Part 17

"Te uskotte kaikkea mitä teille kerrotaan, ja se se juuri saa onnettomuutta aikaan", vastasi kuningatar.

"Me emme päästä teitä enää luotamme", huusivat muutamat.

"Me emme pyydä parempaa, kuin saada jäädä luoksenne", vastasi Marie Antoinette. "Sammukoon viha ja lakatkoon virtaamasta se veri, joka on meidän kauhistuksemme! Sanokaa se kaikille, jotka eivät voi kuulla ääntäni."

Ennenkuin naiset lähtivät pois, oli heillä tapana pyytää jotakin muistoa, ja Marie Antoinette jakeli silloin heille kukkia.

"Mahdotonta on loihtia ilmoille suurempaa suloa ja enempää rohkeutta, kuin mitä kuningatar osottaa näinä päivinä", kirjoitti prinsessa Elisabeth.

Kuninkuus oli enää vain leikkikalu, jolla huviteltiin, ennenkuin se lyötiin säpäleiksi.

Kokonainen maailma erotti nyt sen Marie Antoinetten, joka kalpeana ja vaieten liikuskeli Tuilerioissa, siitä Marie Antoinettesta, joka oli näytellyt komedioja Trianossa. Kolkko epätoivo oli vallannut hänet aina tuosta hirveästä aamusta Versaillesissa. Niitten traagillisten kohtausten muisto, jotka olivat sattuneet ennen kuninkaallisen perheen poisviemistä, myrkyttivät hänen elämänsä jok'ikisen hetken ja himmensivät hänen kauneuttaan.

* * * * *

Kuningatar ei voinut elää ilman ystäviä. Sikäli kuin vaikeuksia karttui karttumistaan hänen ympärilleen ja hän näki itsensä hyljätyksi, sitä enemmän ikävöi hän jotakin ystävää, joka olisi hänelle tukena ja jolle hän voisi uskoa kaikki raskaat huolensa.

Ylväs, huvinhaluinen valtijatar oli nuorellisessa kevytmielisyydessä tyynesti ja hymyillen nähnyt prinsessa Lamballen lähtevän pois hovista. Mutta vielä sittenkin, kun madame Polignacin aurinko oli korkeimmillaan, oli kuningatar kerta kerralta antanut prinsessalle osotuksia myötätuntoisuudestaan. Erittäinkin näyttää niinkuin Marie Antoinetten kylmennyt ystävyys Normandian herttuan syntymän jälkeen olisi virinnyt uudestaan leimumaan.

"Älä ikänä usko, että minä voisin lakata sinua rakastamasta", kirjoitti hän niihin aikoihin. "Se on tullut minulle sydämen tarpeeksi."

"Käyhän katsomassa minua", kirjoitti hän prinsessalle nuorimman tyttärensä kuoltua. "Itkekäämme yhdessä armaan pikku enkelini poislähtöä. Sydämeni ikävöi sitä lohdutusta, jonka sinun hellyytesi sille voi antaa." -- -- --

Hirmunäytelmien tapahtuessa Versaillesissa oli prinsessa Lamballe yhdessä Orléansin herttuattaren kanssa viettänyt muutamia rauhallisia ja onnellisia päiviä Eun linnassa Penthièvren herttuan luona.

Lokakuun 7. päivänä kello yhdeksän illalla saapui linnaan kuriiri, ylt'yleensâ lian ja pölyn vallassa, ja hevonen väsymyksestä menehtymäisillään. Hän toi ensimäisen tiedon kuninkaallisen perheen siirtymisestä Tuilerioihin sekä niistä näistä yksityisseikoista, jotka koskivat Versaillesissa sattuneiden edellisten päiväin tapauksia.

Ystävyys, joka kuningattaren puolelta oli kylmennyt, oli prinsessa Lamballen povessa pysynyt alati yhtä lämpimänä. Hän oli tuskin ehtinyt tointua tyrmistyksestään, nähdessään vallankumoukseen viittaavien uhkaavien enteiden muuttuneen todellisuudeksi, kun hän oli jo tehnyt päätöksensä. Vaarat, joille Marie Antoinette oli ollut alttiina, vetivät ystävätärtä vastustamattomasti takaisin siihen hoviin, jossa oleskeleminen oli vaaranalaista. Onnen päivinä oli hänen ollut pakko vetäytyä pois. Hän oli halunnut pysyä toisena kuningattaren suosiossa, mutta sijaa ei oltu hänelle suotu. Mutta heti kun myrsky oli puhjennut ilmi, riensi hän sille vaaralliselle sijalle, jolle hänen rakkautensa kutsui hänet; hänestä tuli Marie Antoinetten toveri onnettomuudessa, ystävätär haikeina huolten hetkinä.

Pimeänä yönä kahdentoista seuduissa jätti hän appensa rauhaisan kodin lähteäkseen Pariisiin, jonne saapui lokakuun 8. päivän illalla. Palvelijat näkivät hunnutetun naisen astuvan ulos vaunuista. Kaksi naisolentoa piti toisiaan syliinsä suljettuina. Kuultiin kouristuksen tapaisia nyyhkytyksiä ja hiljaista itkua -- prinsessa Lamballe oli palannut hoviin.

Vasta suurilla ponnistuksilla sai hän Ludvigin myöntymään siihen, että hän sai astua entiseen paikkaansa intendantena. Hartaasta ystävyydestä häntä kohtaan täytyi Ludvigin pyytää häntä lähtemään pois hovista.

Marie Antoinette oli liiaksi iloinen nähdessään jälleen hänet ja hän pelkäsi liiaksi hänet jälleen kadottavansa, etteivät moiset arvelukset ensi alussa saaneet sijaa hänen sielussaan. Hyljätyssä asemassaan ikävöi hän hellää ystävää, jolle saattaisi kokonaan uskoutua. Ja kun prinsessa vähäksi aikaa palasi appensa luo, kirjoitti Marie Antoinette hänelle kirjeitä, jotka henkivät ikävöimistä ja olivat täynnä helliä nuhteita prinsessalle, joka ei ollut pitänyt tarpeeksi huolta terveydestään.

"Minua surettaa kovin, ettet sinä huoli hoitaa terveyttäsi", kirjoitti hän prinsessa Lamballelle marraskuun 7. p:nä 1789. "Tiedätkö, rakas Lamballeni, minun pitänee aivan todenteolla suuttua sinuun. -- Minun terveyteni on jotenkin hyvä ja lasteni terveys on mainio; he ovat melkein aina luonani, ja minä puuhailen paljon heidän kanssaan. Kruununprinssi on tullut koko joukon säyseämmäksi; hän ei ole enää niin kiivasluontoinen kuin ennen. Tyttäreni on erittäin hellä ja rakasluontoinen; pienokainen raukka ikävöi kovin nähdä sinua... -- Minä olen peräti huolissani tapausten johdosta, jos kohtakin ne näyttävät kääntyneen parempaan päin. Mutta ei uskalla iloita mistään; ystävissänikin havaitsen miltei yksinomaan luonteita, joilta puuttuu lujuutta ja jotka eivät älyä pitää puoliaan pienimpiäkään ilkimielisten puolelta kohtaavia väkivaltaisuuksia vastaan." -- -- --

"Kruununprinssi on monasti kysynyt sinua, pyytääkseen sinua auttamaan häntä puiden istuttamisessa hänen puutarhaansa", kirjoitti hän eräänä toisena päivänä. "Hänen luonteensa on paljon parantunut, ja minulla on hyviä toiveita hänen kiivautensa taittumisesta. Hän jumaloitsee minua, ja minä rakastan häntä mielettömyyteen asti." -- -- --

Madame Lamballe oli ainoa, joka kykeni haihduttamaan kuningattaren alakuloisuutta. Ainoastaan siten saattoi Marie Antoinetten huolestunut mieli tuudittua lepoon, että hän sai luoda katseensa noihin uskollisiin sinisilmiin, joista kuvastui suurta lempeyttä ja vakavuutta.

Prinsessan kasvonpiirteet ja olento ilmaisivat ikäänkuin aavistusta hänen tulevasta kohtalostaan. Koko hänen persoonallisuudessaan oli havaittavana surun ja nurkumattoman kärsivällisyyden leima.

Ja kuitenkaan ei häneltä puuttunut voimaa voida vielä hymyillä. Vielä jaksoi hän voittaa oman pelkonsa karkoittaakseen ystävättärensä pelon, elähdyttääkseen rakastettavalla olennollaan tätä kotia, johon kaiho ja tuska olivat levittäytyneet. "Keveänä kuin lintu tuli hän houkutellakseen kuningatarta pois surullisista mietteistään", kirjoittaa Lescure.

Mutta vaikka vanha ystävyydenside solmittiin jälleen koko entisellä voimallaan, ei Marie Antoinette unhottanut sitä suosikkia, jonka hän oli lähettänyt luotaan.

Ahdistetuin sydämin hän ajatuksissaan seurasi pakenevaa madame Polignacia ja oli varsin levoton hänen turvallisuutensa puolesta. Hän ei väsynyt kirjoittamaan hänelle ja tuhlaamaan helliä sanoja, kuin jos olisi hän vielä istunut hänen vieressään. Toisinaan kirjoitti hän ystävättärelleen joka toinen päivä, ja kerran kaksi kirjettä samana päivänä.

Ei mitään, mikä koskee pakenevaa, ole kuningatar unhottanut. Kaikissa kirjeissä ystävättärelle havaitsee saman huolenpidon hänestä, samaa hellää kieltä. Kuningatar ottaa osaa kaikkiin hänen suruihinsa, hänen onnenvaiheihinsa, ja on vielä tänäkin hetkenä mielissään siitä, että hänen hellyytensä on kohdannut hellyyttä. Hän istahtaa kirjoituspöytänsä luo tietämättä mitä hänen tulee kirjoittaa, ja välistä hän ei saata kirjoittaa kyyneliltään. Tuntuu siltä kuin madame Polignac olisi vienyt kerallaan osan hänen sydämestään, siihen määrään elää hän vielä hänen hyväkseen ja hänen kanssaan.

Eräässä kuningattaren kirjeessä madame Polignacille luetaan kolmannella sivulla seuraavat, lapsenkädellä kirjoitetut rivit:

"Madame!

Tulin kovin pahoilleni kuultuani, että olitte matkustanut pois, mutta siitä saatte olla varma, etten koskaan voi unhoittaa teitä."

Marie Antoinette on ottanut kynän tyttärensä kädestä ja lisännyt seuraavaa:

"Nuo rivit ovat mitä luonnollisimmalla tavalla pulpahtaneet esiin. Pikku tyttö-raukkani astui minun kirjoittaessani huoneeseen. Minä kehotin häntä kirjoittamaan ja annoin hänen tehdä sen aivan omin päin. Ne ovat siis hänen omia ajatuksiaan, ja minusta ne soveltuivat paraiten lähetettäviksi sinulle semmoisinaan."

Elokuun 12. p:nä kuuluu kirje:

"Terveyteni on jotensakin hyvä, joskin luonnollisesti heikontunut niistä iskuista, joita lakkaamatta saan vastaanottaa. Meillä on ympärillämme suruja, onnettomuuksia ja onnettomia -- puhumatta ollenkaan poissa olevista. Kaikki pakenevat tätä nykyä maasta, mutta minä olen kovin iloinen tietäessäni, että kaikki ne, jotka herättävät minussa mielenkiintoa, ovat täältä kaukana. Minä en tapaa ketään, oleskelen koko päivän huoneessani yksin. Lapseni ovat ainoa seurani ja lohdutukseni."

Syyskuun 14. p:nä kirjoittaa Marie Antoinette madame Polignacille:

"Itkin liikutuksesta lukiessani kirjettäsi, rakas sydämeni. Ah, älä milloinkaan luule, että minä unhotan sinua! Lähtemättömin piirtein on ystävyytesi painunut sydämeeni -- se on minun lohdutukseni, se ynnä lapseni, joita minä en koskaan jätä. Kipeämmin kuin konsanaan kaipaan muistojen tukea ja kaikkea rohkeuttani, mutta poikani tähden tahdon pysyä pystyssä ja vaeltaa vaivaloista tietäni loppuun asti. Onnettomuuden päivinä sitä etupäässä oppii tuntemaan, ken sitä on. Veri, joka virtaa suonissani, ei voi valehdella. Minä ajattelen sinua ja omaisiasi, ystäväni kallis, ja se auttaa minua unhottamaan ne kavalat juonet, joiden ympäröimä olen. Jos me kärsimme haaksirikon, niin tapahtuu se paremmin ystäviemme heikkouden ja virheiden kuin toisten salaliittojen takia. Ystävämme ovat keskenään eripuraiset ja saattavat sen kautta itsensä pahanilkisten iskuille alttiiksi, ja toiselta puolen ei oteta vallankumouksen johtajain puheita kuuleviin korviin heidän saarnatessaan järjestystä ja kohtuutta. Surkuttele minua, rakas ystäväni, mutta rakasta minua ennen kaikkea; minä rakastan sinua ja omaisiasi viimeiseen hengenvetooni asti. Syleilen sinua kaikesta sielustani."

Tammikuun 7. p:nä 1790 kirjoitti hän:

"En saata vastustaa haluani syleillä sinua, rakas sydämeni, mutta sen täytyy tapahtua suurimmassa kiireessä, sillä tilaisuus tervehdyksen lähettämiseen sinulle tuli niin odottamatta. -- Näitä rivejä seuraa iso käärö, joka lähetetään sinua varten. Meitä pidetään silmällä kuin olisimme rikollisia, ja tämä pakonalaisuus on tosiaankin kauheata sietää. Olla alati suurimmassa tuskassa lähimäistensä puolesta, ei voida lähestyä ikkunaa saamatta heti suut silmät täyteen haukkumisia, ei voida mennä ulko-ilmaan lapsiraukkojensa kanssa, näiden viattomien olentojen täytymättä kuulla huutoa ja räyhäämistä -- oi millainen asema se onkaan, rakas sydämeni! Jospa olisikin vain omat surunsa kannettavina! Mutta kun täytyy lakkaamatta peljätä kuninkaan sekä kaiken sen puolesta, mikä on minulle rakkainta maailmassa, sekä läsnä- että poissaolevien puolesta, se taakka on liian raskas kantaa! Mutta olen jo sanonut teille, että te pidätte minua yllä. Hyvästi, rakkahin ystävä! Luottakaamme Jumalaan, joka tuntee sydämemme ja tietää, että se on täynnä vilpitöntä rakkautta tätä maata kohtaan. Minä syleilen sinua!

Marie Antoinette."

Kuningas tuli juuri ja tahtoi puolestaan lisätä pari riviä.

Tämän kirjeen reunaan on Ludvig kirjoittanut:

"Tahdon ainoastaan sanoa teille, rouva herttuatar, ettei teitä ole unhotettu täällä, että valitamme sitä, että saamme niin harvoin kirjeitä teiltä, ja että, olittepa läsnä tahi kaukana, te olette lämpimästi rakastettu, te ja teidän omaisenne.

Ludvig."

Yllä oleva kirjelmä on viimeisen edellinen, joka madame Polignacilla oli onni saada kruunatulta ystävättäreltään. Ollen joka puolelta vakoojien ympäröimänä täytyi onnettoman Marie Antoinetten kohta lakata kirjeenvaihdosta, joka oli ollut hänelle suureksi lohdutukseksi.

Ensimäiset viikot kuningasparin Pariisissa oloajasta olivat ikäänkuin jonkinlaista aselepoa.

Kuningas nousi varhain ja käytti tuntikauden rukoilemiseen ja lukemiseen. Sen jälkeen lähti hän alas sanomaan hyvää huomenta kuningattarelle ja lapsilleen. Hän söi aamiaista yksin huoneissaan, apunaan yksi uskottu palvelija. Välistä sattui, että kuningatar meni ylös hänen luokseen hänen syödessään, puhuakseen vakavista asioista.

Aamupäivän käytti kuningas opintoihin. Hän tutki seikkaperäisesti Englannin kuninkaan Kaarle I:sen historiaa, toivoen siten oppivansa karttamaan niitä hairahduksia, joihin tämä hallitsija oli tehnyt itsensä syylliseksi.

Metsästysretkistä, jotka ennen olivat olleet hänen rakkaimpana huvinaan, täytyi hänen nyt kokonaan kieltäytyä. Mutta sen sijaan kävi hän nyt pitkillä ratsastusretkillä Lafayetten ja muiden upseerien seurassa, ja Pariisissa oleskelunsa ensi aikoina oli hänellä tapana käydä säännöllisesti kävelemässä Tuileriain puistossa.

Samaten omaksui Marie Antoinette jälleen jokapäiväiset tapansa ja askareensa. Aamutunteina hän valvoi lastensa opetusta. Osan päivästä hän käytti kirjeiden kirjoittamiseen sekä isojen käsitöiden ompelemiseen.

Kahdesti viikossa, ennenkuin kuningas ja hän lähtivät kuulemaan messua, otti hän tavallisesti vastaan hovin. Ja Pariisissa olonsa ensi aikoina järjesti hän muutamia iltavastaanottoja, joissa näki luonansa maahan jääneen vanhan aatelin sekä osan nuoria virkamiehiä, jotka siten vähitellen alkoivat korvata vanhaa häviävää ylimystöä.

Vaara ei ollut suinkaan vähentynyt sen kautta, että kuninkaalliset olivat muuttaneet Pariisiin. Väestöä kiihdytti edelleen jatkuva nälänhätä ja erittäin ankarat ottelut kansalliskokouksessa.

Viha ja ylenkatse keskittyivät edelleenkin kuningattaren persoonaan. Sen sijaan oli aina pidetty paksusta, hyväntahtoisesta Ludvigista, jonka ulkomuoto kuvasti suurta tyytymystä ja isällistä suopeutta. Ja ellei Marie Antoinette olisi seurannut mukana Pariisiin, vaan olisi paennut yksin ulkomaille, ei ole paljon epäilemistä, ettei rakkaus kuningasta kohtaan uudestaan olisi virinnyt pääkaupungin väestön sydämissä.

Kuninkaallismielistenkin joukossa oli monta, jotka toivoivat kuningattaren kuolemaa. Häntä yritettiin myrkyttää. Hänen paraimmat ystävänsä kehottivat häntä olemaan syömättä niitä ruokia, joita tarjottiin hänen pöydässään.

"Erehdytään", lausui Marie Antoinette tämän johdosta madame Campanille, "minun vuokseni ei tulla uhraamaan ainoatakaan myrkkypisaraa. Myrkyttäminen ei kuulu tämän vuosisadan ilmiöihin. Nyt käytetään myrkyttämisen sijasta parjausta, se on paljoa luotettavampi ase, ja minusta tuntuu, että sen uhrina on minun kuolemaan suistuminen."

Ehdotettiin, että kuninkaalliset puolisot ottaisivat avioeron. Keskustellessaan Marie Antoinetten kanssa lausui Lafayette kyynillisellä suoruudellaan, että hän ja moni muu toivoivat, että kuningatar eroaisi puolisostaan.

"Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi voisimme syyttää teitä aviorikoksesta", sanoi hän.

Kuningatar vastusti tätä ehdotusta pontevan arvokkaasti.

Ja siitä päivästä asti ei hän voinut kuulla mainittavan kenraalin nimeä joutumatta hermostuneen kiihtymyksen valtaan.

Lafayette tarjosi edelleen hänelle neuvojaan, mutta kerta kerralta hylkäsi kuningatar ne halveksuen, ottamatta niitä harkittavaksi. Ja kun Lafayette eräänä päivänä osotti luultavaksi, että Orléansin herttua tavoitteli kruunua, kysyi kuningatar kylmästi ja ilmeisesti tarkoittaen Lafayetteä itseään:

"Täytyykö välttämättömästi olla prinssi voidakseen tavoitella kruunua?"

Hän ei koskaan unhottanut sitä loukkausta, jonka Lafayette oli heittänyt hänelle vasten silmiä; ja se oli varmasti yhtenä syynä siihen epäluuloon ja vastenmielisyyteen, jota hän viimeiseen hetkeensä asti kenraalia kohtaan tunsi.

7.

Maastamuutto. -- Kuningas käy kansalliskokouksessa. -- Favrasin mestaus. -- Keisari Josefin kuolema.

Maastamuutto, joka oli alkanut viimeisinä kuukausina, jolloin hovi oleskeli Versaillesissa, lisääntyi yhä enemmän sittenkun kuningasperhe oli viety Pariisiin, jossa Tuilerioita jo oli katsottava vankilan lievemmäksi muodoksi. Rivit harvenivat kuningasparin ympärillä. Ei mennyt päivää, ettei muutamia aatelisperheitä paennut maasta. Ludvigilla, jolla ennen oli useita satoja henkilöitä palveluksessaan, ei ennen pitkää enää ollut kuin vain muutamia, niiden joukossa jalo Clery, joka seurasi häntä Le Templeen.

Maastamuutto synnytti aukkoja kaikkialla: se oli alkanut valtaistuimen portailla ja kuningasparin välittömässä läheisyydessä, mutta pääsi sitten vauhtiin maa-aatelin ja hengellisen säädyn keskuudessa. Upseerit, jotka järjestään kuuluivat aatelissäätyyn, siirtyivät maasta joukottain. Aina suurten kansainvaellusten päivistä saakka, jolloin asukkaat pakenivat maahan hyökkäävien roomalaisten tieltä, ei oltu nähty eikä kuultu sellaista.

Jo syyskuussa 1789 oli Necker valittanut, että vajaan neljäntoista päivän kuluessa oli annettu kuusituhatta passia Ranskan rikkaimmille asujamille.

Loppupuolella samaa vuotta oli niin paljon ranskalaisia pakolaisia Sveitsissä, että asuntojen vuokrat paikoittain olivat talon alkuperäistä hintaa korkeammat. Englanti ja Italia tarjosivat niinikään turvapaikan useille Ranskan jaloimmille perheille.

Maastamuuttaminen tuli muotiasiaksi. Upseerit kehuivat taistelukentältä poistumisellaan, aateli luki itselleen ansioksi luopumisen kuninkaastaan. Suuret joukot nuoria aatelismiehiä kohtasivat toisensa Koblenzissa; he alkoivat käyttää erikoista univormua -- sinistä takkia, punaista liiviä ja keltaisia housuja ja napeissa kolmea liljaa, joka oli siirtolaisten tunnusmerkki.

Tämä saksalainen kaupunki oli ikäänkuin poliittisena yhtymäpaikkana. Kuninkaan veli tiesi paremmin kuin kukaan muu mikä kuninkaan puoluelaisille soveltui, sanottiin. Kun Artoisin kreivi oli katsonut täytyvänsä matkustaa ulkomaille, niin sinnehän täytyi silloin uskollisen aatelinkin seurata.

Ludvig, joka ei milloinkaan tiennyt mitä hän tahtoi tahi mitä hänen olisi ollut tehtävä, ei tietysti tässäkään suhteessa tiennyt, pitikö hänen antaa maastasiirtymiselle hyväksymisensä vai ei. Se synnytti hänessä vuoroin pelkoa, vuoroin toivoa. Julkisesti oli hän maastamuuttoa vastaan, mutta sydämensä syvyydessä toivoi hän voivansa käyttää sitä edukseen. Hänellä oli maastasiirtyjäin joukossa ei ainoastaan sukulaisia ja palvelijoita, vaan myös salaisia asiamiehiä. Ja vaikka hän toisena hetkenä puhui halveksuen heistä, toivoi hän jo seuraavana hetkenä itse olevansa heidän joukossaan.

Tuskin voinee kieltää, että maastamuutto oli suuri erehdys. Että uskollinen ylimystö seuraa kuningastaan maanpakoon on kyllä käsitettävissä; mutta tällä kertaa Ranskanmaan aateli ja papisto antoivat kuninkaansa yksin jäädä maahan, alttiina mitä suurimmille vaaroille, ja lähtivät itse vaeltamaan hovista hoviin sensijaan että olisivat pysyneet paikoillaan.

Toisaalta ei saata kieltää, että aateli vallankumouksen aikana oli sangen tukalassa asemassa. Ne, jotka siirtyivät muille maille, menettivät maatilansa ja tuomittiin maanpakoon, joka, sen mukaan kuin Ranskassa arveltiin, tulisi kestämään ainiaan. Ne, jotka jäivät kotimaahan, joutuivat epäiltäviksi, vainottaviksi ja vihdoin giljotinoitaviksi. Ne, jotka pakenivat lippujen turviin, eivät täälläkään olleet varmat hengestään, vaikka osottivatkin ihmeteltävää urhoollisuutta.

Tuli vuosi 1790, jonka alku näytti vakavammalta kuin lähinnä edellisen vuoden loppu.

Ryöstöjä ja murhapolttoja harjoitettiin maaseudulla, ja päällekarkaukset ja murhat kuuluivat päiväjärjestykseen Ranskanmaan pääkaupungissa.

Nämä levottomuudet sekä useat hovin puolelta tapahtuneet erehdykset antoivat aihetta niin moniin perusteettomiin syytöksiin, että ministerit, Necker etunenässä, kehottivat kuningasta ottamaan ratkaisevan askeleen, joka osottaisi, että hän oli ottanut tyytyäkseen asiain nykyiseen tilaan.

Helmikuun 4. p:nä (1790) ilmoitettiin kansalliskokouksen presidentin tiedoksi, että Ludvig aikoi tulla kokoukseen, mutta halusi tulla vastaanotetuksi ilman mitään juhlamenoja.

Valkoisilla liljoilla kirjaeltu punainen samettidraperia heitettiin tuota pikaa presidentintuolin yli ja presidentti itse jäi seisomaan tuolin viereen.

Kello yksi astui kuningas saliin. Hän oli puettu aivan yksinkertaisesti ja tuli ilman saattojoukkoa. Kokous nousi ylös tervehtien häntä.

Laumottain uteliaita hyökkäsi saliin, täyttäen parvet; odotettiin suurella jännityksellä, mitä Ludvig tulisi sanomaan.

Hetki oli ylen tärkeä. Kuningas tunsi, että tällä kertaa oli hänen päästävä voitolle, tällä kertaa olisi tappio kaksin verroin nöyryyttävä ja turmiollinen.

Puheessa, jonka Necker oli kokoonpannut, huomautti hän niistä levottomuuksista, jotka olivat kohdanneet hänen valtakuntaansa. Hän lausui, että hän halusi tulla lähempään yhteyteen kansan edusmiesten kanssa, semminkin nyt, kun hänen vahvistettavakseen oli annettu päätöksiä, jotka välttämättömästi johtaisivat koko valtakunnan hallitusmuodon muuttamiseen. Hän puolestaan kaikin voimin vaikuttaisi siihen suuntaan, että tämä hallitusmuodon muuttaminen tapahtuisi onnellisesti. Kaikki päinvastaiset yritykset hän pitäisi rangaistavina ja ehkäisisi niitä kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla.

Ludvig huomautti lopuksi niistä uhrauksista, joita hän oli tehnyt, ja kehotti kaikkia, jotka olivat kärsineet vahinkoa, ottamaan esimerkkiä hänen nöyrästä tyytyväisyydestään ja lohduttamaan itseään niiden etujen toivolla, joita uusi hallitusmuoto maalle lupasi.

"Samoin kuin kuningatar, joka ottaa osaa minun tunteisiini", lausui Ludvig lopuksi, "tahdon ajoissa perehdyttää poikani niihin uusiin olosuhteisiin, jotka ovat asianhaarain pakosta syntyneet. -- -- -- Teitä, jotka niin monella tavalla voitte vaikuttaa harhaan johdetun kansan mieliin, teitä pyydän antamaan sille oikean käsityksen sen todellisista eduista, tälle kansalle, joka on minulle niin rakas ja jonka uskollisuutta vakuutetaan minulle, kun koetetaan lohduttaa minua murheissani."

Puhe vastaanotettiin riemulla ja liikutuksella. Kokous kiitti kuningasta ilohuudoin ja onnentoivotusten myrskyllä. Mahdottomat ihmislaumat saattoivat häntä takaisin linnaan. Päätettiin lähettää hänelle ja kuningattarelle kiitollisuusadressi. Taaskin oli Pariisi ilonhuumauksen valtaamana.

Kuningas oli tämän tekonsa kautta sitoutunut pitämään uutta perustuslakia pyhänä. Kansalliskokous ei tahtonut olla häntä huonompi. Edusmiehet astuivat yksitellen esiin ja vannoivat kannattavansa kansalliskokouksen hyväksymää ja kuninkaan vahvistamaa valtiomuotoa.

Myöskin kuningatar joutui rakkauden osotuksista osalliseksi. Hän kirjoitti tämän johdosta prinsessa Lamballelle:

"Ystävättäreni!

Valitan, ettet sinä ollut Pariisissa eilen. Emme koko viime vuonna ole kokeneet niin ihanaa päivää.

-- -- On suloista toivoa, ja minä tahdon antautua tämän toiveen valtaan. Ja vaikkei se olisi kuin turha luulo, on se kumminkin minulle rakas, koska se rauhoittaa minua lasteni vastaisen kohtalon suhteen. Tule takaisin niin pian kuin voit, rakas ystävättäreni, nähdäksesi kuinka onnellinen olen. Sitä ei luultavasti kestä kauan, sentähden on tilaisuudesta otettava vaari.---"

Mielialat kohosivat ja laskivat levottomien aaltojen tavoin, ja rauhan ja sovinnon pettävät luulot sammuivat yhtä nopeasti kuin ilotulien välke.

Onnensa päivinä oli Marie Antoinettella ollut ikäänkuin aavistus tulevista onnettomuuksista, ja hänen aavistuksensa ennen pitkää vaihtuivat mitä hirvittävimmäksi todellisuudeksi.

Jos mieli johtaa kansaa takaisin rauhallisempaan mielialaan, jos mieli kansassa saada vireille pelkkää varjoakaan vain sen entisestä rakkaudesta kuningashuonetta kohtaan, olisi hovin ja kuningasparin täytynyt aivan kokonaan muuttaa käytöksensä. Mutta tätä välttämättömyyttä ei kuningas enempää kuin kuningatarkaan oivaltanut.