Part 24

Kreivi Fersen tapasi hänet täällä, syvästi alakuloisena suunnitelman raukeamisesta, mutta edelleen yhtä innokkaasti harrastavana vankien vapauttamista. Hän ei havitellut sen vähempää kuin asettua Ranskaa vastaan tehtävän suuremmoisen ristiretken etupäähän. Kirjeessään kesäkuun 30. p:ltä vakuutti hän olevansa Ludvigille ja Marie Antoinettelle alati yhtä lämpimästi myötätuntoinen ja puhui siitä avusta, jota hän oli aikeissa heille hankkia. Hän vakuutti heille edelleen, että Europan hallitsijat olivat valmiit liittymään häneen ja sitä varten kehotti hän kuningasta, ettei hän sallisi arvoaan loukattavan.

Ylpeänä siitä tehtävästä, jonka suorittamiseen hän luuli olevansa määrätty, piti kuningas Kustaa huomionsa herkeämättä kiinnitettynä Ranskaan.

Hän neuvoi kuningas Ludvigia seuraamaan Henrik IV:nnen tai Kaarle VII:nnen esimerkkiä eikä huolehtimaan muusta kuin menetetyn kuningaskuntansa takaisin valloittamisesta.

Antamalla tämän neuvon osotti Ruotsin kuningas paremmin tuntevansa luonteeltaan Ranskan kansan kuin Ludvig XVI:nnen.

Lisätäkseen kuninkaalle lähettämäinsä kirjeitten tehoa, oli hän kyllin viisas kääntyäkseen samalla kertaa kuningattarenkin puoleen.

"Teidän tilanne on hirveä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle; "täytyy ryhtyä väkivaltaisiin keinoihin teidän pelastamiseksenne siitä. Miten suuri lieneekin se vaara, jolle antaudutte alttiiksi, täytyy sen ainakin olla pienempi sitä vaaraa, joka uhkaa, jos kohtalonne jätetään tapausten ohjattavaksi ja sallitaan toisten niittää kuningasvallan pelastamisen kunnia. Mutta minä unohdan, että on tarpeetonta puhua vaaroista, tarpeetonta koettaa pienennellä niitä sen ruhtinattaren silmissä, joka lokakuun 6. p:nä pelkäämätönnä seisoi raivoisan, villiintyneen kansan edessä ja joka sittemmin -- käyttääkseni tunnettua lausepartta -- on kasvanut vaarojen keskellä."

Suuremmalla innolla kuin viisaudella koetti Kustaa saada aikaan ruhtinasliittoa, jonka asiana olisi ollut lähettää sotajoukkoja Ranskaan ja pelastaa kuningas.

Heinäkuun 9. p:nä kirjoitti hän Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle, heinäkuun 16. p:nä Espanjan kuninkaalle, tehden selvää tuumistaan ja pyytäen kannatusta.

Hänen suunnitelmansa mukaan tuli 30,000 itävaltalaisen sotamiehen marssia Ranskaan Flanderin kautta; 12,000 sveitsiläisen tuli vallata Franche-Compté ja 20,000 espanjalaisen kulkea Pyreneitten poikki.

Lisäksi toivoi hän saatavan apua Saksasta ja Hannoverista sekä Englannin pysyvän puolueettomana.

Itse asettuisi kuningas Kustaa 16,000 ruotsalaisen etupäähän, ja hän kehotti keisarinna Katarinaa lähettämään 6-8,000 venäläistä hänen avukseen; Venäjän ja Ruotsin laivastojen tuli yhdessä viedä nämä sotajoukot Ranskan rannikolle, jossa niiden tuli nousta maihin Ostenden luona. Maasta pois muuttaneet tietysti liittyisivät vierasmaalaisiin sotajoukkoihin, ja niin pian kuin maasta siirtyneet ruhtinaat jälleen astuisivat jalallaan Ranskan maalle, kokoontuisivat -- Kustaan mielipiteen mukaan -- maan paraimmat ja ylhäisimmät miehet heidän ympärilleen.

Kustaa III ja Fersen sopivat siitä, että jälkimäinen heistä lähtisi Wieniin taivuttaakseen Marie Antoinetten veljeä yhdessä Ruotsin kuninkaan kanssa tarmokkaasti ryhtymään asiaan käsiksi sisarensa ja lankonsa hyväksi.

Leopold vastaanotti hänet varsin sydämellisesti ja vakuutteli laajasti olevansa myötätuntoinen Ranskan kuningasperhettä kohtaan ja hellivänsä onnetonta sisartaan. Mutta Fersen huomasi ennen pitkää, ettei keisarin kauniitten sanojen takana ollut paljoakaan halua toimintaan.

Mutta joskaan Leopold ei täyttänyt kaikkea sitä, mitä Marie Antoinette puoluelaisineen oli häneltä toivonut, täytyy kuitenkin oikeuden mukaisesti myöntää, että hän suurella mielenkiinnolla seurasi tapahtumia Ranskassa ja osotti vilpitöntä halua olla sisarelleen ja langolleen hyödyksi.

Heinäkuun 6. p:nä toimitti hän Paduasta kehotuksen useille Europan hoveille, että nämä liittyisivät yhteen pelastaakseen Ranskan kuninkaan. Mutta hän kieltäytyi nimenomaan antamasta apuaan vastavallankumouksen toimeenpanoon. Leopold suositteli sovittelupolitiikkaa; hän toivoi saatavan rakennetuksi sovinnon uuden hallitusmuodon pohjalla, eikä siirtolaispuolueen kevytmielisyys ja kokemattomuus ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

Tieto siitä, että kuningas ja hänen perheensä olivat paenneet Pariisista, oli herättänyt hurjaa riemua osassa siirtolaisia. Oli varusteltu juhlia, joita oli määrä viettää niin pian kuin saataisiin tietää, että Ludvig onnellisesti oli päässyt rajan yli.

Suuresti kuitenkin erehtyy, jos luulee kaikkien maasta siirtyneiden toivoneen, että onnenpyörä käännähtäisi Ludvigin ja Marie Antoinetten eduksi. Suuret tapahtumat, joita sattui joka päivä, kasvavat vaarat, jotka uhkasivat vanhojen säätyjen hajottamisella, eivät suinkaan tehneet taistelua kuningasvallan puolesta yksimieliseksi.

Suuri osa maasta siirtyneitä oli kauan ollut tyytymätön kuninkaaseen. "Maastamuutto kasvaa", kirjoitti Marie Antoinette veljelleen Leopoldille, "ja se on suuri onnettomuus. Aateli syöksee meidät turmioon, ja jättää meidät vaaroille alttiiksi. -- Meidän on pakko pelastaa itsemme heidän avuttaan."

Siinä pienessä hovissa, jossa Artoisin kreivi piti valtikkaa ja joka ensin kokoontui Turinissa sekä sittemmin Koblenzissa, oli monen mielestä kuningasvallan todellinen voima kätkettynä.

Koblenz oli siihen aikaan kuin jokin Saksan Pariisi, ja Artoisin kreiviä olivat maasta siirtyjät jo ammoin tottuneet pitämään kuningasvallan edustajana. Ja niiden joukossa, jotka ympäröivät häntä, oli paljon sellaisia, jotka suinkaan eivät salanneet, että he tunnustivat oikeaksi hallitsijakseen Artoisin kreivin eikä kuningasta Pariisissa. Heille se ei siis voinut läheskään olla mikään pettymys, kun he saivat tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta, vaan iloitsivat he päinvastoin siitä, koska se soi heille suurempaa vapautta harjoittaa peliään. Vieläpä heiltä siinä määrin puuttui hienotuntoisuutta, että he päästivät ilonsa äänekkäällä tavalla ilmi.

Provencen kreivi oli puolisoineen lähtenyt Pariisista samana päivänä, jona kuningasperhe oli paennut toiselle suunnalle.

Hän oli toistaiseksi pannut Koblenzin matkansa määräksi, ja kun hänellä oli parempi onni kuin veljellään, onnistui hänen myös liittyä Artoisin kreiviin.

Hän oli paljoa tyytyväisempi omasta pelastumisestaan kuin pahoillaan Ludvigin vastoinkäymisen johdosta.

Fersen esitti hänelle yhteistoiminnan suunnitelman kuninkaan pelastamiseksi. Prinssi kuunteli tyvenesti mitä kreivillä oli sanottavaa hänelle, mutta antoi vältteleviä vastauksia eikä millään tavalla ilmaissut omia toiveitaan ja hankkeitaan.

"Siitä saat olla varma, että itsetyinen kunnianhimo on hänen sydämessään paljoa väkevämpi kuin rakkaus hänen veljeensä ja erittäinkin minuun", kirjoitti Marie Antoinette heinäkuun alussa prinsessa Lamballelle. "Hän on koko elinikänsä surrut sitä, ettei hän ole syntynyt hallitsijaksi, ja tämä hänen intonsa korkeimman vallan tavoittelemiseen on hänessä kasvanut meidän taistellessamme onnettomuutta vastaan, joka antaa hänelle tilaisuuden tunkeutua etualalle."

Artoisin kreivi vastaanotti Fersenin rajun intohimoisella tavalla. Hän puhui kapinoitsijain kukistamisesta ja vastusti jyrkästi kaikkia sovinnonhieromisyrityksiä.

Fersen kuvaa häntä seuraavin sanoin:

"Artois juttelee lakkaamatta, ei koskaan kuuntele mitä toiset sanovat, puhuu vain väkivallasta eikä laisinkaan sovinnon hieromisesta sekä näyttää kaikissa suhteissa olevan varma asiastaan."

Marie Antoinetten ystävä näki Koblenzissa kylliksi useita todistuksia uskottomuudesta kuningasta ja kuningatarta vastaan, ja täällä kohtasi hän myös Polignac-perheen, joka ensi turvapaikastaan -- Italiasta -- oli tullut Saksaan liittyäkseen Artoisin kreiviin.

Ferseniä harmitti herttuatar Polignacin välinpitämättömyys kuninkaallisen ystävänsä vaiheista.

"Madame Polignac", luetaan hänen päiväkirjastaan, "ei välittänyt edes osottaa kiitollisuuden varjoakaan kuningatarta kohtaan. Hän itki nähdessään minut, mutta hänen mielenliikutuksensa oli hyvin ohimenevää laatua. Hän puhui enemmän itsestään ja omista asioistaan kuin onnettomasta ystävättärestään. Eivätkä hänen puheensa olleet kaikittain kuninkaallista perhettä imartelevia."

Panettelu ei säästänyt uskollista Ferseniä. Ruotsin sekä Espanjan lähettiläät samoin kuin useat muut soimasivat häntä kunnianhimoisuudesta.

"Siinä ollaan oikeassa, että minä olin kyllin kunnianhimoinen tahtoakseni palvella teitä, ja minä suren elinikäni sitä, ettei minun onnistunut saavuttaa tarkoitusperääni", kirjoitti hän tämän johdosta Marie Antoinettelle. "Tahdoin maksaa teille osan sitä velkaa, johon minulla on ollut ilo joutua, ja minä tahdoin näyttää, että itsekkäistä tarkoituksista vapaana saattaa olla kiintynyt sellaiseen ihmiseen kuin te olette. Käytökseni olisi muuten pitänyt osottaa näille ihmisille, että tämä oli ainoa kunnianhimoni, ja että kunnia tulla tuntemaan teidät, madame, oli rakkahin palkintoni."

15.

Prinsessa Lamballe ja hänen diplomaattinen tehtävänsä. -- Kirjeitä kuningattarelta ja prinsessalta.

Sen sijaan että herttuatar Polignac vain ajatteli omaa itseänsä ja omaisuutensa varmaan talteen saattamista, jatkoi jalo ja lempeä prinsessa Lamballe yhä alttiiksiantavaa toimintaansa kuningattarensa hyväksi.

Hän oli yksi niitä harvoja, joille kuningaspari ennakolta oli antanut tiedon aiotusta paostaan.

Jotta ei mitään epäluuloja syntyisi, olivat Marie Antoinette ja prinsessa keskenään sopineet, että jälkimäinen lähtisi Aumaleen, jossa hänen appensa oli muutamia aikoja oleskellut heikontuneen terveytensä takia.

Prinsessan ollessa poissa voitiin vielä vähemmin epäillä matkavarustusten olevan hankkeissa. Niin pian kuin pako oli suoritettu, tuli Marie Antoinetten antaa ystävättärelleen tieto siitä, jotta tämäkin pikaisesti voisi lähteä pois maasta ja vieraalla alueella jälleen yhtyä kuninkaaseen ja kuningattareen.

Odotetun sanoman sai prinsessa vastaanottaa Aumalessa kesäkuun 21. päivän iltana. Hän matkusti heti Boulogneen ja astui siellä Englantiin menevään laivaan.

Laiva nosti ankkurin, ja samassa kun alus lähti merta kyntämään, ilmoittivat kaupungista ammutut kanuunanlaukaukset, että kuninkaan pako oli tullut tunnetuksi.

Vastuksia kokematta pääsi prinsessa Englantiin; vielä ei hän tiennyt, että kuninkaallisten pako oli tullut estetyksi Varennesissa.

Prinsessan saatua tämän masentavan tiedon, oli hänen ensi ajatuksensa palata Ranskaan. Hovista lähetetyissä kirjeissä kehotettiin häntä kumminkin jäämään sinne missä oli, sillä otaksuttiin, että hän nykyisin voisi olla kuningattarelle suuremmaksi hyödyksi Englannissa.

Toivottiin, että tämän maan mahtava ministeri, Pitt, suostuisi tukemaan horjuvaa Ranskan monarkiaa; ja Marie Antoinette kehotti prinsessa Lamballea vaikuttamaan tässä suhteessa Englannin kuningashuoneeseen.

Mutta hänen ponnistuksensa jäivät tuloksia vaille. Seuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä sisarelleen Marie Christinelle osottaa tämän varmaksi:

"Onpa hetkiä, jolloin minun tekee mieleni lähettää rakas Lamballeni Leopoldin luo. Voisihan hän ennakolta puhua sinun kanssasi, saadakseen tietää, miten hänen on meneteltävä hovissa. -- Salaisesti ja minua auttaakseen on hän lähtenyt vaivaloiselle matkalle Englantiin. Kuningatar ja hänen tyttärensä vastaanottivat hänet sangen suosiollisesti, mutta kuningas on pimitetty. Hallitsijana maassa on ministeri, ja tämä on selvin sanoin tehnyt prinsessalle ymmärrettäväksi, että me olemme itse syypäät onnettomuuksiimme."

Ranskasta saapui prinsessalle uutisia toinen toistaan masentavampia, ja Englannissa sammuivat kaikki toiveet. Pariisin levottomuuksien kaiku kuului Lontooseen saakka ja toi joka päivä uusia tietoja hänen rakasta kuningatartaan uhkaavasta vaarasta.

Hänen tehtävänsä vieraassa maassa oli pian suoritettu. Kirjeessä toisensa jälkeen pyysi hän lupaa saada palata Ranskaan. Turhaan rukoili Marie Antoinette, ettei hän vielä kerran syöksyisi tiikerin kitaan. Mitä suurempi vaara oli, sitä suurempaa mielihyvää ja iloa tuotti hänelle sen uhmaaminen.

Ystävättäret esittivät mitä erilaisimpia syitä, toinen saadakseen luvan palata Ranskaan ja toinen saadakseen paluun ehkäistyksi. "Se oli", lausuu Lescure, "jaloa ja mieltäliikuttavaa hellyyden kilvoittelua uhrin tarjoojan ja uhrista kieltäytyjän välillä."

Marie Antoinetten kirjeet prinsessalle 1791 vuoden jälkipuoliskolla tuovat ilmi kuningattaren tunteet; ne osottavat hänen mitä hartaimmasti halunneen nähdä ystävätärtä luonaan samalla kun hän pelkäsi kutsua häntä kotiin.

"Rakas Lamballeni", kirjoitti kuningatar syyskuun alussa, "et voi aavistaa millaisessa mielentilassa olen ollut sinun lähdettyäsi. Elämän perustus on rauha, ja minusta on kovin tuskallista, kun täytyy olla tätä ehtoa vailla. Viimekuluneina päivinä on kansa ollut niin kiihtynyt hallitusmuodon takia, ettei tiedä mitä voi olla odotettavissa. Tapahtuu niin paljon kauheata meidän ympärillämme... Olemme kuitenkin tehneet jotakin hyvää. Oi jospa kansa tietäisi sen! Tule takaisin, rakas sydämeni, tarvitsen niin hyvin sinun ystävyyttäsi! Elisabeth tulee juuri nyt sisään ja pyytää saada liittää tähän muutamia rivejä. Hyvästi, hyvästi! Syleilen sinua koko sielustani.

Marie Antoinette."

Tämän kirjeen reunaan on Ludvig XVI:nnen sisar kirjoittanut:

"Kuningatar sallii minun lausua, kuinka suuresti rakastan teitä. Hän ei ikävöi teitä hartaammin kuin minä.

Elisabeth Marie."

Myöhemmin samana kuukautena kirjoitti Marie Antoinette:

"Kuningas on lähettänyt minulle tämän kirjeen, jotta minä jatkaisin sitä. Hän on nyt jälleen voimistunut, saaden siitä kiittää vahvaa terveyttään. Tyyneys, jolla hän kantaa tapahtumat, näyttää olevan kaitselmuksen hänelle suoma, ja hyvänlaatuinen Elisabeth on niin liikutettu siitä, kuin olisi se taivaasta lähtenyt mielijohde. Siitä pahoinvoinnista, joka kuningasta on vaivannut, on kansalla tuskin ollut tietoakaan. -- -- -- Minä en kiinnitä toivoani mihinkään turhiin, rakas Lamballeni; odotan kaikkea Jumalalta. Luota hellään ystävyyteeni, ja jos tahdot antaa minulle todisteen omasta ystävyydestäsi, niin hoida terveyttäsi äläkä tule takaisin, ennenkuin olet täysin toipunut.

Hyvästi! Syleilen sinua!

Marie Antoinette."

Prinsessa Elisabeth on tähän lisännyt:

"Ette koskaan, madame, löydä vilpittömämpää ja hellempää ystävätärtä kuin on

Elisabeth Marie."

"Älä palaa tänne", luetaan eräässä kuningattaren myöhemmässä kirjeessä. "Asiain nykyisellä kannalla ollen täytyy sinun vuodattaa kyyneliä tähtemme.

"Kuinka sinä olet hyvä, ja mikä totinen ystävä sinä olet! Minä pyydän vakuuttaa sinua, että minä tunnen sen, ja ystävyyteni kautta kiellän sinua palaamasta tänne.

"Odota, jotta saat nähdä mitä tuloksia hallitusmuodon vahvistamisesta on. Hyvästi, rakas Lamballeni. Ole vakuutettu siitä, että hellä ystävyyteni ei lopu ennen kuin kuoltuani."

Mutta prinsessan sydän puhui valtavammin kuin kuningattaren järkisyyt; hän ei sietänyt enää lopulta nähdä miten vaarat, jotka ympäröivät kuningasperhettä, joka päivä kasvamistaan kasvoivat. Huolimatta ystävättären monista varoituksista palasi hän Ranskaan.

Herttua Penthièvre makasi Vernonissa sairaana; prinsessa lähti ensin sinne hoitamaan häntä. Kirjallisesti ilmoitti hän sitten Marie Antoinettelle paluustaan, ja Ranskaan saavuttuaan sai hän heti vastaanottaa seuraavan kirjeen:

"Ei, rakas Lamballeni, sinä et saa palata tänne. Siinä tilassa kuin Penthièvren herttua nykyään on, kaivattaisiin sinua liian paljon Vernonissa. Kuinka hyvä ja vilpitön ystävätär sinä olet! Usko minua, ettei kukaan voi olla siitä elävämmin vakuutettu kuin minä. Mutta täytyy myöskin ajatella itseänsä, ja ystävyyteni nimessä kiellän sinua palaamasta Pariisiin. Odota, että saat nähdä mitä seurauksia hallitusmuodon hyväksymisestä on. Kirjoita usein minulle ja sano monsieur de Penthièvrelle, että kuningas ja minä levottomina odotamme tietoja hänen voinnistaan. Hyvästi, rakas Lamballe, ole varma siitä, ettei ystävyyteni sinua kohtaan koskaan lopu. Tuhannet terveiset.

Marie Antoinette."

351

Lokakuun 14. p:nä oli prinsessa saapunut Vernoniin; 18. päivänä samaa kuuta lähti hän Pariisiin.

"Miniäni uskollisuus kuningatarta kohtaan on suuresti kiitettävä", lausui herttua vanhus. "Hän tekee suuren uhrauksen palaamalla nykyään kuningattaren luo. Vapisen ajatellessani, että hänestä mahdollisesti tulee ystävyytensä marttyyri."

Eikä prinsessa itsekään tuntenut rauhaa povessaan. Ennen lähtöään laati hän testamenttinsa, jossa kuningattarelle oli omistettu seuraavat sanat:

"Minä pyydän kuningatarta viimeisenä armonsa osotuksena vastaanottamaan herätyskelloni, joka sitte hänen mieleensä palauttaa niitä hetkiä, jotka olemme viettäneet yhdessä. Minä pyydän häntä vastaanottamaan sen kiitollisuuden merkiksi henkilön puolelta, jota hän on kunnioittanut ystävättären nimellä -- kalliilla nimellä, joka on ollut elämäni onnena ja jota en koskaan ole käyttänyt muutoin kuin osottaakseni hellyyttäni ja tunteitani häntä kohtaan, jota aina olen rakastanut ja rakastan viimeiseen hengenvetooni saakka."

"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne kernaasti haluaa pitää minut luonaan", virkkoi prinsessa, kun hän jälleen astui Tuilerioihin.

Kuningatar tyytyi tähän tuskallisella kiitollisuudella. Hänelle, kaikkien moittimalle, hylkäämälle ja syyttämälle kuningattarelle, jota jokaisen olisi tullut sääliä, joskaan ei olisi voinut häntä auttaa, oli suurena lohdutuksena se, että hänellä oli läheisyydessään ystävä, joka oli niin omaa voittoa pyytämätön, niin hellä ja niin rohkea kuin prinsessa Lamballe.

Prinsessa Lamballe asettui jälleen Flora-paviljonkiin asumaan. Hän auttoi kuningasparia neuvoilla ja työllä, ja kirjoitti muun muassa kuninkaan kehotuksesta lukuisille maasta siirtyneille aatelisperheille, taivuttaakseen heidät palaamaan kotimaahan.

Vallankumouksen myrskyt riehuivat edelleen Ranskassa, ja prinsessan sukulaisissa ja ystävissä heräsi aavistus sen hirveän kohtalon mahdollisuudesta, joka oli hänelle varattu. Kuningas, kuningatar, Penthièvren herttua, prinsessa Elisabeth, Orléansin herttuatar ynnä monet muut kehottivat mitä vakavimmin häntä poistumaan vaarallisesta pääkaupungista. Paavikin ryhtyi tarmokkaihin toimenpiteihin taivuttaakseen hänet tulemaan Roomaan.

Mutta prinsessalla oli sama vastaus varalla kaikille:

"Minun ei ole mistään soimaaminen itseäni. Jos pyhän velvollisuuden täyttäminen, jos horjumaton uskollisuuteni kuningastani ja kuningatartani kohtaan, jotka samalla ovat sukulaisiani ja ystäviäni, jos rakkaus, jolla hellin appeani ja Ranskanmaata, ovat rikoksia, niin tunnustan itseni syylliseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Pidän itseäni onnellisena, jos saan kuolla niin ihanan asian puolesta."

Penthièvren herttua, joka oli mitä suurimmassa määrässä levoton miniänsä puolesta, sai Sardinian kuninkaan -- prinsessan suvun päämiehen -- taivutetuksi käyttämään vaikutusvaltaansa ja käskemään prinsessaa pakenemaan niitä vaaroja, jotka ympäröivät häntä; hän tahtoi että prinsessa olisi palannut Italiaan, hänen oikeaan isänmaahansa. Mutta turhaa kaikki.

"Sire, korkea sukulaiseni!" kirjoitti prinsessa vastaukseksi hänen kirjeisiinsä. "Minä en muista, että kukaan Savoijin suvun mainioista esi-isistä olisi häväissyt nimeään ja himmentänyt ylevää mainettaan pelkurimaisella teolla. Minä tekisin sen -- ja olisin siinä tapauksessa suvun ensimäinen -- jos näinä kauheina aikoina hylkäisin Ranskan hovin. Voiko teidän majesteettinne antaa anteeksi, että rohkenen tehdä teidän tahtoanne vastaan? Heimous samoin kuin valtioviisaus vaativat yhtä suuressa määrin, että yhdistämme ponnistuksemme kuninkaan ja kuningattaren ja kaikkien Ranskan kuninkaallisen perheen jäsenten puolustamiseksi. Minun on mahdoton peruuttaa päätöstäni, nimittäin sitä, etten luovu kuninkaallisesta perheestä, semminkään nyt, kun kaikki sen entiset palvelijat minua lukuunottamatta ovat hyljänneet sen. Onnellisemmissa oloissa voi teidän majesteettinne luottaa tottelevaisuuteeni, mutta näinä aikoina, jolloin Ranskan hovi on katkerimpien vihollistensa vainoomisille alttiina, pyydän nöyrimmästi oikeutta saada totella ainoastaan omantuntoni ääntä. Marie Antoinetten hallituksen loistavimmalla ajalla tulin minä hänen kuninkaallisesta suosiostaan ja armostaan osalliseksi. Jos hylkäisin hänet hänen onnettomuutensa hetkinä, olisi se samaa kuin uskottomuuden leiman lyöminen sekä omaan että kuuluisan sukuni maineeseen. Sitä minä pelkään, Sire, ja minä pelkään sitä enemmän kuin kaikkia mahdollisia kärsimyksiä."

16.

Kuningas vahvistaa uuden hallitusmuodon. -- Juhlia. -- Kuningatar käy viimeisen kerran teatterissa. -- Viimeinen mahdollisuus sovinnon solmimiseen kuningasparin ja Orléansin herttuan välillä.

Ludvig XVI oli nyt enää oman itsensä varjo. Hän ei ollut enää kuningas, tuskin enää mieskään. Pitkälliset vastoinkäymiset olivat tyyten kuluttaneet hänen voimansa. Aamusta iltaan istui hän tuijottaen eteensä, katse jäykkänä ja tylsänä. Ruumiiltaan runneltuna ja henkisesti murtuneena kun oli, saattoi hän olla viikkokausia puhumatta sanaakaan.

Mielenkarvaudekseen ja häpeäkseen täytyi Marie Antoinetten katsella puolisonsa toimettomuutta ja nöyrtymystä. Kuninkaalta puuttui voimaa saattaa päätöksiä täytäntöön, ja hän antautui kokonaan paljoa tarmokkaammin puolisonsa johdettavaksi.

Se aika oli kauan sitten mennyt, jolloin Marie Antoinette pani huolta miellyttämiseen, loistoon ja kauniisiin vaatteihin. Ei hänessä enää tuntenut peilisalien sankaritarta, Trianon kruunattua paimenetarta, sirouden, huvien, muodin kuningatarta.

Tuhansien juonien ympäröimänä, yhtä paljon siirtolaisten kuin jakobiinien vihaamana, näki hän ympärillään vain surua ja vainoa. Kohtalo oli noussut häntä vastaan niin hellittämättömän katkerana, että hänen sydämensä oli väsynyt kaikkeen, yksin toivomaankin.

Mutta siitä huolimatta koetti hän vielä salata kyyneliään ja haki keinoja millä suoriutua hädästä. Kuni innokas vakooja seisoi hän sillä vaarallisella paikalla, johon rakkaus puolisoon ja lapsiin piti hänet kytkettynä.

Paimensauva oli vaihdettu kynään, ja vakavat poliittiset neuvottelemiset olivat seuranneet maalaisaskareita Trianossa. Mutta eloisa esitystapa, joka onnellisempina päivinä oli tehnyt hänen kirjeensä miellyttäviksi, oli muuttunut synkäksi ja raskaaksi hänen jouduttuaan seisomaan vaaran kanssa kasvoista kasvoihin.

Marie Antoinette oli perinyt äitinsä rohkeuden, mutta ei hänen lahjakkaisuuttaan; sitä paitsi ei hänen kasvatuksensa ollut vähimmälläkään tavalla valmistanut häntä valtiollista taistelua varten. Tästä seurasi niinikään, että hän usein erehtyi keinoista ja menettelytavoista. Hän piti yhtaikaa kiinni kahdesta, keskenään toisiaan vastaan kamppailevasta asiasta: kuninkuudesta, joka oli joutunut vaaraan, ja maasta, jota uhkasi turmio. Hän ei käsittänyt -- tahi ei ainakaan sitä itselleen tunnustanut -- että toisen pelastamiseksi oli välttämätöntä uhrata toinen.

Barnaven neuvosta kirjoitti hän (heinäkuun 30. p:nä 1791) keisari Leopoldille kirjeen, jossa esitti eduskunnallisen monarkkian välttämättömyyden, tunnusti yksinvaltiuteen palaamisen mahdollisuuden ja osotti veljelleen, mitenkä vaarallinen sellainen vieraan vallan sekaantuminen olisi, joka loukkaisi Ranskan kansan tunteita ja vain toisi onnettomuutta mukanaan.

Sitten kun Marie Antoinette oli tehnyt Barnaven osalliseksi luottamuksestaan, luuli hän huomaavansa jonkunlaista mahdollisuutta siihen, että eri puolueet jälleen voisivat lähentyä toisiaan.

Tuntuu hyvin uskottavalta, että pikemmin nainen kuin kuningatar valtasi Barnaven ja saattoi hänen panemaan oman turvallisuutensa alttiiksi palvellakseen hovia. Mutta millaiset hänen tunteensa lienevätkin olleet, oli hän rehellinen neuvoissaan ja vilpitön siinä avussaan, jota antoi Marie Antoinettelle.

Tärkeitä tapahtumia sattui tällä välin. Uusi hallitusmuoto saatiin valmiiksi, ja kansalliskokous esitti sen kuninkaalle. Jotta kuninkaalla olisi tilaisuus tyystin tutkia sitä, suotiin hänelle näennäisesti jonkun verran enemmän vapautta kuin ennen.