Part 3

Hovimestarin vaikutus saattoi vaimon ensi lähentymis-yritykset raukeamaan tyhjiin. Mutta tädin juonet ne olivat yhtenä syynä siihen, että Marie Antoinette seitsemän pitkää vuotta oli vaimo vain nimeltä. Useita vuosia jälkeenpäin, kun Ludvig häveliäästä aviomiehestä oli muuttunut nöyräksi tohvelisankariksi, saattoi kuningatar välistä sanoa hänelle:

"Tätisi pyytävät myötäänsä yllyttää sinua minua vastaan; sinä puhut vain, mitä he sinun käskevät."

Yksinäinen maaelämä, jossa Ludvig oli lapsuutensa vuodet sekä ensimäisen nuoruutensa ajan viettänyt, oli tehnyt hänet araksi ja ujostelevaksi sekä itseään epäileväksi. Hän oli toivonut saada koko ikänsä pysyä Berryn herttuana ja vastasi nyyhkytyksin ensimäisiin ääniin, jotka kutsuivat häntä "dauphiniksi".

Olematta missään tekemisissä muun maailman kanssa, oli hän tunnettu ainoastaan siitä, että hän vietti ihan toisellaista elämää kuin mikä Versaillesissa oli tavallista. Isänsä laiminlyömänä antautui hän harjoittamaan käsitöitä. Hän rakensi talon, johon perusti pajan. Työpajan ilma, eikä hovisalin tuoksuilla täytetty lemu, se ympäröi hänen olemustaan ja työstä mustuneita käsiään. Kreivitär du Barry nimitti häntä "paksuksi, huonosti kasvatetuksi pojaksi". Kreivi Mercy-Argenteau -- Itävallan lähettiläs -- kertoo, että kruununprinssi takoi tai muurasi miltei aina, ja kun hän lakkasi työstään, niin hiki valui hänestä virtanaan ja hänen kasvonsa näyttivät niin rasittuneilta kuin olisi hän tullut suoraa päätä taistelutanterelta.

Hovimiehet halveksivat tuota säästäväistä, harvasanaista prinssiä, joka eleli kauneuden valtakunnan ulkopuolella. Mutta kansa kutsui häntä "ikävöiden odotetuksi". Ollessaan kävelymatkoilla maaseuduilla poikkesi hän mielellään talonpoikain matalaisiin majoihin, puheli kansanmiesten kanssa ja puristi heidän käsiään.

Kahden lahjakkaamman veljensä seurassa ollessaan huomasi hän helposti, että kunnianosotukset tarkoittivat heitä eikä häntä. Tämä lannisti vielä enemmän hänen mieltään ja teki hänet ujommaksi ja epäröivämmäksi kuin hän muuten luonnostaan oli.

Tuskallinen tunne, joka johtui siitä, että hän näki kaikkein pitävän häntä halpana, loi katkeruutta hänen sieluunsa. Lapsena nähtiin hänen usein itkevän sillä välin kuin sisarensa leikkivät hänen ympärillään.

Tämmöisinä hetkinä oli Adelaide täti lähestynyt häntä ja puristanut häntä sydäntään vasten, laskien siten perustuksen luottavaiselle ja tuttavalliselle suhteelle, joka vallitsi heidän välillään.

Ludvig oli vilpitön; hän rakasti kansaa. Mutta häneltä puuttui sitä lujuutta, joka herättää kunnioitusta. Hänen hyvyytensä muuttui usein heikkoudeksi, hänen avosydämisyytensä kasvoi huimaksi kiihkeydeksi, hänen pilansa oli jokseenkin kuivaa.

Kaitselmus oli antanut tälle kuninkaan pojalle varsin porvarillisen ulkomuodon.

Hän oli lyhytvartinen ja kömpelö. Hänen päänsä oli kaunis ja hän kantoi sitä arvokkaasti; mutta liiaksi kaartuva otsa, mulkoilevat, likinäköiset, kiillottomat silmät antoivat hänen kasvoilleen epämääräisen, vähemmin mielevän ilmeen, minkä hänen horjuva käyntinsä ja ujo ryhtinsä teki sitä paremmin huomattavaksi.

Hänen äänensä oli kova, milloin se ei ollut muuttunut vinkumiseksi. Hänen hiuksensa sojottivat suorina kaikille suunnille, mikä oli seurauksena siitä, että hän tapasi ehtimän takaa pujottaa sormiaan niiden läpi. Hän kävi usein puettuna likaisiin vaatteisiin sekä kädet mustina, ja häneltä puuttui yleensä niitä ulkonaisia etuja, joita vanhan ja jalon suvun jälkeläiseltä sopii odottaa.

Hän kaihtoi naisia; heidän seuransa oli hänelle koko kiusa. Kun hänen tunteensa vihdoin heräsivät sitä viehättävää naisolentoa kohtaan, joka oli määrätty hänen kanssaan kokemaan samoja kohtaloita, ei hänen rakkautensa pitkään aikaan kyennyt hänen ujouttaan voittamaan. "Hän ei ole toisten kaltainen", sanoi Ludvig XV hänestä. Ja eräs hovimies oli kylläkin oikeassa nimittäessään häntä "paraimmaksi, joskaan ei miellyttävimmäksi ihmiseksi kuningaskunnassa".

Hääaterialla oli kruununprinssi syönyt tavallisella tolkuttomalla ruokahalullaan.

"Älä liiaksi rasita vatsaasi", oli hänen isänsä silloin varoittanut häntä.

"Kuinka niin?" kysyi prinssi. "Minä nukun paraiten, kun olen syönyt vankan illallisen."

Morsiuspari vetäytyi suojiinsa, ja Ludvig seurasi nuorta vaimoaan morsiussalin ovelle. Siihen hän pysähtyi, kumarsi ja toivotti kohteliaasti vaimolleen hyvää yötä. Sen jälkeen riensi hän pois, ikäänkuin puolisonsa olento olisi peljättänyt häntä.

Seuraavana aamuna kohtasivat aviopuolisot toisensa aamiaispöydässä.

"Toivon teidän nukkuneen hyvin", lausui kruununprinssi.

"Varsin hyvin", vastasi kruununprinsessa; "ei kukaan ihminen käynyt huoneessani minua häiritsemässä."

Tästä hiukan omituisesta yhdyselämän johdannosta kerrottiin sitten jos jonkinlaisilla lisillä varustettuja juttuja Ludvig XV:nnen hovissa, ja se synnytti paljon naurua.

Hääyön luoma naurettava hohde ympäröi sittemmin Ludvig XVI:ta aviomiehenäkin. Harhaan ohjattu kasvatus yhdessä sen turmiollisen vaikutuksen kanssa, mikä Adelaidella häneen nähden oli, saattoi hänet vieromaan Marie Antoinettea; mutta Versaillesissa selitettiin tähän yksinomaan olevan syynä sen, että kruununprinssi ei ollut tyytyväinen itävaltalaisen prinsessan kanssa solmimaansa avioliittoon.

Hänen puolisostaan, jolla vaimon-nimestään ei ollut muuta etua kuin että sai nähdä miehensä syövän tolkuttomasti ja juovan paljoa joskaan ei ylenmäärin, tuntui loukkaavalta tuo kylmyys, jonka syytä hän ei pystynyt käsittämään. Ja vähänpä hoivaa hänelle lienee ollut siitäkään, kun kerrottiin, että kruununprinssi oli sanonut olevansa sangen tyytyväinen häneen ja että kruununprinsessa hänestä oli kaunis.

Mitenkä vähän hänen ajatuksensa todellakin olivat Maria Antoinetteen kiintyneinä, näkyy Ludvigin päiväkirjasta sen viikon ajalla, jolloin vihkiminen oli tapahtunut.

Sunnuntaina, 13. p. toukokuuta (1770): "Lähdin Versaillesista. Söin illallista sekä olin yötä herra de Saint-Florentinin luona Compiègnessâ."

Maanantaina, 14. p. toukokuuta: "Kohtasin kruununprinsessan."

Tiistaina 15. p. toukokuuta: "Söin illallista La Muellessa. Yötä Versaillesissa."

Keskiviikkona, 16. p. toukokuuta: "Hääni. Kunniatervehdykset galleriassa. Kuninkaallinen juhla-ateria oopperasalissa."

Torstaina, 17. p. toukokuuta: "Ooppera Perseuksesta."

Perjantaina, 18. p. toukokuuta: "Hirvenajo Belle-Imagen lähellä. Ammuin yhden."

Lauvantaina, 19. p. toukokuuta: "Tanssiaiset oopperasalissa. Juhlavalaistus."

Ensimäinen hääkausi päättyy seuraavalla päiväkirjamuistiinpanolla: "Vatsani on kipeä."

4.

Marie Antoinette astuu ensi kerran suureen maailmaan. -- Miten kruununprinsessa vietti päivänsä. -- Äidin muistutukset. -- Provencen kreivi ja kreivitär. -- Artoisin kreivi ja kreivitär. -- Ieatterinäytäntöjä ja tanssiharrastuksia.

Huolimatta salajuonista ja vehkeistä, joita Marie Antoinetten ympärillä punottiin, ei hänen ensi esiintyminensä Ranskassa tehnyt läheskään epäedullista vaikutusta.

Kuningas tunsi itsensä hetkeksi aivan kuin nuortuneeksi nähdessään tuota kaunista viatonta lasta, joka toi muassaan puhtaan tuulahduksen hovin saastutettuun ilmapiiriin. Hän pani tosin merkille, että Marie Antoinette oli liiaksi vilkas ja lapsellinen, mutta arveli kumminkin, että se oli anteeksi annettavaa hänen nuoruuteensa katsoen.

Kuningas antoi hänelle runsaasti lahjoja. Marie Antoinetten saapuessa oli kuningas lahjoittanut hänelle timanttikoristeen. Hääpäivänä antoi hän miniälleen rasian, täynnä koristimia. Sittemmin lahjoitti hän Marie Antoinettelle kaikki prinsessavainajan jalokivet ja helmet sekä kaulanauhan, joka aikanaan oli kuulunut Ranskan kuningattarelle, Anna Itävaltalaiselle.

Väestö oli tavattomasti mieltynyt hänen ystävälliseen, kohteliaaseen käytökseensä. Useimmat hänen palvelijoistaan olivat hyvillään siitä hienotuntoisesta tavasta, jolla hän heitä kohteli. Vanhat hovimiehet olivat ihastuneita häneen; ministeri Choiseul, joka kauan oli keskustellut hänen kanssaan, oli vallan hurmautunut, jättäessään hänet.

Mutta Itävallan lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, joka tunsi Versaillesin olot sekä ranskalaisen kansanluonteen, ei ollut sokea niiden vaarojen suhteen, joita tämä ystävällinen vastaanotto saattoi kantaa helmassaan.

"Ei pidä antautua kruununprinsessan hyvin ansaitun menestyksen sokaistavaksi", kirjoitti hän keisarinnalle muutamia kuukausia Marie Antoinetten tulon jälkeen, "vaan muistettakoon, että niin vaihemielisen ja vilkasluontoisen kansan keskellä ja vehkeilylle niin alttiissa hovissa on paljo helpompi alussa voittaa kuin ajan pitkään säilyttää suosiota."

Hänen läheisyydessään oli liian paljon sellaisia ihmisiä, joilla oli hyötyä hänen vahingoittamisestaan; nuoren ruhtinattaren ulkonaiset ominaisuudet olivat sitä paitsi liiaksi loistavat, ollakseen hänelle vaaraa tuottamatta. Hän ei ensi hetkestä asti kyennyt harkitsemaan ja salaamaan ajatuksiaan eikä punnitsemaan sanojaan, vaan toi kaikki tunteensa julki. Välitön avomielisyys, joka oli yksi hänen sulojaan, oli samalla hänen vaarallisimpia loukkauskiviäänkin. Hänen helposti herätetty luottavaisuutensa saattoi hänet alttiiksi juoruille ja vehkeille, samalla kun hänen hyvä sydämensä teki hänet aseettomaksi kaikkia niitä vastaan, jotka hakivat hänen suosiotaan.

Seuraava kirje, jonka Marie Antoinette kirjoitti äidilleen 12. p. heinäkuuta 1770, antaa kuvauksen siitä, miten hänen päivänsä kuluivat:

"Teidän Majesteettinne on niin rakastettava, että haluaa tietoa oloistani sekä miten minä kulutan päiväni. Tahdon siis kertoa, että nousen ylös kello 10 tahi kello 9 1/2. Pukeuduttuani luen ensimäisen aamurukoukseni. Sitten syön aamiaista, jonka jälkeen lähden tätieni luo, ja kohtaan siellä tavallisesti kuninkaan; tämä vierailu kestää kello 10 1/2. Kello 11 menen ja annan käherryttää tukkani. Kello 12 kutsutaan hovin henkilökunta sisään, ja silloin saa ken hyvänsä tulla, lukuunottamatta alhaista kansaa. Minä maalaan kasvoni ja pesen käteni kaikkien nähden. Lopulta menevät herrat ulos ja naiset jäävät jäljelle; minä pukeudun heidän läsnäollessaan. Puolipäivän aikaan pidetään jumalanpalvelus; jos kuningas on Versaillesissa, menen yhdessä hänen, mieheni ja tätieni kanssa kuulemaan messua. Jos hän on poissa, menen kruununprinssin kanssa kahdenkesken, mutta aina samaan aikaan. Jumalanpalveluksen päätyttyä syömme päivällistä kahden, ja koko maailma on sitä katselemassa. Mutta se kestää korkeintaan puolitoista tuntia, sillä me syömme kumpikin varsin sukkelasti.

"Sieltä lähden kruununprinssin luo, ja jos hän on työssä, palaan omiin huoneisiini. Minä kirjoitan, luen ja teen työtä, minulla nähkääs on tekeillä kuningasta varten liivit; työ ei tosin suju nopeasti, mutta toivon niiden kumminkin muutaman vuoden perästä tulevan valmiiksi. Kello kolme lähden jälleen tätieni luo, ja sinne tapaa kuningaskin samaan aikaan tulla. Kello neljä tulee apotti luokseni, joka päivä kello viisi tulee pianon- tai laulunopettaja, joka viipyy kello kuuteen. Kello 6 1/2 menen melkein aina tätieni luo, milloin en lähde ulos kävelemään; huomattava on, että mieheni hyvin useasti seuraa minua sinne. Kello 7:stä kello 9:ään soitetaan; mutta milloin ilma on kaunis, lähden minä ulos kävelylle, ja silloin ei soiteta minun vaan tätieni luona. Kello yhdeksän syömme illallista. Jos kuningas ei ole kotona, tulevat tätini syömään meidän kanssamme, mutta milloin kuningas on kotona, menemme me heidän luokseen syömään. Me odotamme kuningasta, joka tavallisesti tulee kello 10 1/2. Odottaessani minä istuudun suureen sohvaan ja nukun kunnes kuningas tulee; milloin hän ei ole siellä, käymme nukkumaan kello yksitoista. Siinä koko meidän päivämme."

Se oli elämää, joka oli täynnä pieniä seuravelvollisuuksia, mutta josta kaikki vakavampi toiminta puuttui. Marie Antoinettella oli hädin aikaa kirjoittaa äidilleen, ja toisinaan täytyi hänen tehdä se pukeutuessaan.

Kun hänellä ei ollut aikaa niin rakkaan velvollisuuden täyttämiseen, niin on selvää, että häneltä vielä vähemmin riitti aikaa oman kasvatuksensa varalle, joka ei likimainkaan ollut täydellinen, kuten tiedämme, ja jonka jatkamiseen hänellä ei ollut lainkaan halua.

Tämä kohta oli Maria Teresialle ainaisena surun aiheena.

Äiti oivalsi liian myöhään, ettei hän ollut pitänyt tarpeeksi huolta lapsensa kasvatuksesta. Hän toivoi, että Marie Antoinette nyt korvaisi sen, mikä oli laiminlyöty.

Hän kehotti tytärtänsä tarkoin merkitsemään muistiin, millä tavoin hän joka päivä kulutti aikansa sekä pyysi että nuo muistiinpanot sopivien väliaikojen perästä lähetettäisiin hänelle nähtäväksi.

Keisarinnan pyyntö saattoi Marie Antoinetten pulaan. Hänen vastahakoisuutensa oppimiseen sekä se, että hänet niin helposti sai taivutetuksi ottamaan osaa kaikenmoisiin huveihin, olivat viekotelleet hänet hukkaamaan turhuuteen ne tunnit, jotka päivän ylen runsaasta ohjelmasta olivat oppimiseen aiotut.

Tämä ei ole käsitettävä siten, kuin olisi hän viettänyt aikansa toimetonna; mutta lukujen paraillaan kestäessä voi sattua, että hänen teki mieli lähteä kävelylle, kun näki päivän paistavan, tahi että hän läksi juoksemaan ympäri huonetta leikkien sylikoiransa kanssa.

Hän ei sentään tiennyt mitä hän vastaisi äidilleen. Ollen liiaksi avomielinen ja rehellinen, suostuakseen valehtelemaan, oli totuudenkin esille tuominen hänestä ylen vaikeata.

Maria Teresia uudisti alinomaa pyyntönsä. Hän käytti kirjeissään ankaruutta, joka ei kaikin ajoin ollut täysin oikeutettua.

"Koeta täyttää pääsi hyvällä lukemisella", kirjoitti hän eräänä päivänä, "älä ole hyväksesi käyttämättä tätä lähdettä. Lukeminen on sinulle välttämättömämpää kuin mikään muu. Se on kaksinkerroin välttämättömämpää sinulle, jolta puuttuu muillakin aloilla tietoja, joka et osaa soittaa, et piirustaa, et tanssia, et maalata ja olet jäänyt muista viehättävistä kyvyistä osattomaksi. Senpä tähden palaan aina takaisin lukemiseen. Ja minä vaadin, että käsket apotti Vermondin joka kuukausi lähettämään minulle selonteon siitä, mitä olet saanut aikaan, suunnitelman siitä, mihin aiot ryhtyä."

Tämä kirje oli liian ankara; siinä mentiin liiallisuuteen. Marie Antoinette tuli siitä kovasti pahoilleen.

"Keisarinna tahtoo uskotella ihmisiä, että minä olen oikea pässinpää", huudahti hän, näyttäen opettajalleen, mitä äiti oli kirjoittanut.

"Minä kirjoitan keisarinnalle ja sanon, että minun on mahdotonta säännöllisesti harjoittaa lukuja karnevaaliaikana, mutta paaston ajalla tahdon ruveta ahkerammaksi. -- On kai se oikein?"

"On", vastasi apotti, "edellyttämällä että todenteolla tarkoitatte mitä puhutte."

Mutta Maria Teresia ei tyytynyt pelkkiin lupauksiin. Seuraavassa kirjeessä palasi hän samaan aineeseen.

"Odotan kärsimättömästi palaavassa postissa tietoja luvuistasi ja ahkeruudestasi", kirjoitti hän. "On luvallista huvitteleida, olletikin sinun iälläsi. Mutta tehdä huvitteleminen ainoaksi työkseen, olla mitään vakavampaa tai hyödyllisempää toimittamatta, kuluttaa aikansa kävelyillä ja vieraskäynneillä, -- oi, lapseni, sinä huomaat ajan pitkään, miten tyhjää moinen elämä on, ja kadut, ettet paremmin käyttänyt aikaasi. Tahdon kiinnittää huomiotasi siihen, että kirjeesi ovat joka kerta virheellisemmin ja huonommin kokoonpantuja. Kymmenen kuukauden kuluessa olisi sinun pitänyt voida edistyä kirjoitustaidossa. Minua oikein hävetti nähdessäni, että hovinaisille kirjoittamasi kirjeet kulkivat monen käden kautta. Sinun tulee harjoittaa kirjoitusta, että käsialasi paranee ja tulee tasaisemmaksi."

Vakava työskentelyn puute ei ollut hetikään ainoa moite, jonka Maria Teresia tähtäsi tytärtään kohden. Ilma, joka kotoa virtasi häntä vastaan, oli täynnä nuhteita, äidillinen huolenpito vaani kaikkialla.

Kirjeitten takana oli kruununprinsessa näkevinään keisarinnan huolestuneen, rypistetyn otsan. Hänen ankaruudestaan huolimatta Marie Antoinette halusi innokkaasti nähdä hänet jälleen. Hän itki nähdessään äitinsä käsialan. Häijyyden vainoomana, vakoojain ympäröimänä, naimisissa vaikka olematta vaimo, yksinänsä keskellä ilkeätä hovia, vailla tukea, vailla ystäviä, joille olisi voinut huoliansa huojentaa, kaihoansa haastaa, lähetti hän tuhansia armaita ajatuksia takaisin äidilleen.

* * * * *

Vuosi sen jälkeen kuin Marie Antoinette oli tullut Ranskaan, meni kruununprinssin veli, Provencen kreivi, naimisiin Piemontin kuninkaan vanhimman tyttären kanssa. Nuorempi veli, Artoisin kreivi, nai seuraavana vuonna Provencen kreivittären nuoremman sisaren.

Kruununprinssipari sekä molemmat langot ja heidän puolisonsa muodostivat nyt pienen erikoisen joukkueen. Loitolla kuninkaan ja hänen lemmittyjensä meluavista huvitteluista elelivät he kaikessa hiljaisuudessa itsestään mitään hälinää pitämättä ja herättämättä erikoisempaa huomiota.

Provencen kreivi, joka oli perheen älypää, ei ollut oikein hyvissä väleissä kruununprinssin kanssa eikä koskaan antanut hänelle anteeksi, että tämä esikoisuutensa nojalla oli sulkenut hänet pois valtaistuimelta. Provencen kreivitär olisi niinikään kernaammin suonut miehensä olevan oikeutettu perintöön; hän ei voinut oikein ymmärtää, miksi Savoijin prinsessa ei voinut olla kruununprinsessana yhtä hyvin kuin joku itävaltalainen arkkiherttuatarkin. Syystä ei Marie Antoinette häneen eikä hänen mieheensä paljoa luottanut, joskaan hän ei nähtävästi ollut epäsovussakaan heidän kanssaan.

Artoisin kreivitär oli säveämpi kuin sisarensa; hän oli yksinkertainen tavoiltaan sekä luonteeltaan vaatimaton. Häntä pidettiin muuten pienenä tyhmyrinä, jonka ainoa ansio oli, että hän hankki Bourbon-suvulle perillisiä. Siinä määrin mitätön oli hän, että kun hän kerran sairastui hengenvaarallisesti, kuultiin hovissa ja kansan keskellä hänestä lausuttavan:

"Hänen hautajaispäivänsä tulee olemaan ensimäinen, jolloin huomataan, että hän on ollut olemassa."

Ollen ritarillinen ja hilpeä, mutta kevytmielinen, sekä rakastaen peliä ja kauniita naisia oli Artoisin kreivi johtavana sieluna kaikissa huvitilaisuuksissa. Hän huvittelihe Versaillesissa sekä Pariisissa, pelipöydän ääressä sekä hevosen seljässä, oopperatanssiaisissa niinkuin hovitanssiaisissakin; hän jäljitteli isoisänsä turmeltunutta elintapaa.

Hänen kevytmielisyytensä oli kruununprinssistä kumminkin siedettävämpi kuin toisen veljen punnitseva umpimielisyys.

Kohteliaisuudenosotuksista, jotka ensi aikoina tulivat Marie Antoinetten osaksi, sai hän melkein yksinomaan kiittää nuorinta lankoaan. Vilkas nuori prinssi oli Marie Antoinetten uudessa perheessä ainoa, jonka mieli ja luonteenlaatu olivat hänen omien taipumustensa mukaiset.

Saadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä hieman vaihtelua aikaan alkoi Marie Antoinette sekä molemmat langot ja kälyt kaikessa salaisuudessa esittää huvinäytelmiä. Kruununprinssi istui nojatuolissa, ollen hän ainoana katsojana. Hän haukotteli ikävissään, milloin näytteleminen sujui hyvin, mutta kävi tarkkaavaksi ja nauroi, milloin esiintyjät eivät muistaneet osiaan.

Eräänä päivänä näytännön parhaillaan kestäessä ilmotti hänen äänekäs kuorsaamisensa nuorille taiteilijoille, minkä vaikutuksen heidän näyttelemisensä oli häneen tehnyt. Tämä harrastuksen puute herätti Marie Antoinettessa kiivasta suuttumusta.

"Jollei näyttelemisemme teitä miellytä, niin menkää matkoihinne", huudahti hän vihastuneena puolisolleen; "voittehan saada rahanne takaisin."

Tämä puutteellinen taiteentajunta ei jäänyt kostoansa vaille:

Kruununprinssi, joka piti tanssimista raskaana työnä, oli eräänä iltana rohkaissut luontonsa ja tanssinut katrillin. Sen päätyttyä oli hän kauttaaltaan hiessä ja oli tehnyt niin monta virhettä, että katsottiin olevan syytä pyytää, ettei hän enää tanssisi ennen kuin oli paremmin harjaantunut siihen.

Hän rupesi nyt harjoittamaan tanssia suljettujen ovien takana ja antoi käskyn, ettei millään ehdolla ketään saisi päästää sisään.

Kuninkaallinen korkeus laukkaa hengästyneenä ympäri lattiaa viulun sävelten mukaan, hien valuessa virtoina hänen pyöreitä poskiaan pitkin.

Kesken parasta touhuaan kuulee hän kummakseen vinhan vihellyksen. Hän luo silmänsä ylös ja huomaa silloin nuorimman veljensä, joka eräältä lehteriltä viheltää ja nauraa hänelle sydämensä pohjasta. Kruununprinssi suuttuu; tanssia yhä jatketaan ja hän viittaa vain kädellään kunnioituksen unhottaneelle arvostelijalle.

Muutamia tunteja sen jälkeen kohtaa hän Artoisin kreivin toisessa osassa linnaa; esikoisoikeuttaan käyttäen sivaltaa hän veljeään korvalle. Veli antaa takaisin. Marie Antoinette, joka saapuu paikalle, tahtoo erottaa tappelijat, mutta saa itse taistelun tuoksinassa naarmun.

Kohta sentään vallitsee sopu veljesten kesken. Kruununprinssi luopuu kokeistaan tanssitaidon alalla. Ja teatterinäytännöt täytyy lopettaa, sillä tädit, hovinaiset ja Marie Antoinetten opettaja saavat vihiä asiasta.

5.

Marie Antoinette ja kreivitär du Barry. -- Maria Teresia kirjeenvaihdossa tyttärensä kanssa.

Prinsessa Adelaide ei ollut ainoa, jolle liitto Habsburg-suvun kanssa oli vastenmielinen.

Ranskassa oli pysytty kylmäkiskoisina tälle liitolle ja odotettiin nurjin mielin Marie Antoinettea. Vasta sitten kun hän oli osottautunut niin vilpittömäksi ja lapselliseksi, niin kauniiksi ja iloiseksi, oli hän osaksi voittanut kansan puolelleen. Markiisitar de Pompadourin katsottiin ansaitsevan vähemmin moitetta siitä, että hän oli taipunut kiusaukselle rakentaa liitto Maria Teresian kanssa. Moitteet Choiseulia vastaan, jonka into oli luonut tämän avioliiton, olivat vähemmin äänekkäitä.

Hovissa ei sentään ollut niinkään helppo saada mieliä tyynnytetyksi. Toisiaan vastaan taistelevat puolueet liittyivät täällä yhteen: ranskalaiset prinsessat ja Ludvigin rakastajatar, jotka katselivat liittoa karsain silmin, sentähden että se oli Choiseulin aikaansaama.

Ludvig XV, joka, kuten tiedetään, oli täydellisesti rakastajattariensa ohjattavana, oli rouva Pompadourin kuoltua joutunut huonomaineisen naisen valtaan, joka historiassa on tunnettu kreivitär du Barryn nimellä. Häpeällisen elämänsä huippukohdaksi oli irstailujen murtama kuningas korottanut yhteiskunnan alhaisimmista kerroksista lähteneen naisen -- Jeanne Bécun, liikanimeltään "enkeli" -- kreivittäreksi ja sallinut hänen tulla kuninkaalliseen linnaan asumaan.

Kruununprinsessan saapuessa hoviin oli kuningas miltei tahdoton välikappale rakastajattarensa käsissä. Ja kreivitär du Barrysta tuli ensimäinen kivi Marie Antoinetten tielle uudessa maassa.

Ensimäisenä iltana, minkä hän vietti yhdessä kuninkaallisen perheen kanssa, täytyi hänen yleisön silmien edessä syödä samassa pöydässä missä tuo surullisen kuuluisa nainenkin.

Nuori ruhtinatar tunsi itsensä mitä syvimmin loukatuksi; hänen puhtautensa nousi kapinaan sitä likaisuutta vastaan, johon kuninkaan heikkous hänet pakotti astumaan. Sinä iltana ei hän kumminkaan näyttänyt maailmalle oikeutettua närkästystään.

Aterian päätyttyä tahtoi eräs hovimiehistä saada houkutetuksi hänet satimeen; hän kysyi nimittäin, mitä Marie Antoinette piti kreivitär du Barrysta.

"Minusta on hän kaunis", vastasi Marie Antoinette suorasti.

Se oli ensimäinen ja myöskin viimeisiä kertoja, jolloin Marie Antoinette osotti varovaisuutta lausunnoissaan.

Kreivitär ei lainkaan ollut häijy ihminen. Hän oli hyväntekeväinen, eikä hän läheskään ollut kostonhaluinen.

Mutta hän oli suuressa määrin turhamainen. Hän himoitsi kunnianosotuksia sitä enemmän, tietäessään ettei hän ollut ansiollinen niitä saamaan.

Ilotyttö oli halunnut tulla esitetyksi suurelle maailmalle; ja hän oli saanut toivonsa täytetyksi; hän näki herttuaita, lähettiläitä, ministereitä ja ruhtinaita luonansa.

Itävaltalaisen arkkiherttuattaren saapuessa oli hän toivonut saavansa syödä illallista yhdessä niin monien keisarien jälkeläisen kanssa; ja hänen kuninkaallinen rakastajansa oli ollut kylliksi heikko, täyttääkseen hänen pyyntönsä.

Ihan ensi askeleistaan Ranskan maalla oli kruununprinsessa päätynyt vieretysten tuon "tyhmän ja hävyttömän olennon kanssa", joksi hän nimitti du Barrya.

Hän oli kohdannut kreivittären ensimäisenä iltana "La Muettessa". Myöhemmin kohtasi hän tämän Compiègnessa, Versaillesissa, jos jonkinlaisissa tilaisuuksissa.