Part 33

Reippaasti nousee hän jälleen ja astuu teloituslavan alimmalle porrasistuimelle.

Pyövelit, jotka ovat hetkisen olleet hämmentyneinä hänen ylvään esiintymisensä johdosta, pidättävät hänet ja tahtovat tarttua hänen käsiinsä.

"Mitä te tahdotte?" kysyy kuningas ja tempaa pois kätensä.

"Tahdomme sitoa teidät", vastaa toinen heistä.

"Sitoa minut!" huudahtaa kuningas, täynnänsä harmia. "Siihen minä en ikinä suostu. Se on muuten aivan tarpeetontakin. Minä olen varma itsestäni."

Miehet pysyvät kuitenkin itsepintaisina vaatimuksessaan.

"Ei, ei", toistaa Ludvig. "Tehkää kaikki mitä teidän on käsketty, mutta älkää sitoko minua. Jättäkää se tekemättä."

Pyövelit käyvät äänekkäämmiksi; he aikovat huutaa apua, sitoakseen hänet väkisin. Vielä hetkinen, ja loistavan hallitsijasuvun jälkeläinen saa kokea nöyryytyksen, häpeällisemmän kuin se kuolema, johon hänet on tuomittu.

Hän näkyy peljänneen sitä ja kääntyy Edgeworthin puoleen, jota hän silmäilee tiukasti, ikäänkuin neuvoa pyytäen.

Pappi vastaa aluksi vain äänettömyydellä. Mutta kun kuningas yhä edelleen katsoo häneen, lausuu hän kyyneliä vuodattaen:

"Sire, tässä nöyryytyksessä näen vielä yhden yhtäläisyyden teidän ja sen Jumalan välillä, joka on antava teille palkintonsa."

Ludvig luopi katseensa taivaaseen päin, sanomattoman tuskan ilme kasvoilla.

"Toden totta", sanoo hän, "ainoastaan Vapahtajan esimerkki saa minut taipumaan tällaiseen nöyryytykseen."

Sitten kääntyy hän mestaajan puoleen ja lisää:

"Tehkää niinkuin tahdotte. Minä tyhjennän maljan loppuun."

Hänen kätensä sidotaan nenäliinalla, ja mestaajan sakset katkaisevat hänen hiuksensa.

"Toivon, että minun nyt annetaan puhua", lausuu hän.

Ludvig nousee teloituslavan jyrkkiä rappuja ylös. Hänen kätensä kun ovat sidotut, nojaa hän kyynäspäällään rippi-isänsä käsivarteen. Lavalle nouseminen näyttää vaativan häneltä suuria ponnistuksia, ja Edgeworth pelkää hänen rohkeutensa lannistuvan. Mutta heti kun he ovat tulleet mestauslavalle, astuu Ludvig vakain askelin toiselle puolelle lavan.

"Hiljaa!" huutaa hän ukkosen äänellä.

Rummunpärrytys taukoaa silmänräpäyksessä.

Äänellä niin selkeällä, että se kuuluu laajalti ympäri, huutaa hän:

"Minä olen syytön kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään. Minä annan anteeksi kaikille, jotka ovat syypäät kuolemaani. Ja minä rukoilen Jumalaa, ettei se veri, jota te vuodatatte, tulisi Ranskan päälle! Ja te, -- onneton kansa..."

"Älkää antako hänen puhua loppuun!" huutaa kimeä ääni.

Ja Santerre lisää:

"Minä en ole tuonut teitä tänne puheita pitämään, vaan kuolemaan."

Muuan upseeri ratsastaa, paljastettu miekka kädessä, rumpalien luo ja pakottaa heidät rummuttamaan.

Samaan aikaan kaikuu teloituslavan ympärillä kehottavia huutoja niille, joiden on määränä mestata kuningas.

Pyövelit näyttävät rohkaisevan mieltään. He tarttuvat kuninkaaseen ja panevat hänet mestauskirveen alle, joka putoaa alas.

Apotti Edgeworth kuulee iskun ja heittäytyy polvilleen.

Nuorin pyöveleistä -- hän näyttää tuskin kahdeksantoista vuotiaalta -- ottaa verisen pään, joka on kantanut Ranskan kruunua. Hän kulkee ympäri mestauslavan ja näyttää sitä kansalle. Verta tippuu papin päälle, joka makaa mestauslavan alimmalla porraslaudalla syventyneenä rukoukseen. Katsojat seisovat äänettöminä, sanomaton kauhu näyttää vallanneen heidät.

Pian sentään kuuluu huuto: "Eläköön kansa! Eläköön tasavalta!"

Yhä useammat äänet yhtyvät huutoon, ja tuokion kuluttua raikuu ilmassa melkein yksimielinen mieltymyshuuto.

Väkijoukko hajaantuu; pahimmat hylyt vain jäävät paikalle ja töytäävät mestauslavalle.

Toiset pirskottavat vaatteilleen kuninkaan verta, toiset hierovat sitä kasvoihinsa. Toiset taasen tanssivat mestauspaikan ympärillä.

Muuan mies pistää kuninkaan takin keihäänsä nenään.

"Tässä ovat tyrannin vaatteet!" huutaa hän tuolle kiljuvalle ja tanssivalle joukolle.

Vaatteet revitään siekaleiksi ja tappelemalla koetetaan saada kaistale muistoksi siitä kohtauksesta, jonka näkijänä ollaan oltu.

Muuan kansalainen, joka on kastanut käsivartensa Ludvigin vereen ja ottanut sitä molemmat kouransa täyteen, roiskuttaa sitä katselijain otsille.

"Veljet", huutaa hän, "on uhattu, että Capetin veri on tuleva meidän päittemme päälle! Hyvä -- tulkoon! Ludvig on niin monta kertaa pessyt kätensä meidän veressämme!"

Mutta eivät läheskään kaikki ajatelleet tämän kansalaisen tavalla.

Muuan upseeri Pariisissa kuolee surusta, saatuaan tietää, että kuningas on tullut mestatuksi. Eräs kirjakauppias menettää samana päivänä järkensä ja puhuu lakkaamatta kuninkaan mestauksesta. Muuan parturi, joka oli tunnettu innokkaaksi kuningasmieliseksi, leikkaa kaulansa poikki partaveitsellä. Vergniaud, joka on vaatinut kuningasta tuomittavaksi kuolemaan, saa äkkiä kuumeen ja lausuu eräälle ystävistään, että minne hyvänsä hän kääntyykin, näkee hän kuninkaan verisen ruumiin hirvittävänä haamuna kohoavan silmiensä eteen. Hän näkee poikkihakatun pään ja on kuulevinaan mykkien huulten sopertavan sanoja: "Soimaus" ja "anteeksiantamus".

* * * * *

Kaksi tuntia mestauksen jälkeen lepäsi sumu vielä kaupungin päällä. Ei ainoakaan kauppapuoti ollut vielä avattu. Kolkko hiljaisuus vallitsi kaduilla ja toreilla, ja vain pitkien väliaikojen päästä keskeyttivät tämän hiljaisuuden henkilöt, jotka villeillä huudoilla ja hurjilla tansseilla tahtoivat viettää tätä historiallista merkkipäivää.

Myöhempään aamupäivällä nähtiin santarmiosaston saattamat vaunut, jotka pysähtyivät Madeleinekirkkomaan portilla.

Paljon ihmisiä riensi niiden jälestä ja kokoontui äsken kaivetun haudan ympärille, johon Ludvig Capetin ruumiin sisältävä arkku laskettiin.

Ruumis oli puettu paitaan, valkoisiin liiveihin, harmaihin silkkihousuihin ja harmaihin silkkisukkiin. Hiukset oli niskapuolelta ajettu pois ja pää pantu jalkojen väliin.

Papit veisasivat virren ja lukivat tavalliset hautausluvut. Muutamat niistä, jotka tuntia aikaisemmin olivat ihastuneena tervehtineet kuninkaan mestausta, kuuntelivat nyt hartaalla äänettömyydellä rukouksia, joita luettiin hänen sielunsa puolesta.

10.

Marie Antoinette leskenä. -- Ulkomaiden kanta kuninkaan kuoltua. -- Uusia pakosuunnitelmia. -- Toulan ja Jarjayes.

Kansan ilon-ulina ilmoitti Marie Antoinettelle, että hän oli nyt leski.

Hänen kyynelvuonsa olivat kuivuneet.

Sitten kun hänen poikansa oli pantu levolle, valvoi hän ja hänen natonsa poikasen sängyn ääressä.

"Hän on nyt yhtä vanha kuin veljensä oli kuollessaan", lausui kuningatar, "Miekkoset ne perheemme jäsenet, jotka ensiksi saivat poistua täältä. He pääsivät näkemästä sukunsa perikatoa."

Kello oli puoli kolme aamulla. Kummissaan siitä, että kuulivat ääniä Marie Antoinetten huoneesta, pilkistivät Tison ja hänen vaimonsa sisään, nähdäkseen mitä siellä oli tekeillä.

"Olkaa armeliaat", pyysi Elisabeth lempeästi, "antakaa meidän itkeä rauhassa."

Ludvigin mestauksen jälkeen sairastui kuningatar vuoteen omaksi, ja peljättiin jo hänen menettävän henkensä.

Ensi alussa kiitti hän Jumalaa siitä, että hän niin pian saisi jälleen yhtyä miehensä kanssa, ja hän vuodatti pettymyksen kyyneliä, kun lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi.

Mutta ennen pitkää hän jälleen tottui siihen ajatukseen, ettei hän vielä ollut pohjaan asti tyhjentänyt kärsimyksien maljaa, ja hän katui, että oli toivonut kuolevansa. Prinsessa Elisabethille lausui hän:

"Toivomalla itselleni kuolemaa, teen suuren vääryyden sinua, sisarut, ja lapsiani kohtaan, joille nyt voin olla paljoa suuremmaksi hyödyksi kuin ennen onnemme päivinä."

Ludvigin muut sukulaiset eivät tietenkään surreet hänen kuolemaansa. Hänen veljensä olivat mielissään nähdessään heidät valtaistuimesta erottavan välimatkan täten melkoisesti lyhentyneen. Provencen kreivi kiiruhti ottamaan haltuunsa vallan ulkonaiset merkit ja huudatti itsensä hallitsijaksi Ludvig XVII:nnen sijaan tämän alaikäisyyden ajaksi.

"Ranskalaisten riveissä on jo muodostunut useita puolueita, joskin 'ranskalaisilla' tarkoitettaisiin ainoastaan emigrantteja", kirjoitti kreivi Fersen. "Toiset tunnustavat Provencen kreivin päämiehekseen, toiset sen sijaan puolustavat kuningattaren oikeuksia. Pelkään pahoin, että tällä erimielisyydellä tulee olemaan tuhoisat seuraukset. Prinssit tekevät tuhansia tyhmyyksiä."

Tapa, jolla maasta paenneet aatelismiehet ja papit esiintyivät, ei ollut missään suhteessa järkevämpi tai arvokkaampi kuin prinssienkään. Useat miehet ja naiset, jotka vielä äskettäin olivat kuuluneet kuninkaan ja kuningattaren tuttavallisimpaan seurapiiriin ja joiden uskollisuutta nämä eivät koskaan olleet epäilleet, näyttäytyivät teattereissa ja konserteissa mitä huolettomimman näköisinä kohta sen jälkeen kun olivat saaneet tiedon kuninkaan mestauksesta.

Uskollinen Fersen oli kovasti suutuksissaan siitä välinpitämättömyydestä ja huolettomuudesta, jota näki kaikkialla osotettavan kuningattaren kohtalon suhteen. Hän oli milteipä ainoa, joka oivalsi kansan vihan voivan sukeutua epälukuisiksi vainoomisiksi kuningatarta vastaan ja valmistaa hänelle samallaisen tien kulkea kuin hänen puolisolleen.

Ajatus, mitenkä pelastaa kuningatar, seurasi Ferseniä yöt päivät. Noita kuningattaren pelastustuumia heräsi hänen päässään niin tiheään, että niitä lopulta vilisi hänen kiihottuneissa aivoissaan.

Hänen kirjeensä kuvastavat sitä levottomuutta, jota hän tunsi. Yhtenä päivänä kirjoittaa hän kreivi Mercylle, toisena päivänä jollekulle toiselle kuningattaren vanhoista ystävistä. Seuraavana päivänä hän jo tunnustaa, että mitä enemmän hän asiaa ajattelee, sitä elävämmin varmistuu hän vakaumuksessaan, että paras palvelus, jonka voi tehdä kuningattarelle, on ettei hänen puolestaan tee yhtään mitään. Hän lisää, että hänestä on hirveää pakottaa itseänsä toimettomuuteen.

Mutta ei aikaakaan niin omaksuu hän jo toisenlaisen mielipiteen ja ehdottaa, että Itävallan keisari avoimesti ja rehellisesti vaatisi, että kuningatar lähetettäisiin takaisin isänmaahansa.

Näyttää kuin Itävallassa kotvasen olisi tuumittu niin tehdä.

"Otaksuessamme mahdottomaksi, että Ranskan kuningas tulisi murhatuksi, emme ehkä ole tehneet niin paljon kuin olisi ollut tarvis tämän inhottavan teon estämiseksi", kirjoitti Mercy kreivi de la Marckille. "Mutta koettakaamme ainakin estää, ettei tulisi käymään samoin onnettomalle kuningattarelle, jonka nyttemmin tulee olla ainaisen huolenpidon esineenä."

Ei kulunut sentään kauan, ennenkuin luovuttiin näistä tuumista, peljäten että ne näyttäytyisivät ei ainoastaan hyödyttömiksi, vaan vieläpä vaarallisiksikin.

Itse Fersenkin kysyy:

"Eikö se osanottavaisuus, jota keisari osottaa tätiään kohtaan, mahdollisesti anna kapinallisille tervetullutta aihetta syöstä häntä (Marie Antoinettea) turmioon herättämällä vihan Itävaltaa kohtaan uudelleen eloon ja esittämällä kuningattaren muukalaisena ja toisena osallisena niihin rikoksiin, jotka on luettu kuninkaan syyksi?"

"Eikö olisi", kirjoittaa hän (3. p:nä helmikuuta 1793), "parempi, että rahalla ja lupauksilla koetettaisiin saada voitetuksi muutamia vaikutusvaltaisia vallankumousmiehiä, sellaisia kuin Lanclos, Santerre ja Dumouriez?"

Parisen kuukautta sen jälkeen tekivät Ranskan perustuslailliset parooni Breteuilille tarjouksen, että he saattaisivat aikaan kuningattaren ja hänen lapsiensa maasta karkoittamisen. Sen tehdäkseen vaativat he palkkioksi kuusi miljoonaa frangia, jotka oli suoritettava heille heti kun vangit oli saatettu varmaan talteen vieraassa maassa.

Breteuil pyysi englantilaista valtiomiestä Pittiä olemaan hänelle avullisena näiden rahojen hankkimisessa, mutta englantilainen teki estelyjä ja asia raukesi.

Mutta jos kuningattarella -- muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta -- oli vain laimeita ystäviä ulkopuolella Ranskan, niin oli hänellä sen sijaan hartaita, joskin salaisia puoltajia Pariisissa.

Pääkaupungin väestössä saattoi edelleenkin tavata kuningasmielisiä henkilöitä, ja nämä pysyttelivät usein Templetornin läheisyydessä voidakseen, jos mahdollista, tehdä jotakin vankien pelastamiseksi.

Vaikkakin Marie Antoinettella vankeudessaan oli ympärillään yksinomaan miehiä, joilla oli mitä nurjimmat käsitykset hänestä, niin useita näistä sentään hänen lempeä alistuvaisuutensa ja arvokkuutensa onnettomuudessaan liikutti niin, että parikin heistä -- Toulan ja Lepitre -- kernaasti tahtoi käyttää valtaansa pelastaakseen hänen henkensä.

Teennäisen ankaruuden naamariin pukeutuneena Lepitre teki hänelle selvää Ludvig XVI:nnen kuoleman yksityiskohdista, joista hän niin mielellään halusi saada tietoa. Muistelmat kuninkaasta tulivat niinikään ensimäiseksi yhdyssiteeksi hänen ja Toulanin välillä.

Toulan oli suoraluontoinen ja innokas tasavaltalainen, mutta ei silti pitänyt itseään velvollisena harjoittamaan julmuutta. Oleskellessaan vankilassa oli hän ensi aikoina välinpitämättömänä seurannut niitä vainoomisia, joille Marie Antoinette oli alttiina ja joita hänen sanottiin ansiosta kärsivän. Mutta sikäli kuin Toulanilla oli tilaisuutta seurata hänen jokapäiväisen elämänsä kulkua, täyttyi hänen sydämensä yhä enemmän säälistä onnetonta kuningatarta kohtaan.

Hänen tuima olentonsa joka hyvin soveltui hänen maineeseensa innokkaana tasavaltalaisena, hänen remuava hilpeytensä ja raa'at puheensa estivät hänen aikeistaan tietämättömiä aavistamasta, että hän halusi auttaa vankeja.

Kuningatarta itseänsä ei hänen käytöksensä saanut johdetuksi harhaan; Toulanin silmistä saattoi hän lukea, että tämä oli ystävä. Tuimalla, viekkaalla ja kylmäverisellä esiintymisellä osasi Toulan ilmoittaa hänelle tunteensa, jotka kauan pysyivät salattuina muilta.

Hän uskoi kuningattarelle halunsa pelastaa hänet ja hänen perheensä.

Marie Antoinette kehotti häntä silloin rupeamaan yhteyteen aatelismies Jarjayesin kanssa, joka oli nainut erään kuningattaren entisistä hovinaisista ja joka vaaraa uhmaten oli jäänyt Pariisiin ollakseen, jos mahdollista, kuningasperheelle joksikin avuksi.

Toulan läksi hänen luoksensa, vieden muassaan seuraavan kirjeen kuningattarelta:

"1. p. helmikuuta 1793.

Voitte täydellisesti luottaa mieheen, joka tulee tuoden terveisiä minulta. Minä tunnen hänen ajatuksensa, jotka viiteen kuukauteen eivät ole rahtuakaan muuttuneet. Älkää liian paljon luottako sen miehen vaimoon, joka on teljetty meidän kanssamme vankilaan [madame Timon]. Minä en luota häneen enkä hänen mieheensä."

Kun Jarjayes kuuli, että Toulan oli vartijana Templessä ja että hän oli halukas voittamaan kaikki vaikeudet pelastaakseen kuningattaren, antoi hän tälle ennen pitkää täyden luottamuksensa.

Nämä kaksi miestä neuvottelivat keskenänsä mitä olisi tehtävä, jotta kuninkaallinen perhe saataisiin pelastetuksi.

Ei ollut lainkaan helppo asia viedä niin monta henkilöä pois vankilasta, mutta Toulanin onnistui kuitenkin keksiä pakosuunnitelma, joka oli vallan kuulumattoman rohkea.

Jarjayesin täytyi luvata, että hän hankkisi miesten puvut, joihin Marie Antoinette ja prinsessa Elisabeth pukeutuisivat. Toulanin toveri Lepitre otti hankkiakseen kolmivärisiä vöitä, joilla valepukuisten naisten oli vyötettävä itsensä, sekä ulospääsykortteja, joita näytettäessä kukaan ei estäisi heitä lähtemästä vankilasta.

Yön tultua oli heidän määrä lähteä Templestä, ja heidän oli silloin kuljettava ihan likeltä vartijain ohi, jotka luulisivat heitä kiertomatkaltaan palaaviksi katselmusmiehiksi.

Melkoista vaikeampi oli saada lapsia kuljetetuksi pois tornista; eritotenkin oli Kaarle Ludvigin pako suoritettava suurella varovaisuudella. Mutta tämänkin vaikeuden luulivat salaliittolaiset kykenevänsä voittamaan.

Lamppujen ja lyhtyjen kunnossapitäjänä Templessä oli muuan Jacques-niminen mies. Hän tuli joka aamu ja ilta puhdistamaan ja täyttämään ne. Jacques oli aina säntillinen, aina vaitelias eikä koskaan antautunut puheisille kenenkään kanssa. Väliin oli hänellä molemmat lapsensa mukanaan, ja nämä olivat melkein yhtä vanhat ja yhtä suuret kuin Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse.

Kello seitsemän vaihdettiin vahdit, eikä uusi osasto voinut mitenkään tietää, olivatko Jacques ja hänen apurinsa jo käyneet vai eivätkö.

Sentähden päätettiin, että Ricardin, erään Toulanin ystävän, oli pukeuduttava lyhdynsytyttäjäksi ja varustettuna pääsykortilla tultava ristikkoportille päättämään työn, jonka muka lapset jo olivat panneet alulle. Toulanin oli silloin annettava hänelle muistutus puuttuvasta täsmällisyydestä. Niin pian kuin hän oli päättänyt työnsä, oli prinssin ja prinsessan lähdettävä vankilasta, puettuina lyhdynsytyttäjän lapsiksi.

Toulanin oli määrä hankkia vaatteita lapsille, ja hän otti myös toimekseen nukuttaa Tisonin ja tämän vaimon tupakalla, johon oli sekotettu huumaavaa ainetta. Jarjayes lähiseudulla odottaisi pakolaisia kolmilla pienillä ajoneuvoilla. Ensimäisissä oli kuningattaren, hänen poikansa ja Jarjayesin määrä ajaa, toiset vaunut olivat aiotut Elisabethiä ja Toulania varten, ja kolmannet olivat Ricardin käytettävänä, joka oli saanut toimekseen kyyditä prinsessa Marie Thérèseâ. Pitäen mielessään kaksi vuotta sitten tapahtunutta epäonnistunutta pakoyritystä, vaati kuningatar, että oli kuljettava eri ajoneuvoissa. Iltaruoka vietiin vangeille kello seitsemän ja kahdeksan välillä, ja he otaksuivat ehtivänsä lähteä Pariisista ja lyöttäytyä Normandian tielle, ennenkuin pako tulisi huomatuksi.

Suunnitelma oli päätetty pantavaksi toimeen 8. p:nä maaliskuuta ja varokeinot, joihin oli ryhdytty, näyttivät lupaavan onnellista loppua.

Kuningasmurhan synnyttämä inho oli sillä välin paisuttanut Itävallan ja Preussin välisen sodan yleiseuropalaiseksi sodaksi Ranskaa vastaan. Pariisin asukkaat, jotka jo aikoja sitten olivat joutilaisuuden, nälänhädän ja valtiollisten tapahtumain synnyttämän levottomuuden kautta siveellisesti turmeltuneet, kiihottuivat näinä aikoina yhä enemmän sotanäyttämöltä saapuvien viestien johdosta. Kerrottiin vihollisjoukkojen marssivan yhä eteenpäin ja ranskalaisten paenneen pois Aix-la-Chappellesta, jättäen jälkeensä haavoitetut ja kaatuneet.

Näitten huhujen synnyttämän vilkkaan liikkeen johdosta määräsi kunnallisneuvosto, että kaupungin portit olivat suljettavat ja että passien antoa oli suuressa määrin supistettava.

Myöskin kuninkaallisessa vankilassa saatiin tuntea näitten määräysten haitallisia seurauksia; vahtia kovennettiin ja pakosuunnitelman täytäntöönpaneminen tuli entistä vaikeammaksi.

Vangit odottivat kärsimättöminä päivää, jona he toivoivat saavuttavansa vapauden.

Toulanin antama merkki ilmoitti heille kuitenkin, että pako oli toistaiseksi lykättävä, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuiskasi hän heille, että suunnitelmasta oli pitänyt luopua, koska oli osottautunut mahdottomaksi pelastaa heitä kaikkia.

Kuningatar, jonka henki oli mitä suurimmassa vaarassa, voitiin vielä saada autetuksi pakoon. Vaikeata siinä tapauksessa oli vain saada häntä taivutetuksi jättämään natonsa ja lapsensa vankilaan.

Toulan otti auttaakseen Marie Antoinetten ulos tornista; hän lupasi viedä kuningattaren sovittuun paikkaan, jossa Jarjayes odottaisi häntä, ryhdyttyään ennakolta kaikkiin tarpeellisiin toimiin saattaakseen kuningattaren varmaan talteen.

Jarjayes sekä Lepitre ja Toulan kokivat tehdä kuningattarelle ymmärrettäväksi, että hänen jäämisensä vankilaan oli samaa kuin kulkea mestauslavalle. Kaikin kolmin kokivat he selvittää hänelle, että hän Templeen jäämällä paljoa varmemmin tuottaisi turmion lapsilleen, kuin jos hän suostuisi ystäväinsä avulla pakenemaan.

Toulanin ja Jarjayesin kehotukset, prinsessa Elisabethin rukoukset, varmuus siitä, että hänen natonsa olisi äidin asemassa hänen lapsilleen, kaikki tuo sai vihdoin hänen arvelunsa hälvenemään.

Valmistuksia tehtiin, ja päivä läheni.

Pakoa varten määrätyn päivän edellisenä iltana istuivat Marie Antoinette ja Elisabeth yhdessä Kaarle Ludvigin vuoteen ääressä. Suru ja tuska täytti kummankin sydämet.

"Tulkoon lapsonen onnelliseksi", lausui äiti.

"Hän varmasti tulee onnelliseksi", vastasi prinsessa Elisabeth, viitaten veljenpoikansa lempeihin, vilpittömiin kasvoihin.

"Nuoruus on lyhyt kuten ilokin", virkkoi kuningatar huoaten; "onni katoo kuten kaikki muukin."

Hän nousi ja asteli, mieli valtavasti kuohuen, edestakaisin lattialla.

"Ja sinä itse, hyvä sisareni", jatkoi hän, "milloin ja missä kohtaan sinut jälleen? -- Ei, se on mahdotonta! Se on mahdotonta!"

Toulan saapui seuraavana päivänä, onnellisena ajatellen, että voisi pelastaa kuningattaren.

Kuningatar astui häntä vastaan.

"Epäilemättä suututte minuun", lausui Marie Antoinette, "mutta minä olen tarkemmin miettinyt asiata. Tosin olemme täällä vaaroille alttiina, mutta parempi on kuolla, kuin jälestä päin katua tekojaan."

"Olisin kovin pahoillani", jatkoi hän, "ellen saisi jollakin tavoin osottaa teille tunnustustani ja kiitollisuuttani."

"Ja minä, Madame", vastasi Toulan, "kuolisin onnettomana, ellen saisi osotetuksi teille uskollisuuttani."

Tämän uskollisen miehen välityksellä sai Jarjayes vastaanottaa kuningattarelta seuraavat rivit:

"Olemme nähneet suloista unta -- siinä kaikki. Mutta olemme voittaneet paljo, sillä olemme tässä tilaisuudessa havainneet uuden todistuksen uskollisuudestanne meitä kohtaan. Luottamukseni teihin on rajaton. Te tapaatte minussa aina luonteenlujuutta ja rohkeutta. Mutta poikani edut ovat ainoat perusteet, jotka ohjaavat tekojani, ja niin onnellinen kuin olisinkin ollut päästessäni täältä, en ilmoisna ikänä olisi suostunut eroamaan hänestä. Kaikessa, mitä sanoitte minulle eilen, huomaan teidän harrasta ystävyyttänne minua kohtaan. Uskokaa minun oivaltavan esittämänne perussyyt päteviksi, mutta minä en olisi saattanut iloita mitenkään ilman lapsiani, ja tämä ajatus vaikuttaa, etten tunne mitään kaipausta."

Hän tunnusti kiitollisuudella sen oman voiton pyytämättömyyden, joka oli Toulanissa ilmennyt, ja oppi vilpittömästi pitämään tuosta jyrkästä tasavaltalaisesta, joka oli tehnyt niin paljo hänen hyväkseen. Puhutellessaan häntä Marie Antoinette nimitti häntä aina "Fideleksi". Ja Jarjayesille kirjoitti hän:

"Minua ilahuttaisi suuresti, jos voisitte tehdä jotakin Toulanin hyväksi. Hän on niin hyvä meitä kohtaan, ettemme tahdo olla osottamatta kiitollisuuttamme hänelle."

Kohta sen jälkeen Toulan antoi kuningattarelle uuden todistuksen uskollisuudestaan. Hän tiesi, miten hartaasti kuningatar toivoi saada haltuunsa niitä esineitä, jotka kuningas Ludvig ennen mestausta oli jättänyt Clerylle ja joita tämän ei oltu sallittu antaa kuningattarelle. Näitä esineitä säilytettiin nyt lukkojen ja salpojen takana kuolemaantuomittujen salissa.

Kukaan ei vielä epäillyt Toulania kuningattaren puoltajaksi, ja hän voi siis helposti hankkia itselleen pääsyn mainittuun saliin. Ja hänen onnistuikin viekkautta käyttämällä saada nuo muistokalut haltuunsa.

Kuningatar itki ilosta ja mielenliikutuksesta Toulanin antaessa nuo kappaleet hänelle, mutta Marie Antoinette pelkäsi Tisonin tai hänen vaimonsa saavan vihiä asiasta ja päätti sen vuoksi lähettää nuo kalliit esineet ulkomaille ja saattaa ne siten varmaan talteen.

Toulan jätti kuninkaan sormuksen, hänen sinettinsä ja hänen hiuksiaan sisältävän käärön Jarjayesille, joka otti viedäkseen ne kaikkinensa Provencen kreiville ja kreivi Artoisille.

Hän ei kuitenkaan lähtenyt heti kohta matkaan. Hänessä kyti vielä heikko toivo, että hän onnistuisi pelastamaan entisen valtijattarensa.

Olosuhteet Pariisissa kävivät sillä välin päivästä päivään yhä tukalammiksi. Barnavekin, joka tavantakaa oli esiintynyt kansan ja kuningaspuolueen välimiehenä, heitettiin vankilaan.

Jarjayes alkoi peljätä, ettei hänkään varsin kauan enää saisi olla vapaana. Hän pelkäsi myöskin, että hänet haastettaisiin todistajaksi Barnavea vastaan eikä epäillyt, ettei kohtaus heidän välillään kääntyisi turmiolliseksi heille kummallekin, mutta erittäinkin kuningattarelle.

Aatelismies päätti paeta Italiaan, ja ennen lähtöänsä vastaanotti hän seuraavat rivit Marie Antoinettelta:

"Hyvästi! Jos on päätetty, että teidän on lähdettävä, luulen viisaimmaksi, että lähdette heti kohta. Surkuttelen vaimo parkaanne! T(oulan) on kertova teille lupaukseni saattaa, jos suinkin mahdollista, vaimonne teidän luoksenne sinne.