Part 30

"Väliin sinkautettiin isääni ja koko perhettä vastaan mitä törkeimpiä syytöksiä", kertoo Marie Thérèse päiväkirjassaan; -- "väliin tuotiin sisään aatelismiehiä, jotka olivat puolikuolleita ja silvottuja, väliin annettiin hovilakeijain esiintyä, lausuakseen vääriä todistuksia isääni vastaan, ja jotta näky olisi pöyristyttävämpi, siroteltiin kirkoista anastettu pyhä ehtoollisleipä pitkin koko lattiata."

Kuningatar näki, että tuotiin hänen kirjansa, hänen lippaansa, hänen koristimensa, jotka heitettiin huiskin haiskin presidentin pöydälle.

Hän loi kuninkaaseen rohkaisevan katseen, puristi prinsessa Elisabethin ja prinsessa Lamballen käsiä ja suuteli lapsiaan. Vielä oli hänellä aarteita, jotka olivat ryöstettyjä paljoa arvokkaammat. Kuumuus huonepahasessa, jossa niin monta ihmistä oli kokoontuneena, tuli yhä sietämättömämmäksi. Kuningatar tahtoi pyyhkiä hien kruununprinssin otsalta, mutta hänen nenäliinansa oli kyynelistä ihan märkänä. Kreivi Rochefoucauld seisoi hänen läheisyydessään, ja kuningatar pyysi häneltä nenäliinaa lainaksi. Mutta kreivin nenäliina tiukkui kuningattaren puolustajain verta.

Presidentti ehdotti, että kuningas erotettaisiin toistaiseksi hallituksesta. Mutta kansa vaati kauemmas ulottuvia toimenpiteitä, ja kun Vergniaudin ehdotus hyväksyttiin, kuului parvilta tyytymätöntä mutinaa. Suuret julistukset talojen nurkissa tekivät kohta sen jälkeen tiettäväksi, että kuningas oli pantu viralta, että hänen siviililistansa oli lakkautettu ja että ministerit oli erotettu virasta.

Ludvig kuuli, että hänen hallituksesta erottamisensa oli päätöksen alaisena.

Kiihkeiden keskustelujen aikana oli hän tyynesti tarkastellut edusmiehiä lornettinsa läpi ja vaihtanut muutamia sanoja yksityisten edustajain kanssa. Hän oli kaikkien nähden hyvällä halulla syönyt kananpojan ja juonut pullon viiniä.

Ei piirrettäkään muuttunut hänen kasvoissaan, hänen menettäessään kruununsa. Hän jäi liikkumattomana istumaan, kuin ei asia olisi laisinkaan koskenut häntä.

Marie Antoinette tunsi povessaan jonkinlaista epätoivon rohkeutta. Jännittynyt katkera ilme hänen kasvoissaan lientyi; hetkisen ajaksi ummisti hän silmänsä ja näytti keskittävän ajatuksensa palavaan rukoukseen.

Niin kauan kuin oli ollut vähääkään mahdollisuutta taisteluun, oli hänen rohkeutensa puhunut voimakkaammin kuin hänen alistuvaisuutensa. Mutta kun ei voinut enää mitään aikaansaada eikä toivoa, luopui hän tyynesti siitä, minkä säilyttämiseksi hän kolmena raskassuruisena vuotena oli taistellut. Kruunu, joka niin kauan oli polttanut hänen otsaansa, oli nyt viskattuna kansan jalkoihin. Mutta erottaminen koski häneen vähemmän kuin entiset nöyryytykset; hänen katseensa ja hymyilynsä kääntyi rakkaudessa lapsiin.

4.

Kolme päivää Feuillanttiluostarissa.

Puoli-yö oli kulunut, ennenkuin lakiasäätävä kokous ehti lopettaa istuntonsa.

Vihdoin päätettiin, että kuninkaallinen perhe toistaiseksi vietäisiin lähellä olevaan Feuillanttiluostariin, ja että kuninkaalliset viettäisivät lopun yötä siellä.

Viisitoista tuntia olivat kuningas, kuningatar, heidän lapsensa ja seuralaisensa olleet suljettuina ahtaaseen aitioon, jossa heiltä puuttui valoa ja ilmaa ja jossa he olivat saaneet omin silmin seurata perikatoaan. Kansalliskaartilaisten muodostaman kaksinkertaisen kujaston läpi saapuivat he uuteen turvapaikkaansa. Uteliaita laumoja seurasi vaunujen jälestä ja tirkisteli niihin; he kantoivat tikareja ja miekkoja, jotka olivat tahratut sveitsiläisten verellä.

Kruununprinssi vapisi pelosta, heidän hapuillen noustessaan hyljättyyn luostariin vieviä pimeitä portaita ylös.

Muuan aatelismies otti hänet syliinsä. Kuningatar kuiskasi parisen sanaa pienen poikasensa korvaan, ja heti tuli lapsi jälleen iloiseksi.

"Äiti lupasi, että saan nukkua hänen huoneessaan, kun olen ollut niin kiltti ja reipas tänään", virkkoi hän aatelismiehelle.

Niukka illallinen oli katettu kuninkaalliselle perheelle, mutta lapset saattoivat syödä vain muutamia suupaloja.

Ulkona raivosi ihmisjoukko; vaadittiin kuningattaren päätä.

"Mitä pahaa hän sitten on tehnyt heille?" kysyi kuningas suruisesti.

Luostarissa oli neljä tyhjää kammiota, jotka kaikki johtivat pitkään käytävään, jonka ovia tarkasti vartioittiin. Kuningas asettui lähinnä ensimäiseen kammioon, kuningatar ja hänen tyttärensä kolmanteen, kruununprinssi ja hänen kasvattajattarensa ottivat haltuunsa neljännen.

Ensimäistä kammiota käytettiin eteishuoneena, jossa muutamat uskolliset ystävät pitivät silmällä onnetonta, kukistunutta kuningasparia.

Marie Antoinette astui hetkiseksi miehensä huoneeseen. Hän ei voinut vieläkään lohduttaa mieltänsä sen johdosta, että he olivat lähteneet linnasta vastarintaa yrittämättä.

"Kenties kaikki olisi voinut päättyä toisin, jos ajoissa olisimme antaneet hyökätä kapinoitsijain päälle", sanoi hän.

"Kenenkä hyökätä?" kysyi kuningas äreästi.

Kuningatar ei puhunut sen enempää. Kohta sen jälkeen palasi hän kammioonsa.

Ovia ei saatu kiinni, kivilattia oli rappiolla, seinäpaperit rikkinäiset ja likaiset, liehuen ilmanvedossa.

Luostarissa oli vain olkituoleja ja kovia sänkyjä.

Alhaalla pihassa lauloivat ja tanssivat kapinoitsijat.

Raskaat ajatukset estivät kuningatarta nukkumasta. Vasta kun kello löi kuusi aamulla, tuli uni ja antoi hänelle pariksi tunniksi levon.

Pääkaupunki heräsi aikaisin. Kansa oli ihastuksesta hullaantunut. Kuninkaan ystävät olivat epätoivoisina.

Verilätäköt, jotka olivat kesän helteessä kuivaneet, ruumiit, jotka oli riisuttu alasti ja silvottu, peittivät Tuileriain puiston ja Ludvig XV:nnen kentän. Suuret ihmisjoukot juoksivat ympäri ilman päämäärää, hätyyttivät rauhallisia kulkijoita, kolkuttivat portteja ja rähisivät Feuillanttiluostarin ulkopuolella. Kuningasvaltaa muistuttavia kuvapatsaita särettiin, ja ammuttiin luukkujen kautta niitä, jotka lymysivät kellareissa. Kokonaisia perheitä kuljeskeli ruumiiden keskellä, etsien rakkaita omaisiaan.

Aurinko, joka loi valoaan niin moniin raunioihin, herätti kuningattaren hänen lyhyestä unestaan.

Prinsessa oli noussut aikaisin ylös ja pukenut lasten ylle. Kruununprinssi oli erittäinkin suruissaan pienen koiransa vuoksi, joka oli jäänyt Tuilerioihin ja saanut surmansa.

"On niitä suurempiakin suruja", sanoi Elisabeth hänelle. "Rukoile Jumalaa, että säästyisit niiltä."

Hän vei Kaarle Ludvigin ja Marie Thérèsen kuningattaren sängyn luo.

"Lapsi raukat!" huokasi äiti, "kuinka julmaa on, että on tullut luvanneeksi teille niin ihanan perintöosan ja että nyt on pakko sanoa teille: kaikki on mennyttä meiltä."

Kamarirouvat, jotka olivat päässeet hengissä linnaa kohdanneesta hävityksestä, tulivat katsomaan, miten kuningatar voi. Nähtyään hänen istuvan telttisängyn reunalla, ratkesivat he itkemään. Muuan kansannainen, joka vartioi hyljättyä luostaria, kampasi hänen tukkansa.

Marie Antoinette ojensi kätensä kamarirouviaan kohti. Hän uskalsi tuskin katsoa heihin. Kului kauan, ennenkuin hän liikutukseltaan sai lausutuksi heille sanaakaan.

"Tulkaa tänne, onnettomat naiset!" puhkesi hän viimein sanoiksi. "Tässä näette naisen, joka on vielä onnettomampi kuin te, sillä hän on syypää teidänkin onnettomuuteenne."

Kamaripalvelija Hue oli pelastanut henkensä hyppäämällä eräästä linnan ikkunasta Seineen. Ensimäisen päivän oli hän piileskellyt kaupungissa, mutta seuraavana päivänä rientänyt Feuillanttiluostariin.

Kuningatar kyseli kyselemistään häneltä, miten oli käynyt niiden, jotka olivat jääneet Tuilerioihin. Hänellä oli puolustavia sanoja niiden ystäviensä varalle, jotka olivat hyljänneet hänet, ja kiitollisia, tunnustavia sanoja niille, jotka olivat pysyneet uskollisina.

"Minua lohduttaa se", sanoi hän, "että onnettomuuden kautta menettämäni ystävät eivät vastaa niitä, jotka onnettomuus on minulle lahjoittanut."

Kuninkaallisella perheellä ei ollut enää vaatteita eikä rahoja. Eräs sveitsiläinen upseeri, jolla oli melkein samallainen vartalo kuin kuninkaalla, lähetti vaatteita valtiaalleen. Englannin lähettilään rouvalla, Sutherlandin herttuattarella, oli Kaarle Ludvigin ikäinen poika, ja hän lähetti vaatteita pienelle prinssille.

Marie Antoinette oli kiitollinen, saadessaan itseään varten muutamia pukineita Grammontin herttuattarelta. Niin köyhäksi oli Maria Teresian tytär tullut, että hän otti vastaan erään kamarirouvansa hänelle tarjoamat kaksikymmentä kultarahaa.

Ludvig asui perheinensä kolme päivää Feuillanttiluostarissa. Joka aamu kello kymmenen vietiin heidät samaan ahtaaseen aitioon, joka oli tarjonnut heille suojaa heidän lähdettyään Tuilerioista. Heidän täytyi edelleen olla läsnä kaikissa keskusteluissa ja kuulla kuolemantuomioita langetettavan niille, jotka olivat taistelleet heidän puolestaan elokuun 10. p:nä ja silloin säästyneet kansan vainolta.

Joka ilta vietiin kuninkaalliset takaisin luostariin. Eräänä päivänä syöksyi nuori, hyvinpuettu mies kuningattaren luo ja heilutti tikariansa hänen nenänsä edessä.

"Inhottava Antoinette!" huusi hän. "Sinä toivoit itävaltalaisten saavan uida meidän veressämme, mutta sen saat sinä maksaa päälläsi."

Marie Antoinette vastasi hänelle äänettömällä halveksimisella.

Lakiasäätävä kokous oli ensin päättänyt, että kuningas ja hänen perheensä vietäisiin Luxembourg-palatsiin; mutta kunnallisneuvosta arveli, ettei Maria Mediciläisen vanha linna ollut sopiva moisten vierasten asuttavaksi. Rakennuksen alla olevien suurten kellarien katsottiin olevan omiansa edistämään pakoa.

Lyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin kuninkaallinen perhe vietäväksi Templeen.

Kuningatar kuuli sen ja vapisi; hän oli aina erityisesti pelännyt tuota paikkaa.

"Meidät tahdotaan sijoittaa Templeen", sanoi hän; "tuo rakennus aiotaan muodostaa vankilaksi. -- Kuinka monasti olenkaan pyytänyt Artoisin kreiviä revittämään maahan Templen. Kauhuni tuota tornia kohtaan lienee varmaan johtunut jostakin aavistuksesta, joka kuiskasi mitä minä tulisin kärsimään noitten muurien sisällä."

Kunnallisneuvosto määräsi sitäpaitsi, että kaikki asiaan kuulumattomat henkilöt piti poistettaman kuninkaallisen parin läheisyydestä. Ainoastaan prinsessa Lamballe sekä madame Tourzel ja hänen tyttärensä saivat luvan seurata heitä Templeen.

"Minä olen siis vanki", sanoi Ludvig XVI. "Kaarle I oli onnellisempi minua. Hänen sallittiin pitää ystävänsä aina siihen asti, kunnes hän nousi mestauslavalle."

Hän kääntyi niiden harvojen puoleen, jotka olivat jääneet hänen luoksensa luostariin, ja käski heidän lähteä pois.

"Hyvät herrat", lausui Marie Antoinette nyyhkyttäen, "vasta tänä silmänräpäyksenä tunnemme, kuinka hirveä asemamme on. Läsnäolonne ja osanottavaisuutenne kautta teitte sen meille helpommaksi."

Ennenkuin viimeiset kuninkaan uskotuista lähtivät pois, panivat he kaikki, mitä heillä oli rahaa ja arvokaluja, eräälle pöydälle.

Kuningas näki sen, ja kädenviittauksella torjui hän tämän uskollisuuden osotuksen.

"Pitäkää lompakkonne", sanoi hän. "Toivoakseni teillä on pitemmältä elon aikaa kuin minulla."

"Elokuun 13. p:nä kello yhdeksän illalla", kertoo Marie Thérèse, "tuli kaksi miestä noutamaan meitä noin kahdeksan hengen mahduttavilla vaunuilla. He käskivät meidän astua sisään ja istuivat itse viereemme huutaen: 'Eläköön kansa!' Matkalla Templeen uhkasi meitä niin suuri vaara kiihtyneen väestön puolelta, etteivät saattajamme tohtineet hetkeksikään pysähdyttää vaunuja, ja kumminkin kesti kaksi tuntia, ennenkuin ehdimme määräpaikkaamme. Ei sääliväisyyden piirtoakaan osotettu meille tiellä. Sen sijaan oltiin siksi julmia, että koetettiin kääntää huomiotamme kaikkeen, mikä oli omiaan pahoittamaan mieltämme; varsinkin tahdottiin kaikin mokomin meidän näkevän kumoon kaadetut kuninkaanpatsaat."

Kello oli yksitoista kuninkaallisten saapuessa Templeen. Vangit kävivät pois vaunuista. Portti oli niin matala, että kuninkaan ja kuningattaren täytyi taivuttaa päänsä alas, astuessaan siitä sisälle.

5.

Elämä Templessä.

Templeen kuului kaksi tornia, suurempi ja pienempi.

Kuninkaallisen perheen täytyi aluksi asua pienemmässä tornissa.

Marie Antoinettelle osotettiin huone toisessa kerroksessa; sänky tytärtä varten asetettiin äidin huoneeseen.

Kruununprinssi ja kasvattajatar asuivat yhteisessä huoneessa. Prinsessa Lamballe nukkui pimeässä eteishuoneessa, joka oli kuningattaren huoneen vieressä. Prinsessa Elisabeth ja Pauline Tourzel nukkuivat vanhassa keittiössä.

Kuninkaalla oli huone kolmannessa kerroksessa, joka kiireen kautta oli häntä varten sisustettu.

Kuningattaren huone oli isoin, ja sitä käytettiin kokouspaikkana. Ludvig tuli niinikään sinne joka aamu ja vietti päivän yhdessä omaistensa kanssa. Mutta vangeilla ei ollut sitä lohtua, että olisivat saaneet olla yksin; vahti, jota vaihdettiin joka tunti, oleskeli lakkaamatta heidän luonaan.

Marie Antoinette sai vain viikon ajan pitää sen ystävättärensä, joka oli häntä niin suuresti rakastanut. Yöllä elokuun 19. ja 20. päiväin välillä saapuivat kommuunin lähettämät miehet Templeen viedäkseen pois ne henkilöt, jotka eivät kuuluneet kuninkaalliseen perheeseen.

Kuningatar koetti saada pitää prinsessa Lamballen luonaan. Hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, itki ja selitti, että prinsessa oli hänen sukulaisensa, mutta kaikki turhaan. Heidät oli erotettava väkivallalla. Maistraatin lähetit raastoivat puolitainnuksissa olevan prinsessan portaita alas ja pois siitä talosta, jonka muurien sisälle hän jätti jälkeensä kuningattarensa ja ystävättärensä.

"Pitäkää huolta prinsessasta", huusi Marie Antoinette nyyhkyttäen madame de Tourzelille ja hänen tyttärelleen, jotka samalla kertaa lähtivät pois Templestä. "Puhukaa hänen puolestaan niin usein kuin tarvitaan, ja päästäkää hänet niin paljon kuin mahdollista vastaamasta viekkaihin ja arkaluontoisiin kysymyksiin."

Sitten kun madame Lamballe oli viety pois, vaipui Marie Antoinette synkkään suruun. Ystävättären kaipuu, pelko, että nekin rakkaat olennot, jotka vielä olivat hänen luonaan, riistettäisiin häneltä pois, teki hänet joksikuksi aikaa melkein mykäksi surusta.

Prinsessa Elisabeth koki rohkaista häntä.

"Älä anna mielesi lannistua", sanoi hän. "Jumala ei lähetä meille koskaan raskaampia koettelemuksia kuin me jaksamme kantaa."

Onnettomille vangeille koitti ennen pitkää odottamaton ilo. Kamaripalvelija Hue hankki itselleen pääsyn Templeen.

"Kummoinen olikaan iloni, kun astuin Templeen!" kertoo tämä uskollinen palvelija muistelmissaan.

Elokuun 26. p:nä sai myös kamaripalvelija Clery luvan käydä vankilassa. Hän ja hänen vaimonsa olivat palvelleet kuninkaallista paria Tuilerioissa, ja hän seurasi heitä nyt vankilan yksinäisyyteen.

Cleryn sydän ei ollut vähemmin liikutettu kuin Huen, hänen nähdessään jälleen kuninkaan ja kuningattaren.

Marie Antoinette ilmaisi lämpimin sanoin ilonsa siitä, että sai pitää hänet läheisyydessään.

Hyljättynä ollessaan oli hän syvästi liikutettu ja kiitollinen tätä miestä kohtaan, joka kaikin keinoin koetti ilahuttaa hänen lapsiaan ja lieventää hänen omaa ja hänen puolisonsa kovaa kohtaloa.

Kun kuningas Ludvig salvattiin Templeen ja hän astui tähän uuteen surumuistoiseen elämänsä vaiheeseen, oli hän kahdeksanneljättä vuotias. Marie Antoinette oli noin seitsemänneljättä vuoden vanha. Prinsessa Elisabeth oli yhdeksännelläkolmatta vuodellansa. Kaarle Ludvig oli täyttänyt seitsemän vuotta maaliskuun 27. p:nä ja prinsessa Marie Thérèse oli lähes neljäntoista vuoden vanha.

Sittenkun Lamballe ja Tourzel oli erotettu kuninkaallisesta perheestä, liittyi prinsessa Elisabeth veljensä tyttären huonetoveriksi, ja kruununprinssin sänky muutettiin kuningattaren huoneeseen.

Kuningas nousi aamulla kello kuusi tahi puoliseitsemän ja vietti rukouksissa ja tutkisteluissa parisen tuntia.

Kuningatar ja kruununprinssi nousivat vieläkin aikaisemmin.

Aamutunnit olivat ainoat, jolloin kuningattaresta tuntui olo jossakin määrin vapaalta; vanginvartijat tulivat hänen huoneeseensa yhtaikaa kuin kamaripalvelija eivätkä poistuneet ennenkuin myöhään illalla.

Kuningatar käytti myöskin päivän ensi tunnin rukoukseen. Hän ei kyennyt, kuten miehensä, kantamaan päivän taisteluja katse luotuna taivaaseen. Hän ei ymmärtänyt natoaan, jonka sielu näytti olevan Jumalassa. Vaimona ja äitinä tunsi hän olevansa sidottu maahan; hän tunsi vielä rakastamisen tarvetta ja toiminnan halua. Eikä hän Templen muurienkaan sisällä saattanut olla puoleksi tuskissansa, puoleksi toivehikkaana kuuntelematta viestejä Ranskaan tulossa olevista vieraista sotajoukoista.

Mutta onnettomuuksien kautta hänen sielunsa puhdistui. Muutamien viikkojen vankinaolo opetti hänelle enemmän kuin vuodet hovissa hänen onnellisuutensa päivinä. Ja hiljaisena aamuhetkenä haki hänen sielunsa Häntä, joka antaa vallan, mutta ottaa sen myös pois.

Vartijat tapasivat hänet usein polvistuneena sänkynsä ääressä ja käsiensä välissä pidellen rukouskirjaa, joka oli hänen kyynelistään kosteana.

Kello yhdeksän söivät Marie Antoinette, prinsessa Elisabeth ja lapset aamiaista yhdessä kuninkaan kanssa. Sitten Ludvig opetti poikaansa. Hän ohjasi häntä lukemaan ja kirjoittamaan, opetti hänelle latinaa ja maantiedettä ja antoi hänen lausua säkeistöjä Corneillen ja Racinen teoksista. Äiti piti sillä välin huolta tyttären kasvatuksesta. Nämä opintotunnit, joita antoivat kruunuton kuningatar ja vangittu kuningas, pidettiin säännöllisesti joka aamupäivä kello kymmenen ja kahdentoista välillä.

Milloin sää oli kaunis, oli kuninkaallisilla tapana kello yksi mennä puistoon. Neljä vanginvartijaa ja yksi kansalliskaartin kapteeni kulki heidän mukanaan.

Sotamiehet ja työmiehet, jotka olivat Templessä työssä, tunkivat niin lähelle heitä kuin mahdollista ja hoilottivat vallankumouksellisia ja irstaita lauluja. Raa'at naurunhohotukset ja törkeät haukkumasanat seurailivat heitä, minne hyvänsä he menivätkin. Muurit tulivat ennen pitkää täyteen piirustuksia, jotka kuvasivat milloin giljotiinia, milloin "hirsipuuta Messalinaa ja hänen sudenpenikkojaan varten", milloin rouva Veton tanssia, milloin Antoinetten ja hänen sikojensa mestausta, ja niin aina loppumattomiin.

Mutta lasten terveyden vuoksi jatkoivat kuninkaalliset siitä huolimatta joka päivä kävelyjään, ja välistä saivat he havaita niitä näitä hyväntahtoisuuden ja ystävällisyydenkin merkkejä.

Templen ympärillä olevien talojen ylimmistä kerroksista näki alas puutarhaan. Uteliaita ja sääliväisiä kasvoja näkyi ikkunoista, ja parista ullakkohuoneesta heitettiin salaa puistoon kukkia ja paperiliuskareita, joissa oli luettavana ystävällisiä ja osanottavaisia sanoja.

Kello kaksi palasivat kuninkaalliset jälleen torniin.

Viimeisenä säilynnäisenä vanhoista tavoista kuningatar aluksi edelleenkin muutti vaatteita päivälliseksi. Hän vaihtoi silloin vaalean aamupäiväpukunsa ruskeaan, kukikkaaseen leninkiin, jota hän herkesi käyttämästä vasta sitten kun oli tullut leskeksi. Pukuaan muutti hän prinsessa Elisabethin huoneessa.

Mutta eräänä päivänä seurasi muuan vartijoista häntä sinne ja vaati kuningatarta pukeutumaan hänen näkyvissään. Kammoksuen moista loukkaavaa silmälläpitoa päätti kuningatar siitä lähin käyttää samaa leninkiä koko päivän.

Päivällisen jälkeen lepäsi kuningas, naiset lueksivat, ja pikku prinssi lueskeli läksyjään.

Mieltymys käsitöihin, joka onnen päivinä usein oli auttanut Marie Antoinettea helpommin kestämään seurasäännön pakonalaisuutta, auttoi häntä nytkin usein karkoittamaan synkät ajatukset luotaan. Ennen oli hän tuntenut lapsellista iloa, päättäessään jonkin hienon koruompeluksen. Nyt kulutti hän päivänsä kuten köyhä ompelijatar: hän parsi kuninkaan ja lasten liinavaatteita ja paikkaeli omia ohuiksi kuluneita hameitaan.

Eräs liinalähetys antoi vankilakomitealle taas uutta aihetta loukkaavaan menettelyyn vankeja kohtaan.

Näihin liinavaatteisiin oli kirjaeltu kruunuja, mutta nyt annettiin ruhtinattarille käsky, että kruunut oli ratkottava pois, ja Elisabeth ja Marie Antoinette ryhtyivät aivan tyynesti ratkomaan irti tuon heille niin suurta onnettomuutta tuottaneen suuruuden vertauskuvaa.

Kunnallisneuvosto oli ottanut erään Tison-nimisen miehen portinvartijaksi Templeen.

Tison oli vanha ja kärtyinen, ja hänen raakuutensa vaikutti, että kaikki hänen avunantonsa muodostui loukkaukseksi kuninkaallista paria kohtaan.

Hänen vaimolleen oli uskottu kevyempien askarten toimittaminen vankilassa, mutta itse asiassa oli hänen vakoiltava kaikkia kuninkaallisen parin tekoja ja puheita.

Hän oli nuorempi ja paremmin altis hellemmille tunteille kuin miehensä, ja hänessä vaihtelivat ehtimiseen liikutus kuninkaallisen perheen onnettomuuksien johdosta ja pelko, että sääliväisyys luettaisiin hänelle ja hänen miehelleen viaksi. Hänen ajatusjuoksunsa joutui kokonaan sekaisin siitä, että hän näki Ranskan kuningattaren olevan riippuvainen hänen armostaan, ja hän oli milloin hyvänsuopa, milloin petollinen heitä kohtaan, milloin vuodatti hän kyyneliä Marie Antoinetten jalkain juuressa, milloin taas teki vääriä syytöksiä häntä vastaan.

Suutari Simon, joka Ludvig XVII:nnen kasvattajana sittemmin tuli niin surkean kuuluisaksi, valvoi korjaustöitä Templessä.

Häntä huvitti kohdella entistä kuningasta vertaisenaan, ja hän käski työmiehiä pitämään hatut päässään, heidän ollessaan samassa huoneessa kuninkaallisen perheen kanssa.

Vartijain käytös kävi päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. He mursivat leivät kahtia nähdäkseen oliko kirjeitä kätketty niiden sisään, he leikkasivat hedelmät kappaleiksi ja rikkoivat viskunain sydämet sillä tekosyyllä, että tiedonantoja saattoi olla niihin kätketty.

Joka aterian perästä ottivat he varovaisuuden vuoksi pois veitset ja kahvelit ja mittasivat naisten silmäneulat ilmoittaen syyksi, että niitä muka saatettiin käyttää itsemurha-aseina.

Kuninkaan oli vaikea luopua tavanomaisesta hyvänlaatuisuudestaan, mutta hänen suora olentonsa ei tehonnut vähääkään vartijoihin; se herätti vain heissä naurua, ja pilkkasanoja ja muistutuksia sateli lakkaamatta häntä vastaan.

Paljoa harvemmin takerruttiin kuningattareen, sillä hänen tyyni vaatimattomuutensa piti miehet loitolla.

Eräänä aamuna, kun Ludvig oli nousemaisillaan makuulta, astui pari vartijaa sisään tarkastaakseen kaikki hänen taskunsa. He lyöttäysivät tuoleille istumaan, mutta pakottivat entisen kuninkaan seisomaan ja ottivat häneltä pois useita pikkukapineita, muun muassa pienen kultaveitsen, jota hän käytti hammaspuikkona.

Elokuun 24. p:nä kello kahdentoista ja yhden välillä yöllä töytäsivät taaskin vartijat hänen huoneeseensa; tällä kertaa riistivät he häneltä hänen miekkansa. Eräänä kertana toivat he muassaan sanomalehden ja näyttivät kuninkaalle muuatta siinä olevaa hyvin hauskaa kirjoitusta. Kuningas luki kirjoituksen, jossa puhuttiin eräästä tykkimiehestä, joka pyysi kuninkaan päätä luodiksi kanuunaansa.

Hiljaisella äänellä lausuttua sanaa pidettiin valmiiksi suunniteltuna salaliittona. Salaa vuodatetun kyyneleen katsottiin tietävän vihaa kansaa kohtaan, Kädenliike oli samaa kuin uhkaus, hymyily samaa kuin kehotus kavallukseen. Äänettömyys käsitettiin pöyhkeydeksi, kohteliaisuus merkittiin lahjomisyritykseksi. Kuninkaallisen parin täytyi tukahuttaa kaikki sekä ilon- että surunilmauksensa.

Ludvigin kristillinen mieli antoi hänelle voimaa ja kärsivällisyyttä.

Hän, joka hovimiesten ja imartelijain parissa oli ollut niin ujo ja epävarma, joka oli osottautunut niin heikoksi silloin, kun hänellä vielä oli valtaa, saavutti jälleen arvokkuutensa, kun hänen vihollisensa luulivat sen peräti hävittäneensä.

Hänen mitätön ja meluava suopeutensa, joka oli vaikuttanut tympäisevästi hänen puolisoonsa, muuttui vankeudessa hienotunteiseksi lempeydeksi.

Mahtavalle hallitsijalle oli Marie Antoinette osottanut vain kylmää ystävyyttä, mutta vainotulle puolisolle lahjoitti hän mitä hellimmän rakkautensa. Hän hämmästyi sitä rohkeutta ja mielenlujuutta, jonka näki miehessään kehittyvän, ja hän soimasi itseään katkerasti siitä, että valtansa suurimmillaan ollessa oli antanut huvihalunsa vietellä itseään osottamaan välinpitämättömyyttä häntä kohtaan.