Part 19

Kuningattaren teki mieli päästä raikkaaseen maan ilmaan. Hän oli ennen onnensa päivinä rakastanut Saint-Cloudia, ja nyt halusi hän jälleen matkustaa sinne. Hän halusi muutamiksi lyhyiksi kesäkuukausiksi päästä kuulemasta roistoväen pilkkaa ja soimauksia.

Lafayetten ja hänen ajutanttiensa saattamana lähti hovi Saint-Cloudiin. -- Marie Antoinette oli onnellinen, kun sai vielä kerran istua ruohikossa lapsinensa, kun sai käyskennellä pitkin puiston lehtikujia ja levätä puitten katveessa, melun ja vihaisen kiljunnan häntä joka hetki häiritsemättä. Sitä paitsi saattoi hän täällä vapaammin kuin Pariisissa antautua siihen iloon, jonka kirjeenvaihto sukulaisten ja ystävien kanssa hänelle tuotti.

Hovi oleskeli koko kesän Saint-Cloudissa. Joka sunnuntai ja kaikkina juhlatilaisuuksina matkasivat kuninkaalliset Pariisiin, sillä pariisilaiset halusivat nähdä kuningastaan ja kuningatartaan.

Vaikka Marie Antoinette aina kaikin mokomin halusi päästä Saint-Cloudiin takaisin niin pian kuin mahdollista, katsoi hän kuitenkin parhaaksi noudattaa kansan mieltä ja usein näyttäytyä hänelle vihamielisessä kaupungissa.

"Ei tosin ole mukauduttava kirkujille", lausui hän kirjeessä kreivi Mercy-Argenteaulle, "mutta on kuitenkin parasta näyttää, ettemme oleksi kauempana, kuin että helposti voimme saapua pääkaupunkiin, jos jotkin seikat siellä vaatisivat läsnäoloamme."

Kansalliskokous oli päättänyt, että Bastiljin valloittamisen vuosipäivää piti viettää suurilla juhlallisuuksilla.

Juhlan paikaksi valittiin Mars-kenttä; ja täällä piti kaikkien Ranskan maakuntain ja kaikkien valtakunnan rykmenttien edustajain yhtyä.

"Minä en saata pelotta ajatella tulossa olevaa tapahtumaa", kirjoitti Marie Antoinette kreivi Mercylle, "sillä meillehän tuo juhla muistuttaa vain sitä, mikä on hirveintä ja tuskallisinta. Siitä huolimatta on meidän oltava läsnä..."

Jo monta viikkoa ennen ryhdyttiin merkittävällä innolla ja yhteistuumaisuudella puuhaamaan juhlan valmistuksia. Miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, säätyyn ja puolueeseen katsomatta, uhrasivat voimiaan ja aikaansa juhlan valmistuksiin.

Eri maan-ääriltä saapuneet edustajat vastaanotettiin Tuilerioissa, ja heidän kunniakseen juhlittiin Pariisissa jo ennen varsinaista juhlapäivää.

Heinäkuun 14. päivä koitti sateisena ja kolkkona. Kansanjoukkoja tunkeili kaduilla, keräytyi parviin siltojen korvilla ja otti kaikki ikkunat haltuunsa.

Kuningasta, lähettiläitä ja edusmiehiä varten oli rakennettu lava.

Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että hänen perheellensä suotaisiin sija hänen läheisyydessään, mutta siihen ei kansalliskokous ollut suostunut. Ainoastaan muutamia päiviä ennen juhlaa päätti se, että kuninkaan tuli näyttäytyä yksin, kansalliskokouksen presidentti vasemmalla sivullaan.

Se oli uusi epäluottamuksen todistus kuninkaallista perhettä ja erittäinkin kuningatarta kohtaan, joka tahallaan erotettiin miehestään ja kansan edustajista.

Kun Marie Antoinette ei saanut lupaa näyttäytyä yhdessä kuninkaan kanssa, päätettiin, että hän ja muut kuninkaallisen perheen jäsenet katselisivat juhlaa lähellä olevan sotakoulun ikkunoista. Sanottuun sotakouluun läksi kuningaskin ja oli perheensä luona niin kauan, kunnes kaikki olivat juhlakentälle saapuneet.

Kuningas asettui nyt edusmiesten keskelle. Arkkipiispa siunasi hänet ja viritti "Te Deum'in".

Jumalanpalvelus oli lopussa, ja Lafayette astui raketulle alttarille Armeijan nimessä vannoi hän kuuliaisuutta kansalle, laille ja kuninkaalle.

Hänen huutoaan: "Minä vannon!" toistivat seuraavana hetkenä ne kolmesataatuhatta ihmistä, jotka olivat juhlaan kokoontuneet.

Kanuunat paukkuivat, liput liehuivat, hatut ja sotamieslakit huiskivat ilmassa.

Kuningas nousi ja ojensi kätensä alttarilla olevaa Kristuksen kuvaa kohti.

"Minä, ranskalaisten kuningas", huusi hän suurella äänellä, "vannon käyttäväni perustuslaillisen hallitusmuodon minulle suomaa valtaa pitääkseni voimassa sitä perustuslakia, jonka kansalliskokous on hyväksynyt ja minä vahvistanut."

Yleinen innostus tempasi kuningattarenkin mukaansa. Hän otti perintöruhtinaan käsivarrelleen, kurottautui ulos kansajoukon yli ja huusi ikkunasta:

"Tässä on minun poikani! Samat tunteet liikkuvat hänessä niinkuin minussakin!"

Tätä odottamatonta, välitöntä liittymistä kuninkaan sanoihin palkitsi tuhansien rinnoista esiinpuhkeava ihastus. Liput laskeutuivat, kirkonkellot soivat pääkaupungissa, laulu ja riemu kohosivat pilviin. -- Se oli yhtä ainoata pitkää rakkauden ja ilon purkausta.

Juhlaa kesti monta päivää. Sade valui yhäkin virtoina, mutta ei kyennyt jäähdyttämään valloilleen päässeitä yleviä tunteita. Enimmät maakuntain edusmiehistä olivat ihastuksissaan saadessaan niin läheltä nähdä kuninkaallisen perheen, olivat viehättyneinä kuninkaan hyvyyteen ja kuningattaren jaloon arvokkaisuuteen. Varhain aamusin tulvailivat he Tuileriain puutarhaan. Pikku kruununprinssin täytyi ehtimiseen näyttäytyä parvekkeella, josta heitti alas kukkia ja vihreitä oksia edusmiehille, jotka tervehtivät häntä voimakkailla suosionhuudoilla.

"Ja näinä hetkinä", sanoo Thiers, "katkesi uhkauksilta kärki, uhittelevaisuus mykistyi, ja kaikki iloitsivat yhteisestä onnesta ja olivat ylpeitä siitä, että kaikki olivat otolliset tulemaan tämän onnen nautintoon. Kuinka voivatkaan tämmöiset sydämeen tunkevat yhteis-ilot niin pian vaipua unheen syvyyteen?"

Nämä juhlat olivat viimeinen tilaisuus, jonka kohtalo tarjosi kuninkaalle hänen voittaakseen takaisin menetetyn valtansa. Pariisi ei niihin aikoihin suinkaan ollut tyytyväinen kansalliskokoukseen, joka ei kyllin sukkelaan antanut sille sitä vapaata hallitusmuotoa, jonka se oli luvannut.

Maaseudun edusmiehet, jotka vanhasta tavasta lähentelivät isäinsä kunnioittamia suuruuksia, saivat kokea varsin ystävällistä vastaanottoa kuninkaallisen perheen puolelta, ja Necker, joka oli menettänyt kansan luottamuksen ja rakkauden, sai viimeisen kerran eron.

Mutta valitettavasti ei ollut mitään, mikä olisi voinut Ludvig XVI:nnelle antaa tarpeellista tahdon lujuutta. Sovinnon juhlat olivat vain alkuna uusiin yllyttelyihin ja aiheuttivat uuden syytöksen kuningasta vastaan -- sen että hän oli juhlapäivänä vannonut väärän valan.

"Ah, rakas sydämeni", kirjoitti kuningatar prinsessa Lamballelle, "meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän katsoisi armollisesti meihin. Se tiikerinsuku, jota valtakunta on tulvillaan, tuntisi julmaa iloa, jos tietäisi miten äärettömästi me kärsimme."

Hovi oli nyt kumminkin alkanut lähentyä Mirabeauta.

Kreivi de la Marck, Arembergin ruhtinaan poika ja Itävallan keisarillisen suvun kaukainen sukulainen, oli Marie Antoinetten naimisen johdosta saapunut Ranskaan. Hän oli ollut Maria Teresian suuressa mielisuosiossa ja tullut hyvin vastaanotetuksi Ranskassa; hän oli taistellut Amerikassa Ranskan lipun johdolla.

Onnen päivinä oli hän kunnioittavalla myötätuntoisuudella ollut kiintynyt Marie Antoinetteen, ja hänestä tuli Marie Antoinetten uskollinen neuvonantaja onnettomuuden päivinä.

La Marck oli jossakin tilaisuudessa persoonallisesti tutustunut Mirabeauhon ja ihaili tavattomasti tämän lahjakkaisuutta.

Hän aavisti, että mahtava kansanjohtaja vielä halusi itseään kohdeltavan aristokraattina ja että vallankumous ei vielä ollut saanut aatelisylpeyttä tukahutetuksi hänen rinnassaan. Monen monta kertaa auttoi hän Mirabeauta lainaamalla hänelle rahaa ja toivoi, että Mirabeaun tavantakaa palautuvat rahapulat auttaisivat hovia saamaan hänestä hyödyllisen aseen.

Innokas ja tarmokas kun oli, koetti brabantilainen aatelismies rakentaa yhteyttä ystävänsä ja kuninkaallisen perheen välillä.

Aluksi ei hänen hankkeensa saavuttanut minkäänlaista vastakaikua.

"Luultenkaan emme tule koskaan vajoamaan niin syvälle, että meidän olisi pakko turvautua Mirabeaun apuun", sanoi Marie Antoinette.

Noin puolivälissä huhtikuuta 1790 oli kumminkin Mirabeaulla ja Marie Antoinetten monivuotisella ystävällä kreivi Mercyllä salainen yhtymys. Seuraavana päivänä kutsuttiin la Marck kuningattaren luo. Marie Antoinette ilmoitti hänelle yhdessä kuninkaan kanssa päättäneensä ruveta yhteyteen peljätyn kansanjohtajan kanssa.

Kohta sen jälkeen kysyi hän ujostellen la Marckilta, luuliko hän Mirabeaulla olleen osaa Versaillesin kauhukohtauksessa lokakuun 5. ja 6. päivänä.

Ystävä kiiruhti häntä rauhoittamaan tässä suhteessa. -- Mirabeau oli näinä kahtena päivänä oleskellut enimmän aikaa hänen seurassaan; he olivat syöneet päivällistä yhdessä, kun heille oli ilmoitettu kansanjoukon saapuneen Versaillesiin.

"Minua se ilahduttaa", virkkoi kuningatar, "sillä minä tunnen tarvitsevani tulla päästetyksi tästä harhaluulostani."

Mirabeaun tavaton lahjakkaisuus puhujana ja valtiomiehenä oli tehnyt hänet vallankumouksen johtajaksi, mutta hän ei ollut huomaamatta sitä pohjatonta kuilua, johon vallankumous saattoi syöstä Ranskan, ja hänen järkensä kielsi häntä tahtomasta kuninkuuden poistamista kokonaan.

Hän lähetti hoville ensimäiset diplomaattiset noottinsa. Kuningatar antoi la Marckille toimeksi vakuuttaa hänelle, että kuningas oli tyytyväinen niihin.

Kuningatar kysyi la Marckilta, millä tavoin Mirabeau saataisiin hyvitetyksi ja kiinnitetyksi hartaammin kuningashuoneeseen.

La Marck saattoi kysymyksen kauemmaksi, ja Mirabeau pyysi antaa sen vastauksen, että hän toivoi saada velkansa maksetuksi ja että hänelle sitä paitsi myönnettäisiin kuukautinen apuraha.

Seuraavana päivänä ilmestyi la Marck uudestaan Marie Antoinetten luo.

"Odottaessani kuningasta", lausui Marie Antoinette, "en saata olla kertomatta teille, että hän on päättänyt maksaa Mirabeaun velat."

Kuninkaallisen lupauksen mukaisesti lähetettiin kohta sen jälkeen melkoisia summia Mirabeaulle.

La Marck ei suinkaan ollut pitänyt Mirabeauta tietämätönnä Marie Antoinetten epäsuotuisista ajatuksista häneen nähden. Mutta siitä huolimatta halusi vallankumouksen johtaja hartaasti päästä persoonalliseen yhteyteen kuningattaren kanssa.

Mirabeau kirjoitti ja pyysi saada kohdata häntä, ja vihdoin päätti Marie Antoinette myöntää hänelle puheillepääsyn.

Heinäkuun 3. p:nä 1790 oli heidän määrä yhtyä Saint-Cloudissa. Sekä Mirabeau että Marie Antoinette olivat ryhtyneet mitä suurisuuntaisimpiin varokeinoihin heidän yhtymyksensä salassa pitämiseksi.

Mirabeau oli edellisen päivän oleksinut Auteuilissa sisarentyttärensä, madame d'Aragonin luona. Varhain seuraavana aamuna saattoi hänen isäntänsä hänet pois sieltä.

Poikettiin eräälle Saint-Cloudiin vievälle syrjätielle. Mirabeau laskeutui vaunuista takaportin luona puiston perällä. Eräs hovimies seisoi siellä ja odotti häntä saattaakseen hänet perille. Kuningatar oleskeli läheisyydessä.

Yksinäisellä paikalla kuningattaren yksityisessä puutarhassa oli pensaitten puoleksi varjostama ympyrä. Täällä synnynnäinen kuningatar ja neron armolla varustettu kuningas kohtasivat toisensa.

Marie Antoinette oli tähän saakka pitänyt vallankumouksen johtajaa jonakin julmurina, kuningasvallan -- ja niinmuodoin hänenkin -- katkerimpana vihamiehenä. Hänelle oli kerrottu Mirabeausta, että Mirabeau oli liikkunut kansanjoukon keskellä noina kamalina lokakuun päivinä, että hän oli yllyttänyt noita joukkoja, jotka jo ennestään olivat vihan, nälän ja viinin kiihottamina.

Nyt seisoivat he vastatusten, kuningatar ja tuo rokonarpinen mies säihkyvine silmineen ja voimakkaine päineen, joka viimemainittu leijonan harjaa muistuttavan vahvan tukan vuoksi näytti melkein luonnottoman suurelta.

Ja huolimatta kaikesta mitä kuningatar tästä miehestä oli kuullut, miellytti hän häntä.

"Tämän ylhäisen, onnettoman naisen erinomaisia puolia on", sanoo Carlyle, "ettei kukaan lahjakas henkilö, Mirabeau enempää kuin Barnave, milloinkaan voinut tulla hänen läheisyyteensä, kuningattaren olematta vastoin kaikkia ennakkoluulojansa pakotettu tunnustamaan neroa ja lähestymään sitä luottavaisuudella."

Lempeästi ja ystävällisesti puhutteli hän Mirabeauta. Nähdessään Marie Antoinetten niin jalona ja rohkeamielisenä syttyi kansan jumaloitsemassa johtajassa kunnioitus häntä kohtaan.

"Tavalliseen vastustajaan nähden", sanoi kuningatar, "mieheen, joka on vannonut ajavansa kuninkuuden perikatoa, oivaltamatta sitä hyötyä mikä suurella kansakunnalla voi olla kuninkuudesta, olisi askel, jonka nyt teen, tuskin soveliaaksi katsottava. Mutta Mirabeauhon nähden -- --"

"Tämä 'Mirabeauhon nähden' näytti häntä äärettömästi mairittelevan", sanoi Marie Antoinette, kun hän kohtauksen jälkeen astui uskollisen kamarirouvansa madame Campanin huoneeseen. Mirabeau syytti itseään, tarjosi apuaan ja lupasi vilpittömyyttä. Selvin piirtein kuvasi hän kuninkuuden aseman.

Marie Antoinetten mieli alkoi rohkaistua. Tämä mies, joka oli osottautunut niin mahtavaksi repimään alas, varmaankin myös pystyisi jälleen rakentamaan mitä oli revitty.

"Vihdoin saan kuulla oikeata politiikkaa", lausui kuningatar hänelle. "Tosin en saata omaksua kaikkia ajatuksianne ja mielipiteitänne, mutta sen verran ainakin tiedän, että te olette todellinen valtiomies."

Heidän puhelunsa kesti kolme neljännestuntia.

Poislähtiessään sanoi Mirabeau hänelle:

"Kun keisarinna, teidän äitinne, tahtoi jollekulle alamaiselleen osottaa armoaan, ojensi hän poislähtevälle kätensä suudeltavaksi."

Kuningatar riisui hansikkaan ja ojensi hänelle kätensä. Vallankumouksen johtaja suuteli sitä ja lausui:

"Tämä suutelo pelastaa kuninkuuden."

Kun Mirabeau jälleen kohtasi sukulaisensa, joka odotti häntä, sanoi hän:

"Hän on hyvin suuri, hyvin jalo ja hyvin onneton nainen, Viktor. Mutta minä pelastan hänet!"

Mutta hän erehtyi. Kääntyminen oli jo liian myöhäistä, se oli tyhjää harhaluuloa. Hän ei enää voinut ehkäistä vallankumouksen kulkua. Ei riittänyt Mirabeaun mahtava voimakaan enää hillitsemään niin valtavia intohimoja kuin ne, jotka nyt olivat päästetyt valloilleen.

Hän antoi kuningattarelle useita kirjallisia ehdotuksia sovinnoksi kansanpuolueen ja kuninkaallisen huoneen välillä. Muutamat lähteet mainitsevat, että kuningatar niinikään sittemmin olisi parisen kertaa vastaanottanut hänet prinsessa Lamballen huoneessa Tuilerioissa, jonne Mirabeau olisi pujahtanut munkin valepuvussa. Mutta kaikki tiedot pitävät yhtä siinä, että Mirabeau vilpittömästi ihaili Marie Antoinettea.

"Te ette tunne kuningatarta", lausui hän kerran tuttavallisessa puhelussa, "hänen mielenlujuutensa on ihmeteltävä, ja rohkeuteen nähden on hän kuin miehinen mies."

"Minä hyvin luulen", kirjoitti Mirabeau syyskuussa 1790, "ettei kuningatar pidä lukua elämästä ilman kruunua. Kaikissa tapauksissa olen varma siitä, ettei hän tule säilyttämään henkeään, ellei hän saa pitää kruunuaan."

Vallankumous se vain kehittyi kehittymistään. Mirabeaun ääni oli tosin vieläkin yhtä valtava, mutta häntä ei kuunneltu enää entisellä ihastuksella. Toisena päivänä puolusti hän kansalliskokouksessa monarkkiaa, toisena päivänä ahdisti hän, haihduttaakseen häntä vastaan heränneitä epäluuloja, kuningasta ja hänen puoluelaisiaan.

Hänen asemansa oli epävarma. Kuningas uskoi häntä vain puolittain. Perustuslaillinen puolue alkoi epäillä häntä. Demokraatit kohdistivat vihansa häneen.

Hän kirjoitti lakkaamatta kirjeitä kuningattarelle; hän valitti kreivi de la Marckille Ludvigin välinpitämättömyyttä ja Marie Antoinetten horjuvaisuutta. Hän käytti vakavia varoituksia ja toisinaan purevaa satiiria, toisinaan nuhteli, toisinaan oli kauhuissaan kuningasparin epävakaisuuden ja ymmärtämättömyyden johdosta.

"Minua kuunnellaan enemmän ystävällisyydestä kuin luottavaisuudesta", sanoi hän, "ollaan innokkaampia ottamaan vastaan neuvojani kuin seuraamaan niitä."

Hän vetosi Marie Antoinetten ylpeyteen, hänen arvostelukykyynsä, hän pyysi kuningatarta seuraamaan hänen ohjauksiaan ja ryhtymään toimiin. Mutta hänen puheensa kansalliskokouksessa saivat vihdoin kuningattarenkin kylmenemään, niin että hän jälleen alkoi epäillä Mirabeaun vilpittömyyttä.

Kansanylimys pääsi näkemästä niiden suunnitelmien tyhjiin raukeavan, jotka hän oli rakentanut onnettoman kuningasparin pelastamiseksi.

Jo pitemmän aikaa oli hänen terveytensä ollut horjuvainen. Kun hän maaliskuun 28. päivänä 1791 lähti kansalliskokoukseen, täytyi hänen matkalla poiketa ystävänsä la Marckin luo lepäämään. Siellä makasi hän puolisen tuntia miltei tiedotonna.

Siitä huolimatta lähti hän kokoukseen. Hän puhui innokkaasti viisi eri kertaa, ja sitten laskeutui hän viimeisen kerran puhujalavalta.

Huhtikuun 2. päivänä tunsi hän kuoleman lähestyvän.

Äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntyi hänen asuntonsa ulkopuolelle. Hovista lähetettiin sana toisensa jälkeen.

"Pidä päätäni pystyssä", sanoi hän palvelijalleen, "se on voimakkain pää koko Ranskassa."

"Ah", lausui hän elämänsä viime hetkenä, "sydämeni kätkee itsessään Ranskan monarkkien kuolinlaulun; sen elottomat jätteet tulevat jäämään puolueiden saaliiksi."

Pariisissa synnytti Mirabeaun kuolema koko kansanliikkeen. Joka päivä vietettiin surujuhlia hänen muistolleen. Konstitutsionin ystävät pukeutuivat surupukuun.

Jälkeenjääneet paperit eivät anna minkäänlaisia tietoja Marie Antoinetten tunteista suuren kansanjohtajan kuoleman johdosta. Mutta varmaan on niiden kellojen ääni, jotka soittivat häntä hautaan, surunvoittoisesti kaikuen tunkenut Marie Antoinetten huoneeseen kuninkaallisessa linnassa.

Hämärän aavistuksen valtaamana oli hän muutamia kuukausia ennen lausunut:

"Olen varma siitä, etten minä sorru ennen Mirabeauta."

10.

Vanhat prinsessat lähtevät Roomaan. -- Prinsessa Elisabeth. -- Kuningas Ludvig ja kirkollinen tila. -- Kuninkaallista perhettä kielletään matkustamasta Saint-Cloudiin.

Asema kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi. Katukohtaukset kuuluivat päiväjärjestykseen. Kansalliskokous oli tuskin enempää itsenäinen kuin kuninkaallinen perhe. Milloin vain joku julistus ei ollut väestön mieleen, tapahtui heti levottomuuksia ja ryöväyksiä.

Aseman ollessa näin tuskallinen ja epävarma on ihan luonnollista, että kuninkaalliselle perheelle yhä uudestaan tarjottiin apua maasta pakenemiseen.

Kuten on mainittu, oli useilta tahoilta kehotettu kuningatarta siirtymään pois maasta. Kuningas, prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe olivat kehottaneet häntä siihen; vieläpä lapsetkin olivat panneet pienet kätensä ristiin ja pyytäneet häntä lähtemään matkaan.

Sekä vallankumouksen viime aikoina että vielä sittemminkin oli kuningattarelle tarjoutunut useampia tilaisuuksia poistua huomaamatta maasta. Mutta mieluummin kuin suostui hylkäämään puolisonsa ja lapsensa, kesti hän nuo päättömät hirveät kuukaudet ja vuodet Ranskassa. Millaiset hänen tunteensa kuningasta kohtaan ennen lienevätkin olleet, kovan onnen päivinä liittyi hän innokkaasti puolisoonsa.

"Minä en mitään toivo oman itseni vuoksi", oli hänellä tapana sanoa, "sillä kuninkaan sylissä ja lasteni seurassa minä tahdon elää ja kuolla."

Paavi Pius VI oli Europan suvereeneista ainoa, joka tarjosi Ranskan kuningasperheelle vieraanvaraisuutta. Hän koki taivuttaa sen jäseniä pudistamaan Ranskanmaan tomun jaloistaan ja hakemaan turvaa hänen kirkkovaltiostaan.

Kuninkaan tädit olivat ainoat, jotka noudattivat hänen kutsuaan.

Aina vallankumouksen alusta asti olivat Adelaiden ja Viktorian kaikki ponnistukset tarkoittaneet heidän piiloon pääsemistään ja unhotuksiin joutumistaan kansan puolelta; -- rauhaton Sophie oli jo kuollut.

Oleskelu Ranskassa kävi heille vihdoin sietämättömäksi, ja heidän hartain halunsa ja toivonsa oli päästä niin pian kuin mahdollista pois kapinoitsevasta isänmaastaan Roomaan, jossa toivoivat saavansa polvistua Pietarin kirkossa.

Kuningas ei katsonut itsellään olevan syytä vastustaa tätiensä toivomusta. Heille kirjoitettiin passit, ja ilmoitus heidän kohta tapahtuvasta tulostaan lähetettiin kardinaali Bernisille, Ranskan lähettiläälle Roomassa.

Prinsessat olivat jo aikeissa lähteä, kun nimetön tiedonanto siitä lähetettiin Jakobiini-klubille (helmikuun 3. p:nä 1791).

Itse asiassa ei paljoa välitetty vanhoista prinsessoista, jotka eivät näytelleet mitään osaa poliittisessa elämässä. Mutta pelättiin että heidän matkansa olisi vain enteenä ja että kuningas ja kuningatar aikoisivat seurata perästä.

Heidän päätöksensä kiinnitti sitä paitsi yleisön huomion siirtolaisuuden polttavaan kysymykseen.

Oli sen vuoksi helppo herättää kiivasta vastustusta heidän tuumiansa vastaan. Lähetystö, johon kuului porvarineuvoston jäseniä, lähti kansalliskokoukseen ja Tuilerioihin ilmaisemaan vastalauseita matkaa vastaan.

Koko joukko irtolaisnaisia, joiden oli tapana joka ilta kokoontua Palais Royalin puutarhassa, päätti rientää Bellevueun linnaan estämään Adelaiden ja Viktorian matkaa.

Prinsessoille ilmoitettiin, että uhkaavia ihmisjoukkoja oli tulossa heidän linnaansa. Malttamatta päättää valmistuksiaan, lähtivät he päätäpahkaa matkoihinsa erään heidän luokseen vierailulle saapuneen naisen vaunuissa.

Kun naiset näkivät linnan tyhjänä, ei heidän raivollaan ollut mitään rajoja. He olivat vakuutettuja siitä, että prinsessat veivät suuria rikkauksia muassaan Ranskasta, ja päättivät sen tähden kostaa estämällä palvelijoita lähettämästä tavaroita jälestä.

Kenraali Berthier esti heitä kumminkin tätä tuumaansa toteuttamasta, mutta sen sijaan salli hän heidän tunkeutua linnan saleihin, tyhjentää prinsessojen viinikellarit ja viereksiä heidän sängyissään.

Palattuaan Pariisiin riensivät naiset Luxembourg-palatsille, sillä he epäilivät Provencen kreivin samaten aikovan paeta. He huusivat häntä, kunnes hänen oli pakko näyttäytyä balkongillaan ja luvata, ettei hän lähde pois maasta.

Vallankumoukselliset sanomalehdet puhuivat osaksi vihaisin, osaksi ylenkatseellisin sanoin prinsessojen lähdöstä.

Matkalla sattui monenlaisia ikävyyksiä. Eräässä kaupungissa tahdottiin pidättää prinsessoja. "Lyhtytolppaan pakolaiset!" huudettiin. Muutamien upseerien väliintulon kautta pääsivät he kumminkin jatkamaan matkaa.

Eräässä toisessa kaupungissa otettiin heidät vangiksi. Porvarisneuvosto määräsi heidät säilytettäväksi vankilassa, kunnes kansalliskokous oli päättänyt saavatko he lähteä maasta vai eivätkö.

Mirabeaun kehotuksesta lähetettiin Pariisista prinsessoille lupatodistus matkan jatkamista varten. Mutta tuossa pikkukaupungissa ei oltu halukkaita hyväksymään kansalliskokouksen päätöstä; ja oikea kapina puhkesi ilmi.

Molemmat prinsessat pidettiin edelleen teljettyinä, ja vasta kun olivat kaksitoista päivää istuneet lukkojen ja telkien takana kurjassa hotellihuoneessa, saivat he viimein lähteä matkaan pikkukaupunkilaisten ulvoessa ja viheltäessä.

Kuningasperheessä oli toivottu, että Elisabeth olisi seurannut tätiensä mukana Italiaan. Mutta hän katsoi oikean paikkansa olevan kuninkaan läheisyydessä. Kuningas tarvitsi häntä, eikä hän hennonut jättää Ludvigia.

Prinsessa Elisabeth oli syntynyt 3. päivänä maaliskuuta 1764 ja oli jo kolmen vuoden ikäisenä jäänyt isää ja äitiä vaille.

Sen rakkauden, jonka hän muuten olisi omistanut vanhemmilleen, antoi hän sen sijaan tulla veljiensä osaksi, ja näistä etenkin vanhimman, jonka puoleen hän katsoi kunnioituksella ja jota hän piti miehen ja kuninkaan oikeana esikuvana.

Kelpo, hidasluontoinen Ludvig rakasti häntä myös sangen suuresti, paljoa enemmän kuin muita sisaruksiaan. Noiden kahden sisaruksen välinen rakkaus ei ollut intohimoinen tai haaveilevainen kuten kahden rakastavan välillä; kuninkaan puolelta liittyi siihen nyreää mieltä ja puuttuvaa rakastettavaisuutta. Mutta uskollisuudessa ja omanvoiton pyytämättömyydessä oli Elisabethin rakkaus kuningasta kohtaan Marie Antoinetten rakkautta paljon korkeammalla.

Prinsessa Elisabeth ei ollut kaunis. Hän oli lyhytvartaloinen ja vailla kaikkea majesteetillisuutta. Sitä paitsi oli hänellä epäsäännölliset kasvonpiirteet ja selvämuotoinen bourbonilaisnenä.

Mutta hän oli nuoruuttaan säteilevä. Hänen ihonsa oli verevä, ja hänen kirkkaista sinisilmistään loisti hyvä ja uskollinen sielu.

Hän oli evännyt loistavia naimatarjouksia.

"Minä voin mennä naimisiin vain kuninkaanpojan kanssa, ja kuninkaanpojan täytyy hallita isänsä valtakuntaa", sanoi hän. "Minä en sen jälkeen enää olisi ranskalainen, ja muuta minä en tahdo olla. Parempi on jäädä tänne veljeni valtaistuimen juurelle, kuin nousta vieraalle valtaistuimelle."