Part 27

Eräässä iltaseurassa Condorcetin luona esitettiin tuuma, että kuningas jälleen erotettaisiin virantoimituksesta, kruununprinssi anastettaisiin vallankumoojain haltuun ja hänen kasvatuksensa uskottaisiin jollekulle vallankumouksen johtomiehistä. Samassa tilaisuudessa esiintuotiin myöskin useampia ehdotuksia kuningattarelle valmistettavasta kohtalosta. Sièges ehdotti, että hänet lähetettäisiin takaisin Itävaltaan, toiset taasen olivat sitä mieltä, että hänet oli suljettava luostariin tahi vedettävä oikeuteen.

Kuningatar, jolla oli hyvin tarkat tiedot näistä ehdotuksista, puheli niistä rouva de Tourzetin kanssa.

"Kuningas ei koskaan salli, että niin inhottava tuuma pannaan täytäntöön", lausui kasvattajatar.

"Minusta olisi parempi se, kuin että hän itse joutuisi vaaralle alttiiksi", vastasi Marie Antoinette.

Madame Campanin avustamana järjesteli hän useana yönä peräkkäin papereitaan ja poltti sellaisia kirjeitä, jotka olisivat voineet käydä vaarallisiksi hänelle ja hänen ystävilleen.

Veljen kuoleman jälkeen ei hänen annettu käyttää surupukua. Erästä upseeria, joka tuli ulos linnasta suruharso hihassa, vainottiin ja rääkättiin Tuileriapuistossa; ja linnan parvekkeen edustalla pystytettiin peitseen pistetty pää, jonka piti kuvata keisari Leopoldia.

Kuninkaan täytyi viimein taipua yleisen mielipiteen painoon, girondilaisten lausuntoihin ja ministereittensä yksimielisiin kehotuksiin. Huhtikuun 20. päivänä 1792 julisti hän sodan Unkarin kuningasta vastaan. Vasta viime hetkessä oli Ludvig tehnyt päätöksensä siitä, ja kun hän kansalliskokouksessa luki julki sodanjulistuksen, olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.

Sen sijaan ei kuningatar peljännyt sotaa; hän katsoi sitä ikäänkuin viimeiseksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Ja ketäpä ihmetyttäisikään, että hän haki tukea ulkopuolelta maan, kun hänen oma, hänen miehensä ja lastensa henki oli alinomaisessa vaarassa Ranskassa?

Sota oli niinmuodoin julistettu, kansalliskokous oli monta kuukautta toivonut sitä. Vieraat vallat tiesivät sen, sillä Marie Antoinette oli ilmoittanut siitä kreivi Mercylle kirjeessä 26. p:ltä maaliskuuta.

Ja kuitenkaan ei oltu sotaa varten varustettuja enemmän puolelta kuin toiseltakaan.

Maastamuuttaneet olivat riistäneet Ranskalta sen kuuluisat sotapäälliköt, ja useat rykmentit olivat seuranneet päällikköjensä mukana rajan yli. Ranskalainen armeija ei ollut järjestetty, ja kapinallinen henki oli vallalla sotamiehissä. Ensimäisessä ottelussa vihollisen kanssa menettivät sekä upseerit että sotamiehet täydellisesti mielenmalttinsa. Kaikki joutui epäjärjestykseen. Ranskan sotajoukot pakenivat hurjasti yli rajan, ja miehistö surmasi useita kenraalejaan.

Tappio synnytti hetkellisen pelon Pariisissa. Vallankumouksellinen aines lakiasäätävässä kokouksessa ja sanomalehdistössä käytti sotatoimissa tapahtuneita hairahduksia tekosyynä katkeruuteen kuningasta ja epäluottamukseen ministereitä kohtaan, mutta olletikin syynä yhä vimmatumpaan raivoon kuningatarta vastaan.

Armeijan kärsimä tappio luettiin Marie Antoinetten syyksi; kirjoitettiin ja kerrottiin julkisesti, että hän oli antanut salaisia käskyjä, jotka olivat aiheuttaneet äkkipelon.

Kansa kävi tästä yhä kiihtyneemmäksi ja levottomammaksi. Toukokuun 15. päivänä selitti muuan girondilaisten ystävä, Carra, "Annales politiques" -lehdessään, että oli muodostettu itävaltalainen komitea, joka piti kokouksiaan prinsessa Lamballen asunnossa, jonne kuningatarkin tavallisesti saapui ja jossa suunniteltiin uutta Perttulin yötä isänmaan ystävien murhaamiseksi. Vielä kirjoitti Carra, että kuningas aikoi paeta ja luovuttaa linnoitukset ja sotajoukot emigranttien käsiin.

Muita yhtä perättömiä huhuja liittyi näihin ja kiihdytti mielialan äärimmilleen.

Kreivitär de la Motte, joka aikaisemmin oli niin suuresti vahingoittanut kuningattaren mainetta sotkemalla hänen nimensä kuuluisaan kaulanauhajuttuun, oli Englannissa sepustanut hänestä herjauskirjoituksen, jonka hän juuri niihin aikoihin oli toimittanut Ranskaan.

Madame Campan kuuli kerrottavan tästä ja sai samalla tietää, että käsikirjoitus voitiin todennäköisesti saada ostetuksi tuhannesta louisdorista.

Kamarirouva kertoi valtiattarelleen mitä oli kuullut.

Marie Antoinette kieltäytyi ostamasta käsikirjoitusta, selittäen aina halveksineensa moisia häväistyskirjoituksia.

Hän lisäsi, että jos hän ostaisi käsikirjoituksen estääkseen sen julki tulemista, niin tämä seikka tuskin voisi jäädä jakobiinien vakoojilta huomaamatta ja antaisi heille aihetta uusiin syytöksiin häntä vastaan.

Kuningattaren käsitys asiasta oli ainoastaan sikäli järkevämpi ja oikeampi, että hänestä jo ennestään oli niin monta häväistyskirjoitusta liikkeessä, ettei yksi kappale lisää vaikuttanut juuri sinne taikka tänne.

Mutta valitettavasti ei Ludvig XVI ottanut asiaa yhtä levolliselta kannalta kuin puolisonsa. Hän pelkäsi niitä ikäviä muistoja, joita la Motte-nimi saattoi herättää eloon, ja hän ostatti kirjoituksen koko painoksen niin pian kuin se oli ilmestynyt.

Mutta sen sijaan, että olisi heti hävittänyt painoksen, kuljetutti La Porte -- mies, joka oli kuninkaalle kaupan välittänyt -- kaikki kappaleet omaan asuntoonsa. Mutta kun hän kohta sen jälkeen joutui kansalliskokouksessa syytteenalaiseksi ja pelkäsi kotitarkastusta, päätti hän hävittää ne.

Keskellä päivää kuljetutti hän ne avonaisissa vaunuissa Sèvres-tehtaalle, jossa ne poltettiin tätä tarkoitusta varten erittäin sytytetyllä suurella roviolla.

Kaksisataa työmiestä seisoi ja katseli mahtavata roihua; mutta heitä oli kielletty lähestymästä tulta.

Tämä ylenpalttinen varovaisuus ynnä muut ajattelemattomat toimenpiteet herättivät tietysti uteliaisuutta, voimatta sitä tyydyttää. Työmiehet ilmoittivat asian oikeudelle, ja huolimatta tehtaan tirehtöörin ja herra La Porten antamista selityksistä pysyi se mielipide vallalla, että poltetut häväistyskirjelmät olivat olleet mainittua itävaltalaista komiteaa koskevia asiakirjoja.

Maaliskuun 16. p:nä nimitettiin Dumouriez ulkoasiain ministeriksi. Hän saavutti suuren vaikutusvallan Ludvig XVI:nteen, mutta ei onnistunut voittamaan Marie Antoinetten luottamusta.

Saman kuun 25. p:nä kutsuttiin Roland ja Clavière kuninkaan neuvostoon, ja kuukautta myöhemmin nimitettiin Servan ministeriksi. Näitten kolmen nimityksen kautta saivat girondilaiset -- se puolue, joka aina oli enimmin vihannut Marie Antoinettea -- käsiinsä sen vallan, jota niin kauan olivat tavoitelleet.

Pääasiallisesti ministeri Rolandin vaikutuksesta antoi kansalliskokous toukokuun 26. p:nä säädöksen, että kaikki papit, jotka kieltäytyivät vannomasta noudattavansa uutta kirkkoasetusta, piti ajettaman maanpakoon, jos kaksikymmentä porvaria tekisi siitä ehdotuksen. Ja kohta sen jälkeen sai sotaministeri Servan kansalliskokouksessa aikaan sen, että kaksikymmentätuhatta liittoutunutta kutsuttiin Pariisiin kaikista osista valtakuntaa; näiden oli kokoonnuttava heinäkuun 14. p:nä viettämään Bastiljin valloittamisen muistoa ja sittemmin asetuttava pysyväisesti leiriin lähelle kaupunkia.

Nämä toimenpiteet olivat Ludvig XVI:nnen arvon pilkkaamista ja uhkasivat hänen asemaansa, samalla kun papistoa vastaan harjoitettu vaino kalvoi hänen omaatuntoaan. Hän otti sentähden itselleen pitkälti ajatuksen aikaa ennenkuin hän vahvisti ne.

Roland, Servan ja Clavière olivat aina ministeristöön tulostaan asti lakkaamatta punoneet juonia hallitsijan ympäri sen sijaan, että olisivat puolustaneet häntä. Kesäkuun 10. p:nä Roland saattoi hyökkäyksensä kuningasta vastaan huippuunsa esittämällä hänelle erään peräti solvaisevan kirjeen, ja luki julki saman kirjeen ministerineuvostossa, vaikka oli luvannut pitää sen salassa.

Tässä sepustuksessa, joka oli madame Rolandin vaikutuksesta syntynyt ja jossa Ludvigin ja Marie Antoinetten menettelytapaa mitä tuimimmalla ja hävyttömimmällä tavalla arvosteltiin, oli menty niin pitkälle, että kuninkaalle oli annettu valapaton nimi.

Tämä oli jo enemmän kuin Ludvigin kärsivällisyys saattoi sietää. Kesäkuun 13. päivänä erotti hän mainitut kolme girondilaista ministeriä ja antoi Dumouriezille toimeksi muodostaa uuden ministeristön. Kansalliskokous vastasi selittämällä, että erotetut ministerit nauttivat kansalliskokouksen täyttä luottamusta.

Dumouriez, jonka nyt piti tulla pääministeriksi, vakuutti, ettei hän saattanut olla kuninkaalleen miksikään hyödyksi, ellei kuningas katsoisi voivansa vahvistaa kansalliskokouksen kahta ylempänä mainittua päätöstä. Tosin piti hän niitä itsessään sangen turmiollisina, mutta arveli kuitenkin viisaammaksi tällä kertaa mukautua tässä kohden.

Kesäkuun 8. p:nä tehtyä päätöstä silmällä pitäen ei kuningas ollut haluton seuraamaan Dumouriezin neuvoa, vaikka hän hyvin oivalsi, että kahdenkymmenentuhannen vallankumousmiehen tulo Pariisiin voimallisesti tukisi vihamielisiä poliittisia klubeja ja antaisi kansalliskokoukselle sitä tukea ja suojelusta, joka häneltä itseltään oli riistetty sen kautta, että uudessa asetuksessa hänelle myönnetty 1,800 miehen henkivartijasto oli hajotettu.

Mutta pappeja koskevan karkoituskäskyn suhteen pysyi Ludvig järkähtämättömänä, huolimatta Dumouriezin hartaista kehotuksista. Hän piti koettelemuksia, jotka olivat viime aikoina häntä kohdanneet, Jumalan lähettämänä rangaistuksena siitä, että hän oli vahvistanut ensimäiset kirkkolait, ja hän oli vakaasti päättänyt, ettei hän enää tekisi itseään vikapääksi sellaiseen syntiin.

Kesäkuun 15. p:nä jätti Dumouriezkin eronhakemuksensa. Hän oli päättänyt jättää Pariisin ja palata jälleen armeijaan.

Ennen lähtöänsä (18. p. kesäkuuta) kävi hän Tuilerioissa jättääkseen hyvästit kuninkaalle.

Jäähyväistilaisuus muodostui varsin tuskalliseksi. Dumouriez koetti vielä viimeisen kerran taivuttaa kuningasta seuraamaan hänen neuvoaan. Hän puhui kansan epäsuosiosta hengellistä säätyä kohtaan ja kuninkuuden uhatusta asemasta, ja ennusti, että kuningas, kuningatar ja kuninkaalliset lapset joutuisivat kansan raivon uhriksi.

"Minä olen valmistunut kuolemaan", vastasi kuningas, "ja annan jo edeltäkäsin anteeksi kaikille."

Käyttäen hänelle perustuslaillisena hallitsijana kuuluvaa oikeuttaan ilmoitti kuningas kesäkuun 19. p:nä vetonsa, epuutuksensa, kansalliskokouksen kahta päätöstä vastaan.

"Tulkaa luokseni", kirjoitti hän samana päivänä rippi-isälleen, "en koskaan ole ollut enemmän sen lohdutuksen tarpeessa, jota te voitte tarjota. Olen suorittanut tilini ihmisten kanssa. Minä käännän katseeni taivasta kohden. Minulle on sanottu, että suuria onnettomuuksia tapahtuu huomenna. Olen valmis niitä kohtaamaan."

20.

20. p. kesäkuuta 1792.

Pariisin esikaupungit olivat kauan valmistelleet kapinaa. Girondilaisten ministerien erottaminen antoi sopivan aiheen, ja 20. p:nä kesäkuuta oli kapinan määrä puhjeta ilmi.

Hovin puolelta ei oltu ryhdytty mihinkään hankkeisiin uhkaavan vaaran ehkäisemiseksi. Kuningas luotti Pétioniin, joka oli tullut nimitetyksi Pariisin pormestariksi ja luvannut ylläpitää järjestystä; hän luotti sitäpaitsi sotajoukkoihin, jotka ympäröivät linnaa. Ja pelotta näki hän siis kansanjoukon lähestyvän.

Hänen peljästyneet palvelijansa, jotka tulivat paeten kaikilta tahoilta, kansan ulina, joka kuului yhä lähempänä, särkyvien ovien ryske, panivat viimein kuninkaan ja hänen perheensä pelkäämään. Ludvig riensi siihen saliin, mistä melu kuului.

Erään sivuhuoneen ovi rytisi, ja kuningas riensi sinne kohtaamaan vaaraa. Oven kamanan palasia putoili hänen jalkojensa juureen. Raivostunutta ulinaa, huutoa ja sadatuksia kuningasta vastaan kuului ulkoa.

Vakavalla äänellä käski hän kaksi kamaripalvelijaa avaamaan oven.

"Mitähän minulla on pelkäämistä kansani keskellä?" kysyi hän astuen hyökkääjiä vastaan.

Kautta vuosisatojen periytynyt kunnioitus kuninkaan persoonaa kohtaan pysähdytti tuokioksi hyökkääjät.

Ludvigin lähimmät seuralaiset vetivät sillä välin kuninkaan ikkunakomeroon ja asettuivat vahtiin hänen ympärilleen.

Hallitsijan ensimäisenä ajatuksena oli koettaa estää kansanjoukkoa tunkeutumasta huoneeseen, jossa kuningatar oleskeli. Hän käski lukita valtiosalin oven.

Käännyttyään ympäri, näki hän sisarensa Elisabethin, joka kurotti käsiään häntä kohden; Elisabeth oli väkisin riuhtaissut itsensä irti toisten miesten käsistä.

"Tuoss' on itävallatar", huusivat jotkut, nähtyään prinsessan.

Ja he syöksyivät kädet koholla, lyödäkseen häntä.

Mutta upseerit ilmoittivat heille, kuka hän oli; ja Elisabethin arvossa pidetty nimi taltutti heidän vihansa.

"Ah", sanoi prinsessa, "antakaa heidän luulla minua kuningattareksi; kuolemalla hänen sijastaan voisin ehkä pelastaa hänet."

Muutamat aatelismiehet olivat paljastetuin miekoin asettuneet kuninkaan ja kansan väliin.

"Pistäkää miekat tuppeen", virkkoi kuningas tyynesti; "tämä ihmisjoukko on enemmän villiintynyt kuin syyllinen."

Kiukkuinen ulina täytti lakkaamatta salin. Heiluteltiin hirmuisilla kirjoituksilla varustettuja lippuja, resuisia housuja ja pieniä giljotiineja kuninkaan edessä ja hänen päänsä päällä. Hänet pakotettiin panemaan päähänsä punainen villamyssy -- kaleeriorjien päähine, jota nyt oli ruvettu pitämään vapauden vertauskuvana. Muuan sotamies ojensi hänelle pullon ja hän joi kansan onneksi.

Samaan aikaan oli äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntynyt Tuileriain puistoon. Tehtiin pilaa kuninkaalle tuotetusta nöyryytyksestä.

Kerran levitettiin jo se huhu, että Ludvig oli tullut murhatuksi, ja kansa tähysteli ylös ikkunoihin, toivoen näkevänsä hänen ruumiinsa.

Mutta linnassa kajahtivat yhtäkkiä huudot: "Eläköön kuningas!" Hänen pelkäämättömyytensä oli saanut kapinalliset mielet muuttumaan suopeiksi.

"Älkää peljätkö, Sire", sanoi eräs kansalliskaartilainen.

"Ystäväni", lausui kuningas, ottaen sotamiehen käden ja laskien sen rinnalleen, "pane kätesi tähän ja koettele lyöpikö sydämeni kovemmin kuin tavallisesti."

Kuninkaan seistessä melkein yksin kapinoivan kansan edessä, oleskeli kuningatar eräässä viereisessä huoneessa alttiina samoille loukkauksille.

Marie Antoinette oli paljoa enemmän vihattu kuin kuningas, ja sen vuoksi oli häntä uhkaava vaara myöskin paljoa suurempi.

Hän oli turhaan pyrkinyt kuninkaan luo. Häntä oli melkein väkipakolla täytynyt pidättää lähtemästä.

"Antakaa minun mennä! Minun sijani on kuninkaan vieressä!"

"Ei", lausui ääni hänen läheisyydessään, "teidän sijanne on lastenne luona."

Marie Antoinette huomasi, että oltiin oikeassa, ja hän lähti kruununprinssin huoneeseen.

Mutta kapinoitsijat räyhäsivät oven ulkopuolella. Kuningatar vietiin salaoven kautta kuninkaan huoneeseen ja sieltä neuvostosaliin.

Kalpeana ja vapisten istahti hän siellä lastensa ja muutamien hovinaisten ympäröimänä.

Tämän nais- ja lapsiryhmän eteen asettivat palvelijat sen suuren pöydän, jota ministerineuvosto käytti kokouksissaan.

Kansanjoukko tunkeutui saliin, Santerre etunenässä.

"Tehkää tilaa, niin että kansa voipi nähdä kuningatarta!" huusi hän.

Ja nyt alkoi marssiminen.

Eräs mies kantoi vitsaa, jossa oli omistuslause: "Marie Antoinettelle". Toinen kantoi pientä hirsipuuta, jossa riippui nukke, ja sen alla luettiin: "Lyhtytolppaan Marie Antoinette". Kolmas kantoi giljotiinia, jonka jalustaan oli kirjoitettu: "Kansan kosto tyrannille. Alas Veto ja hänen vaimonsa!"

Santerre pysytteleikse edelleen sisääntunkevain etunenässä ja järjesti kulkuetta.

"Madame", lausui hän kuningattarelle, "teitä on petetty. Kansa ei tahdo teille pahaa. Jos haluaisitte, saisitte jok'ikisen alamaisenne rakastamaan teitä yhtä suuresti, kuin rakastetaan tätä lasta." Näin sanoessaan osotti hän kruununprinssiä.

"Kas tässä", jatkoi hän kääntyen kansanjoukon puoleen; "tässä on kuningatar. -- Ja tässä seisoo kruununprinssi."

Eräs mies syöksyi Marie Antoinetten luo.

"Jos rakastatte kansaa, niin pankaa tämä punainen myssy poikanne päähän!" huusi hän.

Kuningatar otti tuon painavan myssyn ja pani sen kruununprinssin päähän; hiki virtasi pikku poikasen kasvoja pitkin.

"Ottakaa myssy pois", käski Santerre. "Näettehän, että lapsi tukehtuu!"

Miehet olivat hiukan sääliväisiä, mutta naiset eivät herenneet syytämästä haukkumasanoja. Paheen pesistä perittyjä riettaita puheenparsia kaikui linnansaleissa kuninkaallisten lasten kuullen.

Kuningattaren kalpeat posket sävähtivät tulipunaisiksi hänen kuullessaan niitä; mutta loukattu häveliäisyys ei saanut hänen miehekästä rohkeuttaan lannistetuksi.

Nuori, hyvin puettu ja miellyttävän näköinen tyttö syyti mitä pahimpia haukkumasanoja "itävallattaren" pään päälle.

"Te olette hirviö! Me teidät hirtämme!" huudahti hän.

Marie Antoinette hämmästyi sitä jyrkkää erotusta, joka esiintyi nuoren tytön lempeiden kasvojen ja hänen hurjapäisyytensä välillä.

"Miksi te vihaatte minua?" kysyi hän. "Olenko koskaan loukannut teitä tai tehnyt teille mitään pahaa?"

"Ette", vastasi tyttö. "Ette te minulle ole tehnyt mitään pahaa, mutta te olette tuottanut onnettomuutta kansalle."

"Lapsi parka", lausui kuningatar, "sitä on teille vain luuloteltu. Minä olen Ranskan kuninkaan vaimo. Minä olen perintöruhtinaan äiti. Minä olen ranskalainen, enkä koskaan näe syntymämaatani. Minä en saata olla onnellinen tahi onneton muualla kuin Ranskassa. -- Minä olin onnellinen siihen aikaan, jolloin te rakastitte minua."

Kuningattaren lempeys ja surullisuus saattoivat tyttösen heltymään vastoin hänen tahtoansa.

"Antakaa anteeksi", virkkoi hän, "minä näen, että te olette hyvä."

"Tyttö on päissään", murahti Santerre. Ja samassa antoi hän tytölle kovan töytäyksen ja pakotti hänet seuraamaan muiden mukana.

Kello oli puoliyhdeksän illalla, ennenkuin ihmiset läksivät linnasta. Kuninkaallisen perheen tuskallista tilaa oli kestänyt viisi tuntia.

Kuningatar, joka prinsessa Elisabethin kautta oli saanut rauhoittavia tietoja puolisostaan, riensi nyt hänen luoksensa.

Marie Antoinette oli pysynyt järkähtämättömän tyynenä kapinoitsijain edessä, mutta joutui kokonaan pois suunniltaan, kun näki jälleen kuninkaan. Hän heittäytyi Ludvigin jalkojen juureen ja ratkesi -- ei itkuun, vaan sydäntä särkeviin huutoihin.

Hänen hajallaan olevat hiuksensa, hänen kalman kalpeat kasvonsa ja vapisevat huulensa ja hänen säälittävä tilansa liikuttivat läsnäolijain sydämiä.

Useita kansalliskokouksen jäseniä oli vähitellen saapunut paikalle.

Eräs heistä lausui kuningattarelle:

"Taisitte sentään olla kovasti peloissanne, madame, tunnustakaa se."

"En ollut", vastasi Marie Antoinette, "mutta minä kärsin kovasti siitä, että olin erotettu kuninkaasta. Minulla oli kumminkin se lohdutus, että sain olla yhdessä lasteni kanssa ja täyttää yhden velvollisuuksistani."

"En tahdo puolustaa kaikkea", jatkoi edusmies, "mutta teidän täytyy myöntää, että kansa on osottautunut hyvänluontoiseksi."

"Kuningas ja minä olemme vakuutetut siitä, että kansa on luonnostaan hyvä", vastasi kuningatar. "Kansa ei ole paha, se on vain harhaan johdettu."

"Kuinka vanha on pikku neiti?" kysyi sama mies, osottaen prinsessa Marie Thérèseä.

"Tyttöseni on siinä iässä, jolloin liiankin selvästi käsittää tällaisten kohtausten inhottavaisuuden", vastasi Marie Antoinette, kääntäen miehelle selkänsä.

Eräs innokas tasavallan puolustaja, Merlin de Thlonville, joka oli saapuvilla, ei voinut pidättää kyyneliään.

"Te itkette", lausui kuningatar, "te itkette, nähdessänne kuningasta ja hänen perhettään kohdeltavan niin pahoin kansan puolelta, jota hän aina on halunnut tehdä onnelliseksi."

"Kyllä, minä itken kauniin ja lämminsydämisen perheenäidin onnettomuutta", vastasi Merlin. "Mutta älkää pettykö. El yksikään kyynelistäni tarkoita kuningasta ja kuningatarta. Minä vihaan kuninkaita ja kuningattaria."

KOLMAS OSA:

MARIE ANTOINETTEN VANKEUS JA KUOLEMA

1.

Mieliala Ranskassa jälkeen kesäkuun 20. p:n 1792. -- Liittojuhla. -- Lafayette. -- Kuningattaren puhelu madame Campanin kanssa.

Ranskan kaikista yhteiskunnan luokista kuului ääniä, jotka paheksuivat roskaväen tunkeutumista kuninkaalliseen linnaan kesäkuun 20. p:nä 1792. Ihmeteltiin kuninkaan ja hänen perheensä mielenmalttia ja tyyneyttä. Maaseudulta lähetettiin adresseja, joissa anottiin, että syylliset rangaistaisiin.

Monta etevää miestä oli v. 1789 ihastuneena heittäytynyt vallankumouksen syliin.

He olivat taistelleet Ludvig XVI:nnen yksinvaltiutta vastaan. Mutta he eivät mitenkään halunneet nähdä häntä vainottuna ja onnettomana miehenä; ja heidän oli vaikea uskoa todeksi huhua, jota lakkaamatta levitettiin kansassa, että Ludvig oli tehnyt salaisen liiton valtakunnan vihollisten kanssa.

Linnassa tehtiin tuhkatiheään käyntejä, jotka todistivat, että vielä oli aatelinkin keskuudessa osanottoa ja uskollisuutta säilyneenä.

Kahdeksankymmenvuotias marsalkka Mouchy oli kesäkuun 20. p:nä asettunut kuninkaan eteen suojellakseen häntä.

Kun hän seuraavana päivänä saapui linnaan, riensi Marie Antoinette häntä vastaan ja huudahti:

"Olen kuullut kerrottavan millaisella rohkeudella te puolustitte kuningasta, ja minä olen teille siitä yhtä kiitollinen kuin hänkin."

"Madame", vastasi vanhus, ilmeisesti tarkoittaen niitä sukunsa jäseniä, jotka olivat osaltaan vaikuttaneet vallankumouksen puhkeamiseen, "se mitä minä olen voinut saada aikaan, on varsin vähän siihen vahinkoon verraten, jonka minä toivoisin voivani hyvittää. Minä en tosin itse ole sitä tuottanut, mutta se koskee minuun sangen läheltä."

Marsalkka Mouchyn jälkeen seurasi Malesherbes. Iäkäs valtiomies oli vastoin tapaansa vyöttänyt itsensä miekalla.

"Siitä on kauan kun te olette kantanut miekkaa", lausui hänelle eräs hoviherroista.

"Olette oikeassa", vastasi entinen ministeri, "mutta kenpä ei silloin tarttuisi aseisiin, kun kuninkaan henki on vaarassa?"

Roskaväen tunkeutuminen linnaan ei ollut paljon hyödyttänyt vallankumouspuoluetta. Rehelliset kansalaiset paheksivat niitä rikollisia aikeita, jotka tuossa tilaisuudessa selvästi olivat tulleet ilmi. Jopa monet girondilaisistakin alkoivat huomata mihin alhaison intohimojen valtaanpääsy veisi.

Tarmokkaan hallitsijan olisi kenties ollut vieläkin mahdollista tällaisissa oloissa antautua taisteluun. Mutta horjuvaisella Ludvigilla ei ollut toimintavoimaa eikä tahtoa; mikään ei saanut häntä luopumaan veltosta pitkämielisyydestään, mikä oli yhtenä vaikuttavimpana syynä hänen perikatoonsa.

Jopa Marie Antoinettekin alkoi vastustaa tehokkaampien toimenpiteiden käyttämistä. Hänelle ilmoitettiin, että tutkinto tulisi toimitettavaksi viimeisten tapausten johdosta. Hän tiesi, että kamaripalvelija Hue haastettaisiin todistajaksi ja sanoi hänelle:

"Säästäkää syyllisiä. Pankaa kertomukseenne niin paljon lempeyttä, kuin totuutta loukkaamatta suinkin voitte."

Samaan aikaan kuin uskollisuudenadresseja tulvi useilta tahoilta, naulattiin Pariisissa julki suuria julistuksia, joissa selitettiin, että Ludvig oli "vilpillinen kuningas, valmis mihin petokseen hyvänsä ja arvoton kantamaan kruunua".

Madame Roland ja hänen lähimmät ystävänsä katsoivat kansan tunkeutumisen linnaan hyvin ansaituksi nöyryytykseksi ylpeälle kuningattarelle ja kuuntelivat kärsimättöminä ja harmistuneina kiiteltävän kuninkaallisen perheen rohkeutta.

Pariisilaisten silloinen pormestari Pétion, joka 20. päivänä kesäkuuta oli varovasti pysytellyt poissa linnasta jättämällä kuninkaallisen perheen oman onnensa varaan, saapui seuraavana päivänä Tuilerioihin.

"Sire", lausui hän, "minun tietooni on tullut, että te tiesitte kansanjoukkojen olevan lähestymässä linnaa. Minä tulin ilmoittaakseni teille, että kapinalliset olivat aseettomia porvareja, jotka olivat aikoneet pystyttää kevâtriu'un. Minä tiedän, sire, että kunnallishallitusta on moitittu, mutta sen esiintyminen tulee teille vielä tunnetuksi."

"Se tulee vielä tunnetuksi koko Ranskassa", vastasi kuningas kuivasti. "Minä en syytä ketään erikseen -- minä näin kaikki."

Pétion koetti puolustaa niin hyvin omaa menettelyään kuin mellakkaakin.

"Ellei kunnallishallitus olisi ryhtynyt erinäisiin varotoimiin, olisi pahempaakin voinut tapahtua -- ei teidän persoonallenne", lisäsi hän luoden terävän syrjäkatseen kuningattareen, joka seisoi lähellä. "Teidän persoonaanne, Sire, tullaan aina kohtelemaan kunnioituksella."

Pétionin katsanto oli niin uhitteleva, että kuningas suutahti.