Part 16

Hän ajatteli poikaansa, jonka oli menettänyt, ystävätärtään, joka oli hyljännyt hänet ja jota hän oli pitänyt ylen rakkaana. Hän huokasi syvään. Useimmat niistä, joita hän oli kutsunut ystävikseen, olivat pettäneet hänet tahi lähteneet pakoon pelastaakseen henkensä. Itse oli hän vihattu, ja joka päivä loukattiin hänen arvoansa naisena ja kuningattarena. Hän kysyi itseltään, mikä kohtalo häntä odotti, mutta erittäinkin mikä kohtalo odotti sitä poikaa, joka hänellä vielä oli jäljellä ja joka oli hänen sydämensä rakkahin lapsi.

Pilvet sakenivat ja raskaita sadepisaroita alkoi tipahdella.

Marie Antoinette kohosi istualtaan. Luolan aukosta näki hän hovipojan lähenevän. Hän meni hovipoikaa vastaan ja otti kirjeen, joka pojalla oli kädessä.

Hän luki: "Pariisin väestö on hankkinut itselleen aseita ja on matkalla Versaillesiin. Kaupungissa vallitsee sekasorto. Ensimäiset aseelliset nähdään jo tiellä, joka vie kuninkaalliselle linnalle. Tunnin kuluessa yritetään rynnätä linnan ristikkoportteja vastaan."

Kuningatar seisoi tuokion ajan mietteissään, sitten lähti hän kiireesti takaisin Versaillesiin.

5.

5. ja 6. päivä lokakuuta 1789. -- Kuningasperhe lähtee Versaillesista.

Kansalliskokouksen istunto oli sinä päivänä ollut erittäin myrskyinen. Kuningas oli empinyt vahvistaa kaikkea sitä, mitä yöllä elokuun 4. päivää vasten oli päätetty. Nyt oli hän kuitenkin ilmoittanut kokoukselle tiedoksi, ettei niin tärkeitä lakeja tosin käynyt arvosteleminen muutoin kuin kaikkia kokonaisuudessaan ja toistensa yhteydessä, mutta että hän uhkaavaan tilaan katsoen kuitenkin suostui vahvistamaan ne sillä ehdolla, että toimeenpanijavallan tulisi saada takaisin entiset oikeutensa.

"Jos suostumme kuninkaan ehdotukseen, ei meillä ole enää mitään hallitusmuotoa eikä oikeutta sen omaamiseen", oli Robespierre sen johdosta lausunut.

Ja useat muut edusmiehet olivat esittäneet samaan suuntaan käyviä mielipiteitä.

Naissaattue oli tuskin ehtinyt Versaillesiin, kun Maillardin johtama lähetystö jo syöksyi kansalliskokouksen istuntosaliin.

Naiset ja heidän johtajansa esiintyivät aluksi varsin maltillisesti: "Jos tahdomme käydä kuninkaan ja kansalliskokouksen luona" -- oli Maillard lausunut -- "niin emme saa esiintyä väkivaltaisesti ja meluten." Hän oli käskenyt viedä kanuunat saattueen jälkipäähän, niin että ne olivat kokonaan kätkössä, ja Versaillesiin tultaessa oli hän pyytänyt naisia virittämään Henrik IV:nnen laulun.

"Me tulemme pyytääksemme leipää ja vaatiaksemme, että ne sotamiehet, jotka ovat pilkanneet kokardia, rangaistaan", lausui Maillard kansalliskokouksessa. "Me olemme kelpo patriootteja."

Muutamat kansalliskokouksen jäsenistä käyttivät ystävällisiä sanoja, toiset uhkauksia. Eräs pappi ojensi kätensä muutaman naisen suudeltavaksi, mutta tämä sysäsi halveksuen käden pois ja sanoi:

"Minä en ole luotu koiran käpälää suutelemaan."

Eräs edusmies ehdotti, että lähdettäisiin kuninkaan luo ja tehtäisiin hänelle selkoa Pariisissa vallitsevasta surullisesta tilasta. Ehdotus hyväksyttiin, ja kohta oli uusi lähetystö matkalla kuninkaalliseen linnaan.

Täällä vallitsi kaikkialla mitä suurin sekasorto. Kuningas oli ollut metsästämässä, mutta sieltä kutsuttu kotiin; nyt hän asteli neuvotonna edestakaisin. Mitä ristiriitaisimpia käskyjä annettiin, ja jo seuraavassa tuokiossa peruutettiin. Yksi kehotti pakenemaan, toinen, että hovi jäisi Versaillesiin, kolmas, että se seuraisi mukana Pariisiin. Kuningatar oli ainoa, joka pysyi tyynenä ja tolkussaan.

"Minä tiedän, että on tultu tänne pyytämään minun päätäni", sanoi hän. "Minä olen äidiltäni oppinut kuolemaa halveksimaan ja minä odotan sitä tyynesti."

Ministeri Saint-Priest neuvoi kuningatarta pakenemaan, mutta tahtoi, että kuningas jäisi paikalleen ja asettuisi vastarintaan sekä antautuisi taisteluun, jos niin tarvittaisiin.

Marie Antoinette suostui matkustamaan, mutta hän ei tahtonut lähteä ilman kuningasta; hän ei tahtonut jättää niin epäröivää miestä oman onnensa nojaan.

"Siinä tapauksessa täytyy paon tapahtua heti", sanoi Saint-Priest; "sotajoukkojen etunenässä voi kuningas päästä perille."

Kuningatar koki taivuttaa kuningasta lähtemään, ja käsky annettiin, että vaunut tuli pitää valmiina. Mutta Ludvig ei sittenkään kyennyt tekemään ratkaisevaa päätöstä. Hän mitteli lattiata pitkin askelin ja lausuili:

"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"

Vaunut oli sillä välin ajettu ristikkoportin eteen.

Koetettiin kehottaa Marie Antoinettea matkustamaan yksin, mutta hän kieltäytyi siitä aivan jyrkästi.

"Täällä uhkaa vaara", virkkoi hän tyynesti, "ja silloin on minun sijani kuninkaan vieressä."

Naisten lähetystö oli sillä välin pyytänyt päästä kuninkaan puheille. Nuori, kaunis nainen nimeltä Louison Chabry oli valittu puheenjohtajaksi.

Nähtyänsä Ludvigin tuli hän niin liikutetuksi, että sai vain änkytetyksi: "Leipää!" ja pyörtyi.

Kuningas toimitti hänelle apua, ja kun Louison Chabry hyvästellessään tahtoi suudella kuninkaan kättä, syleili Ludvig häntä isän tavalla. Kuningas jätti hänelle kirjeen, jossa käskettiin että viljaa oli hankittava ja kaikki esteet, jotka tarkoittivat ehkäistä elintarpeitten tuontia Pariisiin, poistettava.

Nälkä ja viha kiehtoivat kaikesta huolimatta edelleen linnan ympärillä. Torit ja kadut olivat täpösen täynnä aseestettuja miehiä ja repaleisia naisia, jotka huusivat leipää, mutta näyttivät pääasiallisesti janoavan verta. Tuontuostakin tunnettiin joku sotamies kuninkaallisesta kaartista, ja hänet oitis liattiin ja kepitettiin.

Osa ihmisjoukosta oli sijoittunut kaartin kasarmiin, osa kansalliskokouksen huoneustoon. Tuiman ja uhkaavan näköisiä miehiä liikkui kansajoukkojen keskellä jaellen toimiohjeita. Kaikki tiesivät, että kuningattaren henki oli vaarassa, ja eri ryhmien keskellä kuiskailtiin samasta asiasta.

Sade valui virtoina; pimeä teki tuloaan. Harvakseltaan sijoitetut lyhdyt valaisivat katuja, kaikki myymälät olivat suljettuina ja Pariisista tulleet ihmiset kolkuttivat portteja saadakseen ruokaa.

Sydänyöllä saapui Lafayette pääkaupungin kansalliskaartilaisten etupäässä. Ennenkuin marssittiin Versaillesiin, oli hän antanut miehistönsä uudistaa uskollisuudenvalansa kuninkaalle ja laille.

Hän lähti heti yksin kuninkaalliseen linnaan. Hänen kasvoistaan koetettiin lukea, tuliko hän ystävänä vaiko vihollisena.

"Tuossa tulee Cromwell", sanoi eräs hovimiehistä.

"Herraseni", lausui Lafayette arvokkuudella, "Cromwell ei olisi tullut tänne yksin."

Hän ilmoitti kuninkaalle, että hän kahdenkymmenen tuhannen miehensä kera arveli pystyvänsä ylläpitämään järjestystä.

Kello oli jo ehtinyt kolmeen yöllä. Maillard ja suuri parvi naisia, niiden joukossa Louison Chabry, olivat kohta kenraalin saavuttua lähteneet takaisin Pariisiin.

Kuningas kävi levolle, ja kuningatar poistui samaten huoneisiinsa lepoa saadakseen.

Kaupungissa näytti kaikki sillä kertaa rauhalliselta. Kansalliskaartilaiset olivat läpimärät ja voivuksissa; he halusivat ruokaa ja kuivia vaatteita. Suurella vaivalla onnistui Lafayetten hankkia heille suojaa ja itse lähti hän levolle sukulaisensa, kreivi de Noaillesin luo.

Mutta levollisuus oli vain näennäistä. Kaikkialla kaduilla nähtiin yhä vieläkin laumoittain märkiä ja likaisia ihmisiä. Puistikon pimeiden pensaiden alla laadittiin kosto- ja verenvuodatussuunnitelmia. Nojallaan linnan ristikkoaitaa vasten nukkuivat toiset vastasaapuneista, joiden tuimat kasvonilmeet todistivat heidän uneksivan taisteluista ja vihasta; ja heidän takanaan räyhäsivät puolipäihtyneet naiset.

Varhain aamulla rähistiin linnan ulkopuolella:

"Leikataan pois sydän kuningattaren rinnasta; otetaan hänen sisälmyksensä ja tehdään kokardeja niistä!"

Kello viiden ja kuuden välillä heräsi Marie Antoinette lyhyestä unestaan. Hänen ikkunainsa ulkopuolelta kuului melua ja hälinää. Ihmisjoukot olivat tunkeutuneet linnanpihaan. Huudettiin:

"Itävallattaren tulee kuolla! Missä on tuo yleinen nainen, jolta me tahdomme leikata kaulan poikki?"

Alhaalla kyseli muuan upseeri tietä Marie Antoinetten makuuhuoneeseen. Eräs sotamies, joka tunsi linnan sisäänkäytävät, asettui joukon etunenään.

"Mitä siellä nyt taas on tekeillä?" kysyi kuningatar melusta säikähtyneenä.

Eräs kamarirouva veti syrjään kaihtimet ja katsoi ulos.

"Ne ovat noita Pariisin naisia, jotka eivät ole löytäneet makuusijaa ja käyskentelevät siellä alhaalla, odottaen aamun sarastusta", vastasi hän.

Marie Antoinette tyytyi vastaukseen eikä puhunut sen enempää.

Muutamia minuutteja kului. Silloin kuului yhtäkkiä marmorisalista äänten sorinaa, laukauksia ja huutoa.

Porraskäytävät ja viereiset huoneet täytti esiinryntäävä raivostunut ihmisjoukko. Hyökättiin kuninkaallisten henkivartijain päälle. Kaksi nuorta miestä koetti turhaan pidättää päälletunkevia.

Ennenkuin toinen heistä -- Miomandre oli hänen nimensä -- verissään kaatui, malttoi hän sen verran mielensä, että avasi kuningattaren vastaanottohuoneen oven ja huusi:

"Pelastakaa hänen majesteettinsa. Hänet tahdotaan murhata!"

Eräs kamarirouvista kuuli varoituksen ja pöngitti oven.

"Joutukaa ylös sängystä, mutta älkää pukeko yllenne!" huusi hän kuningattarelle. "Pelastautukaa kuninkaan luo!"

Marie Antoinette syöksyi ylös sängystä. Kiireen kaupassa vedettiin sukat hänen jalkaansa. Pari kamarirouvaa heitti hänen yllensä alushameen ja kääri saalin hänen hartioilleen.

Puolialastomia pakeni hän kuninkaan huoneelle.

"Avaa! Avaa!" huusi hän epätoivoisena.

Huudot ja melu lähenivät. Miomandre makasi pitkin pituuttaan toverinsa Repairen vieressä. Turhaan kolkuttivat kuningattaren hovinaiset kuolontuskassa kuninkaan huoneen ovea. Viiteen minuuttiin ei kuulunut mitään vastausta.

"Avaa! Taivaan nimessä, avaa!" rukoili Marie Antoinette vielä kerran.

Vihdoin avasi eräs kamaripalvelija oven.

Kuningas, joka niinikään oli havahtunut meluun, oli nähnyt ihmisparven kokoutuvan sen oven luo, joka vei kuningattaren huoneustoon.

Hän oli silloin hyökännyt niitä salaportaita ylös, jotka yhdistivät hänen makuuhuoneensa kuningattaren makuuhuoneeseen, ja tällä välin oli kuningatar taas lähtenyt tulemaan hänen luoksensa. Saatuaan tietää, että kuningatar oli paennut hänen luoksensa, pyörsi hän takaisin omiin huoneisiinsa ja saapui sinne muutamia minuutteja myöhemmin kuin puolisonsa.

Melkein yksin ajoin saapuivat myös prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset. Kuningatar sulki heidät syliinsä, suuteli suutelemistaan heitä, kostutti heidät kyynelillään ja melkein tukehutti heidät hyväilyillään. Kruununprinssi itki ja piti kiinni hänen hameestaan; prinsessa Marie Thérèse kyyristyi nyyhkien äitinsä helmaan.

Raivokkaasti huutaen ja meluten tungeskeli väkijoukko yhä edelleen linnan ulkopuolella ja marmorisalissa. Useita henkivartijoita murhattiin. Molempain ovenvartijain päät katkaistiin ruumiista ja niitä kannettiin voitonriemulla ympäri linnaa.

Provencen kreivi ja hänen puolisonsa, kuninkaan tädit, hovikunta ja palvelijat kokoontuivat vähitellen kuninkaan huoneisiin.

Ludvig piti ministerineuvottelua. Kuningatar seisoi syrjässä erään akkunan luona. Kummallinen säikähtynyt ilme itkusta punottuneissa silmissään katsoa tuijotti hän eteensä. Väkijoukko ei voinut nähdä häntä, mutta hän kuuli sen kirkunan ja uhkaukset.

Lafayette oli lopulta kuullut melun ja riensi kokoomaan sotamiehiään, jotka lupasivat uhrata henkensä ja verensä kuninkaan puolesta; heidän avullaan ajoi hän kansan ulos linnasta.

Hovi ei tiennyt miten kyllin kiittäisi häntä.

Provencen kreivi ojensi hänelle kätensä ja prinsessa Adelaide antoi hänelle suuta, lausuen: "Te olette pelastanut meidät kaikki!"

Marie Antoinette oli ainoa, joka ei kiittänyt häntä. Hän kääntyi madame Neckerin puoleen ja virkkoi itkien:

"He tahtovat pakottaa kuningasta ja minua lähtemään Pariisiin ja aikovat kantaa henkivartijain päät keihäitten nenässä sen saattueen etupäässä, joka seuraa meitä pääkaupunkiin."

Linnasta ajetut ihmisjoukot kokoontuivat ikkunain alle.

"Pariisiin!" huusivat he. "Me tahdomme heidät mukaamme Pariisiin! Me emme lähde ilman heitä!"

"Me tahdomme nähdä kuningasta!" huusivat toiset. "Hänen on tultava näkyviin!"

Ludvig astui parvekkeelle Lafayetten seuraamana.

"Hän tahtoo meidän hyväämme; me pidämme hänestä", huusivat muutamat nähdessään kuninkaan. "Mutta hänen vaimonsa vallitsee häntä, ja hän on syypää meidän onnettomuuksiimme."

Taasen huudettiin uudestaan linnan pihalta:

"Kuningatar! Tahdomme nähdä kuningatarta!"

Silloin teki Marie Antoinette niin kuin hänen äitinsä oli tehnyt muistorikkaana päivänä Pressburgissa: hän otti kruununprinssin käsivarrelleen sekä talutti toisella kädellä tytärtään ja näyttäytyi täten kansalle.

Mutta vastaanotto oli räikeänä vastakohtana sille suosion myrskylle, joka oli tullut Maria Teresian osaksi Unkarin magnaattien puolelta. Ranskan kansan huulilta ei kuulunut yhtään sen kaltaista huutoa, kuin "Me tahdomme kuolla kuningattaren puolesta!"

"Ei lapsia!" huudettiin hänelle ja sinkautettiin loukkaavia soimauksia häntä ja Polignac-perhettä vastaan. Muutamat yksinäiset suosionhuudot hukkuivat joukon kiljunaan:

"Eläköön kansa! Eläköön Orléansin herttua!"

Marie Antoinette peräytyi nopeasti huoneeseen lapsinensa.

Mutta jälleen kuului huuto vahvana ja uhkaavana:

"Me tahdomme nähdä kuningattaren parvekkeella -- kuningattaren yksinänsä."

"Madame", sanoi Lafayette, "kansa haluaa nähdä teitä!"

"Herra kenraali", vastasi Marie Antoinette, "saatatteko todellakin pyytää, että minun on astuminen balkongille yksin? Ettekö näe miten he uhkaavat minua? Ettekö kuule miten he uhkaavat?"

Mutta kenraali ei hellittänyt.

"Hyvä on", sanoi kuningatar, "minä menen, olkoon se vaikka kohti kuolemaa."

Yksin astui hän nyt balkongille ja jäi siihen seisomaan.

Hän oli puettu yksinkertaiseen aamupukuun ja hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä. Yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin otsin oppi hän tänä hetkenä katsomaan kuolemaa kasvoihin.

Satoja pyssyjä oli ojennettuina häntä kohti. Eräs mies nosti pyssyn poskelleen ja tähtäsi, mutta ei uskaltanut ampua. Parisen minuuttia seisoi Marie Antoinette sillä tavalla; ne tuntuivat hänestä pitkiltä kuin vuodet.

Lafayette, joka seisoi ulkona hänen kanssaan parvekkeella, otti häntä kädestä ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Silloin syntyi liikettä kansassa. Kuningattaren rohkeus oli aikaansaanut muutoksen mielialassa. Hänen kuolemaa pelkäämätön mielensä oli saanut vihan vaihtumaan ihmettelyksi.

"Eläköön kenraali! Eläköön kuningatar!" huudettiin.

Mutta kuningatar ei enää uskaltanut luottaa kansan suosioon. Tänä tuskanalaisena aamuhetkenä hänen vaalea tukkansa tuli valkeaksi. Erään muotokuvansa alle, jonka hän maalautti prinsessa Lamballea varten, kirjoitti hän muistellen tätä kauheata hetkeä:

"Onnettomuudet ovat tehneet hiukseni valkeiksi."

Ulkoa kuului jälleen huutoa: "Me tahdomme viedä kuninkaan kerallamme Pariisiin!"

Ludvig oli kahden vaiheilla. Hän kysyi neuvoa ministereiltään; hän kysyi neuvoa Lafayettelta.

Kenraali kääntyi kuningattareen kuullakseen hänen mielipidettään asiasta.

"Minä tiedän mitä minulla on odotettavissa", sanoi Marie Antoinette, "mutta velvollisuuteni on kuolla kuninkaan jalkojen juuressa ja lasteni syliin."

Päätökseksi tuli, että lähdettäisiin Pariisiin, ja kansanjoukon keskeen heitettiin kirjoitettuja lippuja, joissa ilmoitettiin, että kuningas aikoi seurata mukana Pariisiin.

Kuninkaallinen perhe lähti Pariisiin kansanjoukon saattamana.

Se oli kummallinen saattojoukko. Räyhäävät naiset, istuen kanuunojen päällä, kulkivat etujonossa.

"Me viemme mukanamme leipurin, leipurin vaimon ja pikku leipurinrengin!" huusivat he.

He olivat panneet päähänsä kuninkaallisten henkivartijain päähineet ja heittäneet heidän kannikkeensa olalleen. He kantoivat käsissään peitsiä, joiden kärkiin oli leipiä pistetty.

Tiellä tuotti heille suurta virkistystä melkoinen jauhokuormasto -- mainio asia nälkiintyneelle kaupungille.

Sotamiehet seurasivat jauhovankkureita, pitäen vihreitä lehviä käsissään.

Sen jälkeen seurasivat hovivaunut, joissa ministerit, hovinaiset ja edusmiehet matkustivat, ja viimeisenä kuninkaallinen perhe.

Pariisiin takaisin retkeävä kansanjoukko kulki osaksi kuninkaallisten vaunujen edellä, osaksi niiden jälestä.

Maantiellä kuhisi puolijuopuneita aseestettuja ihmisiä. Miehet ja naiset tekivät matkaa miten paraiten osasivat -- jalan, ratsain, vuokravaunuissa ja kärryissä, joita kohdattiin tiellä.

Maantierosvoja ja ulisevia naisia kulki kuninkaallisten vaunujen ympärillä. Aseettomiksi tehtyjä kaartilaisia, peräti tylsistyneitä nälästä ja väsymyksestä, seurasi perässä ja sekaantui muuhun joukkoon.

Kuninkaallisissa vaunuissa ei puhuttu paljoa. Marie Antoinette istui liikkumatta ja vaijeten. Mutta kuullessaan laukaukset, jotka ammuttiin ilmaan, vapisi hän peljäten niiden sattuvan hänen lapsiinsa. Ja kun kruununprinssi valitti, että hänellä oli nälkä, ratkesi Marie Antoinette itkuun.

Kuusi pitkää tuntia ajettiin käymäjalkaa. Ihmiset, jotka ympäröivät kuninkaallisia vaunuja, sinkauttivat kuningattarelle loukkaavia ja voitonylpeitä soimauksia.

Kuningatar puhutteli heitä ystävällisesti.

"Kuningas ei ole koskaan muuta tarkoittanut kuin kansansa parasta", sanoi hän. "Teille on kerrottu paljon pahaa meistä. Mutta sitä ovat tehneet ne, jotka haluavat vahingoittaa teitä. Me rakastamme ranskalaisia."

Moni ihmetteli hänen rohkeuttaan.

"Emme tunteneet teitä ennen", sanoivat toiset.

Yhden ainoan kerran kallisti Marie Antoinette päänsä ulos vaununakkunasta nähdäkseen, miten pitkälle matka oli joutunut, sillä kun ei tänään tuntunut loppua tulevan.

Hän katsahti taakseen Versaillesia kohti, missä oli kokenut niin paljon surua ja iloakin. Ja hän silmäili eteenpäin Pariisia kohti. Hänen aatoksensa kulkivat vieläkin etemmäksi; kauhistavia kuvia väikkyi hänen sielunsa silmäin edessä. Ja kuitenkin toi tulevaisuus hänelle paljoa suurempia suruja, kuin hän tällä hetkellä osasi aavistaakaan.

6.

Tuilerioissa. -- Prinsessa Lamballe palaa hoviin. -- Marie Antoinetten kirjeet prinsessa Lamballelle ja herttuatar de Polignacille. -- Viha kuningatarta kohtaan jatkuu.

Illansuussa saavuttiin Pariisiin.

Sen sijaan että olisivat päässeet nauttimaan lepoa, joka tämän monitapauksisen päivän jälkeen olisi ollut heille suuresti tarpeen, täytyi kuningasparin ajella komeimpia katuja pitkin ja lähteä suurten kansanjoukkojen pakotuksesta raatihuoneeseen, jossa tyhjät kohteliaisuuslauseet seurasivat äskeisiä loukkaavia soimauksia.

Bailly sirotti muutamia kielellisiä kukkaiskoruja tälle tuskain tielle; hän mainitsi, että pariisilaiset olivat suuresti iloissaan nähdessään kuningasperheen pääkaupungin muurien sisällä.

Kuningatar malttoi mielensä ja huolimatta väsymyksestä pakotti itsensä kohteliaasti hymyilemään. Kuningas vastasi Baillylle, että hän aina ilolla ja luottamuksella näki jälleen hyvät pariisilaisensa.

Pormestari toisti läsnäolijoille, että kuningas aina ilolla näki jälleen Pariisin.

"Ja luottamuksella", lisäsi Marie Antoinette, joka piti tätä sanaa tärkeimpänä.

"Se tietää paremmin onnea, jos teidän majesteettinne sanoo sen, kuin jos minä olisin tuon sanan lausunut", vastasi Bailly kuningattareen kääntyen.

Kello kymmenen iltasella saapuivat kuninkaalliset vihdoin Tuilerioihin. Linna, jossa ei oltu asuttu 125 vuoteen, oli pimeä ja kolkko kuin hauta.

Ovia ei saatu lukkoon, maali oli kulunut lattioista, paperit riippuivat revittyinä seinillä.

Muutamia työmiehiä pantiin häthätää tekemään tarpeellisimpia korjauksia.

Pienen kruununprinssin täytyi viettää ensimäinen yö huoneessa, joka oli avoin kaikille suunnille.

"Kaikki on niin rumaa täällä, äiti", sanoi hän astuessaan huoneeseen.

"Poikaseni", vastasi Marie Antoinette, "Ludvig XIV asui täällä, ja hänen oli hyvä olla. Me emme saa olla vaativaisempia kuin hän."

Kuningatar oli tuskin ehtinyt Pariisiin, kun hän huomasi, ettei ollut muistanut ottaa liinavaatteita mukaan itselleen ja lapsilleen. Oli pyydettävä kansalliskokoukselta lupaa saada Versaillesista tuoda sen verran kuin tarvittiin liina-, sänky- ja pitovaatteita, joita kiireessä oli unhotettu ottaa. Myöskin huonekaluja täytyi tuoda Tuilerioihin Versaillesista. Useana päivänä nähtiin muuttokuormia jonoina kulkevan molempien linnojen väliä.

Diplomaattikunta naisineen saapui 7. päivänä lokakuuta valittamaan kuningasparin onnettomuutta ja onnittelemaan kuningatarta hänen uljuutensa johdosta.

Marie Antoinetten ylpeä sydän kärsi, kun hän näki edessään nämä nöyryytyksensä todistajat. Majesteetillisen arvokkaana katseeltaan ja ryhdiltään, mutta sydämeen koskevalla äänensävyllä pyysi hän anteeksi huoneiden puutteellisuutta ja tyhjyyttä.

"Tiedättehän, ettemme olleet ensinkään aikeissa tulla tänne."

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

"Me olimme kaikki yhtä liikutettuja", sanoo madame de Staël, joka kuvaa tätä kohtausta; "emme voineet vastata niin sanaakaan."

"Kukin asettukoon niin hyvin kuin voi, saanen kai minäkin varatuksi itselleni jonkin paikan", oli kuningas lausunut harmistuneena, astuessaan Tuilerioihin.

Mutta sittenkun tämä närkästyksen puuska oli onnellisesti mennyt ohi, tarkasteli hän linnaa kuningattaren kanssa. Yhdessä valitsivat he ne huoneet, joita he halusivat käyttää, ja antoivat määräyksiä korjauksista ja uudistuksista, joita he katsoivat niissä tarvittavan tehdä.

Ludvig valitsi itselleen joukon huoneita toisessa kerroksessa sekä pari pienempää huonetta sen alla olevassa kerroksessa. Makuuhuoneekseen valitsi hän saman huoneen, jota Ludvig XIV aikoinaan oli käyttänyt ja jota sittemmin Napoleon I ja Ludvig XVI:nnen veljet samaan tarkoitukseen käyttivät.

Ensimäisessä kerroksessa, joka antoi puutarhaan päin, oli Marie Antoinetten makuu- ja toalettihuone sekä salonki. Lapsien asuttavana oli muutamia huoneita kerrosta ylempänä kuninkaan huoneitten vieressä.

Tädit, jotka olivat seuranneet mukana Pariisiin, asettuivat Marsanin paviljonkiin, jossa kuninkaallisten lasten kotiopettajatar ennen oli asunut. Toinen puoli Flora-paviljonkia sisustettiin prinsessa Elisabethia varten; toisen puolen otti ennen pitkää prinsessa Lamballe haltuunsa. Provencen kreivi ja kreivitär varustivat itselleen asunnon Luxenbourg-palatsissa.

Kuninkaalliset tottuivat vähitellen uuteen kotiinsa, ja heidän oleskellessaan pääkaupungissa näytti ensimältä, kuin väestön kuohuinen mieliala olisi jonkun verran talttunut.

Viikko sen jälkeen, kuin kuningasperhe oli tullut Pariisiin, kävivät etevimmät pääkaupungin porvareista Ludvigin ja Marie Antoinetten luona vierailulla. Varsin ystävällisesti vastaanotti kuningas lakkaamatta toisiaan seuraavat lähetystöt ja näytti ennen pitkää unhottaneen Versaillesin levottomuudet.

Ne aateliset, jotka vielä eivät olleet paenneet maasta, katsoivat nyt velvollisuudekseen käydä niin usein kuin mahdollista hovissa. Naiset tulivat kantaen käsissään mahdottoman isoja liljavihkoja ja leningit valkoisilla silkkiruusukkeilla koristeltuina.

Seurasääntö pysyi samana kuin Versaillesissa, se vain erotuksena, että kuninkaalliset, tyydyttääkseen pariisilaisten uteliaisuutta, aterioitsivat julkisesti joka torstai ja sunnuntai. Mutta aatelismiehet täyttivät kaihomielin velvollisuuksiaan hovissa. Heillä ei ollut sitä luottavaista mielialaa kuin kuninkaalla; kansalliskaarti -- vallankumouksen sotamiehet -- joka vartioi linnaa, synnytti heissä pelkoa ja epäluuloa.

Useita päiviä ympäröi linnaa lakkaamatta sankat ihmisparvet. Menipä julkeus niinkin pitkälle, että useat naiset kiipesivät ikkunasta sisään prinsessa Elisabethin huoneeseen.

Tuileriain puisto oli näinä aikoina alituiseen ylen täynnä kansaa. Kuningattaren täytyi tavantakaa näyttäytyä ja hymyillä, sydän pelon tuskaa täynnä.

Naiset eivät tyytyneet siihen, että huusivat kuningattaren ikkunaan, vaan he antautuivat puhelemaankin hänen kanssaan.

"Teidän tulee erottaa hoviväki, sillä se auttaa saattamaan kuningasta turmioon", sanoivat he. "Teidän tulee rakastaa Pariisin kelpo porvareja."

"Minä rakastin teitä ollessani Versaillesissa", vastasi Marie Antoinette, "ja minä rakastan teitä yhtä paljon ollessani nyt täällä."

"Eilen kerrottiin teidän aikoneen paeta rajalle", sanoi eräs nainen.