Part 14

Marie Antoinetten tullessa Ranskaan oli Orléansin herttua alkanut silmiinpistävällä tavalla osottaa hellyyttä nuorelle kruununprinsessalle, joka kohteli häntä suurimmalla avomielisyydellä. Huolimatta siitä, että Maria Teresia oli huomauttanut hänelle, ettei herttuaan ollut paljoa luottamista, ei tytärtä ollut arveluttanut kohdella häntä sillä hyväntahtoisuudella, jota hän niin halusta osotti kaikille.

Bourbon-suvun jäsenet olivat jo useita sukupolvia perätysten katselleet Orléans-sukua kaikkea muuta kuin suopein silmin. Siinä tapauksessa, että Ludvig XIV:nnen jälkeläiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, olisi Orléansin prinssillä ollut oikeus periä valtaistuin. Tämä seikka jo oli herättänyt Ludvig XV:nnessä epäluuloa sukua kohtaan. Sitten kun vanha Orléansin herttua oli ilmoittanut hänelle, että poikansa halusi naida Penthièvren herttuan tyttären, ja pyytänyt siihen kuninkaan suostumusta, oli Ludvig vastannut:

"Minulle ei suinkaan ole mieleen, että suvun nuorempaan haaraan kuuluva prinssi tulee rikkaammaksi kuin omat lapsenlapseni. Mutta kun vallanperimys on kolmen pojanpoikani kautta turvattu, en sentään huoli asettua aiottua avioliittoa vastaan."

Ludvig XV:nnen poika oli juurruttanut lapsiinsa sitä Orléans-suvun jäseniä loukkaavaa käsitystä, että nämä muka eivät kaihtaisi minkäänlaisia keinoja, eivät edes rikostakaan, raivatakseen itselleen tien valtaistuimelle. Tämä käsitys, joka aikaisin oli päässyt Ludvig XVI:ssa juurtumaan, pysyi hänessä vallitsevana koko vallankumouksen ajan. Ja jo kauan ennen vallankumouksen puhkeamista tunsi hän vastenmielisyyttä nuorta herttuata kohtaan ja näki surukseen, että Artoisin kreivi lämpimällä ystävyydellä liittyi häneen.

Vaikka Marie Antoinette aluksi oli kohdellut herttuata ystävänä, alkoi hänkin myöhemmin pitää häntä rauhanhäiritsijänä. Herttuan halpamainen käytös ja hillitön elämä synnyttivät kuningattaressa tyytymättömyyttä, ja hänen tapansa vaijeten vetäytyä pois, kuninkaallisen perheen joutuessa johonkin vaaraan, herätti kuningasparissa epäluuloa.

Kun kuningatar sittemmin teki tyhjäksi hänen tuumansa päästä Ranskan suuramiraaliksi ja kun hän lopuksi Marie Thérèsen tultua maailmaan oli pilkalla hyljännyt herttuan esityksen, että kuningasparin tytär ja hänen poikansa Ludvig Filip tulevaisuudessa yhdistettäisiin avioliiton siteillä, tuli herttuasta pian hänen julkinen vastustajansa.

Loukkautuneena kuningasparin häntä kohtaan osottamasta kylmyydestä, poistui hän yhä kauemmas Versaillesista ja rikkoi lopulta kokonaan välinsä sukunsa vanhemman haaran kanssa. Esiintymällä kuningattaren vihamiehenä saavutti hän -- kuten jo on mainittu -- kansan suosion, ja kuningassukuisena prinssinä tuli hänestä vaarallinen ase vehkeilijäin käsissä.

On kumminkin liikanaista nähdä hänen kätensä kaikkialla ja kuulla hänen äänensä kaikissa meteleissä. Herttuata on enemmän surkuteltava kuin moitittava, ja hänen vikansa johtuivat pikemmin heikkoudesta kuin häijyydestä. Paitsi sitä oli hänen kovin vaikeata poiketa vallankumouksen tieltä, kun kerran oli sille antautunut.

Mitä Marie Antoinetteen tulee, kuontui herttuan viha häneen nähden sangen turmiolliseksi. Herttua syytti kuningatarta siitä, että hän oli saattanut herttuan nykyiseen väärään asemaansa, ja että hän lakkaamatta oli virittänyt kuninkaassa vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Sitäpaitsi moitti hän kuningatarta kiivaasti siitä, että kuningatar ylenkatseellaan oli saattanut hänelle nöyryytyksiä ja vihamielisellä käytöksellään pakottanut hänet liittymään vastustajien leiriin.

Hänen lemmittynsä, ja näistä varsinkin hänen lastensa kasvattajatar, lahjakas madame de Genlis, teki kaikki ylläpitääksensä tuota vihaa. Tämä närkäs kirjailijatar oli monasti ottanut syytä loukkautua kuningattaren puuttuvasta kohteliaisuudesta, ja se katkeruus Marie Antoinettea kohtaan, joka selvästi huomataan hänen muistelmissaan, lienee tullut paljoa voimakkaammin ilmi hänen jokapäiväisessä seurapuhelussaan herttuan kanssa.

Kun Marie Antoinette toistamiseen tuli äidiksi, vannoi Orléansin Filip kalliin valan, ettei tästä lapsesta kuuna päivänä tulisi Ranskan kuningasta.

Hän karkoitettiin hovista kuninkaallista perhettä kohtaan osottamansa epäkunnioituksen johdosta. Tämä karkoitus peruutettiin kuitenkin prinsessa Lamballen esirukousten takia -- saman prinsessan, jonka nuoren puolison herttua oli vetänyt alas siveettömyyden liejuun. Ja kun sekä Ludvig että Marie Antoinette pitivät suuressa arvossa niinhyvin prinsessan kuin herttuan onnetonta puolisoa, suostuivat he kernaasti hänen pyyntöönsä.

Aika ajoin muistui Orléansin Filipin mieleen, että hän kuului Bourbon-sukuun ja että hän oli kuninkaallista syntyperää. Tätä ajatellessaan katui hän erhetyksiään ja päätti todenteolla vastedes käyttäytyä kuten hyvän sukulaisen ja uskollisen alamaisen tulee. Mutta hänen hallitukselle vihamieliset ystävänsä virittivät lakkaamatta uudestaan hänen vihaansa kuningatarta kohtaan, ja kohtalon omituista sallimusta oli, että useimmat salaliitot hänen kuninkaallisia sukulaisiaan vastaan tehtiin hänen palatsissaan. Hänen oli kestettävä se häpeä, että hänet vedettiin osalliseksi niihin, sekä se onnettomuus, että salaliittolaiset käyttivät hänen nimeään tunnussananaan.

3.

Poliittisia riitoja. -- Ludvig ja Marie Antoinette menettävät vanhimman poikansa. -- Bastiljin valloitus. -- Kuningatar käy Pariisissa.

Pian sen jälkeen kun valtiopäivät olivat kokoontuneet syntyi kiivaita riitaisuuksia. Säädyt seisoivat vihamielisinä vastatusten; kolmas sääty ja osa pappissäätyä toisella sekä aateli ja osa pappissäätyä toisella puolella. Riita kiihtyi vain yhä katkerammaksi toisen puolueen lisääntyvien vaatimusten ja toisen puolueen sitkeän vastarinnan johdosta.

Kansan mielentila kävi yhä levottomammaksi, hallituksen käytös horjuvammaksi. Nälänhätä raivosi edelleen maassa.

Apotti Sieyès, Pariisin edusmies, oli kirjallaan: "Mitä on kolmas sääty?" voimallisesti edistänyt vallankumouksellista liikettä.

"Mitä on kolmas sääty?" oli hän kysynyt. Ja hän oli vastannut: "Ei mitään." "Mitä sen tulee olla?" oli hän edelleen kysynyt, ja vastaus oli kuulunut: "Kaikki!"

Hänen ehdotuksestaan ja molempien puolueitten oltua lakkaamatta riidassa keskenään otti kolmas sääty nimekseen kansalliskokous. Bailly, kuuluisa tähteintutkija, joka yksinäisestä oppikammiöstaan oli siirtynyt keskelle valtiollista temmellystä, valittiin presidentiksi. Omasta vallan-täydellisyydestään ja ilman kuninkaan suostumusta anasti siten kolmas sääty itselleen oikeuden esiytyä koko kansakunnan puolesta.

Tapaukset seurasivat nyt nopeasti toisiaan, ja niitä ohjaamaan olisi tarvittu johtaja, joka olisi ollut joko varustettu suurella valtioviisaudella tahi nauttinut sotajoukkojen täyttä luottamusta ja rakkautta.

Mutta hyväntahtoisella Ludvigilla ei ollut kumpaakaan näistä edellytyksistä.

Kuningatar, jolta hän pulassa ollessaan pyysi neuvoa ja apua, kehotti häntä yhtenä päivänä taipumaan parannuksiin, mutta toisena päivänä hän jo esteli niiden toimeenpanoa. Toiselta puolelta koki hovi ehkäistä kuningattaren vaikutusta parannus-ystävälliseen suuntaan, ja toiselta puolen tukahtuivat hänen kansanystävälliset tunteensa kansalliskokouksen katkeruuden ja vihan kautta. Mutta kaikesta huolimatta tehtiin hän vastuunalaiseksi kaikesta.

Äidilliset surut saivat joksikin aikaa poliittiset levottomuudet vaimenemaan.

Marie Antoinettella oli nuoruudessaan ollut kaikki maailmannaisen viat: hän oli ollut kevytmielinen, kiemaileva, itserakas, tuhlaavainen ja moitteenhaluinen. Mutta näitten monien ja suurien virheitten ohella oli hänellä kumminkin ollut yksi ominaisuus, joka sovitti paljon: hän oli hyvä äiti. Rakkaus lapsiin oli saanut ajattelemisen hereille hänen sielussaan.

Nyt kun pahat päivät lähestyivät, toivoi hän lastensa näkemisestä saavansa voimaa ja rohkeutta. Mutta vallanperijä, jonka syntymä oli antanut aihetta niin vilpittömiin riemunosotuksiin kansan puolelta, oli näihin aikoihin kääntynyt heikoksi ja sairaaksi, ja hänen raskasmielisyytensä ja katkera mielenlaatunsa olivat tehneet hänen hoitamisensa hyvin tukalaksi.

Vuosikausia oli hänen terveydentilansa antanut aihetta huoleen. Lääkärit olivat kokeneet uskotella äitiä, että pelottava tauti, jota poika sairasti, paranisi vuosien kuluessa. Hänet lähetettiin Meudoniin, mutta sielläolo ei saanut parantumista aikaan, ja vihdoin selvisi Marie Antoinettelle pojan tila täydessä toivottomuudessaan.

Keväällä 1789 ei enää voitu salata, että kruununprinssi oli kuolemaan tuomittu, ja itse tunsi hän, että hän oli kuolemaisillaan. Valtaistuimen horjuessa perustuksillaan sammuivat äidin toiveet.

Prinsessa Lamballe ja kreivitär de Lâge kävivät sairaan lapsen luona Meudonissa ja palasivat sieltä syvän murheen valtaamina.

"On sydäntäsärkevää nähdä hänen tuskiaan, hänen selvää ymmärrystään ja hänen kärsivällisyyttään", kirjoitti kreivitär de Lâge. "Meidän tullessamme hänelle paraillaan luettiin ääneen. Hänen oli pistänyt päähän nostattaa itsensä pieluksilla ja tyynyillä peitetylle biljaardille. Prinsessa ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli sama ajatus, että tämä muistutti näytteille asetettua ruumista.

"Prinsessa Lamballe kysyi mitä hän luki.

"'Luen eräästä varsin mieltäkiinnittävästä aikakaudesta historiassamme, Kaarle VII:nnen hallituksesta', vastasi hän; 'siinä mainitaan monta sankaria.'

"Kysyin, lukiko hänen kuninkaallinen korkeutensa historiaa aikajärjestyksessä, vaiko valikoimalla sieltä täältä mieltäkiinnittävimpiä tapahtumia.

"'Luen yhtäjaksoisesti', vastasi hän. 'Minulla ei ole riittävästi tietoja, valikoidakseni ainoastaan muutamia paikkoja, ja minusta on kaikki huvittavaa.' Hänen kauniit, kuolevat silmänsä tähystelivät minua hänen lausuessaan nämä sanat. -- -- --"

Ratkaisu lähestyi. Pariisi, joka viikkokausia oli ollut poliittisten riitojen kiihdyttämänä, suli meltomieliseksi ajatellessaan lasta, jonka maailmaantuloa seitsemän vuotta sitten oli vietetty ilolla ja suurilla juhlilla -- lauhtui lempeäksi ajatellessaan, mikä ero oli silloisen ja nykyisen ajan välillä.

Pojan kuoleman edellisenä iltana lähti kuningas Meudoniin tapaamaan häntä. Hovimestari lähetti silloin ulos sihteerinsä, Léfèvren, pyytämään, ettei kuningas astuisi sisään.

Eräs silminnäkijä kertoo siitä seuraavaa: Kuningas pysähtyi silmänräpäyksessä ja virkkoi nyyhkyttäen:

"Oi, poikani on kuollut!"

"Ei, teidän majesteettinne", vastasi Léfèvre, "hän ei ole kuollut, vaan niin sairas kuin suinkin voipi olla."

Kuningas vaipui ovensuussa olevalle nojatuolille. Samassa tuokiossa syöksyy kuningatar huoneeseen ja heittäytyy polvilleen puolisonsa viereen. Kuningas huudahtaa hänelle itkien:

"Oi, vaimoni, rakastettu poikamme on kai kuollut, koskei tahdota päästää minua näkemään häntä."

Sihteeri toisti, että hän ei ollut kuollut.

Kuningatar syleili kuninkaan jalkoja ja sanoi kyynelvirran juostessa:

"Olkaamme rohkeita, ystäväiseni! Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Toivokaamme, että hän pelastaa rakkaan lapsemme."

Seuraavana aamuna -- 4. päivänä kesäkuuta -- huokasi Ranskan perintöruhtinas viimeisen henkäyksensä. Tämä tapahtui päivälleen kuukausi jälkeen suuren kirkkojuhlakulkueen, joka oli pidetty ennen valtiopäivien avausta.

Muutamia päiviä sen jälkeen avautui Saint-Denisin hautaholvi vastaanottaakseen kuninkaanpojan, ja muutamia hetkiä viipyivät kansakunnan ajatukset pienen prinssin ruumiskirstun ääressä.

Mutta Meudonin linnassa makasi äiti polvillaan, pää kätkettynä käsiin. Häntä ei saatu väistymään pienen sängyn luota, joka nyt oli tyhjänä, ja lakkaamatta ajatteli hän vain lasta, joka oli kärsinyt niin paljo, ja niitä toiveita, jotka olivat menneet hautaan tämän lapsen mukana. Hänen ääretön surunsa kuvastuu niissä riveissä, jotka hän kirjoitti prinsessa Lamballelle:

"Onnellinen sinä, joka et ole äiti!"

* * * * *

Suru pojan kuoleman johdosta ei voinut päästää vanhempia niistä huolista, joita maan poliittinen tila heille tuotti. Se oli kuohuva, selkkautunut ja levoton aika, jonka läpi kulki suuria mullistuksia ennustava tuulahdus.

Päivää jälkeen kruununprinssin kuoleman saapui Bailly linnaan esiintuomaan kansalliskokouksen osanoton ilmaukset. Mutta samalla oli hän saanut toimekseen pyytää, että osa edustajista pääsisi kuninkaan luo keskustelemaan hänen kanssaan yleisestä tilasta, koska -- kuten Bailly lausui -- "ei voitu hyväksyä mitään välikättä kuninkaan ja hänen kansansa välillä".

"Eikö kolmannen säädyn joukossa sitten ole yhtään isää?" kysyi Ludvig tavattomalla katkeruudella.

Mutta Bailly pysyi vaatimuksessaan niin jyrkästi ja puhui niin vakuuttavasti, että kuninkaan täytyi taipua ja heti vastaanottaa lähetystö.

Joutuisimme liian pitkälle, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti esittämään niitä tapauksia, jotka nyt seurasivat ja joista maailman historia tietää kertoa. Syyt tyytymättömyyteen olivat moninaiset:

Juhlallisessa istunnossa oli kuningas julistanut mitättömiksi ne päätökset, joita kolmas sääty valan nojalla oli sitoutunut noudattamaan.

Necker, se mies, johon kaikki maltilliset vapauden ystävät kiinnittivät toivonsa, oli jättänyt eronhakemuksensa. Kuninkaan ja kuningattaren toivomuksesta oli hän tosin jälleen ottanut rahaministerin salkun haltuunsa, mutta julkinen salaisuus oli, että hänen vastustajansa taukoamatta tekivät työtä kukistaakseen hänet. Useita rykmenttejä koottiin Versaillesin läheisyyteen; niiden tuli, jos niin tarvittiin, tukea hallitusta.

Heinäkuun 11. päivän iltana sai Necker eron ja karkoitettiin samalla Ranskasta. Uuden ministeristön johtajaksi tuli nyt kuningattaren suosikki, parooni Breteuil, joka oli kansanpuolueen kiivas vastustaja.

"En saata paneutua levolle, ilmoittamatta sinulle, että Necker on matkustanut pois", kirjoitti Marie Antoinette samana iltana madame Polignacille. "Suokoon Jumala, että vihdoin voisimme saada aikaan kaiken sen hyvän mitä olemme aikoneet. Hetki on vakava, mutta minulla on rohkeutta."

Neckerin erottaminen nosti kansassa suunnatonta suuttumusta. Epäsuosiota, joka Ranskan kansan suosikkia oli kohdannut, katsottiin loukkaukseksi itse kansaa kohtaan, ja peljättiin sotajoukkojen ryntäävän Pariisiin.

Neckerin ja Orléansin herttuan veistokuvia kannettiin riemusaatossa suruharsoihin verhottuina vaikenevien ihmislaumojen keskellä, jotka kunnioittavasti paljastivat päänsä.

Huudettiin petosta ja valtionvararikkoa, ja väitettiin, että kuningas aikoi heitättää Neckerin Bastiljiin ja että Orléansin herttua mestattaisiin. Kerrottiin, että Perttulin yön julmuuksien uudistuminen uhkasi kansan edustajia, että pääkaupunki piiritettäisiin palkatuilla sotajoukoilla ja että kuningatar, Polignac-perheen auttamana, itse kiihottaisi sotamiehiä julmuuteen ja virittäisi heissä murhanhimoa.

Katkeroittunut väestö vastasi näihin valheellisiin ja vaarallisiin huhuihin ryhtymällä tarmokkaihin valmistustoimiin. Katujen kivitys purettiin, hovin lähettejä pidätettiin, kirjeitä avattiin ja luettiin, rauhallisia matkustajia ryövättiin, taloja poltettiin ja hävitettiin, huudettiin ja uhattiin hyökätä Versaillesiin.

Yhtä kiihtynyt ja kärsimätön kuin pääkaupungin väestö oli kansalliskokouskin. Mirabeau hyökkäsi hovia vastaan koko valtavalla kaunopuheliaisuudellaan. Synkkiä ennustuksia ja kirouksia heitettiin Marie Antoinettea vastaan, jota pidettiin Neckerin kukistumisen oikeana aiheuttajana. Apotti Grégoire vertasi "itävallatarta" raamatun Isebeliin. "Ranskan luottamus kuninkaihinsa on vähemmin hyve kuin heikkoutta", huudahti Mirabeau.

Kuninkaalliset sotajoukot olivat Pariisin ulkopuolella parooni Besenvalin johdolla. Mutta sotamiehet, joiden mieliä sanomalehdet olivat muovaelleet, horjuivat kansaa kohtaan tuntemansa myötätuntoisuuden ja hallitsijalleen vannomansa uskollisuuden välillä. Sen sijaan että olisivat hillinneet ihmisjoukkoja, vaikuttivat he vain niiden enempään ärsyttämiseen.

Pariisin itäpuolella oli Bastilji, vanha linnoitus, joka edellisten hallitsijain aikana oli tullut surullisen kuuluisaksi. Se oli vähemmin tunnettu lujuudestaan -- Liigan aikoina antautui se ja valloitettiin jälleen takaisin viisi, kuusi kertaa -- kuin kuninkuuden ja sen ministerien sortovallan välikappaleena.

Se oli vihattu ja kirottu rakennus, johon kätkeytyi vain tuskaisia muistoja. Lukemattomat hallitsijain ja heidän suosikkiensa oikkujen uhrit olivat huokaillen päättäneet päivänsä sen kolkoissa komeroissa. Kansan mielen täytti kauhu tätä vankilaa kohtaan, joka seiniensä sisälle oli sulkenut niin monet vakaumuksensa marttyyrit.

Oli sentähden vallan luonnollista, että kansan raivo kääntyi tätä uhkaavaa paikkaa, kuninkaiden yksinvaltiuden eduskuvaa vastaan.

Koko Ranskassa löytyi tuskin hyväntahtoisempaa ihmistä kuin Ludvig XVI. Hän oli hävittänyt Châtelet-vankilan matalat, kurjat vankikomerot, ja hän oli panettanut kuntoon "La Force'n" erityiseksi vankilaksi velkavankeuteen joutuneita varten, erottaakseen heidät pois varkaista ja muista pahantekijöistä. Mutta Bastilji oli hänen kuninkaallisen hallitsijavaltansa tunnuskuva; hän piti tuosta vanhasta linnoituksesta eikä mielellään halunnut riistää siltä sen arvoa. Vaikka toisia vankiloita lievennettiin, pysyi tämä yhtä kovana kuin ennen.

Vuonna 1789 oli Bastilji sentään vain kuin linnoituksen varjo, ja linnan varustusväkenä oli 82 kykenemätöntä sotilasta ja 36 sveitsiläistä. Mutta sen kanuunat ammottivat uhkaavasti yhdelle osalle Pariisia, ja monet liikkeessä olevat huhut antoivat aihetta sille luulolle, että sieltä käsin aiottiin ampua pääkaupunkia.

Aamusilla heinäkuun 14. päivänä ryntäsi ihmisjoukko Invaliidihotelliin, josta se sai aseita. Ja huutaen "Bastiljiin!" lähti parvi rientomarssissa linnaa vastaan.

Linnanväki kehotti heitä vetäytymään takaisin, mutta kukaan ei kuunnellut kehotusta.

Kansanjoukot kasvoivat; joka taholta syöksyi raivoisia joukkoja, joissa oli myöskin pappeja ja naisia.

Taistelu alkoi ja sitä kesti puolipäivästä kello 5 iltapuolella. Yksi Besenvalin ratsuväkirykmenteistä lähti linnaa auttamaan, mutta sen täytyi peräytyä ja jättää pääkaupunki kansanjoukkojen valtaan. Lopulta ei linnan päällikkö, de Launey, katsonut kauemmin jaksavansa pitää puoliaan. Kansa tunki linnaan, de Launey surmattiin ja hänen päätänsä kannettiin pistimen nenässä.

Hämmästyneenä näin helpolla saadusta voitosta keräytyi Pariisin väestö savuavien raunioiden ympärille. Kaikista tuntui ikäänkuin hyvältä teolta, että tältä uhkaavalta peikolta oli riistetty sen valta, ja että tämä vanha rakennus oli hävitetty ja hajoitettu maan tasalle.

Eräs sen vankikomeroissa istunut valkopartainen ukko kannettiin riemusaatossa Pariisin katuja pitkin. Runous, tiede, taide kiirehtivät ylistämään Bastiljin kukistusta. Karkeloittiin raunioiden ympärillä ja viritettiin ilotulia. Ja niitä, jotka olivat olleet osallisina linnaa valloittamassa, juhlittiin kuin sankareita.

Ranskan vallankumous, joka oli kauan piillyt ja kytenyt tuhkan alla, leimahti Bastiljin kukistumispäivänä ilmiliekkiin. Pääkaupungin juhliessa voitostaan, kiiruhtivat sen asujamet ryhtymään toimenpiteihin kaupungin puolustamiseksi. Taottiin keihäitä ja rakennettiin katusulkuja, joiden takana aiottiin puolustautua odotettuja kuninkaan sotajoukkoja vastaan. Ruudinsavusta mustuneet ja verin tahratut miehet esiintyivät pääkaupungin puolustajina, ja puolijuopuneet raivoisat naiset kiihottivat heitä.

Yleisen sekasorron vallitessa olivat vaalimiehet, jotka olivat valinneet edusmiehiä Versaillesin valtiopäiville, pitäneet kokouksen. He ottivat toistaiseksi pääkaupungin hallituksen johdon käsiinsä ja panivat kuntoon porvarikaartin -- sittemmin niin kuuluisan kansalliskaartin -- jonka alaosastoja vähitellen perustettiin yli koko maan.

Saatuaan tiedon pääkaupungissa sattuneista tapauksista lähti ylikamariherra, herttua Liancourt, heti kuninkaan luo.

"Sehän on ilmi kapina", huudahti Ludvig Liancourtin lopetettua kertomuksensa.

"Sire", vastasi hovimies, "sanokaa ennemmin, että se on vallankumous."

Kuningas oli tähän saakka jotakuinkin tyynin mielin ottanut vastaan kaikki vakavammat enteet, välittämättä uhkauksista ja uhittelemisesta. Mutta tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta katosi äkkiä hänen luottamuksellinen tyyneytensä. Bastiljin hävitys oli hänelle kuin puukon isku sydämeen.

'"Tämä on liikaa", toisti hän ehtimiseen.

Mutta linnoituksen kukistuminen ei vaikuttanut ainoastaan kuninkaaseen. Se edisti osaltansa vallankumousta sen kauhistuksen kautta, jonka se synnytti hallituksen virkamiehissä.

Ei oltu uskottu kansan mahtiin, oli pilkallisesti hymyilty sen ponnistuksille; mutta hovipuolue joutui kauhistuksen valtaan nähtyään, ettei armeija tarjonnut riittävää suojaa kansan raivoa vastaan.

Pariisilaiset kummastuivat omaa voimaansa, hovi kauhistui voimattomuuttaan. Ministerineuvostossa taisteli yksityisten päättäväisyys yleistä epäröimistä ja pelkoa vastaan. Kuninkaan neuvonantajille alkoi vihdoin käydä selväksi, että vallankumous oli kasvanut heidän silmäinsä edessä ja uhkasi kuninkuuden valta-asemaa.

Edellisten päiväin kuluessa oli kansalliskokous turhaan koettanut lähetystöjen kautta saada kuninkaan lähettämään sotajoukot pois pääkaupungin läheisyydestä, mutta nyt riensi kuningas täyttämään tätä toivomusta.

Seuraavana aamuna Bastiljin hävityksen jälkeen lähtivät kuningas ja hänen veljensä jalkaisin ilman saattojoukkoa kansalliskokoukseen.

Juuri samana hetkenä sinkautti Mirabeau sen syytöksen, että "kaikki kuninkaan neuvonantajat, mikä virka-arvo hyvänsä heillä olikin, ovat vastuunalaiset isänmaan onnettomuudesta".

"Sanokaa kuninkaalle", huusi kansanpuhuja lähetystölle, jota oltiin aikeissa viimeisen kerran lähettää, "sanokaa kuninkaalle, että meitä ympäröiväin muukalaisjoukkioiden luona on eilen käynyt prinssejä, prinsessoja ja kuninkaallisia ystävättäriä heitä hyväilemässä ja heitä lahjoillaan hyvittelemässä. Sanokaa hänelle, että nuo rahoilla ja viinillä täytetyt muukalaiset palkkasoturit ovat koko yökauden laulaneet Ranskan vaipumista orjuuteen ja kohottaneet maljoja kansalliskokouksen kukistumiselle. Sanokaa hänelle, että hoviväki hänen omassa linnassaan on tanssinut tuon raakalaissoiton mukaan ja että juuri samallaiset olivat olot ennen Bartolomeuksen yötä."

Kun hän oli lopettanut puheensa, saatiin tietää, että kuningas oli tulossa kansalliskokoukseen.

Hänet vastaanotettiin kylmästi, mutta hänen hyvänsävyiset ja rehelliset kasvonpiirteensä saivat myötätunnon kohta jälleen häntä kohtaan hereille.

"Minä olen yhtä kansan kera", alotti hän, "ja minä luotan teihin."

Hänen lopetettuaan puheensa, remahtivat edusmiehet suosionhuutoihin. Poliittisiin näkökantoihin ja eri säätyihin katsomatta keräytyivät he kuninkaan ympärille ja tahtoivat saattaa hänet takaisin linnaan.

Kuningas palasi melkoista suuremmilla toiveilla kuin oli tullut. Suuret kansanjoukot liittyivät edusmiehiin ja osottivat kunnioitustaan hänelle matkalla.

Kuningatar odotti häntä parvekkeella. Hänen tyttärensä seisoi hänen vierellään, ja käsivarrellaan piti hän pientä poikaansa Kaarlea, joka oli tullut perintöruhtinaaksi veljensä kuoltua.

Kaikkien katseet suuntautuivat kuningattareen. Marie Antoinette itki, ja hänen käytöksensä oli niin liikuttavaa, ettei yksikään sydän tässä tilaisuudessa jäänyt kylmäksi. Synkät kasvot kirkastuivat ja äänetön ihmisjoukko puhkesi riemuhuutoihin.

Tällä käynnillään kansalliskokouksessa -- tällä sovinnonteon yrityksellä -- oli kuningas luopunut osaksi vallastaan. Ja tämä hänen päätöksensä kieltää oma itsensä ei näy hänessä synnyttäneen minkäänlaista kaipuuta. Kun hänen oli valittava hyväntahtoisuutensa ja arvonsa välillä, uhrasi hän jälkimäisen toivoen saavansa rauhaa.

Kansalliskokous oli kehottanut häntä kutsumaan takaisin Neckerin, lähettämään sotajoukot pois ja hyväksymään sen, mitä Pariisissa oli tapahtunut. Ja hän suostui tähän. Hän antoi anteeksi kapinat ja murhat, ja luopui taistelusta, joka oli alettu ilman viisasta harkintaa ja jota oli pitkitetty ilman tarpeellista pontta.

Ministerit erotettiin, ja Necker kutsuttiin takaisin. Kuningas antoi ilmoittaa, että hän oli sopinut kansalliskokouksen kanssa ja että hän piakkoin tulisi käymään Pariisissa.