Part 23
"Täällä ei ollut jälkeäkään hovin seurasäännöistä, vaan sen sijaan vallitsi kodikkuus ja tuttavallisuus. Kuningatar kutsui prinsessa Elisabethia 'pikku sisarekseen'. Prinsessa Elisabeth vastasi samaan tapaan ja kutsui kuningasta 'veljekseen'. Kuningatar tanssitti prinssiä polvellaan. Huolimatta siitä, että pikku prinsessa oli hyvin ujo, leikki hänkin veljensä keralla. Kuningas katseli kaikkea jokseenkin tyytyväisen näköisenä, joskaan se ei näyttänyt häntä erikoisesti huvittavan."
Pétion oli kuullut puhuttavan prinsessa Elisabethin jumalisuudesta, mutta siitä huolimatta kääntyi hän kerta toisensa jälkeen prinsessan puoleen kevytmielisillä puheillaan.
Prinsessa teeskenteli aluksi, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt häntä, mutta kun komisarius alkoi herjata Jumalaa, vastasi prinsessa hänelle varsin pontevasti, ja heidän välillään sukeusi vilkas sananvaihto uskonnosta.
Vesikarahvi ja juomalasi olivat prinsessa Elisabethin vieressä. Pétionia janotti, ja noudattamatta edes vertaisten kesken tavallista kohteliaisuutta, pyysi hän käskevään tapaan prinsessaa antamaan hänelle lasin ja antoi hänen kaataa vettä lasiin, lausumatta siitä edes kiitostakaan hänelle.
Kuningatar tarjosi molemmille komisariuksille linnunpaistia, hedelmiä ja muita virvokkeita, joita oli mukana matkassa.
"Madame", sanoi Barnave, "siinä on jo kyllin, että vaivaamme teidän majesteettianne läsnäolollamme, teidän vielä huolehtimattanne ruumiillisista tarpeistamme."
Pétion oli vähemmän hienotuntoinen; hän söi kaikkea mitä kuningatar hänelle tarjosi, ja heittäessään kuoria ja linnunluita ulos ikkunasta, käyttäytyi hän niin kömpelösti, että ne hipaisivat kuninkaan poskea.
Kruununprinssin vilkkaus suututti häntä; hän tempasi poikaa hiuksista, niin että tämä pillahti itkemään.
"Antakaa tänne poikani", sanoi Marie Antoinette; "hän ei ole tottunut semmoiseen kohteluun."
Barnaven mieltymys kuninkaallisiin lisääntyi, mitä paremmin hän oppi tuntemaan heidät; varsinkin alkoi hän tuntea harrasta kunnioitusta Marie Antoinettea kohtaan.
Muuan pappi, joka oli lähestynyt vaunuja ja jonka kasvot olivat ilmaisseet arvonantoa vankeja kohtaan, joutui roistojoukon vihan esineeksi ja olisi tullut kuninkaallisten näkyvissä murhatuksi, ellei Barnave olisi kumartunut ulos vaununikkunasta ja huutanut:
"Ranskalaiset! Urhea kansa! Tahdotteko tulla salamurhaajiksi?"
Hänen puhuessaan kansalle piteli Elisabeth häntä takinliepeestä, peljäten hänen putoavan vaunuista.
Sekä prinsessa että kuningatar, vieläpä kuningaskin olivat ylen kiitollisia hänen käytöksensä johdosta ja tunsivat tästä hetkestä saakka salaista kunnioitusta häntä kohtaan. He olivat kuulleet puhuttavan hänestä ankarana vastustajana ja tapasivat hänessä kunnioittavan suojelijan. Marie Antoinette antautui keskusteluun hänen kanssaan, kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan ja oppi pitämään häntä arvossa.
Erään toisen tapauksen kautta tuli Barnave kohoomaan vielä enemmän kuningattaren suosiossa.
Kuskilaudalla istuvat kolme henkivartijaa olivat roskaväen alituisille solvauksille alttiina. Syljeksittiin heidän kasvoihinsa, koetettiin survaista heidät alas istuimiltaan ja häväistiin heitä jos jollakin tavalla.
Kuningatar pelkäsi heidän henkeään, ja vielä kerran asettui Barnave väliin suojellakseen heitä.
Kesäkuun 24. päivän iltana laskeutuivat matkustajat vaunuista käydäkseen Meauxin arkkipiispan luona vieraissa.
Barnave seurasi kuningatarta prelaatin puistoon, ja täällä sopi heidän häiriintymättä jatkaa vaunuissa alottamaansa puhelua.
Kaupungin kadut olivat autiot ja hiljaiset. Oli ihana, tähtikirkas ilta. Kuu samoili kirkkaana ja täyteläisenä äärettömässä avaruudessa.
Vallan toisellaisissa olosuhteissa oli kuningattarella ollut ennen mainittu yhtymyksensä Mirabeaun kanssa.
Barnave ei neuvoillaan hyödyttäisi häntä enempää kuin kreivillinen kansanjoukon johtajakaan. Barnave ei ollut niin mahtava kuin Mirabeau, ja myrskyssä, joka nykyään raivosi maassa, ei hän ollut oikea mies pelastamaan monarkkiaa perikadosta.
Hän ei imarrellut kuningatarta, hän ainoastaan varoitti häntä. Hän puhui lempeästi ja vakuuttavasti ja pyysi kuningatarta heittämään kaksikielisyyden ja kaikki sivuajatukset sikseen, liittymään perustuslaillisiin ja kannattamaan vapauden asiaa.
Kuningatar kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan.
"Voi, miten saatan enää voittaa takaisin kansan rakkauden ja luottamuksen?" sanoi hän. "Kaikki näyttää yhtyneen liittoon riistääkseen minulta ne."
"Madame", vastasi Barnave, "minä, joka olen vain tavallinen maaseutukaupungin porvari, olen halvasta arvostani päässyt kohoamaan ja voittanut kansan luottamuksen. Kuinka helppoa sen siis pitänee olla teille!"
"Saattaa näyttää siltä", lausui Marie Antoinette huoaten. "Mutta yksi asia on varma -- meitä on petetty Ranskan yleisen mielipiteen suhteen."
Toivo pelastaa kuningatar elähdytti tästä hetkestä saakka Barnavea samaten kuin ennen Mirabeauta. Tyyneys, jota Marie Antoinette oli osottanut onnettomuudessaan, hankki hänelle tämän myöhäisen voiton innokkaasta vastustajastaan.
Erotessaan kuningattaresta teki Barnave itselleen sen lupauksen, että hän vapauden ystävänäkin pysyisi uskollisena kuningashuoneelleen.
"Olen täysin vakuutettu siitä, että minun on verelläni maksaminen se sääli, jota tunnen teidän majesteettianne kohtaan, ja ne palvelukset, joita en voi olla teille tekemättä", lausui hän Marie Antoinettelle. "Mutta minä en pyydä mitään muuta palkkiota kuin saada suudella teidän majesteettinne kättä."
Tämä kohtaaminen Meauxissa tuli alkukohdaksi useille samallaisille yhtymyksille kuningattaren ja Barnaven välillä Tuilerioissa, ja tämän muisto oli lohdutuksena Barnavelle hänen seisoessaan mestauslavalla.
Kansan käytös ei juuri voinut tulla vihamielisemmäksi, mutta sen kiukkuisen mielenlaadun ilmaukset tulivat yhä lukuisemmiksi, mitä lähemmäksi tultiin Pariisia.
Marie Antoinette oli synkkä ja alakuloinen; hän piti yhtämittaa kruununprinssiä sylissään.
"Alas portto!" huudettiin hänelle. "Älköön hän näyttäkö meille lastaan; tiedämme kaikissa tapauksissa, ettei se ole kuninkaan." Ludvig kuuli nämä sanat, mutta pysyi tyynenä. Kruununprinssi itki pelosta. Kuningatar itki myöskin ja painoi hänet rintaansa vasten.
Ihmisparvet tulivat yhä sankemmiksi.
Sotaväkeä oli asetettu pitkiin jonoihin bulevardien varsille. Kansalliskaartilaiset seisoivat ensi rivissä.
Lafayette oli ratsastanut vaunuja vastaan esikuntansa etunenässä; nyt ratsasti hän sen edellä valvoen kaupunkiintuloa.
Hänen poissaollessaan olivat kansanjoukot täyttäneet Tuileriapuiston ja linnan penkereet.
Suurin osa läsnäolijoita seisoi hatut päässä.
Yksi ainoa -- eräs edusmies -- kumarsi hattu kädessä syvään kunnioituksensa merkiksi.
Häntä häväistiin ylenmäärin; huudettiin että hän panisi hatun päähänsä, mutta hän sinkautti sen kansajoukon keskeen ja jäi tyynesti seisomaan avopäin.
Paksut tomupilvet, joita liikkeessä olevat ihmisjoukot tupruuttivat ilmaan, kätkivät aika-ajoin kuninkaalliset vaunut vihamielisten kansanjoukkojen silmiltä. Suuret hikipisarat vierivät kruununprinssin poskia pitkin; hän saattoi enää tuskin hengittää ummehtuneissa suljetuissa vaunuissa.
Hänen äitinsä laski alas ikkunan ja vedoten kansalliskaartin säälintunteisiin lausui:
"Katsokaa missä tilassa lapsiparkani ovat! He eivät voi hengittää."
Kuningasperhe ajoi edelleen Tuilerioita kohti. Askel askeleelta lähennyttiin linnanpihaa. Naiset, lapset ja sotamiehet rimpuilivat kiinni vaunuissa ja pilkkailivat kuningasperhettä huonosti onnistuneen paon johdosta.
Pariisissa kohdistui kansan viha niinikään noihin kolmeen henkivartijaan, jotka olivat seuranneet kuningasperhettä. Heitä haukuttiin pahanpäiväisesti ja sanottiin, että heidät pitäisi nylkeä eläviltä tai sitoa kiinni vaununpyöriin. Kansa näytti mielivän käydä käsiksi heihin ja temmata heidät alas ajoistuimelta.
Luullen viime hetkensä tulleen, hyppäsivät he alas kadulle, jotta ei kuninkaan ja kuningattaren tarvitsisi nähdä heitä revittävän palasiksi heidän silmäinsä edessä.
"Monsieur Lafayette, pelastakaa henkivartijat!" huusi Marie Antoinette hirveästi peloissaan; "he ovat ainoastaan totelleet meitä."
Muutamat edusmiehet astuivat rohkeasti esiin ja ottivat heidät suojelukseensa sekä pelastivat siten näiden kolmen ihmisen hengen.
Kamaripalvelija Hue tunkeutui kansanjoukon läpi, ennätti ajoissa vaunujen luo ja kurotti kätensä kruununprinssiä kohden, kantaakseen hänet linnaan.
Kun pikku prinssi näki uskollisen palvelijan, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.
Huolimatta Huen yrityksestä ottaa kruununprinssi hoimiinsa, tempasi joku kansalliskaartiin kuuluva upseeri pienokaisen käsiinsä, kantoi linnaan ja asetti hänet pöydälle neuvossaliin.
Kuninkaan astuessa vaunuista vallitsi syvä hiljaisuus, mutta heti kun Marie Antoinette näyttäytyi, kuultiin pilkallisia ja katkeria huutoja.
Kreivi Noailles, vapaamielinen edusmies ja entinen hovimies, astui kuningattaren luo ja tarjosi hänelle käsivartensa. Voitettuna, vaan ei masennettuna, hylkäsi Maria Teresian tytär tarjotun käden ja valitsi sen sijaan opastajaksi erään oikeistoon kuuluvan edusmiehen.
Kohotetuin otsin, mutta epätoivo sydämessä astui hän jälleen siihen linnaan, josta viisi päivää sitä ennen oli lähtenyt niin hyvillä toiveilla. Väsymyksen, nöyryytyksen, pettymyksen, harmin ja ylenkatseen valtaamana kulki hän linnan eteisen läpi.
Astuessaan kuvastimen ohi ja katsahtaessaan siihen, näki hän teräväpiirteiset, jäykät kasvot, joita hän ei luullut hymyn enää koskaan tästä lähin kirkastavan.
Hänen leninkinsä oli repeytynyt ja harmaana pölystä; jokainen ryppy hänen kasvoissaan esiintyi pölyn ja lian takia ilmi selvänä. Surun vaalentamat hiukset olivat pölyn puuteroimat.
Vain viisi päivää oli kulunut lähdöstä saakka, mutta ne olivat hänestä pitkiä kuin vuodet.
Kuningasperhe asettui erääseen Ludvig XIV:nnen kabinetin viereiseen huoneeseen; kuka vain halusi, pääsi vapaasti sinne.
Muuan bretagnelainen edusmies astui kuninkaan luo ja lausui puoleksi hyvänsävyisellä, puoleksi ylimielisellä tavalla, kuin hänen nuhdeltavanansa olisi ollut koulupoika:
"Eikö tämä nyt ollut tyhmä tepponen teidän puoleltanne? Siinä seuraus huonoista neuvonantajistanne! Te olette kelpo mies, ja kansa pitää teistä, mutta nyt te vasta aika jutun tekaisitte."
Samassa alkoi mies itkeä.
Kohtauksella, joka sattui kohta tämän jälkeen, oli silminnähtävästi paljoa kunnioittavaisempi leima, vaikka se itse asiassa oli yhtä kiusallinen, semminkin kuningattareen nähden, jolta puuttui puolisonsa nöyrä kohtaloonsa alistuminen.
Kenraali Lafayette astui esiin ja lausui kuninkaalle:
"Sire! Te tunnette uskollisuuteni teitä kohtaan. Mutta minä en myöskään ole salannut teiltä, että tulisin pitämään kansan puolta, niin pian kuin te rupeatte ajamaan toista asiaa kuin kansan."
"Se on totta", lausui Ludvig, "te olette menetellyt periaatteittenne mukaisesti. Tahdon sanoa teille suoraan, että minä aivan viime aikoihin asti luulin olevani ihmisten joukossa, joita te olitte toimittanut ympärilleni, siksi että heillä oli samat mielipiteet kuin teillä, mutta minä en luullut Ranskan kansan olevan samaa mieltä. Tällä matkallani olen kuitenkin nähnyt, että olin erehtynyt ja että se mielipide, joka teillä on, on yleisesti vallalla."
"Onko teidän majesteetillanne jotakin käskettävää?" kysyi Lafayette.
"Minusta tuntuu kuin ei minulla olisi käskettävää, vaan pikemmin teillä", vastasi kuningas hymyillen.
Kuningatar katsoi asioita toiselta kannalta kuin kuningas. Hän näki Lafayettessa vanginvartijan, ja hän tahtoi pakottaa Lafayettea vastaanottamaan erään heillä vaunuissa mukana olleen arvoesineitä sisältävän pikku lippaan avaimet.
Kun kenraali kieltäytyi avaimia ottamasta, heitti kuningatar ne hänen hatulleen.
"Suvaitkaa, teidän majesteettinne, ottaa ne takaisin, sillä minä en aijo kajota niihin", lausui kenraali kylmästi.
"Hyvä on", vastasi Marie Antoinette, "sitten kai löytynee ihmisiä, jotka ovat vähemmän hienotunteisia."
14.
Madame Roland. -- Ruotsin kuningas Kustaa III. -- Keisari Leopold. -- Mieliala Koblenzissa. -- Kreivi Fersenin kokemuksia.
Varennesin matka oli opettanut Ranskalle, että tultiin toimeen ilman kuningastakin; ja tämä kokemus auttoi tasavaltaa melko askeleen eteenpäin.
Ludvig erotettiin toistaiseksi virasta, ja koko joukko kynäniekkoja rupesi kiihottamaan mieliä kuninkuuden lopullisen poistamisen puolesta.
Tähän aikaan astui etualalle eräs nainen, joka oli määrätty näyttelemään tärkeätä osaa Ranskan vallankumouksen historiassa, nimittäin madame Roland.
Halveksien sydämensä pohjasta ylempiä luokkia ja luottaen täydesti omaan erinomaiseen kykyynsä sekä ollen sitäpaitsi kunnianhimoinen, toimekas, kaunopuhelias ja intohimoinen, tuli madame Rolandista ennen pitkää maansa etevimpiä naisia.
Tapahtumat eivät kehittyneet kyllin nopeasti tyydyttääkseen hänen vimmattua vihaansa Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan.
"Asettaa kuningas jälleen valtaistuimelle olisi tyhmää ja tolkutonta, jotta ei sanoisi iljettävää", kirjoitti hän kuninkaallisten paettua. "Julistaa hänet syyntakeettomaksi olisi samaa kuin pakottaa nimittämään toinen hallitsija. Syytteen nostaminen häntä vastaan olisi epäilemättä viisainta ja oikeinta."
Heinäkuun 1. p:nä kirjoitti hän:
"Kuningas on vaipunut häväistyksen alimmalle asteelle; viimeisen tuhman kepposensa kautta on hän täydellisesti paljastanut aikeensa. Häntä ei voi muuta kuin halveksia. Hänen nimikirjoituksensa, hänen kuvansa ja hänen vaakunansa ovat joka paikasta poistetut. Häntä ei nyttemmin kutsuta enää muuksi kuin 'Ludvig kavalaksi' tahi 'paksuksi porsaaksi'. Pilakuvissa on hän esitettynä, ei tosin iljettävimmissä hahmoissa, mutta sellaisissa, jotka ovat ennen muuta omiansa synnyttämään halveksimista häntä kohtaan. Kansa ryhtyy omasta päästään kaikkeen, mikä saattaa ilmaista tätä tunnetta. On mahdotonta toivoa enää koskaan näkevänsä valtaistuimella sellaista ihmistä, jota niin syvästi halveksii."
Kuninkaallista perhettä oli jo ennen kohdeltu kuten vankeja, mutta huonosti onnistuneen pakenemisyrityksen jälkeen vartioittiin sitä monta vertaa ankarammin.
Maa tuli jälleen tulvilleen herjauskirjoituksia, jotka käsittelivät kuningattaren yksityiselämää ja ilkeällä tavalla selittelivät hänen viattomimpiakin tekojaan.
Kuningattaren ystävät koettivat kehotella häntä vetäytymään luostariin, ja uudelleen neuvottiin kuningasta ottamaan hänestä ero ja lähettämään hänet takaisin Itävaltaan.
Melkoinen poliisivoima asetettiin Tuileriain linnanpihalle, joka siitä tuli sotaleirin näköiseksi. Linnan sisässä oli vahteja kaikilla portailla, eikä ketään päästetty ulos eikä sisälle ilman Lafayetten tai pääkaupungin pormestarin lupaa.
Ludvig tahtoi vakautua siitä, oliko hän todellakin vankina.
Hän astui ulos eräästä ovesta, ja heti kohotti vahtisotamies kiväärinsä.
"Tunnetteko minua?" kysyi kuningas.
"Kyllä, Sire", vastasi sotamies.
Kuninkaan ei auttanut muu kuin palata takaisin.
Kerrottiin Lafayetten lähettäneen nuohoojia linnaan tutkimaan, oliko mahdollista päästä savupiippujen kautta karkaamaan.
Kaikissa huoneissa toimitettiin tarkka etsintä, eikä naiselliseen häveliäisyyteenkään pantu mitään huomiota.
Kuningattaren huoneesta tehtiin vahtihuone. Kaksi kaartilaista oleksi lakkaamatta hänen sänkykamarissaan; he olivat saaneet käskyn olla päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään enempää yöllä kuin päivälläkään -- ei edes hänen jokapäiväisen elämänsä arkaluontoisimmissakaan kohtauksissa.
Ensi aikoina pakenemisen jälkeen oli Marie Antoinette pakotettu nousemaan, pukeutumaan ja käymään levolle kiusanhenkiensä nähden. Vasta pitkien keskustelujen jälkeen myönnyttiin siihen, etteivät nämä saaneet nukkua samassa huoneessa kuin hän, eikä Marie Antoinette saanut estetyksi sitä, että he pitkinä yöntietäminä istuivat hänen vuoteensa vieressä.
Lieneekö Lafayette viimeiseltä oivaltanut menettelynsä sopimattomuuden vai lienevätkö Marie Antoinetten yhä uudistetut valitukset auttaneet, mutta jonkun ajan kuluttua lievennettiin valvontaa jonkun verran. Vahdit saivat käskyn poistua huoneesta siksi aikaa kuin kuningatar pukeutui, mutta he antoivat oven olla auki, jotta saattoivat nähdä mitä huoneessa tapahtui.
Eräänä yönä sytytti kuningatar kynttilän ja rupesi lukemaan.
Vahdissa oleva sotamies huomasi tämän tietysti heti.
Hän astui makuuhuoneeseen, veti syrjään sängyn uutimen ja istuutui aivan tuttavallisesti kuningattaren sängyn laidalle.
"Näen ettette saa unta", sanoi hän. "Puhelkaamme siinä tapauksessa vähän; se on parempaa kuin lukeminen."
Kuningatar antoi hänen kohteliaasti ymmärtää, että hän mieluummin tahtoi olla yksin.
Useimmat maahan jääneistä kuninkaallismielisistä olivat syvästi alakuloisia ja tavattomasti tyytymättömiä kuninkaaseen. Uskolliset ystävät, jotka näihin asti eivät olleet tahtoneet seurata sitä esimerkkiä, jonka Artoisin kreivi oli antanut päätäpahkaa poistumalla Ranskasta, olivat loukkautuneita siitä, ettei Ludvig luottanut heihin. He eivät olleet hyljänneet häntä, vaan hän oli tahtonut hyljätä heidät. Kuninkaan pakenemisyritys katkaisi viimeisetkin siteet, jotka yhdistivät heidät siihen maahan, jossa niin suuret vaarat uhkasivat heitä. Ja maastamuutto, joka jo oli ollut liiankin suuressa vauhdissa aatelin ja papiston piirissä, alkoi nyt voittaa alaa porvarissäädyn keskessä.
Pariisissa ja suuremmissa maaseutukaupungeissa perustettiin konttoreja yleisen pakenemisen helpottamista ja jouduttamista varten. Kiihkoisuus oli niin suuri, että miehiä matkusti joukottain pois maasta, jättäen vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa oman onnensa nojaan.
Hallitusmuodon ystäviin tarttui sama alakuloisuus, joka kuninkaallismieliset oli vallannut. He eivät voineet itseltään salata sitä tosiasiaa, että Ludvig pakonsa kautta oli rikkonut sopimuksensa kansan kanssa. Useat kansalliskokouksen jäsenistä jättivät erohakemuksensa. Sitä paitsi ilmoitti kolmesataaviisitoista edusmiestä, etteivät he tästä lähin ota osaa muihin keskusteluihin kuin niihin, jotka koskevat kuninkaan persoonaa tai kuninkaallisen perheen etuja.
Markiisi Bouillé, joka onnettoman pakenemisyrityksen jälkeen ei ollut onnistunut pelastamaan muuta kuin henkensä, lähetti kansalliskokoukselle Luxembourgista kirjeen, jossa yksinänsä otti vastatakseen kuninkaan paosta ja uhkasi tulevansa takaisin muukalaisen sotajoukon etunenässä.
Kansalliskokous vastaanotti äänekkäillä naurunhohotuksilla kirjeen sotapäälliköltä, jonka tuumat ja aikeet vähäpätöisessä kylässä asuva postimestarinpoika oli tehnyt mitättömiksi.
Kreivi Fersen oli luvannut ulkomailla vaikuttaa kuningasparin eduksi, ellei pakeneminen onnistuisi, eikä hän ollutkaan tätä lupaustaan unhottanut.
Itävallan monivuotinen lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, oli lähtenyt pois Ranskasta kohta vallankumouksen puhjettua ja oli nyttemmin parisen vuoden ajan asunut Brüsselissä.
Fersen haki oitis hänet käsille, mutta Maria Teresian vanha ystävä ei antanut hänelle minkäänlaista aihetta toiveisiin.
Mercy oli paljon kokenut poliitikko. Hän tunsi hyvin Europan ruhtinaat ja oli saanut läheltä tarkastaa maasta muuttavia ranskalaisia. Hän ei uskonut mitään apua saatavan toiselta tai toiseltakaan taholta.
"Mercylle kuvastuu kaikki mustana", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.
Marie Antoinetten ruotsalainen ritari ei kumminkaan häikäillyt; kaikki kehotti häntä työskentelemään kuningasparin pelastamiseksi.
"Se luottamus, jolla Ranskan kuningas ja kuningatar ovat minua kunnioittaneet", kirjoitti hän elokuun 20. p:nä isälleen, "velvoittaa minua pysymään uskollisena heille ja työskentelemään heidän hyväkseen, niin kauan kuin minun on mahdollista olla heille joksikin avuksi. Koko maailma moittisi minua, jos menettelisin toisin. Minä olin ainoa, jolle he luottavasti avasivat sydämensä, ja minä voin vielä olla heille hyödyksi sen kautta, että tunnen heidän tilansa, heidän aikeensa ja aseman Ranskassa. Soimaisin ainiaan itseäni heidän saattamisestaan siihen onnettomaan tilaan, jossa he nykyisin ovat, ellen käyttäisi kaikkia minulle tarjona olevia keinoja auttaakseni heitä siitä."
Kun ajattelee missä tilassa Ludvig ja Marie Antoinette olivat Pariisissa, tuntuu melkein uskomattomalta, että he sittenkin saattoivat pitää yhteyttä ulkomailla olevien ystäviensä kanssa. Ankara silmälläpito, johon heidän oli alistuminen, ei nimittäin rajoittunut vain heihin itseensä, vaan ulotettiin niihinkin ihmisiin, jotka Tuilerioihin menivät tai sieltä tulivat.
Mutta vanki on melkein aina vartijaansa ovelampi. Ennenkuin Marie Antoinette erosi Fersenistä, oli hän ollut siksi ajatteleva, että oli sopinut Fersenin kanssa erään salakirjoitustavan käyttämisestä, niin ettei kukaan saisi selvää heidän kirjeittensä sisällyksestä, jos nämä sattuisivat joutumaan vieraisiin käsiin.
Paitsi sitä oli kuninkaallisilla muitakin apukeinoja; rivien väliin aivan viattomassa kirjeessä saattoivat he kirjoittaa tärkeämpiä tiedonantoja värittömällä musteella, joka tuli näkyväksi, kun kirjettä pidettiin tulta vasten.
Heti Tuilerioihin palattuaan oli kuningatar salaa ja suurimmassa kiireessä kirjoittanut seuraavat sanat Fersenille:
"Olkaa huoleti meidän suhteemme. Olemme elossa."
Muutamia päiviä sen jälkeen kirjoitti hän Fersenille:
"Kansalliskokouksen johtavat miehet näyttävät tahtovan osottaa lempeyttä. Puhukaa sukulaisteni kanssa toimenpiteistä ulkomailta käsin."
Seuraavana päivänä lähetti hän kreiville uuden kirjeen, lämpimämmän ja edellistä sydämellisemmän:
"Olen elossa... Kuinka olen ollut levoton teidän tähtenne ja kuinka minun on sääli teitä, että olette ollut kohtalostamme tietämätön! Soisipa taivas tämän kirjeen joutuvan teidän käsiinne. Älkää kirjoittako minulle, sillä te voitte sen kautta joutua vaaraan, älkääkä ennen kaikkea millään tekosyyllä palatko tänne takaisin. Tiedetään teidän auttaneen meitä pakenemaan. Kaikki olisi hukassa, jos te näyttäytyisitte täällä. Meitä vartioidaan yötä ja päivää... se on minusta yhdentekevää... Olkaa huoletta; meille ei mitään pahaa tapahdu. Kansalliskokous kohtelee meitä kyllä lempeästi. Hyvästi... En voi enää kirjoittaa teille..."
Kuningatar erehtyi luullessaan, että hän voisi estää Ferseniä kirjoittamasta. Ja hän erehtyi myöskin luullessaan, että Fersen, vaaroista ja vaikeuksista huolimatta, ei keksisi jotakin keinoa päästä jälleen näkemään häntä.
Kernaasti olisi hän vuodattanut viimeisen verenpisaransa kuningattaren puolesta. Hänellä oli vain yksi ajatus: pelastaa Marie Antoinette.
Kuningattaren ensimäisiin riveihin vastasi hän heti:
"Minä voin hyvin ja elän vain palvellakseni teitä."
Kirjeenvaihto heidän välillään jatkui keskeytymättä aina kuninkuuden kukistumiseen saakka. Kirjeet toimitettiin perille hyvin monella eri tavalla. Milloin kätkettiin ne konvehtilaatikkoon, milloin tee- tai suklaakääröön, kolmas kirje ommeltiin erään takin vuorin väliin, ja kerran saatiin se perille puijatuksi, pistettynä vallankumouksellisen kirjasen ristisiteen sisään.
Luulluilla vastaanottajilla oli tavallisesti oudot, tuntemattomat nimet. Varmimpana ja useimmiten käytettynä välittäjänä kuningattaren ja ruotsalaisen kreivin välillä oli muuten parooni Goguelat, joka jonkun aikaa istui vangittuna osallisuudesta pakenemisyritykseen, mutta hallitusmuodon käytäntöönottamisen jälkeen pääsi jälleen vapaaksi.
Ruotsin kuningas Kustaa III oli Europan hallitsijoista se, joka lämpimimmin ja innokkaimmin kannatti Ranskan kuninkaan asiaa. Hän oli ennakolta saanut tiedon Ludvigin pakenemishankkeista, ja kun ne lähenivät toteutumistaan, oli hän lähtenyt Spaahan ollakseen lähempänä poliittisten tapahtumain näyttämöä, lähempänä pakolaisia, sitten kun nämä, kuten hän toivoi, olivat jälleen saavuttaneet vapauden.