Part 28

"Vaiti!" huusi hän korotetulla äänellä. "Silläkö ehkä minun persoonaani kunnioitetaan, että tunkeudutaan huoneisiini ase kädessä, että lyödään rikki oveni ja että harjoitetaan väkivaltaa kaartiani vastaan?"

"Sire", vastasi pormestari, "minä tunnen velvollisuuteni ja vastuuni laajuuden."

"Tehkää sitten velvollisuutenne", lausui kuningas kärsimättömästi. "Te vastaatte Pariisin rauhallisuudesta. Hyvästi."

Mellakan jälkeen pidettiin linnanpuisto pitkähkön aikaa suljettuna. Mutta Pariisin väestöllä oli edelleen vapaa pääsy Feuillanttien penkereelle, joka katsottiin kansalliskokouksen rakennukseen kuuluvaksi.

Suuret julistukset ilmoittivat kansalaisille, että pääsy puistoon oli kielletty. Raivostuneena tästä ristivät he penkereen "Kansan maaksi" ja puiston "Koblenziksi".

Heinäkuun loppupuolella ei kuningattaren ollut enää yrittäminenkään mennä puistoon kävelylle. Niin pian kuin hän näyttäytyi, joutui hän mitä törkeimmän vainoomisen esineeksi. Siveettömiä juttuja hänestä itsestään ja hänen äidistään kerrottiin tavan takaa hänen läheisyydessään, eikä edes alttarin pyhyys kyennyt suojelemaan häntä. Katukohtauksia jatkui vielä kirkossakin.

Tunteet ja mielialat vaihtelivat nopeasti onnettoman kuningattaren sielussa. Väliin luuli hän olevansa auttamattomasti mennyttä, väliin välähti taasen toivon kipinä hänen sielussaan. Hän oli vuosikausia ollut kansan vihan esineenä, ja hän oli tiennyt sen, voimatta kumminkaan tottua siihen. Hän säikähdytti hovinaisiaan ilmoittamalla, että hän aikoi mennä alas puhumaan kansalle.

"Niin", saattoi hän huudahtaa väräjävällä äänellä, mitellessään lattiata pitkin askelin, "minä lähden alas ja huudan heille: Ranskalaiset, on oltu kyllin julmia uskotellakseen teitä, etten minä rakasta Ranskaa, minä, joka olen kuninkaan vaimo, minä, joka olen kruununprinssin äiti!"

Mutta tämmöisen äkkinäisen kiihtymyksen jälkeen hän pian jälleen herkesi uskomasta, että hän kykeni liikuttamaan vihamiestensä mieliä.

Jok'ikinen päivä, jok'ikinen tunti päivästä oli hänen elämänsä paljasta henkistä taistelua. Lyhyessä kuukauden ajassa muuttui niin hänen kuin prinsessa Elisabethin ulkomuoto huomattavassa määrin. Varsinkin oli kuningatarta melkein mahdoton samaksi tuntea; kesäkuun päivän kauhu oli tehnyt hänet kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän oli mitättömäksi rauennut väsymyksestä, tuskasta ja unettomuudesta.

Joukottain oli luvattu puolustaa häntä ja hänen lähimpiään. Mutta milloin tulisi näistä lupauksista totta? Marie Antoinette, hänen lapsensa ja ne harvat, jotka olivat pysyneet uskollisina hänen palveluksessaan, olivat joka hetki vaarassa menettää henkensä. Peljäten salamurhaajia kävi kuningatar itse levolle vain joka toinen yö, ja hänen täytyi makuuhuoneessaan pitää koiraa, joka antaisi hälyytyksen, jos joku hiipisi sisään.

Kuningas oli alinomaisessa hermostuneessa pelossa niiden tapausten takia, joita mahdollisesti oli tulossa.

Ne herjauskirjoitukset ja julmat pilakuvat, joita joka aamu tavattiin kiinnitettyinä ikkunoiden alle, olivat yhdessä myttyyn menneitten pelastussuunnitelmien kanssa tehneet häneen semmoisen vaikutuksen, että hän oli miltei kykenemätön liikuttamaan jäseniään.

Hän ei uskaltanut riisuutua iltasilla. Peljätessään omaistensa henkeä tapasi hän monta kertaa yössä hiljakseen kiertää vaimonsa, sisarensa ja lastensa huoneille ja kuiskata oven takaa:

"Oletteko siellä?"

"Täällä olemme vielä", vastasivat he.

Jos he väsymyksestä joskus sattuivat uinahtamaan, herätti heidät rähinä ja melu ikkunain ulkopuolelta.

Tuskan ahdistuksella odotti kuninkaallinen perhe liittojuhlaa, joka oli vietettävä heinäkuun 14. p:nä ja jossa tilaisuudessa kuninkaan piti uudistaa asetuksille vannomansa vala isänmaan alttarilla.

Marie Antoinette ja useat muut pelkäsivät, että kuningas sinä päivänä murhattaisiin. Edusmiehiä maaseudulta oli saapunut Pariisiin, mielet täynnä uhmaa ja vihaa kuningashuonetta kohtaan.

Puolisonsa hartaista kehotuksista oli Ludvig valmistuttanut rintahaarniskan, joka oli tehty moninkertaisesta kankaasta ja oli niin paksu, että se saattoi turvata ensimäiseltä tikarinpistolta. Madame Campan kertoo, että kuningatar pani kuninkaan koettamaan tätä haarniskaa Marie Antoinetten makuuhuoneessa.

Kuningatar oli makuulla. Kuningas vei kamarirouvan syrjään ja sanoi hänelle:

"Minä suostun kantamaan tätä haarniskaa, koska kuningatar niin tahtoo. Mutta minä en kaadu salamurhaajan käden kautta. Vihamiehilläni on nyt toiset aikeet, ja minut otetaan hengiltä toisella tavalla."

Kuninkaan lähdettyä huoneesta, pyysi Marie Antoinette kamarirouvaansa kertomaan, mitä kuningas oli hänelle sanonut.

"Niin minä luulinkin", huudahti hän, kun madame Campan oli lopettanut kertomuksensa. "Kuningas on aikaa sitten lausunut sen mielipiteen, että se, mitä nyt tapahtuu Ranskassa, on vastine sille vallankumoukselle, joka tapahtui Englannissa Kaarle I:sen aikoina. Minä alan peljätä, että häntä vastaan nostetaan oikeudenkäynti. Mitä minuun tulee, niin olenhan minä ulkomaalainen, ja minut ilman muuta surmataan. -- Mutta mitä tulee lapsiraukoistani?"

Tämän sanottuaan ratkesi hän itkuun.

Madame Campan riensi kaatamaan hänelle muutamia rauhoittavia tippoja, mutta hän ei tahtonut niitä ottaa.

"Onnellisilla naisilla on hermokohtauksia", virkkoi hän. "Minua eivät ne enää vaivaa. Sieluni pitää ruumistani yllä."

Kuningattarella oli kauan sitten valmistettu samanmoinen korsetti kuin hänen puolisonsa haarniska oli, ja hovinaiset pyysivät häntä käyttämään sitä.

"Olisi minun onneni, jos minut murhattaisiin", virkkoi hän. "Minä pääsisin silloin tästä kurjasta olostani."

Kaksi vuotta aikaisemmin oli äärettömällä ihastuksella vietetty liittojuhlaa, ja Marskenttä oli heinäkuun 14. p:nä 1790 varhaisesta aamusta asti ollut täynnä riemuisia kansanjoukkoja.

Mutta miten paljon olivatkaan olosuhteet siitä saakka muuttuneet.

1792 oli juhlapaikka tyhjänä vielä myöhään aamupäivällä. Kansa oli nimittäin ensin kokoontunut sille paikalle, jossa Bastilji ennen oli seisonut ja jossa sen kukistumisen muistoksi tänä päivänä laskettiin perustus patsasta varten.

Marskentälle -- varsinaiselle juhlapaikalle -- oli pystytetty neljä harmaaksi sivutulla palttinalla verhottua puukehystä, joiden tuli kuvata hautaa. Tämä oli tarkoitettu kunnianosotukseksi niille, jotka olivat kaatuneet rajalla tai viruivat siellä kuoleman kielissä.

Tämän arkun yhdellä sivulla oli luettavana:

"Vaviskaa tyrannit! Kosto uhkaa teitä!"

Sadan sylen päähän, aivan Seinen rannalle, oli pystytetty korkea puu, jolle oli annettu nimeksi "Läänityslaitoksen puu". Se kohosi mahdottoman ison puurovion yläpuolella. Sen oksille oli ripustettu vaakunakiipiä, ritarimerkkejä, kypärejä, tiaroja, kardinaalinhattuja, paavinhiippoja, Pyhän Pietarin avaimet ja tohtorinhattuja. Ja vihdoin oli puun latvaan ripustettu kuninkaankruunu Provencen kreivin, Artoisin kreivin ja prinssi Condén vaakunakilpien rinnalle.

Kello yksitoista ajoi kuninkaallinen perhe juhlapaikan laidassa olevalle sotakoululle.

Sotamiesosasto ajoi etupäässä, ja kolme vaunua seurasi sen jälestä. Ensimäisissä vaunuissa istuivat hovikavaljeerit, toisissa kuningattaren palveluskuntaan kuuluvat naiset ja viimeisissä kuningaspari, kuninkaalliset lapset sekä prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe.

Marie Antoinette näytti sinä päivänä vielä majesteetillisemmalta kuin tavallisesti. Ludvigin kasvoilla asusti kuten aina tyyni ja hyväntahtoinen ilme.

Tämä niin monen mahtavan hallitsijan jälkeläinen asettui perheineen sotakoulun ulkoparvekkeelle ja odotti kansanjoukkoa, joka oli tulossa Bastiljin raunioilta.

Oli se todella eriskummainen saattue, joka sieltä läheni. Miehiä ja naisia tulvaili juhlapaikalle. Useat olivat puolijuovuksissa, toisilla oli aseina peitset ja miekat. Kukitetut katunaiset lauloivat "Ça iraa" kilvan miesten kanssa.

Kuningas oli kaksi päivää sitä ennen vahvistanut Pétionin virantoimituksesta erottamisen, mutta kansalliskokous oli uhmannut kuningasta ja seuraavana päivänä asettanut hänet jälleen arvoonsa Pariisin korkeimpana virkamiehenä. Hän oli päivän sankari. Häntä kutsuttiin "kuningas Pétioniksi".

"Eläköön Pétion! -- Pétion tahi kuolema!" huudettiin kuninkaalle.

Kuusi osastoa kansalliskaartilaisia kulki punamyssyisten sanskulottien välissä. Niitä seurasivat liittoutuneet käsi kädessä. Heillä oli mukanaan Bastiljin pienoiskuva ja pieni painokone, ja aina vähäväliä pysähtyivät he painamaan ja jakamaan vallankumouksellisia lauluja.

Kaiken tämän melun ja hälinän keskellä osottivat linjasotamiehet ja kansalliskaartin krenatierit, että he vielä olivat kuninkaalleen uskolliset. Yksi rykmenteistä pysähtyi parvekkeen kohdalle, ja sotamiehet virittivät innostusta ja voimaa uhkuvilla äänillä kuningasperheen kunniaksi:

"Ou peut-on être mieux qu'au sein de sa famille!"

Ludvig XVI tuli ulos sotakoulusta ja liittyi kansalliskokouksen jäseniin lähteäkseen jalkaisin isänmaan alttarille.

Kuningas, edusmiehet, sotilaat, kansanjoukot, kaikki myllersivät sekaisin ja tungeksivat eteenpäin. Kummoisessa vaarassa olikaan Ludvig kaikkien näiden hurjistuneiden ihmisten keskellä, jotka huusivat ja kiljuivat kuin pedot!

Tuskaisin mielin kysyivät hänen ystävänsä itseltään, mitä tulisi tapahtumaan, jos kuninkaaseen luoti tai tikarinpisto sattuisi?

Ludvig pääsi vain hitaasti ja suurilla ponnistuksilla lähestymään alttaria, jona oli edellisiltä juhlilta Marskentälle jäänyt katkennut pilari. Elleivät sotamiehet olisi raivanneet hänelle tietä, ei hän mitenkään olisi päässyt määränsä päähän.

"Täytyy olla semmoinen kuin Ludvig XVI", on madame de Staël sanonut, "täytyy olla varustettu marttyyrin luonnolla sillä tavalla kestääkseen sellaista tilaa. Hänen käyntinsä oli aina sangen omituinen, ja muunlaisissa tilaisuuksissa olisi suonut hänellä olevan hieman enemmän arvokkuutta. Mutta tänä hetkenä tarvitsi hänen olla vain se mikä hän oli tehdäkseen arvokkaan vaikutuksen. Seurasin etäältä katseineni tuota puuteroitua päätä, joka näkyi keskellä kaikkia mustatukkaisia. Hänen pukunsa, joka oli kirjaeltu silkillä, aivan kuten ennenkin muinoin, erosi jyrkästi muitten puvuista. Noustessaan rappuja ylös alttarille, näytti hän pyhältä uhrieläimeltä, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu uhrattavaksi."

Kuningatar oli jäänyt parvekkeelle mitä suurimman tuskan valtaan. Koko tuntikauden seisoi hän liikkumattomana. Unohtaen kaiken muun ympärillään, seisoi hän lornetti silmällä ja seurasi kuningasta hänen vaarallisella matkallaan.

Mielenliikutus oli tukehuttaa hänet; hän saattoi tuskin enää hengittää.

Yhtäkkiä huudahti hän:

"Kuningas astahti pari askelmaa taapäin!"

Hänen huutonsa sai ympärillä olijat vavahtaen käännähtämään. Hän vapisi koko ruumiissaan, ja hänen kasvoistaan näkyi niin suunnatonta surua ja kärsimystä ja niin haikeata epätoivoa, että se herätti sääliä hänen vastustajissaankin.

"Hänen kasvojensa ilmettä en koskaan unohda", sanoo madame de Staël. "Hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet, hänen loistava pukunsa ja uljas ryhtinsä olivat jyrkkänä vastakohtana niille joukoille, jotka ympäröivät häntä. Vain vähäinen joukko kansalliskaartilaisia erotti hänet alhaisosta, ja aseilla varustauneet miehet, jotka olivat kokoontuneet Marskentälle, näyttivät pikemmin kapinan aikeissa kuin juhlanviettoon kokoontuneilta."

Joukko ulkomuodoltaan epäilyttäviä ihmisiä oli vallannut rappuset, Ludvig ei voinut mitenkään päästä alttarille asti.

Muuan lakiasäätävän kokouksen jäsen oli siksi malttavainen, että huusi:

"Huomiota, krenatierit! Kohottakaa aseenne!"

Vallankumoukselliset säikähtivät tätä huutoa ja pysyttelivät tyyninä.

Kuningattaren pelko ei ottanut haihtuakseen, se yhä kasvoi.

Kuningas saneli valan, ja neljäkymmentä viisi Seinen varrelle asetettua kanuunaa levitti jymähtäen savunsa kaupungin yli.

Vaadittiin, että kuninkaan tuli omin käsin sytyttää tuleen puu, jossa kuninkaankruunu sekä hengellisen ja aatelissäädyn vaakunat ja kunniamerkit riippuivat.

Mutta kuningas säästi itseltään tämän nöyryytyksen selittämällä, ettei Ranskassa ollut enää läänityslaitosta.

Hän palasi sotakouluun samaa tietä kuin oli tullut.

Marie Antoinette näki hänen lähenevän. Hänen kasvonsa saivat uutta eloa. Hän nousi nopeasti ja riensi portaiden alipäähän häntä vastaan.

Tyynenä kuten aina otti Ludvig puolisoaan kädestä ja puristi sitä hellästi.

* * * * *

28. päivänä kesäkuuta -- joitakuita päiviä sen jälkeen kuin roskaväki oli hyökännyt Tuilerioihin -- oli kenraali Lafayette äkkiarvaamatta saapunut pääkaupunkiin armeijan nimessä vaatiakseen, että kapinoitsijat olivat rangaistavat, jakobiinien klubi hajoitettava ja että oli ryhdyttävä tehokkaisiin keinoihin kuninkaan suojelemiseksi.

Hänen astuessaan kansalliskokoukseen oli oikeistopuolue tervehtinyt häntä suosionhuudoilla, mutta vasemmisto sen sijaan synkällä äänettömyydellä, joka pian vaihtui äänekkääksi tyytymättömyyden mutinaksi.

Muutamat kuukaudet olivat riittäneet syöksemään hänet korkeudestaan, jossa hän oli hallinnut kansan epäjumalana. Jos hän olisi saapunut luotettavan sotajoukon seuraamana, olisi hän vieläkin ehkä ollut vastustamaton; mutta nyt oli hän tullut yksin, luottaen yksistään oman persoonallisuutensa voimaan, ja samat ihmiset, jotka ennen olivat osottaneet hänelle kunnioitustaan, eivät nyt muuta ajatelleet kuin hänen likaamistaan.

Hovissakin kohdeltiin häntä loitontavan kylmästi; sokeasti luottaessaan ulkomaiden apuun ei Ludvig enempää kuin Marie Antoinettekaan toivonut kenraalia pelastajakseen. Pidettyään seurauksiltaan arvottomia neuvotteluja kansalliskaartiin kuuluvien ystäviensä kanssa, palasi Lafayette 30. p:nä kesäkuuta apein mielin leiriinsä.

Lafayette oli aina tavoittanut kunniaa ja kansansuosiota, mutta sydämessään ja sielussaan rakasti hän kuningasta ja halusi mielellään palvella häntä. Hän muisti, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän itse oli Ludvigille, ja hänen mieleensä muistui ehkä etupäässä se veri, jonka hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet puolustaessaan samaa valtaistuinta, joka nyt oli kukistumaisillaan.

Tekosyynä käyttäen liittojuhlaa olivat hän ja iäkäs marsalkka Luckner, joka oli täydellisesti saatu voitetuksi kuninkaan asian puolelle, aikoneet pyytää lupaa saada olla juhlassa läsnä. Näitten kahden miehen avulla olisi kuningas ja hänen perheensä voinut lähteä Pariisista keskellä suurta päivää. Kansalliskaarti olisi voinut suojella heidän pakoaan Compiègneen ja täällä olisi viisitoista eskadroonaa ollut valmiina turvaamassa heidän vapauttaan.

Ehdotus oli alistettu ministerien harkittavaksi ja ministerineuvosto oli yksimielisesti hyväksynyt sen.

Vaikka kuningas olikin vastahakoinen antautumaan perustuslaillisten käsiin, joiden syyksi hän pani koko nykyisen aseman tukaluuden, ei hän sentään ollut haluton suostumaan tähän tuumaan. Mutta Marie Antoinette oli jyrkästi kieltäytynyt uskomasta kohtaloaan Lafayetten käsiin, jota hän piti oikeana pahanahenkenään.

Hän oli nähnyt Lafayetten haamun kohoavan aaveena hänen eteensä jokaisessa hänen oloihinsa syvälti vaikuttavassa tilaisuudessa suuren vallankumouksen aikana. Lafayette oli kuljettanut hänet vankina Pariisiin 6. p:nä lokakuuta 1789, Lafayette oli ollut hänen vanginvartijanaan Tuilerioissa; hän oli kauhistunut nähdessään Lafayetten tuona muistettavana yönä, jona hän pakeni linnasta ja kulki eksyksissä karusellipaikalla. Ja Lafayetten ajutantti se oli noutanut kuninkaallisen perheen Varennesista. Lafayette oli ollut läsnä heidän nöyryyttävällä paluumatkallaan. Hänen paljas nimensä pani Marie Antoinetten vapisemaan vihasta ja kauhistuksesta.

Turhaan oli prinsessa Elisabeth pyytänyt:

"Unhottakaamme kaikki, mikä on mennyttä. Heittäytykäämme sen ainoan miehen turviin, joka kykenee pelastamaan kuninkaan ja meidät."

Marie Antoinette ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen täytyisi olla kiitollisuudenvelassa kenraalille. Mirabeau oli viimeisiä tuttavallisia neuvojaan antaessaan erittäin terottanut Marie Antoinetten mieleen, että hänen ei pitäisi luottaa Lafayetteen. "Madame", oli hän lausunut, "älkää uskoko Lafayettea. Jos hänestä joskus tulee armeijan ylipäällikkö, pitää hän kuningasta vangittuna teltissään."

Huhu siitä, että aiottiin pelastaa kuninkaallinen perhe, oli sillä välin jo ehtinyt levitä kuninkaan ystävien keskuudessa. Nämä olivat liittojuhlan aikana hajaantuneet kansanjoukkojen sekaan ja odottivat merkkiä, jonka toivoivat näkevänsä. Kaksi komppaniaa sveitsiläisiä vartiosotamiehiä oli saattanut kuningasta, ja toivottiin näiden avulla voitavan raivata tie ihmistungoksen läpi, ja viedä kuningas ja hänen perheensä pois Pariisista.

Mutta Ludvig ei sanonut mitään eikä antanut minkäänlaista merkkiä. Hän antoi viimeisenkin pelastamismahdollisuuden luisua käsistään.

Vierasten valtojen sotajoukot olivat samaan aikaan tulossa Ranskaan, ja Marie Antoinette luotti niihin.

Eräänä kuningaskunnan kukistumisen edellisistä valoisista heinäkuun öistä uskoi hän toivonsa pelastumisesta kamarirouvalleen, madame Campanille.

Kuun säteet tunkivat avatusta ikkunasta sisään.

"Kun kuu seuraavan kerran paistaa", lausui hän, "olemme me pelastetut. Minä tunnen liittoutuneiden sotasuunnitelman."

Mutta hän ei silti ollut pelkäämättä mitä saattaisi tapahtua ennen sitä päivää.

"Kuningas ei läheskään ole pelkuri", lausui hän, "hänellä on päinvastoin paljonkin passiivista rohkeutta. Mutta häntä lamauttaa väärä hienotunteisuus, luottamattomuus itseensä, joka on seuraus osaksi hänen kasvatuksestaan, osaksi hänen luonteestaan. Hänestä ei ole käskijäksi. Enemmän kuin mikään muu pelottaa häntä puhua miesjoukolle. Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti eleli hän ankaran yksinäistä elämää Ludvig XV:nnen näkyvissä, ja tämä pakonalaisuus on edistänyt hänen synnynnäistä ujouttaan. -- Nykyisissä oloissa olisivat muutamat hyvin valitut sanat, lausuttuina Pariisin väestölle, voineet tehdä puolueemme sata kertaa vahvemmaksi, mutta kuningas ei vain saa noita sanoja lausutuksi."

Kuningatar selitti edelleen, miksi hän ei itse asettunut etualalle.

"Minä voisin toimia", lausui hän, "minä voisin astua ratsaille, jos niin tarvittaisiin. Mutta sen kautta antaisin vain kuninkaan vihamiehille uusia aseita käteen. Vihastuksen huuto itävallatarta, 'naisen valtiutta' vastaan kaikuisi kautta Ranskanmaan. Jos minä astuisin esiin, asettaisin sitäpaitsi kuninkaan varjoon. Kuningattaren, joka ei ole hallitsijatar, täytyy nykyoloissa pysyä toimettomana ja valmistautua kuolemaan."

2.

Elokuun 10. p:n aamu. -- Viimeinen katselmus.

Torailtiin ja tapeltiin kaduilla, kahviloissa, teattereissa ja Palais Royalissa.

Jo kauan sitten oli huomattu myrskyn ensi enteet.

Vaara kasvoi taukoamatta. Kansalliskaartin keskuudessa kuuluivat tappelut ja mellakat päiväjärjestykseen.

Osa kansalliskaartilaisia oli vielä hovin puolella, mutta toinen ja melkoista suurempi osa oli jyrkästi vastustavalla kannalla.

Lakiasäätävä kokous oli selittänyt isänmaan olevan vaarassa. Liittoutuneiden sotajoukkojen ylipäällikkö, herttua Ferdinand Braunschweigilainen, oli antanut sodanjulistuksen, joka sisälsi mitä hirmuisimpia uhkauksia Ranskan kansaa vastaan. Hurjat huhut kiihdyttivät mielikuvitusta. Väitettiin, että Tuileriain linna oli täynnä aseita ja muita sotatarpeita ja että valantekemättömät papit olivat löytäneet tyyssijan kuninkaan luona.

"Kuinka saan viedyksi perheeni turvalliseen paikkaan?" lausui Ludvig ehtimiseen.

Vielä viho viime hetkessä tehtiin ehdotuksia kuninkaan ja hänen perheensä pelastamiseksi. Bertrand de Moleville, Liancourtin herttua ja madame de Staël laativat suunnitelmia heidän pakoaan varten. Lääkärit esittivät kuninkaalliselle perheelle oleskelua Compiègnessa, mutta voidakseen matkustaa sinne oli kuninkaallisten saatava lakiasäätävältä kokoukselta lupa, ja Ludvig pelkäsi Varennes-kohtausten uudistuvan. Hän syyti rahoja Dantonille ja muille yllyttelijöille, toivoen saavansa heistä tukea.

Oltiin valmistuneita siihen, että myrsky puhkeaisi 10. p:nä elokuuta. Elokuun 9. päivä oli ollut verrattain rauhallinen; vasta illansuussa asema muuttui. Esikaupunkien asukkaat kerääntyivät ryhmiin talojensa ulkopuolelle. Hovinaiset, jotka olivat matkalla linnaan, saivat kansan puolelta osakseen loukkaavaa kohtelua ja pakotettiin kääntymään takaisin. Oli ihana ilta. Taivas oli selkeä ja tähtien peittämä. Lämpimän takia olivat Tuileriain kaikki ikkunat avatut; etäältä näytti linna valaistulta juuri kuin juhlaa varten.

Tuntui kuin kaikki olisi ollut rauhallista ja tyyntä sen muurien sisällä, mutta siitä huolimatta vallitsi siellä kuumeenomainen levottomuus. Hämmentyneitä ajatuksia liikkui kuningasparin, hoviväen ja palveluskunnan aivoissa.

Puolenyön seudussa alkoivat kellot soida koko kaupungissa. Rumpujen pärinä sekaantui hätäkellojen moikunaan. Vallankumouksen ystävät antoivat hälytysmerkkejään. Kuningasvallan ystävät alkoivat niinikään kokoontua.

Kansaa alkoi virrata kaduille. Linnan ulkoparvekkeelta saattoivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth nähdä, miten temmellys kaduilla milloin yltyi, milloin laimeni. Ludvig oli ensin oleskellut makuuhuoneessaan, mutta siirtyi sieltä työhuoneeseensa, niinkutsuttuun "neuvossaliin". Hurskasmielinen hallitsija oli kutsuttanut rippi-isänsä luokseen, ja sulkeutuneena tämän kanssa huoneeseensa, rukoili hän hartaasti, että taivas lahjoittaisi hänelle sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota hän nyt niin hyvin tarvitsi.

Vielä saattoi olla epätietoista miten taistelu kuninkaan ja kansan välillä päättyisi. Yhdeksänsataa sveitsiläistä oli paikoillaan linnassa sekä osa kansalliskaartilaisia, jotka olivat pysyneet kuningasvallalle uskollisina. Satakunta ratsastavaa poliisimiestä oli kokoontuneina ulkopuolella.

Sveitsiläiset, jotka olivat varustautuneet kuolemaan viimeiseen mieheen, seisoivat järjestettyinä taisteluasentoon linnan kirkossa ja kunniaportin luona. Rykmentin kapteeni, parooni de Salis, komensi portailla olevaa vahtisotamiehistöä. Muuan kapteeni Durlerin johtama reservijoukko oli asemillaan Marsanpaviljongin edustalla eli n.k. "Sveitsiläispihalla".

Ja viime hetkessä saapui vihdoin useita aatelismiehiä, jotka olivat tulleet taistelemaan ja kuolemaan kuninkaan puolesta. Tuosta aikoinaan niin loistavasta joukosta, jonka ainoana virallisena tehtävänä oli ollut palvella ja suojella kuningasta, oli enää jälellä parisen sataa miestä, niistäkin useat vanhoja ja raihnaita.

He olivat toivoneet löytävänsä aseita linnasta, mutta tämä varokeino oli lyöty laimin kuten niin monta muuta. Aniharvalla aatelismiehellä oli muita aseita kuin miekkansa ja pari pistoolia vyössä. Puettuina silkkipukuihin, salonkimiekka kädessä näyttivät he ennemmin tanssiaisiin kuin tappeluun varustautuneilta.

Muutamat siviilivirkamiehet ja kuninkaan palvelijat liittyivät aatelismiehiin ja aseestivat itsensä hiilihangoilla ja kepeillä.

Ludvigia liikutti tämä uskollisuus, ja hän unhotti, että puolustajain luku oli niin vähäinen.

Marie Antoinette oli totinen ja levollinen; kiitollisena puhutteli hän muutamalla sanalla itsekutakin tässä pienessä joukossa. Hän puheli miellyttävällä tavallaan, hän viritteli miesten intoa ja rohkaisi läsnäolevien mieliä.

Pihalle järjestyneet kansalliskaartilaiset vaativat kiivaasti, että aatelismiesten oli poistuttava.

Mutta kuningatar vastusti tätä vaatimusta.

"Hyvät herrat!" huusi hän, osottaen kädellään virkamiehiin ja aateliin, "nämä ovat meidän sekä teidän ystäviä! He ovat tulleet tänne samoja vaaroja kokemaan kuin tekin. He eivät pyydä muuta, kuin saada taistella teidän rinnallanne. Asettakaa heidät minne tahdotte, ja he tottelevat teidän käskyjänne. He seuraavat teidän esimerkkiänne ja näyttävät yksinvallan puoltajille miten kuollaan kuninkaan puolesta."

Tyyni yö oli omituisena vastakohtana ihmisten telmeelle kaduilla ja sotaisille valmistuksille ja hyörinälle linnassa.

Prinsessa Elisabeth seisoi vielä ulkoparvekkeella.

"Tule katsomaan auringonnousua!" sanoi hän kuningattarelle.

Marie Antoinette nousi huoahtaen. Tämä oli viimeisiä aamuja, jolloin hän näki auringonnousun ikkunoista ilman rautaristikkoja.