Part 31

Ludvig ei tuntenut mitään puutteita niin kauan kuin ne koskivat häntä itseään. Mutta hänen sydäntään ahdisti tuskallisesti hänen verratessaan sitä loistoa, joka ennen oli ympäröinyt hänen puolisoaan ja sisartaan, siihen puutteeseen ja köyhyyteen, jota heidän nyt täytyi kestää.

Eräänä päivänä katseli hän prinsessa Elisabethia, tämän laittaessa kuningattaren leninkiä. Häneltä oli otettu pois sakset, ja hänen täytyi katkaista rihma hampaillaan.

"Sisar, kuinka toisin nyt on kuin ennen!" sanoi hän. "Kauniissa talossasi Montreuilissa ei sinulta puuttunut mitään."

"Oi veljeni", vastasi Elisabeth, "saatanko kaivata mitään jakaessani onnettomuuksia sinun kanssasi?"

Kerran hän taas näki kuningattaren lakaisevan lattiata.

"Mikä toimi Ranskan kuningattarelle!" lausui hän. "Mitähän sanoisivat Wienissä, jos tietäisivät tämän? -- Kuka olisi aavistanut, että minä, yhdistämällä kohtaloni sinun kohtaloosi, saattaisin sinut niin syvään alennustilaan?"

"Etkö sitten pidä minäkään kunniana olla paraimman ja enimmin vainotun miehen vaimona?" kysyi Marie Antoinette. "Ja eikö onnettomuudella, sellaisella kuin meidän, ole myös ylevää majesteettisuuttaan?"

Kuningas otti häntä kädestä, ja kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.

Kuninkaalliset istuivat pitkinä iltoina yksissä pyöreän pöydän ympärillä. Kuningatar ja prinsessa Elisabeth lukivat ääneen, tahi sitten juteltiin ja ommeltiin.

Lapset leikittelivät useasti eteishuoneessa. Clery pysyttelihe silloin aina kruununprinssin läheisyydessä, ja toisinaan pistäytyi prinsessa Elisabeth katsomaan lasten leikkiä.

Prinsessa ja kamaripalvelija istuivat kumpikin kirja kädessä, ja käyttäen vartijain huoneesta kuuluvaa melua hyväkseen tekivät he huomaamatta ja matalalla äänellä niitä näitä huomautteluja toisilleen.

Marie Antoinette riisui itse poikansa joka ilta. Kun poikanen oli päässyt sänkyyn, suuteli Marie Antoinette häntä, ja hiljaisesti, jotteivät vartijat olisi kuulleet, luki lapsi iltarukouksensa.

Sen oli kuningatar itse sepittänyt, ja hänen tyttärensä on sen jälkimaailman tiedoksi säilyttänyt. Se kuului näin:

"Kaikkivaltias Jumala! Sinä joka olet luonut ja lunastanut minut -- minä rakastan sinua. Suojele isäni ja perheeni henkeä. Varjele meitä vihollisiltamme. Anna äidilleni, sisarelleni ja tädilleni sitä voimaa, jota he niin kovin tarvitsevat kestääkseen kärsimyksiään."

6.

Prinsessa Lamballe murhataan.

Kaksi päivää kuninkuuden kukistumisen jälkeen oli saksalainen sotajoukko kulkenut yli rajan. Ranskan joukot, jotka oli määrätty sitä puolustamaan, olivat vihollisen nähtyään lähteneet pakoon.

Elokuun 20. p:nä ryhtyivät ulkomaiset sotajoukot piirittämään Longwy-nimistâ rajalinnoitusta, joka kolme päivää myöhemmin antautui, ja syyskuun 2. p:nä joutui Verdun vihollisen käsiin.

Tieto tästä herätti mitä suurinta säikähdystä. Templen vartijat luulivat, että vierasten sotajoukkojen tulo Pariisiin oli pian odotettavissa.

Yksi heistä riensi kuninkaan luo ja huusi:

"Jos saksalaiset tulevat, niin minä surmaan sinut."

Ludvig loi häneen hämmästyksen ja säälin sekaisen katseen.

Kruununprinssi ratkesi itkuun ja pakeni peljästyneenä ulos huoneesta. Hänen sisarensa juoksi hänen jälestään, ja kuningatar huusi häntä tulemaan takaisin, mutta hän ei tahtonut tulla.

"Minulla oli täysi työ saada hänet viihdytetyksi", on hänen sisarensa kertonut; "mielikuvituksessaan oli hän jo näkevinään isämme murhattuna."

Tällaisten kohtausten jälkeen puhui Marie Antoinette lapsilleen siitä anteeksiantavaisuudesta, jota me jokainen tarvitsemme. Hän pyysi heitä unhottamaan loukkaukset ja muistutteli heille, että heidän ei pitänyt erehtyä luulemaan Ranskan kansaksi sitä riehuvaa alhaisojoukkoa, jonka vallankumouksen villitys oli temmannut mukaansa.

Vihollisen ylivoima ei itse asiassa ollut niin suuri kuin Pariisissa luultiin.

Syyskuun 29. p:nä näki Preussin kuningas olevansa pakotettu kutsumaan sotajoukkonsa takaisin tyhjin toimin, ja molemmat linnoitukset joutuivat jälleen ranskalaisten haltuun.

Elokuun 16. p:nä oli Robespierre pakottanut kansalliskokouksen perustamaan erityisen tuomioistuimen, jonka tuli tuomita kaikki kavaltajat. Ja Longwyn kukistumisen johdosta selitti Danton saman kuun 28. p:nä, että nykyisissä vaarallisissa oloissa oli kaikki epäluulonalaiset vangittava.

Kokous ilmoitti myöntyvänsä siihen. Pariisi oli sen kautta jätetty hirmuvallan oikuille alttiiksi.

Elokuun 29. p:nä alkoivat aseestetut joukot samoella pitkin kaupunkia. He sulkivat kadut ja etsivät läpikotaisin talot; vähintään kolme tuhatta ihmistä vedettiin vankiloihin. Osa vangituista päästettiin tosin jälleen vapaaksi, mutta jälelle jääneille valmistettiin kauhistava kuolema.

Jälkeen puolen päivän syyskuun 2. p:nä alkoi teurastus. Vallankumoukselliset vallanpitäjät olivat väestön hylkyjoukosta palkanneet kaksisataa murhaajaa, jotka jaettuina eri ryhmiin samoilivat vankiloissa ja petomaisella julmuudella panivat toimeen kansantuomioistuimen langettamat kuolemantuomiot.

Prinsessa Lamballe sekä madame de Tourzel ja hänen tyttärensä oli Templestä viety "La Forceen", jossa heitä pidettiin teljettyinä. Kuningattaren innokkaisiin ja ehtimiseen uudistettuihin kysymyksiin oli vastattu, ettei hänen ystävättärensä tarvinnut peljätä mitään pahaa.

"Mistäpä häntä voitaisiinkaan syyttää?" puheli kuningatar, tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. "Hänen syykseen ei voida lukea muuta kuin että hän on rakastanut minua." Siitä huolimatta ei hän voinut ilman levottomuutta ajatella prinsessaa.

Madame Lamballe oli säästynyt verilöylyltä ensimäisenä päivänä. Häneltä oli syyskuun 2. ja 3. päiväin välinen yö kulunut kouristus- ja pyörtymyskohtauksissa. Yläkerroksen huoneustosta, jossa hän istui teljettynä, kuuli hän kuolevain vaikerrusta.

Huudot ulkopuolella saattoivat hänet tuskasta melkein tainnoksiin. Vaikka olikin kuolemaan valmistunut, kauhistui hän kuitenkin, tuntiessaan sen lähestyvän. Hänen hermonsa pettivät hänet hänen ajatellessaan, että hän kenties joutuisi raivostuneen väkijoukon elävältä revittäväksi.

Väliin heittäytyi hän alas sängystä ja polvistui alastomana kovalla lattialla, rukoillen kuolontuskassa Jumalalta armoa, väliin koki hän lohduttaa ja vahvistaa itseään ajattelemalla kuningatarta, jonka puolesta hän oli uhrannut rauhansa ja onnensa.

Sanoen tahtovansa siirtää hänet l'Abbaye-nimiseen vankilaan, tulivat vanginvartijat, joiden tuli viedä hänet tuomioistuimen eteen.

"Vankila kuin vankila", vastasi prinsessa. "Minä jään mieluummin 'La Forceen'. Täällä on yhtä hyvä kuin missään muuallakin."

Hänelle vastattiin, että hänen oli pakko totella.

Hän puki silloin ylleen, ja nojautuen vartijan käsivarteen, astua laahusti rappusille.

Viinin, veren ja tupakansavun löyhkä hengähti häntä vastaan, ja pidätettyjen vaikerrusten ja kuolinkorahdusten ääni tunki hänen korviinsa. Hän kesti tuskin seisaallaan ja näytti kokonaan kadottavan tajuntansa siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.

Melkein kuolevana vietiin hän oikeuden eteen, pöydän ääreen, joka oli täynnään sapeleja ja pistooleja, papereja, pulloja ja viinilaseja.

"Kuka te olette?" kysyi tuomari.

Nyt vasta näytti hän heräävän tajuntaan.

"Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignanilainen, Lamballen prinsessa", vastasi hän.

"Mikä asema teillä oli hovissa? Tiedättekö mitään linnassa tehdyistä salaliitoista?"

"En ole koskaan kuullut puhuttavan mistään salaliitosta."

"Vannokaa rakastavanne vapautta. Vannokaa vihaavanne kuningasta, kuningatarta ja kuningasvaltaa."

"Ensinmainitun valan kyllä vannon. Mutta toista en voi vannoa, sillä sielussani ei ole yhtään vihaa."

"Vannokaa kuitenkin", sanoi tuomari, joka tahtoi pelastaa hänet. "Jos ette tahdo vannoa, täytyy teidän kuolla."

Prinsessa painoi alas päänsä, puristi yhteen huulensa ja vaikeni.

"Menkää sitten", virkkoi tuomari, "ja kun tulette ulos täältä, niin huutakaa: 'Eläköön kansa'."

Penthièvren herttua, joka eleli rauhassa maatiloillaan, kansan rakkauden suojelemana, tiesi kyllä mitkä vaarat uhkasivat hänen miniäänsä. Hän oli lähettänyt uskotuimmat palvelijansa Pariisiin varustettuina suunnattomilla rahasummilla, joilla heidän piti ostaa prinsessan henki.

Hänen puuhansa näyttivät alkavan onnistua. Monenmonituiset tiedonannot kertovat yhtäpitävästi siinä suhteessa, että prinsessaa ei oltu aiottu murhata. Sekä pyövelien että tuomarien joukossa oli useita, jotka toivoivat hänen pelastuvan. Madame de Tourzel ja hänen tyttärensä pelastuivat onnellisesti samana päivänä.

Kaksi sotamiestä tarttui prinsessaa kainaloihin ja kuljetti hänet ulos oikeussalista.

Nähtyään verilöylyn ja ruumiit ulkopuolella, pyörtyi prinsessa uudestaan.

Miehet laahasivat häntä edelleen ruumiskasojen yli.

Silloin pisti muuan juopunut mies keihäänsä hänen hiuspukineensa läpi. Hän tempasi myssyn prinsessan päästä miekallaan, ja eräs kuningattaren kirjoittama kirje, jonka prinsessa oli kätkenyt hiuksiinsa, putosi maahan.

Mies oli haavoittanut prinsessaa otsaan, ja veri virtasi hänen poskiaan pitkin.

Vielä seisoi prinsessa pystyssä. Nuo kaksi sotamiestä, jotka silminnähtävästi halusivat pelastaa hänet, raahasivat häntä väsymättä edelleen.

Mutta roistojoukko oli nähnyt verta ja hyökkäsi prinsessan kimppuun. Hänet lävistettiin miekoilla ja peitsillä, tartuttiin hänen hiuksiinsa ja leikattiin hänen päänsä poikki teurastajaveitsellä. Vaatteet raastettiin ruumiin päältä, joka sitten häväistiin ja silvottiin.

Prinsessan pää pistettiin keihään nenään, ja joukko juopuneita miehiä ja naisia kantoi sitä edellään, vieden sen erääseen ravintolaan. Pää pantiin tarjoilupöydälle puoleksi juotujen pullojen keskelle ja läsnäolijat pakotettiin juomaan malja kuolemalle.

Murhajoukko kulki sitten edelleen yhä kasvavan ihmisjoukon saattamana. Seisahduttiin Bastiljipaikalla. Täällä vietiin pää eräälle kähertäjälle, joka kähersi ja puuteroi tukan.

"Hurraa!" huusi kansa, kun pää jälleen tuotiin näkyviin. "Nyt se Antoinette taaskin tuntee ystävättärensä!"

Pää kannettiin Templen portille ja tahdottiin säikähdyttää kuningatarta. Väkijoukko tunkeusi linnanpihalle ja keräytyi kuninkaallisen parin ikkunoiden kohdalle.

Miehet, naiset ja lapset hoilasivat vallankumouksellisia lauluja, huusivat ja kiljuivat. Voitiin erottaa sanat: "Itävallatar! Lamballe!", joita lakkaamatta toistettiin ja jotka kuuluivat muita huutoja kovemmin.

Työmiehet tornissa liittyivät ihmisjoukkoon; kaikki olivat kärkkäitä näkemään kuninkaallisen perheen surun.

"Jollei itävallatar näyttäydy, menemme sisään hänen luoksensa ja pakotamme hänet suutelemaan Lamballen päätä", huusivat muutamat.

Prinsessan pitkät, vaaleat kiharat liehuivat kuolleen, verisen pään ympärillä. Mies, joka kantoi päätä, kapusi muurille, saadakseen pään niin lähelle Marie Antoinetten ikkunaa kuin mahdollista.

Kuolleen paita, joka oli liattu ja kastettu veressä, pujotettiin toisen keihään nenään, ja prinsessan verta valuva sydän pistettiin miekan kärkeen. Mies, joka kantoi viimeksi mainittua, meni kokin luokse Templeen ja kehotti häntä keittämään ja paistamaan sydämen, mutta vasta sen jälkeen kuin hän olisi näyttänyt sen Marie Antoinettelle ja saanut ilokseen katsella tämän surua näkemänsä johdosta.

Kuninkaallinen perhe oli vast'ikään noussut ruualta. Kamaripalvelija Clery oli mennyt Tison-puolisoiden luo syödäkseen tavallisuuden mukaan päivällistä heidän kanssaan.

Yhtäkkiä madame Tison kirkaisi ja pyörtyi: hän oli istuinsijaltaan nähnyt poikkihakatun pään.

Clery nousi ylös ja riensi kuninkaallisen perheen luo; hän näytti lopen säikähtyneeltä.

"Miksi ette mene syömään päivällistä?" kysyi kuningatar.

"Madame, minä en voi oikein hyvin", vastasi hän.

Useita maistraatin jäseniä töytäsi huoneeseen, ja palveluksessa oleva vartija sulki oven. Tultuaan ikkunan läheisyyteen, veti hän kaihtimen eteen.

"Mitä tämä hirveä melu tietää?" kysyi kuningas.

Muuan kansalliskaartilainen vastasi hurjamaisesti:

"Koska olette utelias tietämään, niin tahtoo kansa, että näette prinsessa Lamballen pään. Kehottaisin teitä näyttäytymään, ellette tahdo kansan tunkeutuvan tänne sisään."

Marie Antoinette vaipui pyörtyneenä lattialle. Hänen tyttärensä on kertonut, että se oli ainoa kerta kuningattaren koko vankeusaikana, jolloin hänen mielenlujuutensa petti hänet.

Toivuttuaan pyörtymyksestään, heittäytyi hän polvilleen, ja hän vaikeroi ja rukoili Jumalaa koko yön.

7.

Kuninkaallinen perhe siirretään suureen torniin. -- Ludvig XVI asetetaan konventin eteen.

Syyskuun 21. p:nä 1792 julistettiin Ranska tasavallaksi.

Vangit vastaanottivat tiedon tästä mitä täydellisimmällä mielentyyneydellä.

"Minä soisin", sanoi Ludvig, "että ranskalaiset tämän hallitusmuodon kautta tulisivat nauttimaan sitä onnea, jonka minä toivoin voivani valmistaa heille."

Kuusi maistraatin virkamiestä tuli muutamia päiviä sen jälkeen hänen luokseen ja lukivat julki käskyn, että Ludvigin tuli erota perheestään ja siirtyä suureen torniin.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset syleilivät häntä mitä syvimmästi liikutettuina. He suutelivat ja kostuttivat kyynelillään hänen käsiään ja pyysivät, vaikka turhaan, saada kärsiä yhdessä hänen kanssaan.

Virkamiehetkin valtasi sääli, mutta he eivät uskaltaneet olla ankaraa käskyä noudattamatta.

Kuningas vietiin suureen torniin; sänky, pöytä ja pari yksinkertaista tuolia olivat ainoat huonekalut, joita siellä löytyi.

Seuraavana aamuna pyysi kuningas vartijaa tiedustelemaan hänen vaimonsa ja lastensa vointia. Vartija, joka oli lauhkeampi luonnoltaan kuin toiset, neuvotteli virkaveljiensä kanssa ja sai heidät lähtemään mukaan kuningattaren luo.

Marie Antoinette oli viettänyt yön itkien ja vaikeroiden. Hänen kalpeat huulensa, hänen itkettyneet silmänsä ja se yksipäisyys, jolla hän oli kieltäytynyt maistamasta aamiaistaan, vannoen tahtovansa kuolla nälkään, jos hänet erotettaisiin kuninkaasta, kaikki tuo liikutti ja hämmästytti vartijoita.

"Olkoon menneeksi", sanoi lopulta yksi heistä, "saakoot he syödä tänään yhdessä. Huomenna antakoon kunnallisneuvosto tarkemmat menettelyohjeet."

Kuningattaren epätoivo muuttui mitä hilpeimmäksi iloksi; hän syleili lapsiaan ja kehotti heitä osottautumaan kiitollisiksi vartijoille ja kiittämään Jumalaa, koska heille suotaisiin tilaisuus nähdä isää.

Vieläpä Simonkin, joka kohtauksessa oli läsnä, tuli liikutetuksi.

"Nämä naiset saavat minut narratuksi melkein itkemään", jupisi hän.

Mutta hetkinen sen jälkeen kääntyi hän kuningattaren puoleen ja virkkoi tuimalla äänellä:

"Te ette itkenyt elokuun 10. p:nä."

"Kansa erehtyy suuresti tunteistamme", vastasi Marie Antoinette.

Päivällisateria muodostui todelliseksi juhlaksi. Ludvig puristeli puristelemistaan rakkaittensa käsiä. Naiset saivat luvan käydä suuressa tornissa nähdäkseen kuninkaan huonetta ja niitä suojia, joita laitettiin kuntoon heidän vastedes asuttavakseen. Eikä paljoa puuttunut, ettei päivä, joka oli alkanut epätoivolla, päättynyt ilolla ja riemulla.

Kolme viikkoa sen jälkeen saattoivat Marie Antoinette, prinsessat ja Kaarle Ludvig myöskin muuttaa suureen torniin.

He olivat iloinneet muutosta, koska sen kautta pääsisivät jälleen yhteen kuninkaan kanssa, mutta he erehtyivät, toivoessaan kunnallisneuvosten osottavan heitä kohtaan sääliä. Viha Marie

Antoinettea kohtaan ei ollut vähentynyt sotaa käytäessä hänen synnyinmaataan vastaan.

Se huolenpito, jota hän omisti pojalleen, se kiitollisuus, jolla poika palkitsi hänen rakkautensa, ja ne hellyydenosotukset, jotka pojan puolelta hänen osakseen ilman määrää tulivat, olivat hänelle lohdutuksena onnettomuudessa; mutta eipä hänelle tahdottu tätä viimeistäkään iloa suoda. Kaarle Ludvig erotettiin ilman edelläkäypää ilmoitusta äidistään ja annettiin isänsä haltuun.

Aluksi toivoi kuningatar, ettei erottaminen ollut tarkoitettu muuksi kuin uhkaukseksi ja että lapsi annettaisiin hänelle takaisin niin pian kuin heidän muuttonsa oli tapahtunut. Vasta sitten kun vartijat veivät hänet itsensä kolmanteen kerrokseen ja vaativat poikasen jäämään lähinnä alempaan kerrokseen, käsitti hän toden olevan mielessä.

Suuri torni oli vielä pimeämpi ja kovempi vankila kuin pieni oli ollut.

Portaiden alipäässä oli kaksinkertaiset ovet, toinen tammesta, toinen raudasta. Odotushuone, jossa vartijat oleskelivat päivin ja öin, oli porraskäytävän vieressä. Asunnon muutto ei muuten aikaansaanut mainittavia muutoksia jokapäiväisessä elämässä. Aterialla oltiin kuninkaan huoneessa, ja vaikka poika asui isänsä luona, saivat kuningatar ja prinsessa kumminkin olla yksissä hänen kanssaan sekä ateriain aikana että oltaessa kävelyillä puistossa.

Loukkaukset ja solvaukset, joille vangit olivat olleet alttiina pienessä tornissa, eivät silti lakanneet, vaikka heidät oli muutettu suureen torniin. Kaikki riippui vartijain mielivallasta.

Vartijat esiintyivät aika-ajoin mitä eriskummallisimmilla vaatimuksilla. Muuan heistä säretti kalanluut ja makaroonit, koska luuli kirjallisia tiedonantoja olevan niihin kätkettynä.

Joku toinen vaati kamaripalvelija Cleryä juomaan siitä saippuavedestä, jota hän käytti ajaessaan kuninkaan partaa, koska veteen, kuten hän sanoi, saattoi olla sekotettu myrkkyä.

Eräänä päivänä läheni muuan vartija kuningatarta ja prinsessaa.

"Hyvät naiset", sanoi hän, "minä tuon hyviä uutisia; useat uskottomista emigranteista on otettu kiinni ja surmattu. Jos te rakastatte isänmaata, niin tämän tietenkin täytyy ilahduttaa teitä."

Marie Antoinette ei vastannut eikä vähimmälläkään tavalla osottanut, että hän oli kuullut mitä lausuttiin.

Kuninkaallisen perheen jäsenet sairastuivat kosteuden johdosta ja joutuivat järjestänsä vuoteen omiksi.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset toipuivat pian jälleen, mutta kuninkaan sairaus kääntyi pitkälliseksi ja herätti jo huolia.

Vallankumouksen johtomiehet alkoivat peljätä, että kuolema olisi nopeampi heitä ja riistäisi heiltä saaliin, johon he olivat iskeneet silmänsä. He lähettivät senvuoksi noutamaan kuninkaan entisen henkilääkärin, Le Monnierin, ja käskivät hänen tutkia kuninkaan tilaa.

Lääkäri puhkesi itkuun, nähdessään entisen valtiaansa. Hän kieltäytyi Templen vangin edessä esiintymästä toisin kuin hän oli Versaillesissa kuninkaan edessä esiintynyt, ja vartijat syyttivät häntä sen johdosta "ilettäväksi ylimykseksi ja joutavaksi imartelijaksi".

Marie Antoinette vaali puolisoaan uupumattomalla hellyydellä, ja niin kuningas vähitellen toipui taudistaan.

Vähän myöhemmin sairastui Clerykin. Kuningatar ja prinsessat kävivät joka päivä hänen luonaan, ja Ludvig hoiti uskollista palvelijaansa.

Sitten kun kunnallisneuvosto joksikuksi aikaa näytti unohtaneen kuninkaallisen perheen, päätti se marraskuun 1. p:nä lähettää muutamia miehiä ottamaan selvää vankien tilasta.

Drouet, tuo ennen mainittu postimestarin poika, jonka syy oli, että kuninkaallisen perheen pako oli tullut ehkäistyksi, oli tämän lähetystön johtajana.

Marie Antoinette tunsi silmänräpäyksessä hänet jälleen.

Drouet kumarsi hämillään ja kysyi, oliko kuningattarella valitettavana jotakin tai jotakuta vastaan.

Kuningatar vaikeni.

Drouet uudisti kysymyksensä, mutta kuningatar ei pitänyt häntä vastauksen arvoisena.

Drouetin lähdettyä istui kuningatar kauan ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen tyttärensä suuteli hänen käsiään ja koki karkoittaa synkkiä aavistuksia, jotka täyttivät Marie Antoinetten sielun, mutta hän ei onnistunut saamaan äitiä tyynnytetyksi.

"Miksi tuli Varennesin mies taaskin luoksemme?" kysyi Kaarle Ludvig. "Senköhän tähden ehkä, että huomenna on vainajain muistopäivä?"

2. p. marraskuuta -- vainajain muistojuhla -- oli myöskin kuningattaren syntymäpäivä.

Marraskuun 30. p:nä selitti Robespierre, että kuninkaan kuolemantuomio oli ainoa keino, jolla yleinen rauhallisuus saataisiin palautetuksi Ranskaan.

Clery, jonka oli onnistunut ylläpitää yhteyttä ulkomaailman kanssa, katsoi aivan varmaksi, että hänen herransa tulisi täydellisesti erotetuksi perheestään ja että oikeudenkäynti pantaisiin vireille häntä vastaan. Hän ilmaisi varomisensa kuninkaalle, joka taas valmisti kuningatarta siihen.

Pétionin ehdotuksesta päätettiin joulukuun 3. p:nä, että Ludvig jätettäisiin konventin tutkittavaksi. Kolme päivää sen jälkeen valittiin kaksikymmentäyksi-henkinen komitea, jonka tuli laatia syytöskirja kuningasta vastaan.

Joulukuun 11. p:nä oli määrä asettaa hänet tutkittavaksi.

Päivä alkoi hurjalla temmellyksellä. Rummunpärinää kuului, ja useita rykmenttejä oli menossa Templen ulkopuolella olevalle kentälle.

Kuninkaallinen perhe oli äsken syönyt aamiaista. Vartijain epäluuloisuus esti Ludvigia ja Marie Antoinettea muutoin kuin merkein ja katsein ilmaisemasta sitä levottomuutta, joka täytti heidän sielunsa. Peloissaan melun johdosta, joka tunki heidän kuuluvilleen, tahtoivat he vartijoilleen kumminkin näyttää ikäänkuin he eivät laisinkaan olisi aavistaneet syytä siihen.

Naiset lähtivät jälleen kuningattaren huoneeseen; Ludvig istuutui lukemaan.

Kaksi vartijaa astui kohta sen jälkeen sisään viedäkseen kruununprinssin kuningattaren luo.

Ludvig sulki pojan syliinsä; ajatus, että hän tulisi menettämään poikansa, täytti hänen sydämensä haikealla surulla.

Kaarle Ludvig ei käsittänyt isänsä mielenliikutusta eikä ottanut osaa hänen suruunsa. Hän rakasti äitiään enemmän kuin muita, ja tieto siitä, ettei hänen tästä puolin tarvitsisi olla erillään äidistään, täytti hänen rintansa ilolla.

Kaksi tuntia sen jälkeen kuninkaan huomio kiintyi askeleihin, jotka kuuluivat portailta. Chambon -- Pariisin silloinen pormestari -- sekä Santerre, Chaumette ja Colombeau tulivat noutamaan häntä konventtiin. Ludvig kuunteli tyynesti, kun heidän muassaan oleva asiapaperi hänelle luettiin. Mitään virkkamatta nousi hän vaunuihin.

Sade piiskoi vaununikkunoita, ja kaduilla laulettiin:

"Tyrannin verta jo nähdään kerta."

Kuninkaan tultua oikeussaliin, luettiin syytöskirja julki. Ludvig oli istuutunut puheenjohtajan eteen, samalle paikalle, jossa hän muutamia vuosia ennen oli vannonut uskollisuutta valtakunnan uudelle hallitusmuodolle.

Tyynesti vastasi hän kaikkiin kysymyksiin. Hän anoi asianajajaa, ja tähän pyyntöön suostuttiin.

Kello seitsemän iltapäivällä palasi hän Templeen. Ajatus perheestään valtasi hänet kokonaan. Hän pyysi saada tavata kuningatarta, mutta hänen pyyntönsä evättiin.

8.

Kuningas tuomitaan kuolemaan.

Kuningatar ja prinsessat olivat kaiken päivää olleet mitä suurimman tuskan vallassa. Saatuaan tiedon siitä, että kuningas oli lähtenyt pois, oli hänen puolisonsa heittäytynyt polvilleen ja tuntikausia tuskanalaisessa ahdistuksessa rukoillut Jumalaa.

Vihdoin nousi hän ylös ja alkoi käsiään väännellen kävellä edestakaisin huoneessa. Hän meni milloin yhden, milloin toisen luo, puheli vahtien kanssa, suuteli natoansa ja lapsiansa.

Tultuaan varmuuteen siitä, että kuningas oli palannut konventista, anoi hän saada tavata tätä. Mutta hänelle ei edes vastattukaan.

Surusta ja tuskasta uupuneena ei onneton kuningatar enää jaksanut itkeä. Hän pani kruununprinssin omaan sänkyynsä ja käveli koko yön edestakaisin sanomattomassa epätoivossa.

Seuraavana päivänä uudisti hän anomuksensa. Hän pyysi jälleen saada puhutella miestään. Myöskin pyysi hän saada luettavaksensa ne sanomalehdet, joissa kerrottiin jutun käsittelystä oikeudessa. Ja vihdoin pyysi hän, että lapset saisivat tavata isäänsä.

Tähän viimeiseen pyyntöön suostuttiin sillä ehdolla, että Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse erotettaisiin äidistään. Mutta kuningas ei tahtonut vastaanottaa tätä uhria vaimoltaan.

Kuusi pitkää viikkoa oli hän erotettuna perheestään. Vain yksi asuinkerros erotti hänet niistä, joita hän niin sanomattomasti rakasti, ja he kärsivät kauheita tuskia hänen tähtensä, mutta heidän ei ollut suotu ojentaa hänelle auttavaa kättä hädän hetkenä.