Part 18

Ne virheet, jotka kuningaspari teki, pahensi vain ympäristön kopeus ja kykenemättömyys ymmärtää asemaa. Mielten ollessa vielä täynnä ihastusta kuninkaan sanojen johdosta, annettiin porvarissäädylle kolhaus vastaanottamalla sen edustajat tykkänään toisella tavalla kuin aatelin, tavalla, joka selvään osotti, ettei porvarillisia edustajia pidetty aatelin veroisina.

Lyhyen välirauhan jälkeen alotti kansa jälleen vainoomisensa kuningasta, kuningatarta ja heidän ystäviään vastaan.

Talven kuluessa kokoontui harva se päivä uhkaavia joukkoja Tuileriain akkunain alle sättimään ja solvaamaan Marie Antoinettea. Yösydämellä ammuttiin laukauksia kuninkaallista linnaa kohti. Oikea vankila ei liene sulkenut seiniensä sisälle niin paljoja suruja ja huolia kuin tämä linna, jossa kuningasperheitä monin polvin oli asunut.

Kuningatar ei voinut pidättyä katkeruudella lausumasta:

"Olisipa äitini hämmästynyt, jos hän olisi nähnyt minut tällaisessa ympäristössä -- minut, joka olen keisarin tytär, kuninkaan puoliso ja kuninkaan äiti, tai ainakin lapsen, jonka on määrä tulla kuninkaaksi."

Eräs Favras-niminen ranskalainen aatelismies, joka oli matkustellut kaikkialla Europassa ja joka oli naimisissa ulkomaisen ruhtinattaren kanssa, oli sen mukaan kuin huhu kertoi suunnitellut salaliiton kansalliskokousta vastaan.

Väitettiin, että hänellä oli aikomuksena murhauttaa Lafayette ja Bailly, että hän piti 1,200 hevosta varalla Versaillesissa auttaakseen kuningasta pakoon ja että värvätty armeija, johon kuului sveitsiläisiä ja piemontilaisia, oli valmiina liittymään kuninkaaseen ja marssimaan Pariisiin.

Favrasia vastaan tehtiin kanne, mutta syyttäjät eivät huolineet asettua silmitysten häntä vastaan ajamaan kannettaan.

Todistajia esiintyi, jotka antoivat seikkaperäisiä tietoja hänen hankkeistaan, mutta todistuksia puuttui eikä voitu löytää mitään merkkejä, jotka olisivat osottaneet Versaillesiin koottujen 1,200 hevosen tai värvätyn armeijan olemassaoloa.

Vajavista todistuksista huolimatta oli Favrasin tuomio jo ennakolta langetettu. "Näkyi selvään, että piti saada pelotella niitä, jotka halusivat palvella kuningasta", kirjoitti prinsessa Elisabeth. "Kansa vaati verta, vieläpä semmoisen miehen verta, jolla oli vihattu ylimyksen leima heidän silmissään."

Favras tuomittiin hirtettäväksi. Kansa, jota huvitti nähdä markiisin kuolemantuomion täytäntöönpanoa, virtasi suurin parvin hänen mestauspaikalleen ja pilkkasi häntä miten suinkin taisi.

Kuolemaantuomittu osotti kiusanhengilleen halveksivaa naamaa ja kieltäytyi itsepintaisesti ilmaisemasta salaisuuttaan.

"Surkuttelen niitä ihmisiä, jotka vastoin parempaa tietoaan syyttävät minua", sanoi hän. "Mutta jos välttämättömästi tarvitaan uhria, niin olen iloinen siitä, että vaali on osunut minuun."

"Porvarit, minä kuolen viatonna!" jatkoi hän. "Rukoilkaa Jumalaa puolestani!"

Ja kääntyen pyöveliin sanoi hän:

"Nyt, ystäväni, tee tehtäväsi!"

Seuraavana päivänä Favrasin kuoleman jälkeen juolahti erään hänen ystävänsä päähän onneton tuuma viedä hänen surupukuinen leskensä ja lapsensa kuningasparin eteen julkisilla päivällisillä Tuilerioissa.

Marie Antoinette pysyi ulkonaisesti tyynenä ja tunteettomana, vaikka hän sydämensä sisimmässä tunsi lämmintä osanottoa kuollutta ja hänen perhettään kohtaan.

Päivällisen päätyttyä vetäytyi hän niin pian kuin mahdollista yksityishuoneisiinsa. Siellä heittäytyi hän lamautuneena nojatuoliin ja lausui:

"Täytyyhän meidän sortua, kun kimppuumme käy ihmisiä, joissa lahjakkaisuus on ilkeyden kanssa liitossa, ja kun puolustajinamme on henkilöitä, jotka tosin ovat sangen kunnioitettavia, mutta joilla ei ole selvää käsitystä tilastamme. Minut on saatettu väärään asemaan kahteen puolueeseen nähden esittämällä minulle Favrasin leski ja poika. Jos olisin saanut menetellä vapaasti, olisin tietysti ottanut sen miehen pojan, joka on uhrannut itsensä meidän tähtemme, ja istuttanut hänet pöydän ääreen minun ja kuninkaan keskelle. Mutta samojen pyövelien ympäröimänä, jotka lähettivät hänen isänsä kuolemaan, en uskaltanut edes luoda silmiäni häneen. Kuninkaallismieliset tulevat varmaan moittimaan minua, koska en ottanut huomatakseni tuota lapsiraukkaa, ja vallankumouksen ystävistä on tuntuva loukkaavalta se ajatus, että on arveltu tehtävän minulle mieliksi tuomalla poika minun nähtäväkseni."

Helmikuun 27. p:nä sai Marie Antoinette veljeltään Leopoldilta kirjeen, joka toi sen viestin, että hänen vanhin veljensä Josef oli kuollut Wienissä.

Poliittiset selkkaukset, joihin nuori keisari oli tullut vedetyksi, olisivat todennäköisesti, jos hän olisi saanut elää, estäneet häntä antamasta voimakasta tukea sisarelleen, mutta hänessä Marie Antoinette joka tapauksessa kadotti veljen, joka rakasti häntä ja oli ollut hänelle hyvänä neuvonantajana ja ystävänä.

Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän kirjoittanut sisarelleen hellän, liikuttavan kirjeen, jossa lausui syvästi surkuttelevansa sitä, että hänen täytyi jättää hänet niin tukalaan asemaan; ja hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei hän voinut antaa hänelle käytännöllisiä osotuksia hellyydestään, joka hänessä aina oli säilynyt sisartaan kohtaan.

Eräässä viimeisiä kirjeitään veljelleen ja seuraajalleen oli keisari Josef vähäistä ennen kirjoittanut:

"Minä olen, samoin kuin sinä, kovasti harmissani kaikkien niiden ilettävien huhujen tähden, joita levivitellään Ranskan kuningattaresta; -- mutta mihinkäpä toimiin voi hävyttömiä ja hulluja ihmisiä vastaan ryhtyä. Noita kurjia on mahdoton saada uskomaan, että sisareni ei ole lähettänyt minulle salaa useita miljoonia, yhtä vähän kuin minä itsekään tiedän millä perusteella minä voisin noita rahoja vaatia tai miten hän olisi saanut ne minulle annetuksi. Minä en ole milloinkaan vastaanottanut ainoatakaan kultakolikkoa Ranskasta."

"Tämä tappioni on koskenut minuun kovasti", kirjoitti Marie Antoinette madame Polignacille veljensä kuoltua. "Mutta se voima ja rohkeus, jota tämä kyynelin kaivattu veljeni aina viimeiseen asti osotti, pakottavat vielä koko maailman ihmettelemään häntä ja auttavat häntä saamaan oikeutta. Minä rohkenen sanoa, että hän kuoli täysin arvoisena veljenäni."

9.

Marie Antoinette äitinä. -- Ludvig XVII:nnen luonteen piirteitä.

Päiviä, jopa kuukausiakin saivat Tuileriain asukkaat olla lakkaamattomassa kiihtymyksen ja ahdistuksen tilassa.

Yöllä huhtikuun 13. päivää vasten odotti Lafayette hyökkäystä Tuilerioihin. Hän ilmoitti tämän pelkonsa kuninkaalle.

Ludvig nousi ja läksi kuningattaren huoneeseen.

Mutta kuningatar oli poissa. Täynnä levottomuutta riensi hän silloin lastensa makuuhuoneeseen.

Siellä tapasi hän vaimonsakin. Kuningatar piti poikaansa syliinsä suljettuna.

"Minä etsin sinua; sinä olet saattanut minulle mitä suurinta tuskaa", huudahti kuningas kiihkosta menehtymäisillään.

"Minä olin paikoillani", vastasi Marie Antoinette ja puristi kruununprinssiä sydäntään vasten.

Kävelyretkillä, joita Marie Antoinette pani toimeen lastensa tähden ja heidän seurassaan, sai hän usein osakseen vihamielisiä silmäyksiä ja kuulla uhkaavia soimauksia. "Kuningatar ja kuninkaalliset lapset näyttävät kovin onnettomilta", kertoo madame Elliot, "ja onpa heillä täysi syy siltä näyttääkin. Varsin harvat ovat ne, jotka osottavat kuningattarelle kaikkein tavallisinta kohteliaisuutta. Ne, jotka muutamia kuukausia sitten olisivat heittäyneet tomuun hänen eteensä, kulkevat nyt hänen ohitsensa liaten häntä kiireestä kantapäihin."

Mitä onnettomampi Marie Antoinette tunsi olevansa, sitä innokkaammin liittyi hän lapsiinsa. Äidinrakkaus oli samalla kertaa hänen lohdutuksensa ja hänen surunsa. Kun hän katseli kruununprinssiä, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. Tulisiko tästä lapsesta, jolle niin ihana tulevaisuus näytti olleen määrätty, hallitsija vaiko marttyyri?

Vetäydyttyään pois maailmasta omisti kuningatar kaiken aikansa tyttärelleen ja pojalleen.

Hän muisti miten hänen äitinsä Wienissä oli ottanut keisarilliset lapset mukaansa käydessään sairaiden ja köyhien luona, ja nyt teki hän samalla tavalla omien lastensa kanssa. Hän otti heidät mukaansa sairashuoneisiin ja opetti heitä jakelemaan lahjoja ja ystävällisiä lohdutuksen sanoja.

Madame Polignacin paettua oli madame de Tourzel tullut kuninkaallisten lasten kasvattajaksi. Seuraava kuningattaren kirje madame de Tourzelille osottaa muita paremmin millaista huolta Marie Antoinette piti pojastaan ja tyttärestään.

"Heinäkuun 24. p:nä 1789.

Poikani on neljän vuoden neljän kuukauden ja miltei neljän päivän vanha. En tahdo puhua hänen ulkonaisista ominaisuuksistaan. Te saatte nähdä hänet itse. Hänen terveytensä on aina ollut hyvä, mutta hänen vielä kehtolapsena ollessaan huomattiin, että hänellä oli heikot hermot ja että vähinkin erinomaisempi melu vaikutti häneen. Hän sai myöhään ensimäiset hampaansa, jotka puhkesivat helposti ja kivutta. Vasta kun eräs viimeisistä hampaista puhkesi, sai hän kouristuskohtauksen. Sittemmin on tämä kohtaus ollut hänellä kahdesti, ensi kerran talvella 8788, kun hänet rokotettiin, mutta jälkimäinen kohtaus oli hyvin lievä. Hänen heikoista hermoistaan on se haitta, että kaikkinainen melu, johon hän ei ole tottunut, tekee hänet tuskaiseksi. Niin esimerkiksi pelkää hän tavattomasti koiria, siksi että hän on kuullut niiden haukkuvan hänen korvansa juuressa. En ole koskaan pakottanut häntä katsomaan niitä, sillä minä luulen, että hänen pelokkuutensa vähenee sitä mukaa kuin ymmärrys kehittyy.

Hän on hyvin vilkas, ja kiivas vihastuessaan, mutta hän on hyvä lapsi, vieno ja helläsydäminen, milloin ei ajattelemattomuutensa saa hänessä valtaa. Hänellä on tavaton itsetunto, joka, jos sitä ymmärtäväisesti johdetaan, voi tulla hänelle hyödylliseksi. Kunnes hän pääsee tuttavalliselle kannalle henkilön kanssa, osaa hän hillitä itseään, jopa kokonaan voittaa kärsimättömyytensä ja vihanpuuskansa, jotta vieraan silmissä näyttäisi sävyisältä ja rakastettavalta. Hän on lujasti sanassaan pysyvä, kun on luvannut jotakin, mutta hän on kovasti avomielinen ja toistaa halusta mitä on kuullut toisten sanovan; tahtomatta narrata lisää hän usein sellaista, mitä hän on mielikuvituksessaan nähnyt. Se on hänen suurin vikansa, joka on koetettava saada hänestä pois juuritetuksi.

Muuten -- minä toistan sen vielä -- on hän kiltti lapsi, ja ystävällisyydellä ja vakavuudella pitäisi, olematta liiaksi ankaria, saada hänestä semmoista kuin tahtoo. Mutta kaikki ankaruus saattaa hänet mielenkuohuun, sillä hän on ikäisekseen varsin lujaluontoinen. Niin on esimerkiksi sana 'anna anteeksi' ollut hänelle varhaisimmasta lapsuudestaan vastenmielinen. Hänet saa sanomaan melkein mitä hyvänsä, milloin hän on tehnyt väärin, mutta sanaa 'anna anteeksi' ei hän saa huuliltaan ilman itkua ja suurta penäämistä. --

Poikani ei osaa lukea ja hän on hyvin hidas oppimaan, sillä hän on liiaksi ajattelematon ollakseen ahkera. Hänellä ei ole minkäänlaisia suuruuden ajatuksia päässään, ja minä toivoisin, että tätä jatkuisi edelleen. Meidän lapsemme ehtivät kyllä vielä saada tietää keitä he ovat. Hän rakastaa sisartaan erittäin paljon ja täydestä sydämestään. Kun jokin tuottaa hänelle hauskuutta, olkoon sitten kysymys pikku lahjasta tai kävelyretkestä, rientää hän heti pyytämään samaa sisarelleenkin. Luonnostaan on hänellä iloinen mieli. Terveytensä vaatii olemaan häntä paljon ulkoilmassa, ja minä luulen, että on hyödyllisempää antaa hänen leikkiä ja työskennellä ulkona terrassilla kuin viedä häntä kauemmaksi. Se liikunta, jonka lapset saavat leikkiessään ja juostessaan ulkona, on terveellisempää kuin jos pakottaa heidät kävelemään, mikä usein rasittaa munuaisia.

Tahdon puhua vähäisen hänen ympäristöstään. Hänellä on kolme aliopettajatarta, daamit Soucy, anoppi ja miniä, sekä madame de Villefort. Vanhempi madame de Soucy on erittäin rakastettava nainen, hyvin taitava ja tarkka, mutta hänellä on ikävä käytöstapa. Miniällä on sama ikävä käytöstapa, mutta häneltä puuttuu kokonaan lahjakkaisuutta. Viime kuluneina vuosina ei hänellä ole ollut mitään tekemistä tyttäreni kanssa, mutta pikku pojalleni ei hän voi aikaansaada mitään vahinkoa. Muuten on hän hyvin uskollinen ja sitä paitsi ankara häntä kohtaan. Madame de Villefort on edellisen suora vastakohta -- hän hemmoittelee lastani liiaksi. Hänellä on vähintäänkin yhtä ikävä käytöstapa, ellei ikävämpikin. Keskenään sopivat he vallan hyvin.

Molemmat hovimestarinnat ovat poikaani suuresti kiintyneet. Mutta madame Lemoine on sietämätön lavertelija, joka kertoo kaikki mitä hän kuulee, olkoon poika läsnä tahi ei -- se on hänestä aivan yhdentekevää. Madame Neuville on miellyttävän näköinen sekä lahjakas ja vilpitön, mutta hänen sanotaan olevan vehkeilevän äitinsä johdettavana.

Brunieriin, lääkäriin, luotan täydellisesti milloin lapset ovat sairaina, mutta muuten on katsottava, että hän pysyy alallaan; hän on suurisuinen, iloinen ja mellasteleva.

Apotti d'Avreux lienee sopiva ohjaamaan poikaani lukutaitoon, mutta muuten puuttuu häneltä tyyten sitä käytöstapaa ja niitä ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömät henkilölle, joka tulee oleskelemaan lasteni läheisyydessä. Se se juuri on vaikuttanut päätökseeni, että hän ei saa tulla tyttäreni opettajaksi, ja on pidettävä tarkasti silmällä, ettei hän saa olla missään yhteydessä poikani kanssa muulloin kuin lukutunneilla. Tämä oli yksi niitä seikkoja, jotka tuottivat madame Polignacille enimmän huolta. Ja kuitenkaan ei hän aina onnistunut yrityksissään. Muutamia päiviä sitten kuulin tältä apotilta lauseita, jotka ilmaisivat niin suurta kiittämättömyyttä, että ne olivat minulle mitä suurimmassa määrässä vastenmielisiä.

Pojallani on kahdeksan kamarirouvaa. He palvelevat häntä hyvin ahkerasti, mutta minä en voi suuresti luottaa heihin. Viime aikoina on heidän piirissään lausuttu paljon varomattomia sanoja, minun voimattani kumminkaan varmuudella päättää, kenen suusta ne ovat lähteneet. Kamarirouvista varsinkaan eräs rouva Belliard ei huoli liioin salata tunteitaan. Tarvitsematta epäillä ketään on joka tapauksessa oltava varuillaan.

Poikani miehiset palvelijat ovat uskollisia, häneen kiintyneitä ja tyyniluontoisia.

Tyttärelläni on kaksi hovimestarinnaa ja seitsemän kamarirouvaa. Madame Brunier, lääkärin vaimo, on ollut tyttäreni luona hänen syntymästään saakka ja palvelee häntä varsin uskollisesti. Mutta vaikka minulla ei ole mitään muistuttamista häntä vastaan, en kumminkaan ikänä huolisi häntä omaan palvelukseeni. Hän on luonteeltaan miehensä kaltainen. Paitsi sitä on hän hyvin ahne ja pitää tarkkaa vaaria niistä pienistä etuisuuksista, jotka hänen asemansa hänelle suopi.

Hänen tyttärensä, madame Tremindille, on hyvin kunnioitettava ja lahjakas nainen. Vaikkei hän ole seitsemääkolmatta vuotta vanhempi, omaa hän kuitenkin kypsyneemmän iän hyvät ominaisuudet. Hän on ollut tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti, ja minä en ole koskaan päästänyt häntä näkyvistäni. Minä olen saanut aikaan hänen avioliittonsa, ja kaiken sen ajan, jonka hän on poissa tyttäreni luota, käyttää hän yksinomaan kolmen pikku tyttösensä kasvattamiseen. Hänellä on hyvin lauhkea ja mukaantuva luonne, hän on varsin taitava, ja hänelle, eikä apotti d'Avreuxille, tahdon minä antaa tyttäreni opettamisen huoleksi. Hän kykenee siihen vallan hyvin, ja koska onnekseni tiedän tämän varmasti, pidän häntä siihen kaikkia muita sopivampana. Siksi toiseksi pitää tyttäreni hänestä paljon ja luottaa häneen.

Toiset seitsemän naista ovat hyvin alamaisia ja luonteeltaan paljoa tyvenempiä ja rauhallisempia kuin poikani kamarirouvat.

Miehiset palvelijat ovat kaikki olleet tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti. He ovat hyvin vähäpätöisiä henkilöitä, mutta kun heillä ei ole muuta tekemistä kuin hoitaa helppoa tointaan ja kun he eivät oleskele täällä muulloin kuin virka-aikanaan, on se minusta melkein yhdentekevää.

Marie Antoinette."

Pieni kruununprinssi oli kaunis lapsi, silmät olivat suuret siniset, hiukset soluivat kutreina, posket olivat verevän punaiset, hymyily hohti iloisena, kunnes onnettomuudet tuottivat ennenaikaista vakavuutta.

Kukaan ei tuntenut häntä paremmin kuin hänen äitinsä. Kukaan ei ollut suuremmalla tarkkaavaisuudella tutkinut hänen vikojaan, mutta kukaan ei myöskään tuntenut hänen miellyttäviä puoliaan paremmin kuin äiti.

Kruununprinssillä oli synnynnäinen harrastus hyvään, ja se ehdottomasti herätti kasvattajassa suopeutta, mutta samalla oli hänellä kuitenkin semmoisia vikoja kuin kiivasluontoisuutta ja taipumusta tottelemattomuuteen, joihin täytyi käydä kiinni kovin kourin. Äidin täytyi usein torjua hänen hyväilyjään, jotka helposti saattoivat tehdä hänen ankaruutensa tehottomaksi, ja vastustaa pikku pojan yrityksiä välttää rangaistusta.

Hän oli hyvin vastahakoinen lukemaan, mutta hänen pojanrakkautensa auttoi hänet voitolle vastahakoisuudestaan.

Äiti muistutti häntä eräänä päivänä siitä, että hän ei osannut lukea, vaikka oli jo neljän ja puolen vuoden vanha.

Poikanen vastasi silloin:

"Minä opettelen lukemaan uudenvuoden lahjaksi sinulle, äiti kuningatar."

Marraskuun lopulla -- kertoo madame Tourzel -- virkkoi hän opettajalleen:

"Minun pitää saada tietää, vieläkö on pitkältä uudenvuoden päivään, sillä olen luvannut äidille, että opin siksi lukemaan."

Kuultuaan sinne olevan vain kuukauden, sanoi hän aivan tyynesti:

"Luettakaa minua sitten kaksi tuntia päivässä, rakas apotti, niin minä kyllä siihen asti opin."

Ja hän piti sanansa. Määrättynä päivänä hän astui voitonriemuisena kuningattaren luo, pitäen kirjaa kädessään.

Ja hän heittäytyi kuningattaren syliin.

"Tässä on uudenvuoden lahjasi", sanoi rakastettava lapsi. "Minä olen pitänyt sanani, ja nyt osaan lukea."

Lähellä Tuilerioita, Seinen rantamalla, oli vähäinen puutarha, jonka rajalla oli paviljonki, kruununprinssin opettajan asunto. Madame de Tourzelin toimesta lahjoitettiin prinssille tuo maatilkku, jonka hän ilolla vastaanotti. Saman pienen puutarhan lahjoitti Napoleon sittemmin Rooman kuninkaalle; Kaarle X antoi sen Bordeauxin herttualle, ja Ludvig Filip Pariisin kreiville. "Kuinka monta varoitusta onkaan kylvetty tuolle pienelle maatilkulle, joka niin sukkelasti joutui pois nuorten omistajainsa käsistä!" sanoo Beauchesne. "Ensimäinen kuoli vankilassa kymmenen vuoden ikäisenä; toisen (Reichstadtin herttuan) pyyhkäisi poliittinen myrsky pois Ranskanmaan pinnalta, hänen elettyään parahiksi niin kauan, että oli oppinut tuntemaan isänsä nimen ja saanut kuolevaisena katsella miekkaansa. Kolmas katosi kuten toisetkin vallankumouksen myrskyihin, ja neljäs on lähes viime aikoihin saakka oleskellut maanpakolaisena Itävallassa ja Englannissa."

Tässä pienessä puutarhassa kasvatti kruununprinssi kaniineja ja sorsia; täällä vaali hän kukkiaan, täällä leikki ja työskenteli hän vapaasti ja iloisesti.

Intohimojen riehuessa kansalliskokouksessa ja Pariisin kaduilla, seurasi hän mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla kukkiensa kehitystä ja poimi niistä kauneimmat, sommitellakseen niistä kukkavihkoja äidilleen.

Joka aamu varhain hän meni äitinsä luo ja pani kukkia hänen vuoteelleen. Hän piiloutui sängyn uudinten taa, ja kun Marie Antoinette heräsi ja näki kukkavihon, tapasi hän sanoa:

"Pikku poikani ei varmaankaan ole kaukana."

Hovinaiset kokivat vakuuttaa Kaarle Ludvigille, että linnassa oli kyllin monta puutarhuria ja että kuningattarella oli kukkia yllinkyllin.

"Mutta kaikki kukat eivät tuota hänelle sitä iloa kuin minun poimimani", vastasi lapsi.

Hän oli aina puuhassa tuottaakseen äidilleen iloa. Hän oli onnellinen äidin hymyillessä hänelle ja hän otti osaa äidin suruun, voimatta käsittää syytä miksi äiti itki.

Eräänä päivänä kuuli hän erään hovinaisista lausuvan ystävättärestään:

"Hän on onnellinen kuin kuningatar."

"Silloin ette kai tarkoita minun äitiäni", sanoi Kaarle Ludvig, "sillä hän itkee myötään."

Milloin hän oli ollut ahkera oppitunnilla, meni Marie Antoinette hänen kanssaan hänen pikku puutarhaansa. Äitiä huvitti nähdä hänen laukkailevan puutarhan käytäviä pitkin, ja Marie Antoinette järjesteli niitä kukkia, jotka poikanen oli poiminut.

"Ei voinut olla herttaisempaa ja älykkäämpää lasta, lasta, joka olisi sanonut sanottavansa suloisemmin kuin pikku Kaarle Ludvig", sanoo madame Tourzel.

Hän käytti aina tilaisuutta hyväkseen lausuakseen jotain mieluista ympäristölleen. Eräänä päivänä, kun hän loma-ajan jälkeen jälleen ryhtyi lukuihinsa, istui Marie Antoinette huoneessa kuunnellen opetusta.

"Ellen muista väärin", lausui apotti, "puhuimme viime oppitunnilla positiivista, komparatiivista ja superlatiivista. Sen on teidän kuninkaallinen korkeutenne luonnollisesti unohtanut."

"Erehdytte", vastasi prinssi, "minä muistan kaikki vallan hyvin. Positiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on hyvä opettaja. Komparatiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on parempi kuin muut opettajat. Ja superlatiivi", jatkoi hän, katsahtaen kuningattareen, "on, kun sanon: äitini on paras kaikista äideistä."

Satoja semmoisia pikkutapauksia on tästä lapsesta muistoon merkitty. Eräänä päivänä oli Bertrand de Moleville kuningattaren luona käymässä. Kruununprinssi laukkasi laulellen ja leikkien ympäri huonetta, puusapeli kupeellaan. Kotvasen perästä tultiin noutamaan häntä illalliselle. Yhdellä pyörähdyksellä oli hän ulkona huoneesta.

Kuningatar kutsui hänet takaisin.

"Poikani", sanoi hän, "sinä läksit pois kumartamatta monsieur Bertrandille."

"Äiti kulta", vastasi kruununprinssi, yhä edelleen hyppien, "sen tein, koska vallan hyvin tiesin, että monsieur Bertrand on meidän ystäviämme."

"Hän on herttainen lapsi, eikö totta?" lausui Marie Antoinette. "Onnellinen hän, joka vielä on tuommoinen lapsi. Hän ei tiedä miten raskaasti me kärsimme, ja hänen hilpeytensä tuottaa meille iloa."

Kamaripalvelija Hue näki kerran kruununprinssin heittäytyvän pensaitten sisään ja huomautti hänelle, että hän turhan päiten, ketään hyödyttämättä, antautui vaaraan saada kasvonsa naarmuille.

Ylväin muodoin poikanen vastasi:

"Tie maineeseen käy ohdakkeitten kautta."

Moinen sankarillisuus ei ollut mieleen kuningattarelle, joka sattui olemaan lähettyvillä. Hän koki selvittää pojalle, ettei silmiensä puhkaiseminen ainoastaan sen vuoksi, että pääsisi tunkeutumaan pensaston läpi, ollut yhtään mainehikasta, ja että hänen oli viisainta jättää puhumiset mainehikkuudesta siksi, kunnes oli tullut tietämään miten työläästi maine on saavutettavissa.

Kruununprinssi punastui, juoksi äitinsä luo ja suuteli hänen kättään.

Hän oli myöskin hyvin kiintynyt kuninkaaseen, mutta kunnioitus isää kohtaan pakotti hänet enemmän pidättäytymään tämän seurassa kuin äidin, jonka varalle hänellä aina oli helliä ja armaita sanoja.

Paikka, jolla näytti olevan suurin vetovoima kruununprinssiin nähden, oli hyljättyjen, isättömien ja äidittömien lasten koti. Kuningattarella oli tapana usein ottaa hänet mukaansa sinne, ja pienet löytölapset osottivat hänelle moninaisella tavalla iloaan ja kiitollisuuttaan näitten käyntien johdosta. Eräänä päivänä äkkäsi kuningas poikansa järjestelemässä kultarahoja pieneen rasiaan, jonka hänen tätinsä Elisabeth oli hänelle lahjoittanut.

"Mutta, Kaarle", sanoi isä suuttuneena, "luulenpa sinun keräävän rahoja kuten mikä saituri ikään?"

Kruununprinssi punastui, mutta vastasi sukkelasti:

"Niin kyllä, isä, minä kerään rahoja, mutta köyhien lasten hyväksi. Jos näkisit heidät, olisi sinun sääli heitä."

Kuningas syleili häntä hellästi.

"Jos niin on asia, lapseni, että säästät köyhille, niin autan minä sinua saamaan lippaasi täyteen", sanoi hän.

9.

Kesä v. 1790. -- Juhla Mars-kentällä. -- Kuningatar ja Mirabeau.

Kevät koitti, kykenemättä sekään haihduttaa kuningasparin huolia ja tukahduttaa kansan vainoomishalua.