Part 15

Bailly nimitettiin Pariisin pormestariksi. Kenraali Lafayette kutsuttiin kansalliskaartin ylipäälliköksi, joka joukko näyttelisi huomattavaa osaa vallankumouksen historiassa. Kenraali kuului arvossa pidettyyn aatelissukuun, mutta suosi vapaamielisiä aatteita ja oli hankkinut itselleen mainetta Amerikan vapaussodassa.

Versaillesista saapui tieto siitä, että sovinto oli saatu aikaan kuninkaan ja kansalliskokouksen välillä, mutta Pariisissa huudettiin kadulla yhtä mittaa: "Hukka ylimyksille! Alas hovipuolue."

Kun Ludvig 17. p:nä heinäkuuta lähti Pariisiin, täyttivät pahat aavistukset hänen mielensä. Ennen matkalle lähtöään kuunteli hän messua ja ripitti itsensä, ja salaa jätti hän Provencen kreiville valtakirjan korkeimman vallan harjoittamiseen siinä tapauksessa, että hallitsijan henkeä ja vapautta uhattaisiin Pariisissa.

Marie Antoinette oli kehottanut kuningasta vähempään myöntyväisyyteen; hän ei luottanut sellaiseen rauhaan, jonka hintana oli kuningasarvon menettäminen. Polvillaan itkien oli hän pyytänyt puolisoaan luopumaan matkastaan kapinalliseen pääkaupunkiin.

Päivä, jonka kuningas oli poissa, tuntui Marie Antoinettesta loppumattoman pitkältä. Levottomana ja hermostuneesti jännittyneenä kulki hän aluksi huoneesta huoneeseen, mutta sulkeutui sitten työhuoneeseensa, jossa mitteli lattiata edestakaisin, käsiään väännellen. Vapisevalla kädellä kyhäsi hän suunnitelman puheeksi, jonka aikoi pitää kansalliskokouksessa, jos kapinalliset, joilta saattoi odottaa kaikkea, yrittäisivät estää kuningasta palaamasta. Kuumeellisella kärsimättömyydellä hoki hän lakkaamatta:

"Eivät he päästä häntä takaisin!"

Päivä päättyi kuitenkin paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoa.

Ludvig vastaanotti Baillylta kaupungin avaimet.

"Sire", lausui pormestari, "minä jätän teidän majesteetillenne tämän hyvän Pariisin kaupungin avaimet. Ne on samat avaimet, jotka aikanaan jätettiin Henrik IV:nnelle. Hän oli valloittanut takaisin kansansa; nyt on kansa valloittanut takaisin kuninkaansa."

Naiset jättivät hänelle kukilla kiedottuja aseita.

"Teidän majesteettinne läsnäolo riistää meiltä aseet", sanoivat he.

Kello kuusi iltapäivällä saapui hovipoika Versaillesiin tuoden tiedon, että kuninkaan käynti pääkaupungissa oli suoriutunut onnellisesti. Kello yhdeksän saapui hän itse väsymyksestä nääntymäisillään, mutta onnellisena siitä, ettei mitään pahaa ollut sattunut tällä matkalla, jolle hän oli lähtenyt mieli täynnä rauhattomia aavistuksia. Marie Antoinette riensi alas häntä vastaan, Ludvig syleili vaimoaan, sisartaan ja lapsiaan, ja kaikki itkivät ilosta.

Pariisi oli ystävällisesti vastaanottanut kuninkaansa, mutta hänen myöntyväisyytensä oli äärimäiseen asti kohottanut väestön itseluottamuksen ja turhamaisuuden, aikaansaamatta minkäänlaista rauhallista mielialaa. Kuningatar oli osottautunut muita tarkkanäköisemmäksi ennustaessaan, että kuninkaan myöntyväisyys enemmän saattaisi kansan voitonhurmauksensa valtaan kuin hänen lempeytensä ja armonsa liikuttaisi sitä.

4.

Artoisin kreivi ja Polignac-perhe lähtevät Ranskasta. -- Maastamuutto alkaa. -- Upseerien juhla. -- Naisten retki Versaillesiin.

Kuninkaallisen huoneen prinsseillä olisi tänä aikana ollut monta suotuisaa tilaisuutta osottaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, jos vain olisivat älynneet käyttää niitä hyväkseen. Mutta se apu, jota kuningas oli toivonut saavansa oman perheensä keskuudesta, jäi kokonaan saamatta.

Artoisin kreivi oli aina, ennenkuin vaara oli vielä oven edessä, kerskaillen julistautunut kuningasvallan puolustajaksi. Näkemättä ollenkaan sitä myrskyä, joka kulki yli Ranskan ennustaen uusia aikoja ja lakaisten pois tieltään kaikki, oli hän ollut ensimäinen äänekkäästi moittimassa veljensä heikkoutta.

Hänen kevytmielistä elämäntapaansa ja kansalle vihamielistä käytöstään oli jo kauan karsain silmin katseltu. Jo ennen vallankumouksen puhkeamista oli hän yleisesti vihattu. Pariisissa oli hän jo monasti joutunut vainottavaksi ja pilkattavaksi, ja itse Versaillesissa oli hän ollut alttiina loukkauksille.

Ollen enemmän levoton omasta turvallisuudestaan kuin veljestään, kuninkaasta, jonka menettelytapa ennen oli antanut hänelle paljon puheen aihetta, pakeni hän maasta vaimoineen ja lapsineen, niin pian kun alkoi aavistaa, että vaara uhkasi häntä Ranskassa. Hän luuli sanovansa hyvästit isänmaalleen yhdeksi kuukaudeksi, mutta viisikolmatta vuotta kului ennenkuin hän pääsi sitä jälleen näkemään.

Samalla kertaa kuin Artoisin kreivi ja hänen perheensä lähtivät maasta, matkustivat myös Enghienin ja Bourbonin herttua, prinssit Condé ja Conti, Vauguyonin herttua, apotti Vermond, parooni Breteuil sekä monta muuta eronsaaneista ministereistä. Nämä miehet -- etupäässä Artoisin kreivi -- antoivat siten alun maasta pakenemiselle, joka ei ollut ainoastaan harha-askel, vaan tulipa vielä vaaralliseksikin sen kautta, että se riisti valtaistuimelta sen luonnolliset puolustajat, jätti tien avoimeksi vastustajille ja antoi vallankumoukselle yhden sen mahtavimpia aseita.

Epäilykset Marie Antoinetten suhteen pysyttelivät sitkeinä. Luultiin hänellä olevan samat poliittiset mielipiteet kuin Artoisin kreivillä. Yleinen mielipide teki hänet vastuunalaiseksi hovipuolueen salaisista hankkeista, ja jo siihen aikaan kulki huhu, että hän ja lanko olivat salaisissa keskusteluissa vierasten hallitsijain kanssa.

Nämä huhut olivat kokonaan tuulesta temmattuja. Hänen luottamuksensa Artoisin kreiviin oli jo aikaa sitten vaihtunut epäilykseksi, ja hänen poliittista kantaansa tänä aikana kuvaa paraiten hänen veljensä keisari Josefin lausunto:

"Hän on liittynyt ainoaan puolueeseen, joka on hänelle sopiva. Hän elää sulkeutunutta elämää ja pitää yksinomaan huolta lapsistaan."

Mutta viha häntä kohtaan oli jo kauan ollut niin valtava, ettei sitä voitu saada vaikenemaan.

Suuria mullistuksia oli epäilemättä tulossa, ja tuntematon tapausten juoksu oli murtava sydämiä ja muuttava ihmisten kohtaloita. Vielä ei tosin uskallettu käydä käsiksi kuningattaren persoonaan, mutta hänen ystävänsä eivät enää olleet varmoja hengestään.

Huudot, että Polignac-perhe oli uhrattava -- murhattava salaa tai avoimesti kadulla -- tulivat yhä äänekkäämmiksi ja toistuivat häikäilemättömällä rohkeudella. Nämä lauselmat tunkivat aina valtaistuimen juurelle saakka. Kuningattaren kamarirouva, madame Campan, kertoo, että hän eräänä päivänä kuuli valepukuisen miehen lausuvan hunnutetulle naiselle:

"Herttuatar on vielä Versaillesissa. Hän on kuin myyrä, joka työskentelee näkymättömissä, mutta vielä me saamme hänet käsiimme."

Marie Antoinette oli kauan tiennyt, että madame Polignacia katseltiin epäsuopein silmin. Uhkauksista saattoi nykyisissä oloissa sukeutua verinen todellisuus, ja kuningatar unhotti oman vaaransa ajatellessaan ystäviään. Hän teki itse alotteen saattaakseen Polignac-perheen kansan raivolta turviin.

Illalla heinäkuun 16. p:nä, kohta Bastiljin valloituksen jälkeen, kutsutti hän herttuattaren luokseen. Hän puheli hänen kanssaan kahden kesken, ilmoitti hänelle huolensa ja kehotti häntä jo samana yönä pakenemaan.

"Minuapa juuri tahdotaan loukata sillä, että käydään käsiksi sinuun", sanoi kuningatar. "Minä pelkään pahinta. Matkusta heti paikalla, älä viivy siksi, kunnes vaaditaan minulta, että sinun on poistuttava."

Tarvittiinpa todellakin vallankumousta saattamaan madame Polignacin ystävyys jälleen leimahtamaan liekkiin. Marie Antoinette seisoi perikadon partaalla. Ehkä ajatteli ystävätär, ettei hän itse ollut aivan syytön niihin vaaroihin ja onnettomuuksiin, jotka uhkasivat kuningatarta. Kaikissa tapauksissa on varmaa, että hän käsitti sen ajan tulleen, jolloin hänen tuli rakastaa kuningatarta enemmän kuin koskaan ennen.

Hän epäsi sentähden jyrkästi kuningattaren pyynnön. Hän ei suostunut hylkäämään ystävätärtään onnettomuuksien uhatessa tätä joka puolelta, ja hänen päätöstään olla pakenematta maasta kannatti niinikään hänen miehensä.

Marie Antoinette uhkasi ja pyysi, itki ja käski, mutta Polignac-puolisot eivät tahtoneet entiseen kiittämättömyyteensä yhdistää vielä pelkuruutta ja vilppiä.

Lopulta ei kuningatar tiennyt mitä tekisi, saadakseen ystävänsä poistumaan. Hän pelkäsi jokaista hetkeä, joka viivytti heidän lähtöään, ja kääntyi vihdoin kuninkaan puoleen saadakseen apua. Vasta sitten kun Ludvig yhtyi puolisonsa pyyntöihin, kun hän puhui Artoisin kreivin paosta ja lopuksi käski heidän matkustaa pois, suostuivat Polignacit lähtemään Ranskasta.

Kun on niin monta vuotta rakastanut ja luullut olleensa rakastettu, täytyy eronhetkellä sydämen vuotaa verta. Neljäntoista vuoden mittaan oli Marie Antoinette miltei joka päivä kohdannut ystävätärtään, vaihtanut ajatuksia ja mielipiteitä, jakanut suruja ja iloja hänen kanssaan. Ja kun hänen nyt täytyi lähettää hänet pois luotaan, tunsi hän vasta, kuinka sydämellisesti he olivat olleet toisiinsa kiintyneet.

Tosin oli hän, ja syystä kyllä, viime aikoina tuntenut mielessään katkeruutta madame Polignacia kohtaan, mutta hän ei kumminkaan voinut tyynesti erota siitä ystävättärestä, johon muistot hänen onnellisimmista päivistään olivat liittyneet ja jota hän oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta.

Eron hetkellä oli kuin jotain tuosta entisestä hellyydestä olisi herännyt uuteen eloon noiden kahden ystävättären sydämessä.

Molemmissa leimahtivat vanhat tunteet ilmi yhtä voimakkaina kuin ennen. Mutta tässä hellyyden kilpataistelussa kruunattu ystävätär se kuitenkin enimmän antoi. Kuningatar, joka niin monessa tilaisuudessa vielä oli osottautuva rohkeaksi, oli eronhetkellä heikompi kuin oli osannut aavistaa.

"Hyvästi, sinä sydämeni rakkahin ystävätär", kirjoitti hän tälle samana yönä. "Tämä on hirveätä. Hyvästi! Jaksan tuskin syleillä sinua."

Tuntia myöhemmin istui madame Polignac valepuvussa ja vapisten etulaudalla vuokra-ajurin vieressä; hänen miehensä ja tyttärensä sekä eräs pappi, joka matkusti heidän seurassaan, istuivat vaunuissa. Ruotsalainen kreivi Fersen ja Italian lähettiläs Pisani olivat olleet heille avullisina valmisteluissa pakoa varten.

Sensissä, missä he vaihtoivat hevosia, vallitsi täydellinen kapina. Matkustajilta kysyttiin, yhäkö Polignac-perhe oleksi kuningattaren läheisyydessä.

"Ei," vastasi pappi, "onneksi on Versailles päässyt vapaaksi noista ihmisistä."

Kun ajuri seuraavalla vaihtopaikalla erosi heistä, kuiskasi hän herttuattarelle:

"Kunnon ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Minä tunsin teidät kaikki, kyyditessäni teidät Sensistä."

Myöhään eräänä iltana saapui Polignac-perhe Roomaan; tämän johdosta käski paavi soittaa suurinta kirkonkelloa ja velvoitti kansaa lukemaan rukouksia Ranskan pelastukseksi.

Ennenkuin kuningattaren suosikki ennätti saapua tähän tilapäiseen turvapaikkaan, oli sattuma tällä pakomatkalla vienyt hänet yhteen erään hänen pahimman vihamiehensä kanssa. Hän oli Baselissa kohdannut ministeri Neckerin, joka voitonriemuin palasi Versaillesiin, saman kansan takaisin kutsumana, joka karkoitti madame Polignacin ja hänen perheensä.

* * * * *

Riemua ja ihastusta kohtasi Necker matkallaan.

Vain muutamia päiviä hänen paluunsa jälkeen ehdotti kreivi de Noailles kansalliskokouksessa läänitysoikeuksien lakkauttamista ja tasasuhtaisen verotuksen käytäntöön ottamista. Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä hyväksymistä ja elokuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä hävitettiin vanha läänityslaitos. Muutamissa tunneissa tehtiin tyhjiksi satavuotiset traditsionit.

Kansalliskokouksen porvarillinen aines seurasi aatelin esimerkkiä: he lakkauttivat yksinkauppaoikeuden ja ammattilaitoksen sekä poistivat muut erityiset etuoikeudet, joita oli ollut eri maakunnilla ja kaupungeilla. Uhraamishalu tarttui kaikkiin jäseniin ja säätyihin, ja linnan kirkossa vietettiin Te Deum'illa tätä muistorikasta yötä.

Mutta joskin epäitsekkyyden hurmaus oli vallannut kansan edusmiehet, antautui kansa itse hillittömyyden kuohuvirran kuljetettavaksi. Talonpojat lakkasivat maksamasta maksettaviaan; he keräytyivät hurjiksi joukoiksi, murhasivat isäntänsä ja hävittivät heidän linnansa.

Tultiin pian huomaamaan, ettei mikään Necker enää kyennyt palauttamaan järjestystä maahan. Kapinanliekki levisi Pariisista maaseuduille. Murhat ja murhapoltot olivat päivän tunnussanana ja levittivät kauhua ympäriinsä. Kansalliskaartilta puuttui voimaa, armeijalta puuttui kurinpitoa. Rykmentit olivat vailla upseereja, tuomioistuimet vailla virkamiehiä. Viljakuormastoja pidätettiin, luostareja ryöstettiin, linnoja poltettiin, tilanomistajia hirtettiin, piestiin tai silvottiin. Erästä edusmiestä, joka oli lahjoittanut kaiken hopeansa köyhille, kansa kiitollisuuden sijasta vainosi kivittämisellä.

Kreivi Aksel Fersen, joka siihen aikaan oleskeli Valenciennesissa ranskalaisena upseerina, on jättänyt jälkeensä isälleen kirjoittamiaan kirjeitä, joista saa jonkinlaisen käsityksen asiain tilasta. Hän kertoo, että yhden kuukauden kuluessa noin 12-13,000 sotamiestä karkasi rykmenteistään.

"Täällä ei ole lakia eikä oikeutta, ei järjestystä eikä kurinpitoa", kirjoittaa hän eräässä kirjeessään; "kaikki siteet on katkottuina -- ja mitenkäpä ne saa enää milloinkaan solmituksi?"

"Kuningas on menettänyt kaiken auktoriteetin", kirjoittaa hän eräänä toisena päivänä. "Kansalliskokous pelkää Pariisia, Pariisi vuorostaan pelkää niitä 50,000 irtolaista, kodittomia ja suojattomia roikaleita, jotka ovat majautuneet Montmartreen ja Palais-Royaliin. Näitä ei voida ajaa pois ja ne antavat syytä pelkoon.

"Maaseudulla ovat ihmiset hurmaantuneina ajatuksesta, että kaikki ovat tasa-arvoisia, jota katsantokantaa ammoin on saarnattu filosofien kirjoituksissa. Läänitys- ynnä useiden muiden oikeuksien lakkauttaminen, mikä tapahtui kansalliskokouksessa kolmessa tunnissa, on juurruttanut talonpoikiin sen mielipiteen, ettei heidän tarvitse ollenkaan maksaa veroja. Aateli on epätoivoisena, papisto näyttää olevan mieletönnä, ja kolmas sääty on ylen tyytymätön... Useat rykmentit ovat tehneet kapinan, ja ovat sotamiehet käyneet käsiksikin upseereihinsa." -- --

Kuningas oli toivonut saavansa tukea valtiopäiviltä ja oli edelleen siinä luulossa, että hänen myöntyväisyytensä saisi rauhan säilytetyksi. Mutta nyt hän näki kaikkein ystävällisimpien esitystensä joutuvan halveksivasti hyljätyiksi.

Nälänhätä kasvoi. Kuultiin huhuja kohdakkoin alkavasta sodasta ja kuningattaren salaisista vehkeistä. Vallankumouksellinen henki levisi kansantribuuneista väestön kurjimpiin pohjakerroksiin saakka. Yksityiskodeissa vallitseva kurjuus tuli näkyviin ja myrkytti mielet. Jokaiseen pilkalliseen sanaan, minkä aatelismies ennen oli lausunut alhaisemmalleen, kajahti nyt vastaukseksi kansan hurjistunut huuto. Kaikkein vähäpätöisinkin aihe riitti sytyttämään kaikki liekkeihin.

Pahaksi onneksi olivat kuningas ja kuningatar kyllin varomattomia antaakseen itse aiheen kansalle karkoittaa heidät vanhasta linnastaan.

Sotamiesten karkaamisen vuoksi oli Versaillesissa aivan riittämätön sotavoima, joka ei mitenkään kyennyt tukahuttamaan mitä vähäpätöisintäkään kapinaa kansan puolelta.

Kreivi Saint-Priest, ainoa mies kuninkaan neuvostossa, jolla oli vähänkään päättäväisyyttä, käski tuoda Versaillesiin "Flandre"-rykmentin -- yhden niitä harvoja, jonka uskollisuuteen vielä kävi ehdottomasti luottaminen.

Mutta tämä toimenpide tuli suurta vaaraa tuottavaksi, sillä sotamiesten tulo herätti tyytymättömyyttä porvareissa.

Kuninkaan kaarti kutsui uudet toverinsa juhlaan, joka pidettiin linnan teatterisalongissa.

Juhlaan saapui paljon osanottajia. Kaikki mitä hovilla oli ylhäisiä miehiä ja loistoisia ihania naisia kokoontui aitioihin, ja tulisia viinejä vuoti virtoina.

Tämä oli otollinen tilaisuus osottaa vainotulle kuningasperheelle, että vielä oli ääniä, jotka tahtoivat vastaanottaa heidät riemuhuudoin, että vielä oli voimakkaita käsivarsia ja pelkäämättömiä sydämiä, jotka olivat valmiit heitä puolustamaan.

Halu nähdä kuningaspari juhlan keskuksena tuli yhä elävämmäksi mitä pitemmälle ilta joutui. Hovinaiset veivät tiedon tästä kuningattarelle, joka aluksi empi sinne tulla, vaikka hänen kovasti teki mieli.

Sillä välin kuin Marie Antoinettea parhaillaan koetettiin taivuttaa juhlaan lähtemään, palasi kuningas metsästysretkeltä, ja vaikka Ludvigia paljo enemmän halutti päästä lepoon kuin näkemään mielenosotuksia, käännyttiin hänenkin puoleensa, pyytämällä häntä saapumaan juhlaan. Marie Antoinette ei koettanut saada miestään suostumaan, mutta ei myöskään tehnyt mitään estääkseen häntä lähtemästä. Hoviväki pyysi pyytämistään häntä tekemään tämän uhrauksen ystäviensä hyväksi, ja vihdoin lähti kuninkaallinen perhe juhlasaliin.

Kuninkaan ja kuningattaren tulo tenhosi läsnäolijat. Unohtaen kaikki varovaisuuden vaatimukset keräytyivät upseerit ja sotamiehet heidän ympärilleen.

Marie Antoinette, joka piti kruununprinssiä kädestä, hymyili kyyneltensä läpi. Kaikkien katseet hakivat häntä; kukkia ja seppeleitä heitettiin hänen jalkojensa eteen. Upseerit paljastivat miekkansa. Orkesteri soitti ja läsnäolijat yhtyivät lauluun:

"O, Richard! o, mon Roi! L'univers t'abandonne",

tuohon lauluun, jota voidaan kutsua kuolevan kuningaskunnan joutsenlauluksi.

Naiset ratkoivat valkoisia silkkinauhoja puvuistaan. Sinipunaiset kokardit revittiin pois univormuista ja korvattiin valkoisilla -- Bourbonien värillä.

Kuningas näytti olevan enemmän hämillään kuin ihastunut tästä kunnianosotuksesta, jommoisia viime aikoina oli harvoin tullut hänen osakseen, mutta hän ei myöskään ollut kyllin tarmokas kieltäytyäkseen näistä vaarallisista rakkauden-ilmaisuista. Kuningatar tempautui mukaan yleiseen innostuksen vuohon ja viihdytti itseään sillä pettävällä luulolla, että tämä innostus tarjoisi hänelle luotettavaa tukea ja turvaa näinä melskeisinä aikoina.

Kuninkaallisten lähtiessä juhlasalista saattoivat heitä kaikki läsnäolijat, ja askel askeleelta, heidän edetessään, kävivät kunnianosotukset yhä voimakkaammiksi ja kiihkeämmiksi.

Juhla jatkui myöhään yöhön. Innostus muuttui hurjaksi mylläkäksi ja laulut ja maljapuheet saivat uhkaavan luonteen. Saattokulkuja, puheita, tanssimista ja hurjaa remua jatkettiin ulkona marmoripihalla aina suureen päivään asti.

Herääminen tuli juhlaa osaaottaneille vähemmin mieluisaksi.

Lokakuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä oli juhla vietetty.

Lokakuun 4. p:nä puhuttiin Pariisissa yleisesti juhla-ateriasta. Kerrottiin kuninkaan ja hovin tässä tilaisuudessa riisuneen naamarinsa. Notkuvien herkkupöytien ääressä oli pilkattu maan hätää ja tehty sellainen suunnitelma, että kansan ystävät hirtettäisiin ja kansalliskokous hävitettäisiin väkivaltaisesti. Ja vihdoin kulki se huhu suusta suuhun, että kuningatar oli aikeessa kostaa heinäkuun 14. päivän tapaukset.

Kansa oli toivonut saada jotakin aihetta päästääkseen vihansa valloilleen, ja nyt se oli saanut sellaisen. Oli odotettu hovin puolelta jonkinlaista yritystä, jota sopi katsoa uhkaukseksi, ja nyt oltiin valmiita ottamaan tuo juhla tekosyyksi uusille levottomuuksille.

Aamulla lokakuun 5. p:nä puhkesi kapina ilmi. Naiset ne tällä kertaa ryhtyivät toimeen. He sanoivat, että nyt oli hetki tullut, jolloin piti mentämän Versaillesiin tervehtimään Mirabeauta sekä lausumaan muutamia varoittavia sanoja "paksulle pappa Vetolle".

"Ludvig on hyvä ihminen", he sanoivat; "hän ei ole kieltävä meiltä sitä leipää, jota kaipaamme. Miksi piileskelee hän Versaillesissa, kun me tahdomme nähdä häntä Pariisissa? Miksi ympäröi hän itseään henkivartijoilla ja muukalaisilla rykmenteillä, kun kansa tarjoutuu suojelemaan häntä?"

Jotkut ehdottivat, että pitäisi kokea temmata hänet pois ympäristöstään, joka erotti häntä kansasta. Toiset sen sijaan olivat sotaisempia mieleltään ja havittelivat verenvuodatusta.

Hallien myyjättäret (les dames des Halles) olivat ensimäisinä liikkeellä. Heihin liittyivät naiset Saint Antoinen esikaupungista, ja he vetivät mukanaan kaikki, jotka vastaan tulivat, uhaten leikkaavansa hiukset niiltä, jotka eivät vapaaehtoisesti antautuneet seuraan.

Tähän aikaan oli Pariisissa suuret joukot naisia, jotka eivät olleet syöneet moneen päivään ja olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja puutteeseen. Voimakkaimpana tunteena noissa poloisissa raukoissa oli viha parempiosaisia kohtaan, joita he kadehtivat siksi, että nämä voivat syödä kyllikseen.

Kumminkaan ei nälkä ajanut läheskään kaikkia kuninkaalliselle linnalle. Enimmät hallien myyjättäristä olivat hyvin toimeentulevia eivätkä olleet kokeneet nälänhädän vaikutuksia. Mutta he olivat kuninkaallismielisiä, ja sen vuoksi toivoivat he kiihkeästi, että kuninkaan tulisi asua heidän kaupungissaan. Paitsi sitä tunsivat he hädän paremmin kuin useat muut, vaikkeivät suorastaan omasta kokemuksesta, ja heidän oli sääli hätääkärsiviä raukkoja.

Toisia taasen tempasi yleinen innostus mukaan, tahi noudattivat he sydämensä ja oman uljaan mielensä yllytyksiä. Portinvartijavaimoja, näyttelijättäriä, ilotyttöjä liittyi suurin joukoin saattueeseen.

Ratsastava kansalliskaarti seisoi paljastetuin miekoin keskellä kaupunkia, mutta naiset eivät olleet arkalasta kotoisin. He heittelivät kivillä sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä, ja kivitetyt eivät hennoneet ampua naisia. Useat näistä olivat siistissä vaatteissa ja päivän merkityksen johdosta pukeutuneet valkoisiin. Toiset taas, jotka oli pakotettu liittymään joukkoon, olivat säikähdyksestä sairaina. Lisäksi oli saattueeseen liittynyt kosolti irtolaisia sekä naisiksi pukeutuneita miehiä.

Hurjuus yltyi ihmisjoukon kasvaessa, ja kohta alettiin puhua kuninkaan vangitsemisesta ja Orléansin herttuan korottamisesta hänen sijaansa valtaistuimelle.

Johtajanaan Maillard, joka oli ottanut osaa Bastiljin valloitukseen, riensi joukko nyt Versaillesia kohti. Puolitusinaa rumpalia kulki etunenässä, ja useita kanuunoita raahattiin mukana.

Ne, jotka eivät olleet saaneet hankituksi itselleen kiväärejä, keihäitä tai peitsiä, sitoivat puukkoja ja raskaita avainkimppuja kävelykeppiensä neniin.

"Näillä aseilla sitä otetaan henki itävallattarelta", huudettiin; "hän on kaikkiin kärsimyksiimme syypää."

"Hän on ennen tanssinut omaksi huvikseen, nyt tanssikoon hän meidän pillimme mukaan", huusivat muutamat.

"Antoinette, me kiskomme hihnoja nahastasi, me täytämme mustetolppomme verelläsi, me kaadamme sisälmyksesi esiliinoihimme!" huusivat toiset.

Saattue, johon alunpitäen oli kuulunut seitsemän tai kahdeksan tuhatta henkeä, lisääntyi yhä uusista joukoista. Sade oli liottanut maantiet. Sää oli kolea ja pilvinen.

"Katsos minkä näköisiä olemme!" huusivat useat naisista, jotka olivat läpimärät ja lian räiskyttämät. "Antoinette saa maksaa meille tämän! Me emme lähde linnasta, ennenkuin olemme tehtävämme tehneet."

"Minä puolestani en ollenkaan halua ottaa paksua Vetoa hengiltä", virkkoi muuan hyvinvoipa teurastaja. "Mutta mitä Antoinetteen tulee, niin kyllä minä mitä suurimmalla ilolla katkaisen häneltä kaulan."

Kaikkein korkeimmat arvelivat, ettei olisi säästettävä muita kuin Provencen kreivi, Orléansin herttua ja pieni perintöprinssi.

Versaillesissa ilmoitti hätäkellon moikuna kansanjoukon olevan lähenemässä. Kovassa jännityksessä odotettiin ensimäisten kanuunalaukausten jymähtävän.

Marie Antoinette oli tapansa mukaan aikaisin iltapäivällä lähtenyt Trianoon, vain yksi palvelija seurassaan.

Hän oli kastellut lemmikkitaimiaan ja iloinnut niistä, ja hän oli antanut puutarhurille määräyksiä lähestyvän talven varalta.

Nyt oli hän istahtanut kotvaseksi levähtämään muutamassa luolassa olevalle sammalpenkille. Hän oli yksin ja katseli mietteissään puutarhaan päin. Kolakka syksyinen tuuli puistatti hänen ruumistaan kiireestä kantapäihin saakka. Ilma oli raakean kostea, ja tuuli tuiversi hänen tukkaansa.

Siinä istuessaan johdatti hän mieleensä lapsuutensa epämääräiset unelmat ja ne mielikuvat, jotka hän oli muodostanut itselleen elämästään uudessa maassa. Hän ajatteli viimeisiä tapahtumia sekä sitä heikkoa, horjuvaista kuningasta, jonka kanssa hänen kohtalonsa oli yhteen kytketty.