Part 26

Muutamat vasemmiston jäsenistä ehdottivat, ettei kuningasta enää puhuteltaisi kuten ennen arvonimellä "hänen majesteettinsa" ja että hän tästä lähin vain istuisi tavallisella tuolilla, näyttäytyessään kokouksessa.

Ehdotus hyväksyttiin, mutta se herätti niin suurta suuttumusta pääkaupungin porvareissa, että se oli peruutettava.

Muutamia päiviä sen jälkeen saapui lähetystö San Domingosta anomaan kuninkaalta turvaa niitä epäjärjestyksiä vastaan, joita oli saarella tapahtunut ja jotka saattoivat saaren asukkaat epätoivoon.

"Madame", lausui puheenjohtaja ollessaan Marie Antoinetten puheilla, "suuressa onnettomuudessamme tunnemme tarvetta saada nähdä teidän majesteettianne saadaksemme teiltä lohdutusta sekä ylevän esimerkin pelkäämättömyydestä."

Mielenliikutuksen tukahuttamana ei kuningatar heti kyennyt siihen mitään vastaamaan. Mutta palattuaan myöhemmin linnan kappelista, haki hän käsille lähetystön.

"Hyvät herrat!" lausui hän, "minä en voinut mitenkään vastata teille, mutta vaitioloni lienee puhunut teille enemmän kuin sanani."

Niin halukas kuin Marie Antoinette omasta kohdastaan olikin uhmaamaan kaikkia vaaroja, niin oli hänen, kuten jo olemme nähneet, mahdoton saada toiminnan halua herätetyksi puolisossaan ja saada omaa päättäväisyyttään vuodatetuksi hänen epäröivään sieluunsa.

Heittäytymällä hänen jalkojensa juureen, osottamalla hänelle lapsiaan koki Marie Antoinette viimeisen kerran saada temmatuksi hänet tylsyydestään.

"Kootkaamme kaikki tarmomme kestääksemme tämän pitkän taistelun loppuun", huudahti hän. "Jos emme voi tuhoamme välttää, niin voimme ainakin itse valita tavan, jolla käymme kuolemata vastaan. Älkäämme ilman vastarintaa odottako, että tullaan ja kuristetaan meidät huoneissamme!"

Mutta Ludvigiin eivät hänen puolisonsa kehotukset tehonneet vähääkään.

Prinsessa Elisabeth olisi sen sijaan ilomielin noussut ratsaille ja asettunut sotamiesrykmentin etupäähän.

Hän oli veljeään paljoa toimellisempi ja yhtä pelkäämätön kuin Marie Antoinette. Mutta pahaksi onneksi olivat kälyksien näkökannat aivan erilaiset.

Ranskassa olonsa ensi ajoista saakka oli Marie Antoinette tavannut kiihkeimmät vihamiehensä puolisonsa sukulaisten piiristä. Onnettomuudet eivät olleet riistäneet heiltä aseita, ja olemme nähneet, että hyvin useat kuninkaallisesta perheestä hänen kustannuksellaan yhä edelleen koettivat toteuttaa omia itsekkäitä aikeitaan.

Sankarillinen uskollisuus velvollisuuksiensa täyttämisessä pidätti prinsessa Elisabethin Tuilerioissa. Mutta hänen ajatuksensa ja sydämensä olivat alati veljien luona Koblenzissa. Kaikki hänen toiveensa olivat heihin liittyneet, ja maasta paenneiden käytös synnytti lakkaamatonta eripuraisuutta hänen ja kuningattaren välillä.

Kova onni, joka oli tehnyt Elisabethista yhä hartaamman kristityn, oli samalla tehnyt hänestä yhtä innokkaan rojalistin. Hän kohotti olkapäitään Marie Antoinetten myönnytyksille ja hänen liittoutumiselleen vallankumouksen johtajien kanssa. Päin vastoin kuin kälynsä piti hän ylempää aatelia, ystäviä vanhoilta ajoilta, edelleen valtaistuimen vankimpana tukena. Hän ei kammonnut sisällistä sotaa. Hänen mielestänsä sisällinen sota jo oli maassa käymässä.

Olisi vaikea uskoa tuota jumalisen ja puhtaan Elisabethin ja ylpeän ja pelkäämättömän Marie Antoinetten välistä kireää suhdetta mahdolliseksi, ellei kuningatar avomielisissä kirjeissään kreivi Fersenille olisi viehättynyt itse siitä kertomaan.

"Monsieurin (Provencen kreivin) kirje paroonille (Breteuil) on hämmästyttänyt ja harmittanut meitä", kirjoitti hän Fersenille; "mutta aikana semmoisena kuin nykyinen täytyy olla kärsivällinen eikä liiaksi näyttää suuttumustaan. Tahdon kaikissa tapauksissa jäljentää kirjeen, jotta sisareni (Elisabeth) saa nähdä sen. Olen utelias kuulemaan miten hän voinee puolustaa mokomaa kirjettä olosuhteissa, jommoisissa me elämme. Perhe-elämämme muistuttaa todellista helvettiä. Täällä ei uskalla lausua sanaakaan, ei parhaimmassakaan tarkoituksessa. Sisareni on siihen määrään suulas, niin kokonaan vehkeilijöiden ympäröimänä ja niin täydellisesti Koblenzissa oleskelevien veljiensä vallassa, ettemme voi puhella mistään, ellemme tahdo torata päivät päästään.

"Minä luulen että Monsieuria ympäröiväin henkilöiden kunnianhimo syöksee hänet turmioon ja estää hänet saavuttamasta päämääräänsä. Hän luuli ensi hetkenä olevansa kaikki ja voivansa tehdä kaikki, mutta hän ei koskaan saa mitään huomattavaa aikaan. Hänen veljensä viepi vaihemielisyydellään ja liukkaudellaan aina häneltä etusijan kaikissa puolueissa.

"Kovin surkeata oli, ettei Monsieur heti kääntynyt takaisin, kun matkamme keskeytettiin Varennesissa. Hän olisi silloin toteuttanut monasti antamansa lupauksen, ettei hän hylkää meitä. Sen kautta olisi hän myös säästänyt meiltä monta onnettomuutta ja murhetta.

"Olemme kauan valittaneet maastamuuton laajuutta ja tunteneet, kuinka vahingollinen se on ollut sekä kuningaskunnalle itselleen että prinsseille. Kaikista julmin on se tapa, jolla on petetty ja vieläkin petetään kaikkia noita rehellisiä ihmisiä, joilla kohta puoleen ei ole muuta edessä kuin katumus ja epätoivo. Niitä, jotka ovat sen verran luottaneet meihin, että ovat kysyneet neuvoamme, olemme varoittaneet lähtemästä. Jos he ovat katsoneet maasta pakenemisen heidän kunnialleen sopivaksi, olemme kuitenkin lausuneet heille totuuden. Mutta mitä on meidän tehtävä? Jotta ei olisi pakko totella meitä, on tullut tavaksi sanoa, että me emme ole vapaita, mikä onkin aivan totta."

Mikään ei ollut omiaan korkeammalle kuohuttamaan intohimoja pääkaupungissa kuin juuri maasta muuttaneiden esiintyminen. Mitä hyvänsä kuningas teki, ymmärrettiin häntä aina väärin joko sen tai tämän puolueen puolelta. Itse vailla puoluetta ja puolustajia, toivoi hän kumminkin alati, että mielet tyyntyisivät, mutta sen sijaan kiihtyi ja katkeroittui kansa päivä päivältä yhä enemmän.

Kolme valtiollista puoluetta oli toimessa vastustaakseen vallankumousta. Perustuslaillinen puolue, jota johtivat Barnave, Dupont ja Lameth veljekset, tahtoi estää vieraita valtoja ja maastamuuttaneita sekaantumasta asioihin sekä odottaa mitä uusi hallitusmuoto vaikuttaisi oloihin Ranskassa. Maastamuuttaneet toivoivat, kuten jo olemme nähneet, vierasten valtojen hyökkäävän Ranskaan; he omaksuivat kiihkoisesti ja lausuivat häikäilemättä julki sen ajatuksen, että saisivat yhdessä ulkomaisten sotajoukkojen kanssa taistella omia maanmiehiään vastaan.

Ja vihdoin toivoi kuningatar, kuten myöskin jo olemme selittäneet, että Europan ruhtinaiden tuli yhtyä kongressiin, joka voisi synnyttää pelkoa vallankumoojissa.

Ludvig XVI näytti kallistuvan milloin tuon, milloin tämän puolueen puolelle.

Ajatus, että olisi turvauduttava vierasten sotajoukkojen apuun, ei oikeastaan ollut hänen mielensä mukainen; hän pelkäsi Ranskan vihollisten välitystä; mutta ruumiillisesti ja henkisesti veltostunut kun oli, liittyi hän vihdoin huonoimpaan puolueeseen mitä ajateltavissa oli: hän pysyi kokonaan toimettomana ja passiivisena.

Mutta toiset olivat hänen sijastaan sitä uutterammin toimessa. Vaikkei kuninkaalla ollut mitään tahtoa, oli hänellä kumminkin kaksi ministerineuvostoa; toisen muodostivat hänen perustuslailliset ministerinsä, toiseen lukeutui vain yksi ainoa jäsen, parooni Breteuil, kuninkaan salainen asiamies ulkomailla.

Breteuil, joka ennen oli ollut sekä lähettilään että ministerin virassa, oli mies, joka ei ollut tottunut taipumaan, vaan käytti mahtikieltä ja ankaraa puhetta.

Varustettuna kuninkaan salaisella ja rajattomalla valtuudella sopimusten tekemiseen kaikkien ulkomaiden ruhtinasten kanssa, oli hän lähtenyt Ranskasta vuoden 1790 alussa.

Sittenkun Ludvig oli antanut hänelle oikeuden toimia hänen nimessään, ei hänen käynyt kutsua asiamiestään takaisin saattamatta samalla tätä salaista diplomaattia ilmi.

Breteuilin vallassa siis oli mielensä mukaan selitellä kuninkaan aikeita. Sitä hän myöskin teki ylenpalttisesta innosta, jota hän osotti herransa pelastumisen ja hänen arvonsa ylläpitämisen suhteen. Kaikki hänen neuvottelemisensa Ruotsin Kustaa III:nnen ja Venäjän Katarina II:sen, Preussin kuninkaan ja Itävallan keisari Leopoldin kanssa tarkoittivat vain heidän yllyttämistään sotaan hänen kapinallista isänmaataan vastaan.

Kuumeentapaisella tarmolla lähti Marie Antoinette samaan aikaan tykkänään toista uraa uurtamaan.

Saamatta minkäänlaista apua kuninkaalta ja ollen alinomaisessa vaarassa joutua saman heikkouden valtaan, joka oli kuninkaankin tahdon tyyten herpaissut, yritti hän, vaikka ilman sanottavaa menestyksen toivoa, rakennella liittoja kaikkialla. Tuntimääriä istui hän lukien läpi raportteja. Hän ei voinut enää sanottavasti nukkua öisin, ja hänen kauniit silmänsä olivat punaiset ja turvottuneet. Raskaat ajatukset, alituinen pelko ja sitkeä työ veivät nyt häneltä ajan.

Prinsessa Lamballelle kirjoitti hän:

"Kuninkaan veljiä ympäröi valitettavasti kunnianhimoisia ja tuittupäisiä miehiä, jotka eivät muuta voi kuin vetää meidätkin turmioon, sitten kun ensin ovat itsensä syösseet siihen. -- -- -- Minun täytyy tunnustaa, että minä, rohkeudestani huolimatta, olisin onnellinen saadessani kuolla, ellei minulla olisi lapsiraukkojani ja miestäni, joka kaiken tämän rauhattomuuden keskellä on pysynyt tavattoman maltillisena. -- -- -- Itken perhettäni, ystäviäni ja itseäni; kaupungissa vallitsee alituinen rauhattomuus ja mielenkuohu. Väestön paremmisto tunnustaa tosin asiamme oikeaksi, mutta vaikenee, taivuttaa niskansa ylivoiman edessä eikä osaa vaatia mielipidettään kuultavaksi. -- -- -- Meidän ponnistuksemme tarkoittavat nyt ainoastaan tuudittaa kapinoitsijat uneen voidaksemme sen jälkeen sitä helpommin ehkäistä heidän tuumansa. -- -- -- Oi, jospa tuo kunnon kansa tietäisi kuinka suuresti me sitä rakastamme, kuinka se silloin häpeisikään kaikkia niitä kärsimyksiä, joita se on meille tuottanut! -- -- --"

Kuningattaren tehtävänä oli yht'aikaa vastustaa maastamuuttaneiden hankkeita, voittaa kuninkaan päättämättömyys, vallankumouspuolueen vihamielisyys ja kuninkaallismielisten epäluulot sekä anoa vierailta valloilta kannatusta, samalla kun hänen täytyi saada heidät estetyksi toimimasta liian aikaisin.

Hänen oli mahdoton astua poliittiselle näyttämölle joutumatta samalla alttiiksi kaikilta tahoilta tehdyille hyökkäyksille. Hän voi tuskin lausua sanaakaan, jota ei heti selitetty uhkaukseksi tai kavallukseksi.

Kesken työtänsä valtasi hänet yhtäkkiä ahdistus, jota oli mahdoton vastustaa. Enemmän kuin suurten surujen paino sortivat häntä maahan alituiset, sietämättömät neulanpistot.

Mutta hän ei tohtinut antautua vastusten lannistettavaksi eikä luopua toivomasta apua. Hänen täytyi työskennellä, vaikka aavistikin, että tämä jännitys, joka ei mistään levosta tiennyt, tämä tarmo, joka oli herännyt liian myöhään, tuhlautui vain taistelussa, jonka onneton loppu oli jo ennakolta varma.

Hän kirjoitteli kirjeitä oikealle ja vasemmalle, tehden niissä selvää tuumistaan. Hänen rauhaton mielensä ilmenee parhaiten siinä, että hän kirjoituksissaan ehtimiseen palaa samaan asiaan.

"Meillä ei ole muuta keinoa", lausuu hän tavantakaa, "kuin koettaa voittaa kansan luottamus. Se on meille ehdottomasti tarpeen, päätimmepä sitten menetellä miten hyvänsä. Mutta vaikka meidän itsemme onnistuisikin voittaa kansan luottamus, tulee kaikkien vaikuttaa yhdessä meidän pelastukseksemme. Kun vallat lähestyvän talven vuoksi eivät voi lähettää suurempia sotavoimia avuksemme, pidämme kongressia ainoana tehokkaana apukeinona."

"Pelastus", -- selittää Marie Antoinette edelleen -- "voi tulla ainoastaan ulkomailta." Hän tunnustaa, ettei heidän ollut apua odottaminen kansalliskokoukselta, joka hänen mielestänsä ei ollut muuta kuin "ryhmä konnia, tyhmyreitä ja houkkioita". Erääseen kirjeeseensä kreivi Fersenille liittää hän kuninkaalta lähteneen asiakirjan, joka sisältää seuraavaa: "Ponteva ja yksimielinen lausunto, jonka kaikki Europan vallat antaisivat, voisi, varsinkin jos sitä tukisi vahva armeija, viedä onnelliseen tulokseen. Ensinnäkin olisi se nolaus emigranteille, joiden toiminta tämän kautta suureksi osaksi kadottaisi merkityksensä. Sitten saattaisi se häiriötä aikaan vallankumoojien hankkeissa ja löisi heidät laudalta. Ja lopuksi virittäisi kongressi uutta rohkeutta yksinvallan ja järjestyksen ystävissä."

Kuningatar esitti ensin tuumansa keisari Leopoldille ja kreivi Mercylle ja sitten Venäjän keisarinnalle (3. p. joulukuuta 1791), Espanjan kuningattarelle (4. p. tammikuuta 1792) sekä Portugalin kuningattarelle y.m. Kaikkialta sai hän vastaanottaa sangen epämääräisiä vastauksia.

Katarina lähetti Marie Antoinettelle nuivahkon vastauksen hänen kirjeeseensä, joka oli ollut täynnä imartelua ja nöyryyttä.

Venäjän keisarinna ei ollenkaan suosinut Ranskan kuningatarta. Viimemainittu oli onnensa päivinä tuhlaten osottanut ystävyyttään suuriruhtinas Paavalille ja hänen puolisolleen, ja Katarina vihasi poikaansa Paavalia. Kun sitten tapaukset kiinnittivät Europan huomion Ranskaan ja Katarina itse oli jättänyt tämän maan oman onnensa varaan, sai mahtava keisarinna vapaasti levittää valtaansa Itämailla, järjestellä Suomen rajoja ja valmistella Puolan toista jakoa.

Katarina ei tosin suoranaisesti kieltäytynyt auttamasta onnetonta kuningasparia -- Kustaa III:nnen hartaista pyynnöistä lupasi hän puolittain yhtyä heidän turvaamisekseen muodostettavaan liittoon, -- mutta hän ei lähettänyt sotaväkeä eikä rahojakaan, vaan ainoastaan surkutteli ja moitti Ludvigia ja Marie Antoinettea.

"Kuningas on varsin kelpo mies, ja minä pidän paljon hänestä", hän sanoi. "Mutta kuinka hän on heikko! Hän vahvistaa mitä pahimpia mielettömyyksiä. -- Kuinka voisin auttaa kuningasta, joka ei halua tulla autetuksi?"

19.

Fersen viimeisen kerran Pariisissa. -- Keisari Leopold ja Kustaa III kuolevat. -- Ranskan sodanjulistus. Kreivitär de Ia Motten häväistyskirjoitus. -- Girondilaiset ministereinä. -- Dumouriez.

Fersenin ajatukset liikkuivat alati Tuileriain onnettomain asukasten, surkuteltavan kuningattaren luona.

Vastustamaton voima veti häntä Pariisiin. Marraskuun 26. p:nä 1791 kirjoitti hän Marie Antoinettelle:

"Vastatkaa minulle, voisinko tavata teitä yksin, ilman todistajia, sen tapauksen varalta, että saan vastaanottaa käskyjä kuninkaalta (Kustaa III:nnelta); hän on puhunut minulle eräästä toivomuksesta, joka hänellä siinä tapauksessa on mielessään."

Kaikista niistä hallitsijoista, jotka mielenkiinnolla ottivat osaa Ludvigin ja Marie Antoinetten kohtaloihin, oli Kustaa III yhä vieläkin toimellisin, päättäväisin ja rohkein. Hän määräsi Fersenin salaisesti matkustamaan Ranskaan. Joulukuun 22. päivänä lähetti Kustaa hänelle Ranskan kuninkaalle ja kuningattarelle osotetun kirjeen ja antoi hänelle toimeksi mieskohtaisesti saattaa sen perille.

Tässä kirjeessä kehotti hän Ludvigia ja Marie Antoinettea suunnittelemaan uutta pakoretkeä. Ja hän neuvoi heitä ryhtymään varotoimiin, jotka onneton Varennes-tapahtuma oli osottanut välttämättömiksi. Hän arveli viisaimmaksi, että kuninkaallisen perheen jäsenet pakenisivat jokainen erikseen huolellisesti valepukuihin puettuina. Jos Ludvig onnellisesti pääsisi pakenemaan Ranskan rajan yli, saattoi hän -- vakuutti Kustaa oikeudenmukaisesti -- odottaa apua ja väliintuloa vierailta valloilta.

Peläten kreivi Fersenin tulevan ilmiannetuksi ja tunnetuksi, vastusti Marie Antoinette kauan ja pontevasti hänen lähtöänsä Ranskaan.

Vihdoin sai hän kuitenkin kuninkaalta ja kuningattarelta luvan täyttää Kustaa III:nnen hänelle uskoman tehtävän. Hän lähti Tukholmasta valenimellä ja saapui suuremmitta seikkailuitta Pariisiin (14. p. helmik. 1792). Ainoastaan muutamat harvat aavistivat hänen läsnäoloaan Ranskanmaan pääkaupungissa.

Samana iltana hän lähti Tuilerioihin.

"Kävin kuningattaren luona", kirjoitti hän päiväkirjaansa, "ja käytin tavanomaista tietäni. Kohtasin vain muutamia kansalliskaartilaisia enkä tavannut kuningasta."

Ensimäinen jälleennäkeminen hänen ja Marie Antoinetten välillä oli kestänyt vain muutamia minuutteja, mutta nekin olivat riittäneet osottamaan hänelle, että ne kahdeksan kuukautta, jotka olivat kuluneet siitä kuin hän sanoi jäähyväiset Marie Antoinettelle vähäisellä Bougy-nimisellä postiasemalla, olivat uurtaneet lähtemättömiä merkkejä hänen kasvoihinsa.

Seuraavana päivänä lähti Fersen jälleen Tuilerioihin, ja tällä kertaa tapasi hän sekä Ludvigin että Marie Antoinetten, jotka yhdessä ottivat hänet vastaan. He puhelivat uuden pakoretken mahdollisuudesta, mutta olivat yksimieliset siitä, että olisi liian uskallettua koettaa tällaista yritystä.

Fersen kirjoitti päiväkirjaansa tästä kohtauksesta:

"Tapasin kuninkaan tänä iltana. Hän ei tahdo paeta eikä hänellä ankaran valvonnan vuoksi ole siihen tilaisuuttakaan. Sitä paitsi epäilyttää hänen omaatuntoaan, kun hän niin useasti on luvannut jäädä maahan; hän on oikeamielinen mies. Hän tietää, ettei ole muuta keinoa kuin väkivalta, mutta heikkoutensa takia uskoo hän mahdottomaksi saada takaisin entistä valtaansa... Lopuksi sanoi hän minulle: 'Olemme nyt kahden kesken ja voimme sentähden puhua peittelemättä. Kukaan ihminen ei ole koskaan ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Tiedän, että minä laiminlöin oikean hetken, se oli 14. p. heinäkuuta 1789. Sillä kertaa olisi minun pitänyt lähteä matkaani, ja minä tahdoinkin lähteä. Mutta mitä oli minun tekeminen, kun yksin veljenikin (Provencen kreivi) pyysi etten lähtisi, ja Broglien marsalkka, jolle sotajoukkojen päällikkyys silloin oli uskottuna, vastasi minulle: 'Niin, voimmehan kyllä vetäytyä takaisin Metziin, mutta mitä sinne tultuamme teemme?' -- Minä en silloin käyttänyt hyväkseni otollista tilaisuutta, ja sen jälkeen ei se ole enää uudistunut. Koko maailma on jättänyt minut pulaan.'"

Ludvig siis kieltäytyi koettamasta uutta pakoyritystä, mutta kehotti sen sijaan Ferseniä saattamaan muille valloille tiedoksi, etteivät nämä hämmästelisi jotakin, minkä hän ehkä olisi pakotettu tekemään.

Samana päivänä puheli Fersen kauan Marie Antoinetten kanssa. Helmikuun 21. päivänä oli hänellä vihdoin jälleen pitkä kohtaus kuninkaan ja kuningattaren kanssa, ja syvästi liikutettuna lähti hän Tuilerioista.

Vaikkei hän ollutkaan onnistunut saada taivutetuksi kuninkaallista paria yrittämään uutta pakoretkeä, niin palasi kreivi kumminkin jokseenkin tyytyväisenä matkaltaan, hän kun suullisten keskustelujen kautta oli tullut tietämään Ludvigin ja Marie Antoinetten todelliset aikeet paremmin kuin kirjeiden kautta oli ollut mahdollista.

Hän tiesi nyt, minkä päämäärän toteuttamista he häneltä toivoivat, eikä tämä päämäärä hänestä tuntunut erittäin kaukaiselta.

Kuningas suostui siihen, että vieraat hallitsijat saisivat toimia, ja nämä näyttivät vihdoinkin päättäneen ryhtyä asioihin käsiksi. Preussin ja Espanjan kuninkaat olivat liittyneet Ruotsin kuninkaaseen. Sveitsin tasavalta liittoutui niin ikään monarkistien kanssa. Venäjän keisarinna näytti samaten olevan halukas esiintymään pontevasti Ranskan vallankumoojia vastaan. Ja jopa keisari Leopoldkin -- "viekas florentinilainen", joksi Fersen kutsui häntä -- jonka hiljaisuus ja maltillinen käytös oli saattanut sisaren epätoivoon, näytti halukkaalta luopumaan korulauseilla liikkumisesta.

"Mitä veli mahtaisi tehdä, jos sisar murhattaisiin?" kysyi kreivi d'Allonville prinssi Condélta eräänä päivänä.

"Kenties hän uskaltaisi käyttää surupukua sisaren kuoltua", vastasi prinssi.

Niin hyvin kysymys kuin vastauskin osottavat, kuinka vähän uskottiin, että Leopold esiintyisi Marie Antoinetten hyväksi.

Itävallan keisari oli tosin läheisempi kuin kukaan muu puuttumaan Ranskan kuningasparin kohtaloihin, eikä ole kiellettävissä, ettei kuninkaallisen perheen ystävillä ollut jonkinlaista syytä moittia häntä ja että hän alinomaa oli narraillut heitä lupaamalla apua, jota ei koskaan tullut.

Mutta tapaukset kasvoivat lopulta rauhaarakastavaa Leopoldia voimakkaammiksi. Ranskalaiset kyllästyivät emigranttien alituiseen meluun ja uhkauksiin rajan toisella puolen.

He tunsivat tarvetta saattaa tuo väsyttävä melu vaikenemaan. Sodanhalu heräsi heissä, ja he alkoivat käyttää uhkaavaa kieltä ulkovaltoja kohtaan.

Leopoldin oli pakko mukautua yleiselle mielipiteelle, ja vaikka hän viimeiseen asti oli toivonut pääsevänsä sekaantumasta sotaan, allekirjoitti hän kumminkin puolustusliiton Preussin kanssa.

Odottamaton isku kuitenkin -- ainakin toistaiseksi -- kukisti maahan niin suurilla vaivoilla aikaansaadun rakennuksen. Maaliskuun 1. päivänä 1792 tempasi Itävallan Leopoldin pois äkillinen, mutta ankara tauti.

Huolimatta siitä katkeruudesta, joka Marie Antoinettessa oli vallinnut veljeä kohtaan hänen haluttomuutensa johdosta suojella hänen etujaan, vaikutti tieto Leopoldin kuolemasta yhtäkaikki hänen mieleensä järkyttävästi. Ensi surunpuuskan yllättäessä hänet, huusi hän, että Ranskan vallankumousmiehet olivat myrkyttäneet keisarin -- otaksuma, joka levisi ja jota uskottiin.

Mutta kuningattarella ei ollut aikaa itkeä. Hänen täytyi ajatella omia asioitaan ja niitä muutoksia, joita tämä kuolemantapaus tuottaisi poliittisella shakkilaudalla.

Leopoldin seuraaja oli neljänkolmatta vuotias, heikko ja kivuloinen nuorukainen.

Tosin selitti hän itsellään olevan samat aikeet kuin hänen isällään, ja tosin kirjoitti suurkansleri, ruhtinas Rosenberg, eräälle naiselle Ranskan hovissa: "Toivoakseni uusi hallitsija täyttää ne sitoumukset, joihin keisarivainaja on suostunut, ja saattaa hallitusistuimen ja kuninkaallisen valta-aseman Ranskassa entiselleen." Mutta iäkäs ruhtinas Kaunitz puhui alinomaa innokkaasti rauhan puolesta.

Marie Antoinettea huoletti se empimys ja epävarmuus, joka häntä kohtasi joka puolelta. Hän lähetti parooni Goguelatin valenimellä Wieniin pyytämään varmaa vastausta hänen veljensä pojalta. "Aikaa ei ole hukattavaksi", lausui hän epätoivoissaan, "sillä vihamiehemme eivät todentotta anna hetkeäkään mennä hukkaan."

Mutta onnettomuus seurasi häntä lakkaamatta, ja kaikki hänen hankkeensa näyttivät menevän myttyyn.

Neljätoista päivää Leopoldin kuoleman jälkeen sattui murhaajan luoti Kustaa III:nteen naamiaistanssiaisissa Tukholmassa.

"Tämä luoti tuottaa iloa jakobiineille Pariisissa", lausui kuoleva kuningas.

Ja riemu vallankumoojain piirissä Ranskassa olikin suuri, heidän saatuaan tietää, että Kustaa maaliskuun 29. päivänä oli kuollut saamastaan haavasta. Riemuhuuto, joka kajahti jakobiinien leiristä, osotti vasta, kuinka suuresti Ruotsin kuningasta oli pelätty.

Ludvig ja Marie Antoinette olivat kauhusta ikäänkuin kivettyneinä saatuaan tiedon hänen kuolemastaan. Kuolemansa edellisenä päivänä oli Kustaa lähettänyt heille ne terveiset, että hän, jättäessään tämän maailman, surulla ajatteli, että hänen kuolemansa mahdollisesti vahingoittaisi heidän etujaan.

Madame de Tourzel, joka oli vastaanottanut surusanoman kruununprinssin huoneessa, syöksyi kuningattaren luo tyrmistys kuvautuneena kasvoissaan.

"Näen ulkomuodostanne, että jo tiedätte uutisen, jonka äskettäin olemme saaneet vastaanottaa", virkkoi kuningatar. "Tämä sanoma ei voi olla koskematta sydämen sisimpään. Mutta meidän täytyy jännittää rohkeuttamme -- ken takaa, eikö meidän kohtalomme tulle sama?"

Oli tosin syytä luulla, että Ranskan kuninkaalliseen pariin mieltyneen hallitsijan kuolema haitallisesti vaikuttaisi muitten hallitsijain päätökseen, mikäli se koski tämän onnettoman kuningasparin aseman tukemista; mutta toiselta puolen on niinikään syytä otaksua, ettei ruotsalaisilla sotamiehillä, joihin niin suuresti luotettiin, ollut erikoista halua lähteä sotaan vierasta kansaa vastaan, joka ei koskaan ollut tehnyt heille mitään pahaa.

Ludvig ja Marie Antoinette luulivat Kustaa III:nnessa kadottaneensa voimallisimman tukensa. Mutta hänen ajatuksensa saatettiin täytäntöön hänen myötävaikutuksettaan. Sota, jota hän niin kauan oli pyytänyt saada aikaan, puhkesi itsestään.

* * * * *

Kuninkaallisen parin asema kävi päivä päivältä tukalammaksi, ja pariisilaisten käytös Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan yltyi päivästä päivään yhä uhkaavammaksi.