Part 32

Kuitenkin saivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth tuontuostakin tietoja kuninkaalta, saaden siitä kiittää Cleryn harrasta uskollisuutta. Yksi ikkuna prinsessa Elisabethin makuuhuoneessa antoi eräälle käytävälle päin, joka oli yhteydessä kamaripalvelijan huoneen kanssa. Clery käytti hyväkseen niitä hetkiä, jolloin vartijat olivat innostuneet korttipeliinsä, ja kiinnitti hienoja lankoja tuohon ikkunaan. Lisäksi kätki hän pieniä paperiliuskareita villatukkoihin, jotka hän sitoi rihmoihin ja jotka prinsessa Elisabeth sitten veti ylös.

Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että asianajajat Target ja Tronchet ottaisivat häntä puolustaakseen.

Target kieltäytyi vastaanottamasta tätä luottamustointa, mutta Tronchet noudatti kuninkaan kutsua. Ja iäkäs Malesherbes kiiruhti konventtiin pyytämään itselleen kunniaa saada puolustaa sitä miestä, joka ennen oli ollut hänen hallitsijansa.

Konventti myöntyi tähän. Liikutettuna ja kiitollisena vastaanotti Ludvig entisen ministerinsä.

Kukistunut kuningas haki vanhassa neuvonantajassaan vähemmän puolustajaa kuin ystävää, jolle saattoi antaa luottamuksensa ja jolle voi ilmaista huolensa.

Sekä yksinäisessä vankikammiossa että oikeuden edessä Malesherbes edelleen osotti kuninkaalleen mitä syvintä kunnioitusta.

Tuomareita suututti, että hän heidän läsnäollessaan kutsui kuningasta "sireksi" ja "hänen majesteetikseen".

"Mikä antaa teille rohkeuden mainita sanoja, joiden käyttämisen konventti on kieltänyt?" kysyi yksi tuomareista.

"Teidän ja elämän halveksiminen", vastasi Malesherbes.

Tila ei kuitenkaan myönnä tässä tehdä lähemmältä selkoa tuosta surullisesta oikeusjutusta, jonka maailmanhistoria tuntee.

Ludvigin mielentyyneys ei sen kestäessä järkähtynyt. Hän osotti mitä suurinta mielenmalttia kaikessa, mikä koski häntä itseään; ainoastaan silloin, kun hän puhui perheestään, sai mielenliikutus hänessä vallan. Hän itki ajatellessaan lapsiaan ja vaimoaan, joka oli niin vainottu ja väärinymmärretty.

"Minun täytyy puhua teille eräästä asiasta, joka murehuttaa minua syvästi, -- kansan vääryydestä kuningatarta kohtaan", lausui hän Malesherbesille. "Jos ranskalaiset tuntisivat hänen arvonsa, jos he aavistaisivat mihin täydellisyyden määrään hän on onnettomuutensa päivinä kehittynyt, niin he rakastaisivat häntä. Mutta levittämällä panettelua hänestä, ovat vihamiehemme pyytäneet muuttaa sen rakkauden, jonka esineenä hän niin kauan on ollut, mitä katkerimmaksi vihaksi." --

Vaimoaan ajatellessaan lannistui Ludvigin rohkeus.

"Kapinoitsijat kokevat kaikin keinoin liata hänen mainettaan, jotta kansa vähitellen valmistuisi hänen kuolemansa varalta", sanoi hän. "Niinpä niin, hänen kuolemansa on päätetty asia! Jos hänen annettaisiin jäädä eloon, peljättäisiin hänen kostavan. Onneton ruhtinatar! Hänen avioliittonsa minun kanssani lupasi hänelle valtaistuimen -- ja mitkäpä toiveet hänelle tänään häämöttävätkään?"

Malesherbes toivoi yhä, että tyydyttäisiin kuninkaan karkoittamiseen tahi että hänet viime hetkessä päästettäisiin vapaaksi.

Hän ja Tronchet ottivat konventin suostumuksella avukseen erään nuoremman asianajajan de Sèzen. Ludvig arveli aivan turhaksi taistella hengen puolesta, jonka hän ajatuksissaan jo oli uhrannut.

"Me teemme Penelopen työtä", sanoi hän, "eikä kulu kauan ennenkuin vihollisemme ovat hävittäneet sen. Minä en usko enään onneen; minun toivoni on yksinomaan Jumalassa."

Joulukuun 24. p:nä jätti de Sèze kuninkaalle puolustuspuheen, jonka hän aikoi pitää konventin edessä.

Kuningas kehotti lempeästi häntä jättämään sen sikseen. "Minä en toivo saavani tuomareitani vakuutuksestaan luopumaan", sanoi hän, "enkä minä tahdo saada herätetyksi heissä sääliä."

Ensimäisenä joulupäivänä kirjoitti hän omakätisesti testamenttinsa, joka uhkuu rauhan ja sovinnollisuuden ajatuksia, isänmaanrakkautta ja kristillistä nöyryyttä.

"Kaikesta sydämestäni rukoilen Jumalaa, että hän laupeudessaan tahtoisi katsoa vaimoni, lasteni ja sisareni puoleen, jotka niin kauan ovat yhdessä kanssani kärsineet", sanotaan tässä testamentissa. "Rukoilen, että Hän tukisi heitä armollaan, sitten kun he ovat menettäneet minut ja niin kauan kuin he elävät tämän viheliäisen maan päällä...

"Minä jätän lapseni vaimoni huostaan; en koskaan ole epäillyt hänen äidillistä hellyyttään heitä kohtaan. Ennen kaikkea lasken hänen sydämellensä heidän kasvattamisensa hyviksi kristityiksi ja rehellisiksi ihmisiksi. Siltä varalta, että he olisivat tuomitut kokemaan tämän maailman suuruutta, pyydän häntä edelleen kasvattamaan heitä siten, että he pitäisivät tätä suuruutta vain vaarallisena ja katoavana lahjana ja että he tottuisivat kääntämään katseensa iäisyyden ainoata todellista ja pysyväistä kunniata kohti.

"Minä pyydän sisartani edelleenkin omistamaan rakkautensa lapsilleni ja olemaan heille äidin sijaisena, jos heitä se onnettomuus kohtaisi, että he menettäisivät oikean äitinsä.

"Minä pyydän vaimoani antamaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset, jotka hänen on täytynyt kestää minun tähteni, sekä ne murheet, joita yhdyselämämme aikana olen voinut hänelle tuottaa, samoin kuin hänkin puolestaan olkoon täysin vakuutettu siitä, etten minä kanna mitään vihan kaunaa häntä vastaan, jos hän katsoisi täytyvänsä itseänsä soimata jostakin, minkä hän tietää minua vastaan rikkoneensa.

"Minä lasken lämpimästi lasteni sydämelle kaiken sen, mitä he ovat velkaa Jumalalle, minkä täytyy käydä kaiken muun edellä. Vielä lasken heidän sydämellensä, että heidän tulee olla keskenänsä sovinnolliset ja äidillensä kuuliaiset, ja että heidän tulee osottautua häntä kohtaan kiitollisiksi kaikesta siitä huolenpidosta ja vaivasta, jota hänellä on ollut heidän tähtensä. Minä pyydän heitä pitämään sisartani toisena äitinä." ---

Toisena joulupäivänä seisoivat Ludvig ja hänen puolustajansa tuomioistuimen edessä. Vaikkakin yleisön tyytymättömyyden murina ja oikeuden jäsenten olkapäitten nykäykset häntä monta kertaa keskeyttivät, puhui de Sèze lämpimästi ja vaikuttavasti kuninkaan puolesta.

Hänen lopetettuaan kohotti Ludvig lempeästi ja yksivakaisesti äänensä.

"Minä puhun teille kenties viimeisen kerran", sanoi hän, "ja ilmoitan ettei omallatunnollani ole mitään mistä soimata minua, ja etteivät puolustajani ole puhuneet muuta kuin mikä on totta."

Hän lisäsi, ettei hän milloinkaan ollut peljännyt jättää tekojansa julkisuuden arvosteltavaksi, ja huomautti, että häntä vastaan tehty syytös, että hän oli muka halunnut vuodattaa alamaistensa verta, oli syvästi murehuttanut hänen mieltään.

Kello viiden seuduissa iltapäivällä palasi hän vankilaan yhtä tyynenä kuin oli sieltä lähtenytkin. Ennenkuin astui kynnyksen yli, loi hän suruisen katseen ylös niihin ikkunoihin, joiden taakse hänen perheensä oli suljettu, ja tuskin oli hän tullut sisään, kun rupesi kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.

Kuningatar vastaanotti nuo kaihotut rivit edellisessä jo mainitun, prinsessa Elisabethin ikkunaan kiinnitetyn rihman välityksellä.

Seuraavana aamuna toi de Sèze useita kappaleita kuninkaan puolesta pitämäänsä puolustuspuhetta.

Muuan Vincent-niminen vartija vei salaa yhden kappaleen kuningattarelle.

Marie Antoinette luki sen innokkaasti ja tarkkaavaisesti läpi. Hän ei toivonut mitään. Vakaalla kädellä kirjoitti hän kirjasen ensimäiselle sivulle:

"Oportet unum mori pro populo." [Yhden tulee kuolla kansan puolesta.]

Tätä puolustuspuheen kappaletta säilytetään vielä tänäkin päivänä eräässä Ranskan yleisessä kirjastossa.

Varhain uudenvuoden aamuna astui Clery kuninkaan luo, joka ojensi uskolliselle palvelijalle kätensä. Clery kostutti sitä kyynelillään, sopertaessaan onnentoivotuksiaan alkavan vuoden johdosta.

Ludvig pyysi erästä vartijaa menemään yläkertaan tiedustelemaan hänen perheensä vointia ja lausumaan hänen onnittelunsa uuden vuoden johdosta.

Hänen äänensä soi niin epätasaiselta, että vartija liikutettuna lausui Clerylle:

"Miksi kuningas ei pyydä lupaa perheensä tapaamiseen? Ei sitä häneltä nyt suinkaan kiellettäisi."

Kamaripalvelija ilmoitti kuninkaalle mitä vartija oli sanonut ja vakuutti puolestaan, ettei konventti tulisi panemaan mitään esteitä sille, että kuningas saisi tavata rakkaita omaisiaan.

"Muutamien päivien kuluttua ei minulta kielletä tätä lohdutusta", vastasi Ludvig. "Odottakaamme siksi."

Europassa ei vielä uskottu mahdolliseksi, että mestaus voisi tulla kysymykseen.

Marraskuun viimeisinä päivinä kirjoitti Fersen Ruotsin silloiselle hallitsijalle:

"Emme ole saaneet mitään uusia tietoja Pariisista; tiedämme vain sen, että oikeudenkäynnin nostaminen kuningasta vastaan paraillaan on keskustelun alaisena. Mielipiteet näyttävät olevan erilaiset. Fouchet arvelee hallitsijan jo olevan tarpeeksi rangaistu kaikkien niiden onnettomuuksien kautta, jotka ovat häntä kohdanneet, ja tahtoo että hänen annettaisiin paeta pois. Toiset taasen tahtovat hänet tuomittavaksi kuolemaan, mutta että kuolemantuomio viime hetkessä peruutettaisiin. On syytä otaksua, että hänet aiotaan tuomita kuolemaan, mutta että kansa armahtaa hänet ja määrää soveliaan rahasumman hänen ja hänen perheensä ylläpitämiseksi. Tietämätöntä kaikissa tapauksissa on, pidetäänkö häntä sitten edelleenkin vangittuna vai sallitaanko hänen vapaasti matkustaa minne tahtoo."

Tapahtumat kumminkin osottivat tämän toivorikkaan käsityskannan perusteettomaksi.

Girondilaiset halusivat pelastaa kuninkaan hengen ja vaativat, että oli vedottava kansaan. Tämän mielipiteen edustajana esiintyi Vergniaud erittäin voimakkaasti. Hän ei ottanut ratkaistakseen kysymystä kuninkaan syyllisyydestä tai syyttömyydestä, mutta kuvasi sydämiin käyvin sanoin sitä onnettomuutta, jonka alaiseksi kuninkaan mestaus saattaisi Europan ja erittäinkin Ranskan.

Mutta järkisyyt ja selvät sanat eivät enää merkinneet mitään tässä maassa. Alempi pääkaupungin väestö uhkasi konventtia häviöllä, jos konventti uskaltaisi ruveta ehkäisemään roistoväen kostontuumia.

Varhain aamulla tammikuun 15. p:nä 1793 alkoivat äänestykset Vergniaudin toimiessa puheenjohtajana. Ensimäiseen kysymykseen, oliko kuningas tehnyt itsensä syypääksi kavallukseen, vastasi 683 ääntä "jaa". Ehdotettu vetoominen kansaan hyljättiin sitten 424 äänellä 283 vastaan.

16. p:nä tammikuuta käytiin äänestämään kuninkaalle määrättävästä rangaistuksesta. Äänestys alkoi puoli kahdeksan illalla ja kesti seuraavaan aamuun.

Sali oli vain niukasti valaistu. Parvet olivat ääriään myöten täynnä kuulijoita. Puheltiin, naureskeltiin ja tehtiin niitä näitä huomautuksia edusmiehistä ja heidän mielipiteistään.

Komeasti puetut naiset kuorivat ihan tyynesti appelsiinejaan ja nauttivat niitä mielihalulla. Ilotytöt joivat limonaadia ja söivät jäätelöä, pelasivat korttia ja löivät vetoa äänestyksen tuloksesta. He uhkailivat ja pilkkasivat jokaista, joka uskalsi puhua armahtamisesta, ja tervehtivät kättentaputuksilla niitä edusmiehiä, joiden varmuudella odotettiin äänestävän kuolemantuomion puolesta.

721:stä läsnäolijasta äänesti 361 kuninkaan mestaamista ilman lykkäystä, 39 tahtoi, että kuolemantuomion täytäntöönpano lykättäisiin, ja 321 puolsi lievempää tuomiota.

Niiden joukossa, jotka äänestivät Ludvigin mestaamista, oli hänen sukulaisensa, Orléansin herttua eli Philip Egalité, joksi hän nyt kutsui itseään. Mutta kuuluipa myöskin ääniä, jotka kuningasta puolustivat. Eritotenkin mainittakoon, että muuan edusmies, Duchatel nimeltään, kannatti itsensä konventtiin, käärittynä vaippoihin. Vaikka hän saikin uhkauksia osakseen, äänesti hän kumminkin kuolemantuomiota vastaan.

Ludvigia huoletti vähemmin se tuomio, jonka ihmiset hänestä langettaisivat, kuin se tuomio, joka odotti häntä Jumalan tykönä.

Tammikuun 18. p:nä tulivat hänen asianajajansa ilmoittamaan hänelle äänestyksen tuloksen. Malesherbes heittäytyi itkien hänen jalkojensa juureen, eikä saanut sanaakaan suustaan.

Kuningas ymmärsi mitä se merkitsi, ja kalpenematta vastaanotti hän sanoman. Hän nosti ylös vanhan neuvonantajansa ja puristi hänet rintaansa vasten.

"Minä odotin itselleni sitä, mitä kyyneleenne minulle kertovat", sanoi hän. "Jos pidätte minusta, niin älkää olko murheissanne. Suottehan toki minulle sen ainoan tyyssijan, mikä minulla vielä on jälellä... Vapahtakoon minun vereni kansan niistä kauhuista, joita minun valitettavasti täytyy sille ennustaa."

Hän tiedusteli nyt asian yksityiskohtia ja miten Orléansin herttua oli äänestänyt.

Malesherbes teki hänelle selkoa siitä.

"Oi!" puhkesi Ludvig sanoiksi, "hän tuottaa minulle enemmän tuskaa kuin kaikki muut."

9.

Ludvig XVI sanoo jäähyväiset perheelleen. -- Hänen mestauksensa.

Marie Antoinette sai tiedon Ludvigin kuolemantuomiosta vasta päivää ennen, kuin mestauksen oli määrä tapahtua. Sunnuntaina tammikuun 20. p:nä toitottivat sanomalehtipojat uutisen julki hänen ikkunainsa alla. Illalla annettiin hänen tietää, että hän saisi mennä alas kuninkaan luo ottamaan hyvästit häneltä.

Apotti Edgeworth de Firmont, joka ennen oli ollut prinsessa Elisabethin rippi-isä, saapui viimemainitun kehotuksesta kuninkaan luo.

Tultuansa Templeen, hän mielenliikutuksen valtaamana lankesi polvilleen kuninkaan eteen.

"Minä en ole enää tottunut siihen, että minun eteeni polvistutaan", sanoi kuningas ja nosti rippi-isän ylös.

"Niin", jatkoi hän, "vihdoin on käsissämme se suuri tilinteko, johon kaikkien meidän ajatuksien tulee kiintyä; sillä mitä on kaikki muu tämän rinnalla?"

Sulkeutuneena huoneeseen apotin kanssa valmistautui hän kuolemaan. Hän puheli papin kanssa tulevaisesta elämästä ja tunnusti syntinsä hänelle.

Muuan vartija ilmoitti, että kuninkaan perhe kohta oli tulossa.

Kuningas nousi liikutettuna, meni saliin ja pyysi Cleryä asettamaan esiin vesikarahvin kuningatarta varten. Hän kehotti apottia jäämään viereiseen huoneeseen hyvästijätön ajaksi.

Kuolemaantuomittu, joka käveli lattialla edestakaisin, koetti hillitä kärsimättömyyttään, mutta katseet, joita hän ehtimiseen loi ovelle päin, ilmaisivat selvästi hänen mielenliikutuksensa ja kaihonsa.

Vihdoin kuului askelia, jotka ilmoittivat hänen rakkaittensa tulevan.

Marie Antoinette astui sisään ensinnä, pitäen poikaa kädestä. Molemmat prinsessat seurasivat perästä.

Kaikki heittäytyivät nyyhkien kuninkaan syliin.

Kruununprinssi kapusi isän polvelle ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Elisabeth ja Marie Thérèse kumartuivat hänen puoleensa ja kallistivat päänsä hänen rintaansa vasten. Kuningatar kyyristyi lähelle häntä kiihkoisella hellyydellä.

Kului yli puolen tuntia, ennenkuin kukaan heistä kykeni lausumaan sanaakaan. Yksi yhteinen valitus kuului noiden viiden suusta, jotka istuivat puristuneina lujasti toinen toiseensa. Aika-ajoin puhkesi heidän itkunsa ja nyyhkytyksensä huutoihin, niin valittaviin, että ne kuuluivat läheisille kaduille.

Viimein puhui kuningas. Hän vaatii poikaansa unhottamaan kaikki loukkaukset, antamaan anteeksi niille, jotka olivat saattaneet hänen isänsä mestauslavalle, pitämään uskontoa kunniassa ja olemaan kuuliainen Jumalalle.

Jotta hänen sanansa tekisivät sitä syvemmän vaikutuksen poikaan, sanoi hän tälle:

"Poikani, sinä olet kuullut kaikki mitä nyt sinulle sanonut olen, mutta koska vala on sanoja kalliimpi, niin nosta kätesi ja vanno, että tahdot täyttää isäsi viimeisen tahdon!"

"Veljeni totteli ja ratkesi itkuun", kertoo hänen sisarensa, ainoa niistä viidestä onnettomasta, joka sai jälleen vapauden ja on voinut kertoa tästä.

Jäähyväiset kestivät lähes kaksi tuntia. Kaikkien näiden kyynelten valuessa, kaiken tämän surun ja tuskan purkautuessa ilmoille, seisoi neljä vartijaa, hatut päässä, ja katsoa tuijottivat onnettomaan kuninkaanperheeseen.

Kuningas painoi tyttärensä rintaansa vasten, siunasi hänet ja suuteli häntä moneen kertaan.

Hän kuiskasi kuningattaren korvaan vielä tuskan raastamat ja hellät jäähyväiset, puolusti vihamiehiään, jutteli asian käsittelystä oikeudessa ja koki terästää heidän mieltään rohkeuteen.

Hän taisteli silminnähtävästi pysyäkseen tyynenä. Marie Thérèse pyörtyi hyvästiä heittäessään.

Marie Antoinette tahtoi oleskella yön miehensä luona, mutta onneton ruhtinas epäsi tämän ehdotuksen; hän tarvitsi rauhaa valmistuakseen kuolemaan. Kuningatar pyysi sitten saada ainakin kohdata häntä seuraavana aamuna.

Ludvig myöntyi siihen, mutta kun hänen omaisensa olivat poistuneet, pyysi hän vartijaansa, ettei tämä enää toisi heitä hänen luoksensa; jäähyväisten jättäminen perheelle tuotti hänelle liian suurta tuskaa.

Kuninkaallisten kulkiessa eteishuoneen läpi, vilkaisi kuningatar siinä seisoviin miehiin.

"Te olette konnia kaikkityyni!" huusi hän kiivaasti heille.

Heidän tultuaan jälleen huoneisiinsa kuultiin suljettujen ovien läpi vielä kauan aikaa heidän vaikeroimistaan.

"Poikani", lausui Marie Antoinette Kaarle Ludvigille, "lupaa minulle, ettet koskaan aio kostaa isäsi kuolemaa."

Kuningatar oli niin masentunut päivän mielenliikutuksista, että töin tuskin jaksoi omin voimin riisuutua. Uupuneena heittäytyi hän sänkyynsä. "Me kuulimme", kertoo hänen tyttärensä, "miten hän koko yön värisi vilusta ja surusta."

Varhain seuraavana aamuna astui eräs vartija naisten luo huoneeseen.

Kuningatar luuli hänen tulleen noutamaan heitä sovittuun, viimeiseen yhtymykseen.

Mutta toivo petti; hän oli tullut noutamaan rukouskirjaa kuninkaalle.

Marie Antoinette toivoi yhä vieläkin; sydäntä katkovalla ahdistuksella kuunteli hän jokaista portailta kuuluvaa ääntä.

Mutta se oli turha odotus.

Ludvig oli käynyt levolle ja nukkunut muutamia tunteja. Hän nousi kello viisi ja puki ylleen. Sitten kuunteli hän messua ja vastaanotti pyhän sakramentin apotti Edgeworthin kädestä.

Vihdoin kutsui hän luoksensa Cleryn.

"Anna tämä sormus kuningattarelle", sanoi hän murtuneella äänellä; "se on hänen vihkimäsormuksensa. Sano hänelle, että minä säälien luovun siitä... Sano kuningattarelle, sano sisarelleni ja rakkaille lapsilleni, että minä tosin lupasin sanoa heille jäähyväiset tänään, mutta että tahdoin säästää heidät tästä kauheasta eronhetkestä. Jumala yksin tietää, kuinka vaikealta minusta tuntuu mennä kuolemaan saamatta viimeisen kerran syleillä heitä."

Hän kuivasi silmänsä ja lisäsi äänensoinnulla, joka vihloi Cleryn sydäntä:

"Pyydän sinua lausumaan jäähyväistervehdyksen heille."

* * * * *

Rumpujen pärrytys ilmoittaa Ranskan entisen kuninkaan lähtevän Templestä.

Kaikki kauppapuodit ovat suljetut, kaikki akkunat kaihtimien. verhoomat. Kanuunat ovat varattuina. Kahdeksankymmentuhatta aseestettua miestä seisoo järjestettyinä riveihin.

Suunnaton määrä lentokirjasia, joissa kansaa kehotetaan pelastamaan kuningas, on viime kuluneina päivinä levitetty kaikkialle. Hallien myyjättäristä, jotka joskus olivat rakastaneet Ludvigia ja hänen perhettään niin suuresti, on vallankumouksen aikana paisunut suurvalta. Rikkaat ja ylhäisessä asemassa olevat naiset olivat saaneet tehtäväkseen taivuttaa heitä anomaan armoa kuolemaantuomitulle hallitsijalle.

Vallassaolijain tietoon on tullut, että osa pääkaupungin nuorisoa aikoo tehdä kapinan, ja he ovat ryhtyneet toimiin sen ehkäisemiseksi.

Kaikki nuoret miehet ovat saaneet käskyn määrätyllä kellonlyönnillä lähteä määrättyyn paikkaan kukin omassa kaupunginosassaan. Niitä, jotka eivät tule, katsotaan kapinoitsijoiksi, ja isät saavat vastata lastensa käytöksestä. Vihdoin on poliisi kieltänyt myyjättäriä lähtemästä kauppapuoteihinsa ennenkuin mestaus on tapahtunut.

Asekuntoinen osa väestöä seisoo aseissa. Päivä on pimeä. Pariisi on paksun sumun peitossa.

Ludvig kyyristyy niin kauas vaunun nurkkaan kuin mahdollista ja on ääneti. Hänen rippi-isänsä istuu hänen vieressään, ja vastapäätä heitä istuu kaksi santarmia.

Apotti ojentaa esiin rukouskirjansa, jonka kuningas vastaanottaa silminnähtävällä kiitollisuudella, lausuen sen toivomuksen, että pappi osottaisi muutamia hetken vakavuuteen soveltuvia virsiä. Edgeworth tekee sen, ja Ludvig ja hänen rippi-isänsä lukevat vuoroon korkealla äänellä.

Vaunut saapuvat Saint-Denisin portille.

Muuan Batz-niminen aatelismies aikoo pelastaa kuninkaan. Hän on, kuten moni muu, vallankumouksen alussa paennut Ranskasta, mutta sittemmin salaa palannut takaisin ja piilotteleikse tähän aikaan pääkaupungissa.

Vaara on hänen oikea elementtinsä. Hän on asettunut Bonne Nouvelle-bulevardin korkeimmalle kohdalle, josta katselee kuolinsaattoa.

Turhaan hakee hän katseillaan tovereita, jotka voisivat auttaa hänen tuumansa toteuttamista. Kadut ovat autiot, talot lukitut, jäätävän usman läpi näkee hän vain yksinäisyyttä ja jylhyyttä.

Epätoivoisena siitä, että hänen liittokumppaninsa ovat jättäneet hänet pulaan, katsoo hän olevansa pakotettu väistymään vaunuja, jotka lähestymistään lähestyvät.

Kaksi pienehköä joukkoa on sillä välin muodostunut tielle, jota kuolemaantuomitun on kulkeminen; toinen seisoo oikealla, toinen vasemmalla puolen bulevardia nelinkertaisen aseestetun miesrivin takana.

Parooni Batzissa herää jälleen toivo, kun hän näkee joukot, vaikka pienetkin.

Hän näkee kahden nuoren miehen eroavan toisesta joukosta ja lähestyvän häntä.

Näitten sekä ystävänsä Devauxin seuraamana murtautuu hän sotamiesrivin läpi ja huutaa moneen kertaan suurella äänellä:

"Tännepäin, ranskalaiset! Tännepäin kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaansa!"

Mutta kansanjoukossa ei ole ketään, joka seuraisi hänen kutsuaan. Epäluulo ja pelko ovat hiipineet kansan kaikkiin kerroksiin; jokainen pelkää naapuriaan ja näkee hänessä vakoojan.

Kuolonhiljaisuus vallitsee kaikkialla.

Kun Batz ja hänen seuralaisensa eivät näe mitään liikettä sen aikeen edistämiseksi, jonka he ovat päättäneet panna täytäntöön, murtautuvat he jälleen takaisin ällistyneiden sotamiesten rivien läpi. He antavat merkin noille kahdelle lähestyvälle joukolle.

Mutta ratsastava patrulli on hälyyttänyt reservin, joka tuokiossa ryntää esiin. Nuo kaksi nuorta miestä tahtovat suistaa lähellä olevaan taloon, mutta se on lukittu, ja ovella kaatuvat he kuoliaina maahan sotamiesten tapparain iskuista. Batz ja hänen ystävänsä sekaantuvat väkijoukkoon.

Vaunut vierivät edelleen pysähtymättä. Nuo neljä vaunuissaolijaa eivät ole mitään nähneet eivätkä kuulleet.

Vaikka apotin mielen täydellisesti täyttää hänen toimensa vakavuus, ei hän kuitenkaan ole ollut ajattelematta mitä tiellä mahdollisesti tapahtuisi. Päivää ennen olivat muutamat nuoret miehet puhuneet hänelle niistä hankkeista, joita oli vireille pantu. Uskomatta varmasti hankkeen onnellisesti päättyvän, on hän kuitenkin säilyttänyt povessaan viimeisen toivonkipinän.

Kuninkaan ajatukset eivät enää liiku tämän maan päällä. Hän ei huomaa niitä ankaroita toimenpiteitä, joihin on ryhdytty estääkseen kuulumasta armahdushuutoja, jotka mahdollisesti hänen huuliltaan purkautuisivat. Tyynenä ja kärsivällisenä lukee hän kuolevan rukouksia.

Kello on kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Kuningas huomaa vaunujen pysähtyvän. Hän luo ylös katseensa ja panee kiinni virsikirjan, pitäen sormeaan välissä sillä kohdalla, mistä on viimeksi lukenut.

Hän kääntyy rippi-isänsä puoleen.

"Ellen erehdy, niin olemme perillä", sanoo hän apotille.

Pappi kumartaa ääneti.

Ludvig avaa jälleen kirjan ja lukee kaksi viimeistä virrenvärssyä.

Pyövelit odottavat; yksi heistä avaa vaunujen oven.

Santarmit tahtovat käydä pois vaunuista. Kuningas estää heitä lähtemästä ja panee kätensä apotti Edgeworthin polvelle.

"Hyvät herrat", lausuu hän hallitsijan äänellä, "minä uskon apotin teidän suojelukseenne. Katsokaa, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu minun kuoltuani. Jätän teidän toimeksenne pitää huolta tästä."

Miehet eivät vastaa, ja kuningas on toistamaisillaan sanansa kovemmalla äänellä, kun toinen samassa keskeyttää hänet:

"Niin, niin, olkaa rauhassa, me pidämme hänestä huolen."

Ludvig antaa virsikirjan papille takaisin ja astuu itse ensin alas vaunuista.

Hän kääntyy Tuilerioihin päin. Sieltä antaa hän katseensa solua aseestettujen väkijoukkojen yli.

Kolme pyöveliä ympäröi hänet ja tahtoo riisua vaatteet hänen yltään. Mutta Ludvig survaisee heidät takaisin ja toimittaa riisumisen itse, ottaen kauluksen kaulastaan ja päästäen auki paidannapin, paljastaakseen kaulan ja hartiat. Vihdoin heittäytyy hän polvilleen vastaanottaakseen rippi-isänsä siunauksen.