Part 2

Ennen vihkiäisiä allekirjoitettiin avioliittovälikirja. Taikauskoiset muistelivat jälkeenpäin, että morsian oli tipauttanut mustetäplän, joka peitti puolet hänen nimikirjoitustaan.

Tuskin olivat vihkiäismenot päättyneet ennen kuin alkoi hirvittävä rajuilma.

Versaillesissa oli hommattu juhlavalaistusta ja ilotulitusta. Suuri osa Pariisin väestöä oli rientänyt sinne nähdäkseen kuninkaallista hääsaattuetta. Mutta bengaalitulia ei voitu laisinkaan sytyttää, ilotulet hukkuivat sateeseen. Uteliaat ihmisjoukot, jotka vyöryivät linnapuiston läpi ja katuja pitkin, pakenivat hurjassa sekasorrossa vesiryöppyjen, salamien ja ukkosenjyrähdysten seuraamina.

Linnan saleissa juhlaa tosin vietettiin kuninkaallisella loistolla ja komeudella, mutta noiden upeiden huoneiden yläpuolellakin asusti rajuilman taivas raskaana ja painostavana.

Maria Teresiaa kunnioittaakseen oli kuningas määrännyt, että Lothringin ruhtinattaren, keisarinnan serkun ja Marie Antoinetten ainoan Ranskassa olevan sukulaisen tuli saada sijansa kohta kuninkaallisten prinssien ja prinsessojen vieressä.

Ranskalaiset herttuattaret ja korkeampi aateli ottivat tästä kovin pahastuakseen.

Useat herttuattarista jäivät pois tanssiaisista, toiset epäsivät itsepintaisesti Lothringin ruhtinatarta tanssimasta ennen heitä. Kuninkaallinen käsky vasta saattoi heidät kuuliaisuuteen; ja kohta tanssin jälestä pyysivät he vaununsa ja ajoivat kotia Pariisiin.

Koko joukko loistavia hovijuhlia seurasi hääpäivän perästä. Komeat puvut, välähtelevät koristukset, muhkeat vaunut, kalliitten ruokien alla notkuvat pöydät, juhlallinen valaistus, kaikki tämä oli surullisena vastakohtana pääkaupungissa ja maaseudulla vallitsevalle asiaintilalle, missä kansa kärsi leivän puutetta. Mutta siitä huolimatta riennettiin joka ilta Versaillesiin ihailemaan niitä neljää miljoonaa lamppua, jotka leijailivat linnan puistossa ja kimottivat kuten tähdet valoisassa yössä.

Juhlia kesti yhtämittaa neljätoista päivää.

Vasta kun soitto taukosi ja bengaalitulet sammuivat, ennätti kansa saada tiedon, että juhlallisuudet olivat maksaneet kaksikymmentä miljoonaa frangia.

Nämä kaksikymmentä miljoonaa oli tuhlattu valtionrahastosta, mutta olivat tietysti vielä maksamatta.

Kun Versailles oli lopettanut, tahtoi Pariisi viettää vihkiäisiä kansanjuhlalla. Oli aikomuksena polttaa ilotulitus Ludvig XV:nnen kentällä.

Valitettavasti ei oltu ryhdytty tarpeenmukaisiin varokeinoihin. Bengaalitulet onnistuivat huonosti. Syntyi hirmuinen tungos. Poliisia ei ollut saapuvilla. Pääkaupungin kaarti, joka oli vajalukuisena läsnä, koetti ylläpitää järjestystä, mutta ei voinut mitään kansajoukolle. Taskuvarkaat, jotka olivat liikkeellä valvomassa etujaan, lisäsivät hämmennystä. Tuli pääsi valloilleen. Telineet, jotka ympäröivät Ludvig XV:nnen kuvapatsasta, paloivat. Useat tallautuivat tungoksessa kuoliaaksi, toisia tungettiin veteen ja moni sai haavoja. Kolmekymmentäkaksi ihmistä löydettiin ruumiina.

Kruununprinsessa oli aikeissa lähteä Pariisiin katselemaan ilotulitusta. Matkalla kuuli hän kerrottavan onnettomuustapauksesta. Kaikki, mitä hänellä oli rahaa, antoi hän heti jaettavaksi hätääkärsiville. Yhtä lannistunut kuin kruununprinsessa oli kruununprinssikin tapauksen johdosta, joka niin onnettomalla tavalla päätti vihkijuhlat. Hän lähetti koko kuukausi-eläkerahansa Pariisin poliisimestarille, pyytäen häntä lievittämään hätää.

Muutamat prinsseistä ja osa aateliakin seurasi hänen esimerkkiään. Mutta suru oli yleinen pääkaupungissa, ja hyväntekeväisyys kykeni ainoastaan osiksi lievittämään sitä. Ja monet olivat tässä surullisessa tapauksessa näkevinään onnettoman tulevaisuuden enteitä.

3.

Olot Versaillesin hovissa. -- Vauguyonin herttua. -- Ludvig XV:nnen tyttäret. -- Kruununprinssi ja hänen päiväkirjansa.

Harvoin lienee mikään hovi siinä määrässä kuin se, johon Marie Antoinette nyt teki tulonsa, ollut vihan ja eripuraisuuden, katkerien puolueriitojen, halpamielisten ja katalien juonien sekä suunnattoman vallanhimon esineenä.

Kaksi puoluetta taisteli v. 1770 vallasta Ranskan hovissa. Toinen -- siihen aikaan mahtavampi -- oli pääministeri Choiseulin puolue. Toisella oli kansleri Maupeou päällikkönä ja perintöprinssin kasvattajatar kreivitär de Marsan naisjohtajana.

Samaan puolueeseen kuului vielä Vauguyonin herttua, kruununprinssin kyvyiltään jokseenkin keskinkertainen opettaja. Viimein oli Maupeoun onnistunut saada kuninkaan rakastajatar, kreivitär du Barry, vedetyksi samaan leiriin. Mainittu kreivitär ei näet voinut antaa anteeksi sitä ylpeätä, itsenäistä käytöstä, jota Choiseul oli häntä kohtaan osottanut.

Näiden kahden pääpuolueen välillä liikkui joukko vähäisiä kunnianhimoisia sivuhenkilöitä, joista useimmat olivat vehkeileviä, petollisia ja häpeällisiin paheisiin langenneita.

Tämä maailma Versaillesissa, jossa miehet syrjäyttivät vaimonsa rakastajattariensa vuoksi, jossa vaimot pitivät miestensä pettämisen aivan luonnollisena asiana, jossa kuningas itse oli mitä kehnoimpana esimerkkinä, oli todellakin kurja maailma viisitoista-vuotiaalle lapselle, joka kodissaan ei ollut nähnyt muuta kuin hyvää. Käsitykset täällä olivat toiset kuin hänen, lait erilaiset, elämä oli tykkänään toisenlaista kuin mihin hän oli lapsuudessaan tottunut.

Täällä ei palveltu samoja jumalia. Hän ei ymmärtänyt oloja, eikä häntä ymmärretty tässä hovissa. Perin outoa oli Marie Antoinettesta liikkua tällä liukkaalla maaperällä, jossa kaikista vähinkin hairaus johti arveluttaviin vaaroihin.

Miten hartaasti hän oli toivonutkin saada pysyä puolueiden ulkopuolella, ei se ajan pitkään hänelle onnistunut; hänen täytyi asettua joko toiselle tai toiselle puolelle.

Hänen äitinsä oli neuvonut häntä liittymään Choiseulin puolueeseen. Kun hänen avioliittonsa oli juuri Choiseulin toimeensaama, vaati Marie Antoinetten kiitollisuudentunnekin häntä osottamaan Choiseulille luottamusta.

Mutta tämä jo riitti saattamaan hänet vastapuolueen vihan ja vainon alaiseksi.

Muutamat puhuivat pahaa Marie Antoinettesta ja koettivat tehdä lopun hänen kansansuosiostaan jo ennen kuin tämä oli alullekaan päässyt. Toiset -- viisaammat -- käyttivät kaikkia keinojaan saadakseen hänet valtaansa.

Oltuaan tuskin kuukauttakaan Versaillesissa oli hän jo tuhansien juonien ympäröimänä.

Aluksi koetettiin saada hänen opettajansa, apotti Vermond, joka oli seurannut häntä Ranskaan, erotetuksi. Tämän jälkeen pyydettiin saada mustatuksi hänen hovinaisensa, kreivitär Noailles. Viimein tahdottiin hänen välittömään läheisyyteensä asettaa kamarineitsyt, jonka luonne ei ollut taattu. Ja väkisin koetettiin tyrkyttää hänelle rippi-isäksi muuatta epäiltävää pappia.

Koetettiin vaikka millä keinoin saada Ludvig XV ärsytetyksi häntä vastaan; ja kaikilla tavoin pyydettiin pitää häntä erillään puolisostaan.

Luonnon järjestyksen mukaan olisi kruununprinssin tullut olla hänen opastajansa ja suojelijansa; mutta tämän epävakainen luonne vaikutti, että hänen oli itsensä myötäänsä kulkeminen talutusnuorassa.

Lapsuudessaan oli hän ollut heikko ja kivulloinen; kreivitär de Marsan oli seurannut häntä Bellevuen linnaan, jossa monivuotinen, yksinäinen maaelämä oli palauttanut hänelle terveyden.

Hänen isänsä, joka oli kuningas Ludvig XV:nnen ainoa poika, oli kuollut 1769. Nuori Ludvig oli tuskin neljätoista vuotta täyttänyt tullessaan kruununprinssiksi; hän oli kuusitoistavuotias, kun hän tuli aviomieheksi.

Marie Antoinetten tullessa Ranskaan oli tuo herkkäuskoinen nuorukainen täydellisesti hovimestarinsa, Vauguyonin herttuan vallassa, joka uusien olosuhteitten perusteella ei suinkaan aikonut päästää saalista käsistään.

Opettaja ei ottanut ymmärtääkseen, että hänen valtansa tuli olla lopussa samassa kun oppilaasta oli tullut aviomies. Ei mikään keino ollut hänestä liian halpa käytettäväksi kruununprinsessan vastustamiseksi. Hän pidätti itselleen oikeuden mennä heidän luoksensa, oli aika mikä hyvänsä, sekä sai aikaan sen, että Marie Antoinettelle varattiin huoneet mahdollisimman kauas hänen miehensä huoneista. Hän urkki tietoja palvelijoilta, kuunteli kruununprinsessan ovien takana, puhui Marie Antoinettesta pahaa kuninkaalle.

Vauguyon ulotti vakoilujärjestelmänsä niin pitkälle, että Marie Antoinettelta viimein loppui kärsivällisyys, ja hän lausui vihoissaan hovimestarille:

"Kruununprinssi ei enää kaipaa hovimestaria, enkä minä vakoilijaa. Pyydän, ettette tästä lähin näyttäydy huoneissani."

* * * * *

Ludvig XV:nnen välittömässä läheisyydessä asui hänen kolme naimatonta tytärtään: Adelaide, Viktoria ja Sofie.

Kuten jo mainittu, oli neljäs tyttäristä, prinsessa Louise, luopunut hovielämästä. Hän oli ilmoittamatta edeltäkäsin asiasta muille kuin kuninkaalle jättänyt Versaillesin vetäytyäkseen köyhään nunnaluostariin. Huntu, joka erotti hänet maailmasta, ei silti aivan täydellisesti voinut peittää maailmaa hänen katseiltaan.

Kardinaali Fleury, jonka ansiota oli, että hän Ludvig XV:nnen hallituskaudella oli parannellut Ranskan raha-asioita, meni säästäväisyydessään niin pitkälle, että saattoi kuninkaan lähettämään tyttärensä tavallisina kasvatteina luostariin kasvatettaviksi. Seurauksena tästä oli, että mainittujen prinsessojen kasvatus tuli niin kokonaan laiminlyödyksi, etteivät he kaksitoista-vuotiaina tunteneet vielä aakkosia, eivätkä selvästi oppineet lukemaan sisältä ennen kuin tulivat Versaillesiin takaisin.

Heidän palattuaan hoviin otti silloinen kruununprinssi pitääkseen huolta sisartensa kasvatuksesta, ja osaksi hänen johdollaan, osaksi omin päin koettivat he korvata sen minkä luostari oli laiminlyönyt.

Vanhin prinsessa Adelaide oli sisarista lahjakkain.

Nuorena oli hän ollut kaunis, mutta harvoin lienee minkään naisen kauneus niin jäljettömiin kadonnut, kuin hänen. Hänellä oli töykeä käytöstapa, kova ääni sekä olennossaan jotakin miesmäistä, joka vaikutti tympäisevästi.

Adelaidella oli rajaton tiedonhalu. Hän osasi käytellä mitä erilaisimpia soittimia, alkaen metsätorvesta aina huuliharppuun. Hän luki italian- ja englanninkieltä, harrasti korkeampaa matematiikkaa sekä kellosepän ammattia. Usein nähtiin hänet sorvituolin ääressä. Siihen aikaan tavattomana seikkana ansaitsee mainitsemista, että hän kirjoitti varsin kaunista ja virheetöntä ranskankieltä ja oli jokseenkin perehtynyt oman maansa historiaan.

Hän oli Ludvig XV:nnen lempilapsi. Toimeliaalla hengellään olisi hän kernaasti halunnut saada jotakin huomattavampaa aikaan; mutta siihen häneltä puuttui kykyä. Ollen luonteeltaan vallanhimoinen ja tajuten liian selvästi korkean asemansa, kärsi hän äärettömästi siitä, että häntä kohdeltiin kuni nollaa. Hän ei kärsinyt mitään valtaa sivullaan ja kosti kaikki nöyryytykset, joiden alaiseksi joutui, sinkauttamalla pistosanoja oikealle ja vasemmalle milloin vain ilmeni siihen tilaisuutta.

Prinsessa Viktoria oli kauniimpi kuin vanhin sisarensa, ja hän oli luonteeltaan lempeä ja hyvä; jos hänellä olisi ollut rohkeutta seurata sydämensä taipumusta, olisi hän varmaan tehnyt hovielämän mieluisemmaksi kuin se nyt oli.

Mutta hän oli liiaksi hidasluontoinen, ellemme sanoisi tylsä. Noilla neljällä prinsessalla oli sitä paitsi ainoastaan yksi tahto, ja se oli Adelaiden.

Sofiella -- nuorimmalla -- oli tavallista epämiellyttävämpi ulkomuoto ja lisäksi oli hän peräti arka. Päästäkseen näkemästä ihmisiä sekä voidakseen kuitenkin tarpeen tullen heitä tuntea, oli hän ottanut tavakseen katsoa arasti vinoon, mikä teki hänet jäniksen näköiseksi. Hän oli niin ujo, että hänen kanssaan saattoi olla vuosikausia yhdessä kuulematta hänen puhuvan sanaakaan.

Ja kumminkin oli hetkiä, jolloin tämä omituinen prinsessa saattoi olla sekä kohtelias että puhelias; tämä tapahtui nimittäin ukonilmalla.

Niin kovasti pelkäsi hän näitä rajuilmoja, että hän niiden kestäessä lähestyi ihmisiä, miten vähäarvoisia nämä olivatkin. Pitkäisen leimahtaessa puristeli hän heidän käsiään. Kuullessaan ukkosen jyrähtävän, suuteli hän hovinaisia pelkästä kauhistuksesta. Mutta kun ilma jälleen laantui, muuttui hän yhtä jäykäksi kuin ennenkin. Taasen kulki hän ihmisten ohi huomaamatta heitä.

Äitinsä, Maria Leczinskan, kuoltua olivat mainitut prinsessat jonkun aikaa hoitaneet emännän velvollisuuksia hovissa. Kietoutuneena rakastajattariensa pauloihin piti kuningas verrattain vähän lukua perheestään.

Joka aamu meni hän erästä salatietä alas prinsessa Adelaiden luo; välistä oli hänellä mukana kuppi kahvia, jonka hän joi prinsessan huoneessa.

Prinsessa nykäisi kellonvedintä, joka ilmoitti Viktorialle, että kuningas oli saapunut. Ja samassa kun Viktoria lähti sisarensa luo, soitti hän taas Sofielle.

Prinsessojen käytettävänä oli varsin suuri huoneusto; tullakseen jokapäiväiseen yhtymyspaikkaan oli heidän kuljettava suuren huonejoukon läpi. Vaikka Sofie juoksi minkä jaksoi ja saapui hengästyneenä ja väsyneenä paikalle, ehti hän töin tuskin tervehtiä isäänsä, joka Adelaiden huoneesta tavallisesti lähti metsästysretkelle.

Joka iltapuoli kello kuusi lähtivät prinssit ja prinsessat kuninkaan luo kamariherrojen, hovinaisten sekä paashien ja vahakynttilöitä kantavain lakeijain saattamina. Tämä vierailu tapahtui ankaria hovisääntöjä noudattamalla ja kesti harvoin kauvemmin kuin neljännestunnin.

Nuo kolme prinsessaa olivat jumalisia, mutta kovin pikkumaisia uskonharjoituksissaan. Niinkuin ehkä on huomattu, eivät he olleet erittäin rakastettavia. He oleskelivat kukin itsekseen, joutuivat hämille milloin piti näyttäytyä kansalle ja pelkäsivät kovasti yksin omaa isäänsäkin, jota he kuitenkin näkivät joka päivä. Eivät he liioin tienneet mitä heidän oli tehtävä tai mitä puhuttava, eivätkä he olleet osanneet hankkia itselleen sitä kunnioitusta, minkä he korkean syntyperänsä perusteella olivat oikeutetut saamaan.

Mutta salaa ottivat he osaa kaikellaisiin vehkeilyihin ja olivat sitä halukkaammat näyttämään, että heillä muka oli jonkunlaista vaikutusvaltaa, jota heillä itse asiassa ei nimeksikään ollut.

Vielä eivät prinsessat olleet iällisiä naisia -- Adelaide oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, kun Marie Antoinette tuli Versaillesiin -- mutta he olivat elähtäneempiä neitoja; ja heillä oli elähtäneiden neitojen tavalliset heikkoudet: he olivat närkkäitä, vaateliaita, kateellisia sekä huvitettuja halpamaisten huhujen levittämisestä lähimäisistään.

Oli luonnollista, että Marie Antoinette heidän vioistaan huolimatta lähestyi heitä. Hänen lähtiessään kotoa oli hänen äitinsä sanonut:

"Pidä sinä enemmän yhtä tätiesi kanssa. He ovat siveitä ja kyvykkäitä. On suuri onni, että sinulla on sellaisia tätejä. Toivon, että koetat ansaita heidän ystävyytensä."

Edellisen kruununprinsessan kuoltua oli prinsessoilla ollut hovissa korkein arvo. Marie Antoinetten tulon kautta joutuivat he toiseen sijaan. Epäilemättömän varmaa on, että ainakin Adelaide nureksien katseli tätä lasta, joka saattoi hänet varjoon.

Sydän täynnä salattua vihaa olivat tädit kumminkin ensi aluksi ystävällisiä nuorelle itävallattarelle.

Luultavasti eivät he pitäneet sitä minään velvollisuutena nuorta veljenpojan vaimoa kohtaan, joka ilman varmaa johtoa oli tullut heitetyksi Versaillesin hovin myrskyisälle merelle; vielä vähemmin tuntuu uskottavalta, että he olisivat olleet ihastuneita hänen hurmaaviin suloihinsa. Varmimmin sopinee otaksua heidän liittymisensä häneen tapahtuneen harkinnasta; kateellisina hovin taivaalla näyttäytyvää uutta tähteä kohtaan vakoilivat he kaikilta puolin kilpailijaansa, voidakseen sitä helpommin kukistaa hänet.

Marie Antoinetten ja noiden elähtäneiden naisten välillä syntyikin kohta jonkinlainen tuttavallinen suhde, jonka seurauksia ei tarvinnut kauan odottaa.

Prinsessat eivät viihtyneet suuren maailman seuroissa; he elivät omassa suljetussa piirissään, jonka ilma oli täynnä ilkeämielisiä juoruja.

Vaikka Marie Antoinette olikin vieras, saatiin hänet kumminkin houkutelluksi ottamaan osaa heidän juorukokouksiinsa.

Ollen luonteeltaan hilpeä ja taipuvainen kiinnittämään huomionsa lähimäistensä naurettaviin puoliin, ei hän tullut punninneeksi sanojansa. Hän luuli olevansa turvattu suljetussa seurassa. Mutta hänen leikilliset puheensa kulkivat etemmäksi, niitä tulkittiin ja selitettiin vihamieliseen suuntaan. Kerrottiin hänen matkivan korkea-arvoisia henkilöitä heidän selkänsä takana ja nauravan toisia vasten kasvoja.

Kruununprinsessan iloisuus ei muuten tullutkaan pitkäikäiseksi.

Ennen pitkää huomattiin, että hän oli käynyt araksi kuten tätinsäkin. Hän ei rohjennut lausua sanaakaan korkeassa asemassa oleville henkilöille. Hän koetti, mikäli mahdollista, päästä edustusvelvollisuuksistaan; ja milloin hänen oli pakko niitä täyttää, oli hän kauheasti peloissaan.

"Prinsessat eivät tyydy pitämään kruununprinsessaa valtansa alaisena ainoastaan asioissa, jotka koskevat häntä itseään", kirjoitti Itävallan lähettiläs Maria Teresialle; "he ulotuttavat valtansa hänen palveluksessaan oleviin henkilöihinkin. He polkevat hänen etuoikeuksiaan jalkojensa alle ja koettavat saada hävitetyksi sen arvoerotuksen, jonka tulee kruununprinsessan ja prinsessojen hovikuntien välillä vallita."

Äiti säikähti tätä vaikutusvaltaa, joka rupesi paisumaan jo aivan liian suureksi.

"Kaikki kirjeet todistavat, että sinä teet vain mitä tätisi käskevät", kirjoittaa hän tyttärelle. "Minä pidän tätejäsi suuressa arvossa, mutta he eivät koskaan ole osanneet hankkia itselleen enemmän perheensä kuin kansansa kunnioitusta. Ja sinä tahdot nyt lyöttäytyä samalle tielle!"

Ylpeänä vertaa Maria Teresia sitä etevää asemaa, joka hänellä on elämässä ollut, ja ranskalaisten prinsessojen vähäpätöisyyttä toisiinsa.

"Ansaitsevatko ehkä minun rakkauteni ja neuvoni tulla vähemmin varteen otetuiksi kuin heidän? Tunnustan, että tämä ajatus surettaa minua äärettömästi. Ajatteles minkä verran he ovat saaneet suosiota osakseen maailmassa, ja -- minun on vaikea sitä lausuakin -- mikä osa minulla sen sijaan maailmassa on ollut! Sinun tulee silti uskoa enemmän minua, kun minun neuvoni käyvät ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä he sinulle neuvovat. Minä en suinkaan tahdo verrata itseäni näihin kunniallisiin prinsessoihin, joita minä pidän arvossa heidän kelpo ominaisuuksiensa vuoksi. Mutta minun täytyy sanoa uudestaan ja yhä uudestaan: he eivät ole osanneet hankkia itselleen kansan kunnioitusta eikä saavuttaa ympäristönsä suosiota. Liiallisella suopeudellaan ja taipumuksellaan antautua toisten mestaroitaviksi ovat he tehneet itsensä inhottaviksi, vastenmielisiksi ja ikäviksi itselleen, sekä alentuneet kaikellaisten vehkeiden ja juorujen välikappaleiksi. Minä näen sinun lyöttäytyvän samalle tielle, ja minäkö silloin vaikenisin! Ei, siksi rakastan sinua liian paljon. Vaiteliaisuutesi tässä suhteessa koskee minuun kovasti, eikä anna sanottavasti aihetta muutoksen toivomiseen."

Mutta muutos tuli kumminkin.

Marie Antoinette alkoi vähitellen huomata, että äiti oli oikeassa. Hän ei voinut ihan äkkiä katkaista niitä siteitä, jotka hän nuoruutensa ja eristetyn asemansa johdosta oli tullut solmineeksi ja jotka jokapäiväinen yhdessäolo oli tehnyt yhä lujemmiksi. Mutta hänen luottamuksensa järkähtyi. Kunnioituksesta ja totuttua tapaa seuraten kuunteli hän edelleenkin prinsessojen neuvoja. Mutta ennenkuin pariakaan vuotta oli kulunut, oli heidän vaikutusvaltansa yhtäkaikki lopussa; ja kun hän sittemmin joskus taipui heidän tahtoonsa, tapahtui se joko kohteliaisuudesta tahi pelosta.

Vaikutusvaltansa menettäminen veljensäpojan puolisoon oli tappio, joka näistä elähtäneistä naisista tuntui sangen karvaalta. Nyt he alkoivat häntä äänekkäästi moittia -- ennen olivat he sitä harjoittaneet enemmän salassa.

Niin innokkaita olivat he etsimään syitä häntä vainotakseen, että kantelivat kuninkaalle, kun Marie Antoinette eräänä päivänä tuli heidän luokseen ilman juhlallisia menoja ja puettuna yksinkertaisempaan pukuun.

Kuningas Ludvig antoi hänen ymmärtää, että tämmöinen kuninkaallisen loiston syrjäyttäminen vähensi sitä arvonantoa, jota jokainen oli velvollinen prinsessoille osoittamaan, ja hän lisäsi, että Marie Antoinetten vaatimaton puku tekisi hänet ranskalaisen kauppiassäädyn keskuudessa vähemmin suosituksi.

"Minun hovipukuni", vastasi Marie Antoinette, "tulevat, jos teidän majesteettinne haluaa, olemaan yhtä komeat kuin ne, joita mikään kruununprinsessa tahi kuningatar on kantanut; mutta aamupukujeni suhteen pyytäisin rakasta appeani olemaan vähemmin vaativainen."

Tädit koettivat nyt saada koko hovin yllytetyksi häntä vastaan. Kaikkein pienimmätkin asiat antoivat aihetta juoruiluun. He saattoivat Marie Antoinetten opettajan Vermondin ja ranskalaisten prinsessojen opettajattaren rouva Marsanin riitaan keskenänsä, ja siitä tehtiin suuri numero.

Prinsessa Adelaide väitti, että hänen veljentyttärensä olivat saaneet paljoa paremman kasvatuksen kuin Itävaltalaiset arkkiherttuattaret. Uskonnollisessa hengessä kasvatettuina, sanoi hän, olivat ranskalaiset prinsessat vahvarakenteisia, sen sijaan että itävaltalaiset arkkiherttuattaret, jotka olivat tottuneet joutenolemiseen sekä harrastivat vain maallisia asioita, olivat laihoja ja kuivia, yhtä köyhiä sielunsa kuin ruumiinsakin puolesta.

Viimeinen Adelaiden väitteistä pitikin paikkansa, sillä molemmat hänen sisarensa sekä semminkin yksi veljentyttäristä olivat Maria Antoinettea paljoa lihavammat. Prinsessa Clotilden pyöreät ruumiinmuodot olivat hankkineet hänelle "paksun prinsessan" ja "pikku porsaan" lisänimet.

Säveydestään ja lempeydestään sittemmin niin kuuluisa prinsessa Elisabeth oli vain kuuden vuoden vanha, kun hänen veljensä meni naimisiin. Lapsena oli hän tunnettu kiivaudestaan, tottelemattomuudestaan ja itsepäisyydestään.

Mutta toisaalta oli Maria Antoinettessakin vikoja riittämään asti: hän oli liiaksi vilkas ja naurunhaluinen. Olematta vielä muuta kuin lapsi, kieltäytyi hän käyttämästä kalanluilla varustettuja liivejä. Väliin laiminlöi hän pestä hampaansa; hän nauroi mielellään ja kuiskutti hovin nuorten naisten korvaan, teki pilaa kamarineitsyestään, rytisti leninkinsä ja romusteli huoneissa.

Tätien ilkeys tuli pahaksi loukkauskiveksi Maria Teresian tyttärelle. Kun heillä ei ollut enää toivoa kruununprinsessan pysyttämisestä heidän valtansa alaisena, päättivät he kukistaa Ranskan kuningattaren, ja valitettavasti he tässä suhteessa pääsivätkin tarkoitustensa perille. Heidän vaikutusvaltansa häneen oli ollut haitallinen; heidän vihansa tuli turmiolliseksi. Bellevue-linnassa, jossa prinsessat Ludvig XVI:nnen hallituskaudella asustivat, otettiin ilomielin vastaan jokainen, joka tiesi kertoa ilkeitä juttuja Marie Antoinettesta. Prinsessa Adelaide vainosi häntä kautta koko elämänsä sammumattomalla vihalla.

Kuningattaren vihamiehet tiesivät vanhan prinsessan olevan heidän ystäviään. Tämän prinsessan asunto oli sinä keskuksena, jossa juonia punottiin hänen majesteettiaan vastaan, ja lisänimen "itävallatar" oli prinsessa Adelaide hänelle antanut. Samaten oli suuri osa niitä parjaussepustuksia, joita levitettiin kautta maan Marie Antoinetten maineen tahraamiseksi, sepitetty "Bellevuessa".

Ranskan historia ja suvun traditsionit olivat tehneet Adelaiden vihamieliseksi Habsburg-sukua kohtaan.

Niin kauvan kuin prinssi Ludvig oli naimaton, oli prinsessa Adelaidella ollut suuri vaikutusvalta häneen. Adelaide oli lieventänyt hänen lapsuutensa yksinäisyyttä, omistanut hänelle miltei äidillistä rakkautta; vielä kuninkaanakin oli Ludvigilla varsin korkea ajatus hänen ymmärryksestään ja arvostelukyvystään.

Adelaide kuvaili hänelle niitä vaaroja, joita yhdistyksestä Itävallan kanssa saattoi koitua. Hän elvytti Ludvigin mielessä puoleksi unhottuneita perhemuistoja, puhui hänen isästään, jota ministeri Choiseul oli nöyryyttänyt ja kohdellut melkein kuin lasta. Hän kuiskasi veljensäpojan korvaan joitakin vanhoja huhuja, että hänen isänsä muka oli kuollut myrkytykseen, ja että Choiseulilla oli ollut osaa siinä pelissä.