen sisarensa oli kätkenyt sen muistona veljestään.
Hattu herätti heissä suurta epäluuloa, ja he ottivat sen mukaansa, vaikka Elisabeth hartaasti pyysi saada pitää sen.
Tarkastuskertomuksessaan myönsivät he kumminkin, etteivät he olleet tavanneet mitään mikä olisi viitannut vankien olleen kirjeenvaihdossa ulkomaailman kanssa tai missään salaisissa tekemisissä Templen vartijain kanssa.
Siitä huolimatta erotettiin jälkimäiset toistaiseksi viroistaan. Toulan ja Lepitre, jotka portinvartija Tison oli tehnyt epäluulon alaisiksi, pantiin peruuttamattomasti viraltaan.
Kiitollisuuden tunnustukseksi niistä palveluksista, joita Toulan oli tehnyt kuningattarelle, lahjoitti Marie Antoinette hänelle kultaisen rasian; se oli ainoa lahja, minkä Toulan oli suostunut vastaanottamaan.
Tämä muistokapine, jota hän ei osannut pitää salassa, vaikutti osaltaan hänen kukistumiseensa. Sen selitettiin todistavan, että hän oli yhteydessä vankien kanssa, ja hän päätti päivänsä mestauslavalla.
Kevät oli jälleen tehnyt tulonsa Ranskanmaahan. Mutta Marie Antoinetteen ja hänen rakkaihinsa nähden ei sillä ollut enää kukkasia, aurinko oli säteitään vailla, tulevaisuus ei tarjonnut mitään toivoa.
Ruumiilliset ja sielulliset kärsimykset olivat tärvelleet vankien terveyden. Kaarle Ludvig tuli päivä päivältä heikommaksi. Marie Thérèse pyysi saada muuttaa äitinsä ja veljensä huoneeseen, ollakseen heidän luonaan, jos he sattuisivat sairastumaan yöllä.
Aina kuninkaan mestaamisesta asti oli kuningatar kieltäytynyt lähtemästä kävelylle puistoon; hänen oli vaikea sivuuttaa sitä kynnystä, jonka yli hän oli astunut lausuttuaan viimeiset, sydäntä särkevät jäähyväiset puolisolleen.
Mutta peljäten lasten terveyden kärsivän, elleivät he ollenkaan pääsisi raittiiseen ilmaan, pyysi hän lupaa saada joka päivä kiivetä tornin katolle, ja tähän anomukseen myönnyttiin.
Kun poikanen ja hän alkupäivinä toukokuuta palasivat tällaiselta retkeltä, valitti pienokainen kupeeseensa pistävän. Kohta sen jälkeen sairastui hän kovaan kuumeeseen. Hän ei kärsinyt maata sängyssä ja näytti olevan tukehtumaisillaan hirveiden hengenahdistuspuuskien yllättäessä hänet.
Marie Antoinette pyysi että Brunier, joka ennen oli ollut prinssin lääkärinä, haettaisiin sairaan luo.
Mutta hätääntyneelle äidille vain naurettiin. Tasavallalla oli muutakin tekemistä, kuin huolehtia kuninkaanpojan terveydestä.
Viimein haettiin kuitenkin vankilanlääkäri Therry, ja hänen hoidollaan toipui Kaarle Ludvig näennäisesti. Mutta kuume palasi aina tuon tuostakin, eikä poikanen koskaan täydellisesti parantunut.
Melkein samoihin aikoihin alkoi portinvartija Tisonin vaimossa näkyä mielipuolisuuden oireita.
Hänellä oli ainokainen tytär, jota hän sangen suuresti rakasti; mutta niiden toimenpiteiden johdosta, joihin huhtikuun alussa oli ryhdytty Templen täydelliseksi eristämiseksi, oli Tison-puolisojen täytynyt erota hänestä.
Varsinkin oli lapsesta eroaminen synnyttänyt mielenkarvautta äidissä. Hän kadehti kuningatarta, joka sai pitää lapsensa luonaan, mutta hän ei samalla voinut olla ihmettelemättä Marie Antoinetten kärsivällisyyttä.
Eräälle aatelismiehelle lausui hän:
"Jos saisitte nähdä vangit, olisitte yhtä mieltä minun kanssani, ettei maan päällä saata olla mitään ylevämpää ja jalompaa. Joka on nähnyt heidät Tuilerioissa, ei ole mitään nähnyt. Heidät täytyy nähdä kuten minä olen nähnyt Templessä voidakseen antaa heille oikean arvonsa."
Lopulta jouduttiin niin pitkälle, ettei madame Tisonia enää saatu lähtemään huoneestaan ulos. Hän makasi siellä ja itki aivan yksin, selitti olevansa arvoton lähestymään kuningatarta ja puheli lakkaamatta vioistaan ja mestauslavasta. Pitkinä öinä vaivasivat häntä kauheat unet, ja hän huusi niin surkeasti, etteivät vangit saaneet nukkua.
Häntä rauhoittaakseen lähetettiin eräänä iltana noutamaan hänen tytärtään, mutta äiti ei tahtonut puhutella lastaan. Hän ei nähnyt enää muuta kuin vankiloita ja verta.
Hän sai sattumalta nähdä kuningattaren ja heittäytyi hänen jalkojensa eteen.
"Madame", vaikeroi hän, "minä pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi. Minä olen onneton ihminen. Minä olen syypää teidän ja prinsessa Elisabethin kuolemaan."
Ruhtinattaret auttoivat yhdessä hänet ylös ja vakuuttivat antavansa hänelle anteeksi.
Mutta mikään ei voinut rauhoittaa kurjaa mielipuolta, joka kieriskeli lattialla, kirkui ja piti pitkiä puheita.
Kuninkaalliset naiset kohtelivat sairasta portinvartijan rouvaa suuremmalla myötätuntoisuudella, kuin mihin hänen entinen käytöksensä olisi heitä velvoittanut.
Tisonia liikutti se hyvyys, jolla he palkitsivat kaiken sen häijyyden, jota hän ja hänen vaimonsa niin usein olivat osottaneet, ja siitä ajasta lähtien tuli hänestäkin kuninkaallisen perheen ystävä.
31. p. toukokuuta, joka saattoi girondilaiset mestauslavalle ja korotti Robespierren ja Maratin vallan kukkuloille, synnytti jälleen liikettä Templen muurien sisäpuolella.
Pakosuunnitelma oli mennyt mitättömiin, monet toiveet olivat rauenneet tyhjään, mutta vielä eivät kaikki ystävät olleet unhottaneet vankeja.
Tisonin muuttuneiden tunteiden ansiosta sai pari näistä ystävistä pääsyn vankilaan.
Toinen näistä oli parooni Batz, jonka pelastamishankkeista mainittiin kuninkaan mestaamisen yhteydessä. Kunnallisneuvosto oli luvannut satatuhatta livreä palkinnoksi sille, joka antaisi tiedon hänen olinpaikastaan; siitä huolimatta asusti hän kenenkään hätyyttämättä erään Cortey-nimisen kauppiaan luona, joka oli erään kansalliskaartin osaston päällikkönä ja tunnettu kelpo kansalaisen esikuvana ja varsin innokkaana tasavallan puolustajana.
Hän hiipi Templeen ja sai puhutella naisia. Prinsessa Elisabeth oli hänestä tuntemattomaksi muuttunut. Kuningatar näytti hänestä ulkomuodoltaan vähemmin muuttuneen; piirteet olivat samat kuin ennen, mutta kasvoilla asusti surullisen vakava ilme, joka ennen oli ollut niille vieras.
Corteyn suojeluksen alaisena tarkasti Batz Templeä sisältä ja laati rohkean pakosuunnitelman. Cortey liittyi ystävään, ja näiden tehokkaaksi auttajaksi tuli kansalainen Michonis, jonka kansallisneuvoston jäsenenä oli täytynyt käydä Templessä ja joka korskealla esiintymisellään oli osannut peittää myötätuntoisuutensa kuningatarta kohtaan.
Hän oli antanut Marie Antoinettelle tiedon girondilaisten häviöstä ja lausunut sen mielipiteen, joka hänellä itsellään oli ja jota ensi alussa useat kannattivat, että uusi hallitus tuskin rohkenisi vastustaa ehdotusta kuningattaren jättämisestä Itävallan keisarin huostaan.
"Mitä merkitystä sillä on minuun nähden?" oli Marie Antoinette vastannut. "Wienissä minä olisin sama kuin olen täällä ja kuin olen ollut Tuilerioissa. Ainoa toivoni on nyt ainoastaan saada jälleen yhtyä puolisoni kanssa, milloin taivas niin päättää ja minua ei enää tarvita täällä lapsieni tähden."
Mutta vaikka kuningatar oli välinpitämätön pakohankkeen suhteen, päättivät Michonis, Cortey ja Batz kuitenkin panna sen täytäntöön.
Oli järjestettävä niin, että Michonis ja Cortey saisivat hoitaa palvelusta Templessä samana päivänä.
Corteyn oli määrä hankkia kolme upseerin viittaa, joihin Marie Antoinette sekä prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse kääriytyisivät. Vartiostoon kuului kahdeksankolmatta miestä, joille salaisuus oli tehtävä tunnetuksi. Luultavaa sentään oli, etteivät sotamiehet uskaltaisi olla Corteyn käskyjä noudattamatta.
Vahtia vaihdettaessa oli naisten sekauduttava heidän joukkoonsa. Pieni Kaarle Ludvig oli niinikään kätkettävä sotamiesten sekaan.
Upseerinviitat hankittiin, vaunut tilattiin ja vahti oli valmiina. Tällä kertaa toivottiin julma kohtalo saatavan lepytetyksi.
Mutta suutari Simon sorti rakennuksen, jonka pystyttäminen oli vaatinut niin suurta voimain ponnistusta.
Oltiin siinä luulossa, että kaikki vartijat oli saatu taivutetuksi asian puolelle, mutta vartijain joukossa lienee sittenkin ollut yksi petturi. Sillä kun Simon, jolle Templen ylivalvonta oli uskottu, samana päivänä palasi kävelyltä kaupungissa, kohtasi hän poliisikonstaapelin, joka ojensi hänelle suljetun, osotteettoman kirjeen. Hän aukaisi sen ja luki:
"Michonis pettää teidät ensi yönä! Olkaa varuillanne!"
Hetkeäkään viivyttämättä riensi Simon kunnallisneuvosten luo. Hän näytti kirjeen ja palasi Templeen, varustettuna määräyksellä, jolla Michonis oli selitetty toistaiseksi erotetuksi virastaan ja käskettiin saapumaan kunnallisneuvosten eteen.
Kello oli lyönyt puoli-yksitoista, ja vartijat, joiden puoliyön seudussa oli asettuminen vahtiin, olivat koolla. Parooni Batz pysyttelihe valepukuisena heidän joukossaan.
Yhtäkkiä saapui Simon. Hän silmäili ympärilleen ja äkkäsi Corteyn.
"Ellen näkisi teitä täällä, olisin peloissani", sanoi hän.
Hän käski vahdin poistua.
Batz tiesi olevansa mennyttä miestä, jos hän hiiskuisi sanaakaan. Hän ajatteli ensin ampua maahan Simonin, mutta luopui sitten tästä tuumasta sen melun takia, jonka laukaus synnyttäisi.
Nopeatuumainen Cortey komensi heti vahdin ulos kadulle. Toisten turvissa onnistui Batz ehein nahoin pääsemään Templestä, mutta hän oli epätoivoissaan siitä, ettei hänen ollut onnistunut pelastaa Marie Antoinettea ja tämän lapsia.
Tutkinto pantiin tosin toimeen, mutta se ei johtanut mihinkään tulokseen. Michonis vastasi tyydyttävällä tavalla kaikkiin kysymyksiin, suostui kernaasti antamaan selityksiä ja osasi tehdä Simonin eriskummaiset jutut epäiltäviksi.
Simon oli puolestaan vakuutettu siitä, että salaliitto oli ollut hankkeissa. Kunnallisneuvoston luota kiiruhti hän Robespierren luo, jolle hän kuvasi Templeä kaikellaisten vehkeiden pesäpaikaksi.
Robespierre piti hänen ilmoituksiaan tähdellisinä. Ludvig XVI oli tosin kuollut, mutta Ludvig XVII eli. Hänelle oli useilta tahoilta ilmoitettu, että hajanaiset puolueet olivat alkaneet osottaa elonmerkkejä ja että niillä oli aikomuksena kokoontua pienen vangitun kuninkaan lipun ympärille.
12.
Kaarle Ludvig erotetaan äidistään. -- Suutari Simon.
Viime päivinä kesäkuuta päätti Dantonin menestysvaliokunta, että pieni Kaarle Ludvig oli erotettava äidistään ja suljettava Templen vahvimmin suojattuun huoneeseen.
Heinäkuun 3. päivänä oli päätös pantava täytäntöön.
Kello yhdeksän illalla saapui maistraatin virkamiehiä torniin. Kaarle Ludvig nukkui jo tilallaan. Marie Antoinette ja molemmat prinsessat istuivat pöydän ääressä ja paikkailivat leninkejään.
Kuningattarella ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Hän nousi kalpeana ja vapisten.
"Aiotte ottaa minulta pois lapseni!" äänsi hän. "Se on mahdotonta! -- Ei ole ajateltavissa, että poikani erotettaisiin minusta. Hän tarvitsee välttämättömästi hoitoani."
"Menestysvaliokunta on tehnyt tämän päätöksen. Meidän on viipymättä pantava täytäntöön käsky."
"Ei", sanoi onneton äiti, "te ette saa pyytää minua eroamaan lapsestani."
Ja hän asettui sängyn eteen, kuten naarasleijona, joka on valmis puolustamaan poikiaan.
Tähän liikkeeseen heräsi hänen poikansa. Hän kuuli melun, näki äitinsä, joka itki, ja miehet, jotka uhkailivat häntä.
"Äiti", huusi poikanen ja tarttui hänen käsivarteensa, "älä mene pois."
Äiti otti hänet syliinsä ja piteli kiinni sängyn tolpasta.
"Tappakaa minut, mutta älkää riistäkö minulta lastani", huusi hän.
Mutta yhtäkkiä luopui hän tyyten korskeudestaan. Hän unhotti olevansa kuningatar, ja muisti ainoastaan, että hän taisteli lapsensa puolesta.
Kyyneltynein silmin ja kädet ristissä läheni hän miehiä. Hän lankesi polvilleen heidän eteensä ja rukoili armoa.
Samaten itkivät ja pyytelivät molemmat prinsessatkin.
Siten kului kaksi tuntia Marie Antoinetten yhdeltä puolen rukoillessa ja virkamiesten puolestansa häntä uhkaillessa ja solvatessa. Lopulta uhkasivat he tappaa sekä pojan että tyttären, ja äidin täytyi rakkaudesta lapsiansa kohtaan vihdoin taipua.
Prinsessa Elisabeth ja sisko pukivat Kaarle Ludvigin ylle; äiti ei siihen kyennyt.
Kun poika oli täysissä pukeissa, pani äiti molemmat kätensä hänen päänsä päälle. Kasvot ääretöntä tuskaa ilmaisevina tähysti hän lapsen syviin, herttaisiin silmiin.
"Poikani", sanoi hän, "meidän täytyy erota. Ajattele velvollisuuksiasi, kun ei minua enää ole sinua niistä muistuttamassa. Ajattele Jumalaa, joka koettelee sinua, äitiäsi, joka rakastaa sinua. Ole järkevä, kärsivällinen ja rehellinen, ja taivaallinen isäsi on siunaava sinut!"
Hän suuteli Kaarle Ludvigia ja jätti hänet sitten päättäväisesti vartijain käsiin.
Mutta Kaarle Ludvig juoksi takaisin ja tarttui äitinsä hameeseen.
Äiti pani silloin alttiiksi viimeisetkin voimansa.
"Sinun täytyy totella, lapseni -- sinun täytyy", sanoi hän.
Mutta poika ei tahtonut, ja hänet täytyi väkisin kiskoa irti äidistään. Ulkoa portailta kuultiin vielä hänen kovaa huutoaan, kuultiin miten hän ponnisteli päästäkseen irti ja juostakseen takaisin äitinsä luo.
Lopulta häipyivät askeleet kuulumattomiin.
Kuningattaren pää vaipui hervotonna hänen käsiinsä. Itku kouristi hänen ruumistaan, ja hän kostutti tyhjää vuodetta kyynelillään.
Hänen tyttärensä ja natonsa eivät löytäneet mitään lohdutuksen sanoja tämmöiseen tuskaan. Marie Antoinette torjui heidän hyväilyjään ja viittasi heitä jättämään hänet yksin. Syvimpiä haavoja ei tuoda maailmalle julki. Hän kaipasi yksinäisyyttä näinä koettelemuksen hetkinä.
Päivä koitti, voimatta silti haihduttaa niitä varjoja, jotka kietoivat hänen sieluaan. Viimeisen toivonsa menettäneenä nousi hän lapsensa sängystä. Hän asteli edestakaisin lattialla. Tässä ei kuultu huutoa eikä valitusta, tässä asusti suru, mitä toivottomin, mitä haikein.
* * * * *
Maratin ystävä, ennen mainittu suutari Simon, oli määrätty Kaarle Ludvig Capetin vartijaksi. Hän oli kiihkoinen tasavaltalainen ja oli Templessä erittäin tullut kuuluksi vainoomishalustaan ja vihastaan entistä kuninkaanperhettä kohtaan.
Kaksi päivää makasi kuninkaanpoika lattialla; hän itki ja huusi äitiään eikä tahtonut syödä eikä juoda.
Pariisissa luultiin että hänet oli viety pois.
Jotta nämä levottomuutta synnyttävät huhut olisi saatu vaimennetuksi ja jotta vartijat olisivat nähneet hänen vielä olevan vankilassa, annettiin hänen eräänä päivänä mennä alas puutarhaan.
Mutta tuskin oli hän tullut puistoon, kun hän jo rupesi suurella äänellä huutamaan äitiään.
Sen vuoksi annettiin hänen piammiten jälleen palata huoneeseen, eikä Marie Antoinetten, huolimatta kaikista rukouksistaan, onnistunut kertaakaan saada tavata lastansa.
Hän kävi kiihkeästi kaikkien vartijain kimppuun, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, ja teki heille epätoivoisia kysymyksiä. Muutamat näistä tekivät harvoin sanoin selkoa hänelle, millaisissa oloissa pieni poikanen eli. Mutta heidän kertomuksensa olivat sydäntä raastavia, ja Elisabeth pyysi vihdoin, etteivät he ilmaisisi kuningattarelle kauhistavaa totuutta.
Päivisin ja pitkinä yöntietäminä ajatteli Marie Antoinette tätä suloista lasta, joka oli ollut hänen elämänsä tarkoitusperänä ja voimana. Poikanen oli jätetty tuntemattomiin, karsaihin käsiin, ehkäpä häntä rääkättiin kenenkään pyyhkimättä pois kyyneltä hänen silmästään. Nukkuessaan uneksi hän, että ihmissyöjäin hampaat raatelivat hänen poikaansa. Kuningatar heräsi silloin kauttaaltaan hiessä ja vietti kamalia hetkiä, hetkiä, jollaisina ihminen ajattelee itsemurhaa tahi on tulla hulluksi.
Simon rääkkäsi ja turmeli järjestelmällisesti pientä kuninkaanpoikaa. Hän ei päästänyt Kaarle Ludvigia liikkumaan ja kielsi häntä pitkiin aikoihin menemästä tornin katolle saamaan raitista ilmaa.