Part 13

Kardinaali, joka oli käyttäynyt narrin tavoin, esitettiin kansalle uhrilampaana. Hän oli sotkenut kuningattaren joutavaan vehjejuttuun, ja se riitti yksinään hankkimaan hänelle yleisön suosion. Astuessaan oikeussaliin, vastaanotettiin hänet kunnianosotuksilla, ja häntä kohdeltiin kuten ruhtinasta, melkein kuin kuningasta, ei kuten syytettyä.

Kreivitär de la Motte, joka alussa kielsi kaikki ja pilkkasi kardinaalin tyhmyyttä, sai kärsiä raipparangaistuksen ja merkittiin polttokirjaimella V ("Voleuse"). Paitsi sitä tuomittiin hän elinkautiseen vankeuteen.

"La Salpétrière'ssâ", jossa hän istui vangittuna, hän tekeytyi hulluksi. Hänen onnistui herättää mielenkiintoa ja sääliä yleisössä, ja syrjäisten avulla pääsi hän muutamien vuosien kuluttua pakenemaan Englantiin.

Hänen miehensä ja Rétaux de Villette tuomittiin elinkautiseen pakkotyöhön. Cagliostro karkoitettiin Ranskasta, mutta mademoiselle Oliva julistettiin, tietämättömänä koko petoksesta, syyttömäksi.

Kardinaali vapautettiin kaikesta vastuusta ja vietiin riemusaatossa ulos oikeussalista.

Tosin oli hän syytön petokseen, mutta hän oli syypää majesteetinrikokseen, koska oli väittänyt Marie Antoinetten suostuneen kohtaamaan häntä öiseen aikaan.

Mutta tämä majesteetinrikos se juuri hankki hänelle kansan myötätuntoisuuden. Ja kaulanauhajutun oikea uhri ei ollut hän, vaan kuningatar.

16.

Uhkaavia pilviä. -- Kansan kasvava viha.

Ei mikään muuri ole niin korkea, ettei panettelu pääsisi sen yli, ei mikään huone niin piilossa, ettei parjaus pääsisi hiipimään sinne sisään, ei mikään lukko niin vankka, etteivät juorut saa sitä murretuksi.

Vuosikausia olivat juorut lakkaamatta kiirineet Ranskan kuningattaren vaiheilla. Ne olivat pukeutuneet tuhansiin muotoihin. Milloin olivat ne ilmenneet herjauslauluina, milloin lentokirjoina pelkurimaisinta ja häpeällisintä lajia.

Marie Antoinetten yksityiselämästä oli kehittynyt romaani, joka oli tunnettu ei ainoastaan Ranskassa, vaan kaikissa Europan hoveissa. Kaikkialla oli aseena häntä vastaan käytetty hänen isänmaataan, hänen sukuperäänsä, hänen sukulaisiaan, hänen kauneuttaan, hänen ystävyydenliittojaan ja hänen makuaan.

Maaperä oli hyvin valmistettu, ja nyt oli otollinen hetki heittää lokaa hänen päälleen kaikilta puolilta. Kaulanauhajuttu oli merkinantona useille uusille häväistyskirjoituksille, joilla hyökättiin hänen siveytensä kimppuun.

Syytöskirjoituksia Marie Antoinettea vastaan painettiin sadointuhansin kappalein, joita levitettiin kaupungeissa ja maaseudulla; hovin omat virkamiehetkin olivat avullisina niiden levittämisessä. Niitä lähetettiin kouluihin, joissa oppilaita opetettiin halveksimaan kuningatartaan.

Marie Antoinette, joka tähän saakka oli ollut niin huoleton ja suruton, huomasi lopulta, että suosionhuudot vaikenivat hänen tiellään. Normandian herttuan ristiäisissä virkkoi hän huoaten: "Pojalleni hurrataan, suosionhuudot eivät tarkoita minua." Kaulanauhasta nostetun onnettoman oikeudenkäynnin jälkeen ei hän enää voinut tuntea mitään iloa. Siitä hetkestä asti sai hän tavantakaa vastaanottaa yhä uusia iskuja, joilla kohtalo tahtoi ikäänkuin valmistella häntä niitten vielä kovempien iskujen varalle, jotka odottivat häntä elämänsä viimeisinä vuosina. Hänen nuorin tyttärensä kuoli, hänen vanhin poikansa hiutui vähitellen taudin kynsissä, ystävät luopuivat hänestä ja vihamiehet astuivat esiin. Hänen iloinen nuoruutensa kohosi nyt ikäänkuin peikkona häntä vastaan. Kansan viha yhä paisui ja yltyi.

Tehdessään Marie Antoinetten Ranskan kruununprinssin puolisoksi luuli Choiseul sen kautta saaneensa aikaan yhdyssiteen Habsburgin ja Bourbonin sukujen välillä.

Mutta hänen odotuksensa pettyivät surullisella tavalla. Epäluulo vallitsi yhä edelleen, ja Marie Antoinettea pidettiin ikäänkuin kansansa vakoojana oman sukunsa hyväksi.

Virheet, joita hallitus teki, selitettiin hänen vaikutusvallastaan johtuneiksi. Hänen niskoilleen lykättiin vastuu yhden ylenemisestä ja toisen hairahduksista, valtiokassan vaillingista ja rasittavista veroista. Häneen kohdistettiin kaikki se katkeruus, jonka tavalla tahi toisella täytyi päästä ilmoille.

Ne, jotka enimmin olivat hänelle kiitoksen velkaa, hylkäsivät hänet ensiksi -- karvas kokemus vastoinkäymisen koulussa!

Kuningattaren onnenpurren horjuessa saivat hänen vastustajansa tukea ja suojaa Polignac-perheeltä. Kuningatar ei enää uskaltanut mennä ystävättärensä luo, ottamatta edeltäkäsin selvää keitä hän tulisi kohtaamaan siellä.

Mutta sensijaan, että olisi säälinyt kuningatarta, kävi kreivitär hävyttömäksi.

"Ei kai minun tarvinne sulkea oveani ystäviltäni vain sen vuoksi, että teidän majesteettinne haluaa käydä luonani", sanoi hän nenäkkäästi.

Vielä yhä keksi Marie Antoinette puolustussyitä ystävättärensä hyväksi, jota hän rakasti niin suuresti, mutta hän lakkasi käymästä hänen luonansa. Ja puhellessaan Itävallan lähettilään kanssa, tuli hän lausuneeksi, että "madame Polignac oli muuttunut siihen määrään, ettei häntä enää tuntenut samaksi ihmiseksi".

Vaikka suosikki ja hänen seurapiirinsä itse olivat olleet syynä välien rikkoutumiseen, närkästyivät he kumminkin siitä, että kuningatar kääntyi heistä pois. He saattoivat tosin tulla toimeen ilman kuningatartakin, mutta vähemmin mieleen heistä oli se, että suosionosotukset, virat, joita he ongittelivat, ja monet muut edut katosivat samaa tietä kuin kuningatarkin.

Ja nyt he vasta oikein alkoivat vetää yhtä köyttä hänen vihamiestensä kanssa.

Eräs madame Polignacin ystävistä, joka ennen muita oli kiitollisuudenvelassa kuningattarelle, sepitti hänestä ilkeimpiä viisuja, mitä konsanaan on kirjoitettu. Ne perustuivat hävyttömään valheeseen ja kajahtelivat Pariisissa ja Versaillesissa suureksi iloksi ja mielenylennykseksi hänen vihamiehilleen.

Jos hän kävi teatterissa, saattoi tapahtua, että häntä osotettiin sormella. Taiteilijat eivät enää tohtineet asettaa hänen muotokuviaan näytteille, ja avoimella kadulla myytiin pilakuvia hänestä ja kuninkaasta.

Vihdoin koitti päivä, jolloin poliisipäällikön oli pakko kuningattarelle ilmoittaa, että hänen olisi parasta olla näyttäytymättä pääkaupungissa.

Elämäniloinen kuningatar oli yksinjätetty ja hyljätty. Hänellä ei ollut mitään tukea, tuskin yhtään ystävääkään, kaikkialla seurasi viha hänen kintereillään, ja petos ja vilppi ympäröivät häntä joka puolelta. Nekin henkilöt, joiden omanvoiton pyytämättömyys oli kaiken epäilyksen ulkopuolella, joutuivat hänen epäilemikseen. Vähemmin kuin konsaan osasi hän erottaa väärää oikeasta, ja hänelle sattui, että luuli oikeitakin rahoja vääriksi.

Aavistukset tulevista onnettomuuksista täyttivät hänen sielunsa. Hänellä oli kouristuskohtauksia, joiden kestäessä hän jo edeltäkäsin näki onnettoman kohtalonsa. Hän sulkeutui Trianoonsa, jossa kaikki oli entisellään, paitsi että iloa ja elämää puuttui. Nauru oli tyrehtynyt näissä huoneissa, joissa hänen hauskat kesämuistonsa olivat kätkettyinä.

Ennen pitkää oli hänen jättäminen tämäkin paikka, josta hän oli pitänyt enemmän kuin mistään muusta. Lehdet karisivat, kesä oli mennyt, ja hän käyskenteli kuihtuneiden lehtien keskellä. Elämän kesäkin oli kulunut, hänen onnensa päivät olivat kadonneet.

TOINEN OSA:

MARIE ANTOINETTE ja VALLANKUMOUS

1.

Valtiosäädyt kokoontuvat.

Kahdeksastoista vuosisata lähenee loppuaan. Trianossa on teatteri autiona ja tyhjänä. Tanssiaiset Versaillesissa ovat lakanneet. Yksinvallan päivät ovat luetut, ja kuningatar on kansansa vihaama.

Pariisin ja Versaillesin lähistöillä kuhisee irtainta väkeä; elintarpeitten tuontia vaikeuttavat poliitilliset levottomuudet, ja mitä innokkaimmista ponnistuksistaan huolimatta eivät kauppiaat saa pääkaupungin muurien sisäpuolella kootuksi tarvittavaa määrää ruokavaroja. Murhapoltot, nälänhätä, rosvoukset ja salamurhat seuraavat rinnan suuren kansanliikkeen kera, jonka syytä kuningas ja hänen neuvojansa eivät pysty käsittämään.

Rankat raesateet ovat tuhonneet laihot, ja talvi, joka on jo kynnyksellä, uhkaa tulla ankaraksi ja kylmäksi. Hyväntekeväisyyttä harjoitetaan suuressa määrin, mutta köyhyys on sentään paljoa suurempi kuin kaikki ponnistukset sen lieventämiseksi.

Mutta kesken tätä kuohuvaa levottomuutta on yksi ajatus, joka miltei yhtä voimakkaasti valtaa hovin kuin kansankin: sadanseitsemänkymmenen vuoden kuluttua on valtiosäädyt vielä kerran kutsuttu kokoontumaan. Hallitus on kovin levoton sen suhteen, mitä tämä toimenpide on aikaansaava. Mutta kansassa vallitsee toivorikas mieliala: uneksitaan parempia aikoja. Verot tulisivat vähemmän rasittaviksi, hätä vähemmän raskaaksi. Rahaa ja elintarpeita jälleen tulvaisi maahan, hovi ja korkea aateli kukistuisivat.

Mieltymyshuutojen kaikuessa niin hyvin Pariisissa kuin maaseudulla kohoaa väliverho, ja suuret valtiopäivät, joiden on pantava toimeen kaikki nuo niin kauan odotetut ja toivotut parannukset, siirtyvät näkymölle. Itsenäisyysaate on tosiaankin astunut jättiläisaskelin eteenpäin. Mutta kansa kokonaisuudessaan kumminkin toivoo, että kuninkuus voidaan jälleen rakentaa vankalle perustuslailliselle pohjalle.

Toukokuun 4. p:nä 1789 vallitsee tavaton liike Versaillesissa. Kaupunki valmisteleikse suuremmoista juhlasaattoa varten, jolla valtiopäivien toimi on alotettava. Kaikille kaduille levitetään mattoja ja kankaita.

Jo päivää ennen on määrättömiä ihmisjoukkoja saapunut Pariisista, ja yhtämittaisesta sateesta huolimatta ovat kadut ja torit ahdinkoon asti täynnä kansaa. Useat perheet eivät ole onnistuneet saamaan kattoa päänsä päälle. Heidän on täytynyt maata ulkona rappusilla tahi taivasalla tahi seistä kadulla läpi yön, saadakseen pitää sen paikan, jonka ovat onnistuneet valloittamaan itselleen jollakin niistä kaduista, joita pitkin saatto kulkisi.

Tallimestareja, hovipoikia, kuninkaallisia jääkärejä ratsastaa etunenässä. Kuningas istuu juhlavaunuissa, Provencen kreivi vasemmalla puolellaan; vastapäätä istuu Artoisin kreivi. Seuraavissa vaunuissa ajaa kuningatar ja prinsessat. Näitten jälkeen seuraa useita hovivaunuja; hevoset on koristettu suurilla tuulessa liehuvilla höyhentöyhdöillä.

Pilvet hajaantuivat, ja päivänkoitteessa herkeää sade. Pilvien raoista pilkistävät auringonsäteet lupaavat kaunista ilmaa.

Ihmislaumat rientävät katuja pitkin; iloinen odotus loistaa kaikkien kasvoilla. Tungos lisääntyy; kaikilla on halu nähdä, kaikilla on kiire.

Kultakolikkoja maksetaan ikkunapaikoista, olletikin taloissa ympäri tuomiokirkkoa, josta kolmen säädyn edustajien odotetaan astuvan ulos ja jossa he jo seisovat järjestyneinä, kullakin kynttilä kädessä.

Kello lyö kymmenen. Sorinaa kuuluu odottavain riveistä. Hovi lähestyy.

Äänekkäät eläköön-huudot tervehtivät ensimäisiä vaunuja, mutta kuningattaren ajaessa ohi vaikenee ihmisjoukko äänettömään hiljaisuuteen.

Kuninkaallinen perhe astuu vaunuista tuomiokirkon portilla ja viipyy kuorissa, kunnes saatto ehtii lopullisesti järjestyä.

Saattue lähtee liikkeelle. Ranskan kaarti ja sveitsiläiskaarti muodostavat kujanteen, pidättäen ihmisjoukkoa tunkemasta päälle. Pitkän saattueen johtaa kirkkoon Versaillesin papisto.

1614 vuoden säännön mukaan on kansan edustajia käsketty pukeutumaan varsin nöyryyttävään pukuun. He kulkevat kahdessa rivissä, yllään musta puku ilman minkäänlaisia koristeita sekä päässä leveät, töyhdöttömät hatut. Yksi ainoa joukosta tekee poikkeuksen tuosta vahvistetusta säännöstä. Eräs bretagnelainen työmies on tullut yllään se puku, jota hänen kotiseudullaan käytetään.

Kovilla mieltymyshuudoilla tervehditään kolmatta säätyä. Täällä nähdään koolla voimia, jotka herättävät luottamusta, ja uteliaina ja mielenkiinnolla katsellaan tunnetumpia edusmiehiä, varsinkin Mirabeauta, tuota suurta, erittäin rumanmuotoista kansanpuhujaa.

Kolmatta säätyä seuraa aateli. Mieltymyshuudot vaikenevat. Jalosukuisten kullalla kirjaillut silkkipuvut, heidän pitkät, liehuvat höyhentöyhtönsä, mutta ennen kaikkea heidän ylpeä katsantonsa herättävät katkeruutta ja suuttumusta, voimatta vähimmälläkään tavalla tehota kansan mieliin.

Yhtä ainoata aatelismiestä tervehditään myötätuntoisesti. Orléansin herttua ei ole välittänyt liittyä kuninkaallisiin sukulaisiinsa ja astuu sen sijaan oman vaalipiirinsä edusmiesten joukossa. Häntä tervehditään kansanystävänä, mutta erittäinkin hovin ja kuningattaren vihamiehenä.

Hengellinen sääty, joka seuraa aatelin perässä, on jaettu kahteen ryhmään: alempi papisto ja valtakunnan piispat.

Valtaistuinteltan alla kulkee Pariisin arkkipiispa, kantaen pyhää hostiaa. Henkivartijoita ja sveitsiläisiä kulkee etunenässä, ja hallitsijasuvun prinssit kannattavat valtaistuinteltan nauhoja. Heti tämän jälkeen seuraa kuningas, yllään kallisarvoinen, kullalla kirjailtu viitta. Hänen korkeimmat virkamiehensä ympäröivät häntä. Samaten kuin muut pitää hänkin vahakynttilää kädessään.

Kuningatar tulee kappaleen matkaa jälempänä prinsessojen ja hovinaisten seuraamana. Taide ja luonto yksissä neuvoin näyttävät tänä päivänä uhranneen kaikki apukeinonsa tehdäkseen hänestä verrattoman kauneuden ja arvokkuuden kuvan. Mutta ei ainoakaan mieltymyshuuto tervehdi Marie Antoinettea hänen tiellään, kansan käytös häntä kohtaan on jäätävän kylmä.

Juhlasaatto soluu edelleen kevätauringon valaistessa sitä säteillään.

Linnan parvekkeella makaa keltaisenkalpea, sairas ja laihtunut lapsi nojallaan pieluksia vasten. Se on kuningasparin vanhin poika, Ranskan perintöprinssi, pikku Ludvig, joka seuraa juhlasaattoa suruisin, puoleksi sammunein katsein.

Tuokion ajaksi välähtää loiste hänen väsyneihin silmiinsä, kun hän näkee tuon eriskummaisen ja loistoisan näytelmän. Se on viimeinen ilo, joka on hänelle tässä elämässä suotu, kuukausi tämän jälkeen hän lepää arkussaan.

Hänen äitinsä tietää sen; hän kohottaa päätänsä ja hänen katseensa etsii lasta. Hän pakottaa itsensä hymyilemään lapselle -- väkinäistä hymyä -- ja kulkee edelleen, mieli täynnä raskaita ajatuksia.

Kansanjoukon uhkaavan äänettömyyden keskeyttää yhtäkkiä huuto, joka kaikuu vihloen hänen korvissaan: "Eläköön Orléansin herttua!" Se on ilmeinen mielenosotus, sillä Orléansin herttua on kuningattaren katkerin vihamies, joka suuressa määrin on ollut avullisena niiden vihamielisten tunteiden virittämisessä ja levittämisessä, joiden esineenä Marie Antoinette on.

Tämä ei ole tarkoitettu niin paljon suosionosotukseksi prinssille kuin loukkaukseksi kuningattarelle. Joukko Pariisin naisia on saapunut tänne tervehtiäkseen häntä pilkallisin soimauksin. Kolme kertaa uudistuvat nämä mielenosotukset, mutta kuningas ei näytä huomaavan mitään. Silloin kalpenee Marie Antoinette, seisahtuu ja horjahtaa. Hän vapisee koko ruumiissaan ja on vähällä vaipua maahan. Prinsessat rientävät häntä tukemaan. Kuninkaan ystävät, jotka ovat tienneet odottaa hyökkäystä, huutavat: "Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar."

"Muistakaa, että Te olette Marie Teresian tytär!" kuiskaa ääni hänen läheisyydessään.

"Kyllä, minä muistan sen", jupisee hän, puoleksi tiedotonna, ja koettaa ponnistella voimiaan.

Tahdotaan pysäyttää juhlasaatto, mutta hän kieltää sen viittaamalla kädellään. Hänen päänsä on polttavan kuuma, hänen huulensa ovat kuivat. Majesteetillisen arvokkaana, mutta kasvot syvää surua ilmaisevina, astuu hän edelleen.

Mutta tämä itsensä hillitseminen, jota hän on yleisön edessä osottanut, pettää hänet kokonaan, niin pian kuin hän on palannut linnaan. Hän vaipuu maahan ja makaa useita tunteja mitä tuskallisimmissa hermokouristuksissa.

Sitten kun hänet on kannettu sänkyyn, tuottaa kyynelvuo hänelle viimein huojennusta. Hän kääntyy hovinaistensa puoleen hakien lohdutusta, mutta he ovat niin levottomia, etteivät uskalla lausua ainoatakaan lohduttavaa sanaa.

Varhain seuraavana aamuna tungeskelee melkoinen ihmisjoukko pienen kapean sivuoven ulkopuolella, josta päästään saliin, missä valtiopäiväin avauksen on määrä tapahtua. Keskustellaan ryhmissä; toiset ovat rauhallisia, toiset kiihkeitä, mutta kaikkien kasvoilla kuvastuu ankaruutta ja vakavuutta.

Vihdoin avautuu ovi. Tästä kapeasta sivuovesta astuvat verkalleen sisään samat nöyryyttäviin pukuihin puetut miehet, joita kansa edellisenä päivänä oli riemuiten tervehtänyt. Nämä ovat kolmannen säädyn kuusisataa edusmiestä.

Kultaukset, kynttilähaarukat ja kuninkaallinen komeus loistelee tulijoita vastaan upeassa salissa.

Perinnä salissa kullalla koristellun katoksen alla kohoaa valtaistuin. Sen vieressä on nojatuoli, kuningatarta varten aiottu. Taburetteja on asetettu prinsessoja varten, pieniä tuoleja prinsseille.

Oikealla puolella on penkkejä papistoa varten, vasemmalla puolella aatelia varten. Kuvernöörit, kenraalit ja valtiosihteerit ovat saaneet sijansa keskellä lattiaa.

Salin alapäässä ovat kolmatta säätyä varten aiotut penkit. Tahdotaan jo heti alussa nöyryyttää porvarit karkoittamalla heidät niin kauas valtaistuimen luota kuin suinkin.

Kaksi juhlamenojen ohjaajaa osottaa sijat lähetystöille.

Kansanmiehet näkevät edessään Ranskan vanhan kuningassuvun, mahtavan kirkon ja vihdoin aatelin edustajat, jotka ovat perineet ne arvonimet ja etuoikeudet, joita muinaiset Ranskan kuninkaat olivat antaneet palkinnoiksi taitavimmille sotapäälliköilleen ja valtiomiehilleen.

Mutta eivät aatelille ja papistolle suodut kunniasijat enempää kuin loistavat puvutkaan saa ketään unohtamaan noita kuuttasataa mustapukuista miestä. Suuren yleisön myötätuntoisuus on heidän puolellaan. Ja tuosta kapeasta sivuovesta, jonka kautta heidät johdettiin, ovat kansan toiveet astuneet sisälle.

Ludvig XVI avaa valtiopäivät puheella, jossa hänen hyvyytensä ja rakkautensa kansaa kohtaan kauniilla tavalla tulee ilmi. Hän lausuu, että hänen sydämensä kauan on toivonut tätä päivää ja että hän ei ole empinyt ottaa jälleen käytäntöön tapaa, joka, kuten hän toivoi, tulisi uudeksi voiman ja ilon lähteeksi maalle ja kansalle.

Tämä päivä on viimeinen vanhan hallituksen päivistä, jolloin Marie Antoinette esiintyy kuningattarena julkisessa tilaisuudessa. Hänellä näkyykin olevan jonkinlainen aavistus siitä. Vaivalla onnistuu hänen peittää liikutuksensa niitten virallisten hymyilyjen ja nyökkäysten verhoon, joita hän jakelee kaikille tahoille. Sillä välin kuin kuningas puhuu, luvaten kansalle rakkautta ja oikeutta, sillä välin kuin Necker lukee julki kertomuksen raha-asiain tilasta, harhailee kuningattaren katse ympäri avaraa salia. Hän koettaa lukea noista tuntemattomista kasvoista millaisia tunteita heidän povissaan liikkuu kuningasta ja hänen perhettään kohtaan.

2.

Kuningatarta parjataan. -- Orléansin herttua.

Kuningatar oli mustana ja uhkaavana kohtana niissä toiveissa, jotka valtiopäivät olivat herättäneet eloon.

Parjaus oli tehnyt tehtävänsä. Riemuhuudot, jotka yhä vieläkin tervehtivät Ludvigia milloin hän näyttäytyi, vaikenevat Marie Antoinetten tiellä.

Maa-aateli, pitäjänpapit ja pikkukaupunkien porvarit, jotka olivat kokoontuneet kaikista osista valtakuntaa, olivat mitä kiihkeimpäin ennakkoluulojen valtaamia hänen suhteensa. Oli totuttu pitämään häntä ei ainoastaan tuhlaavaisuutensa kautta syynä maassa vallitsevaan rahanpuutteeseen, vaan myös uudistusten ja kaiken edistyksen vaarallisimpana jarruttajana.

Herjausrunot ja häväistyskirjoitukset, salaperäiset jutut, joita kuiskailtiin miehestä mieheen, kenenkään tietämättä päättää, mistä ne olivat peräisin, olivat lakkaamatta teroittaneet mieliin, että "itävallatar" oli kaiken pahan alku ja juuri.

Yhtenä niistä rikoksista, joista Marie Antoinetten vihamiehet eivät koskaan lakanneet häntä syyttämästä, oli rakkaus, jota hänen sanottiin osottavan synnyinmaatansa kohtaan. Yhtenään väitettiin, että hän asetti veljensä edut puolisonsa etuja korkeammalle. Amerikan sodan päättyessä oli Ranska sitoutunut maksamaan kaksi miljoonaa livreä Yhdysvaltain lukuun; maksupäivä sattui vallankumouksen alkuun, ja huhu suurensi summan moninkertaiseksi ja väänsi tosiasiat vääriksi. Sanottiin Marie Antoinetten salaa auttavan Josefia, Itävallan keisaria, joka on rahapulassa, ja että ne melkoiset summat, jotka Marie Antoinette lähetti Wieniin, köyhdyttivät Ranskan ja tyhjensivät valtiokassan.

Vähää ennen valtiopäiväin avausta oli eräänä iltana italialaisessa oopperassa kuningattaren loosin laitaan ripustettu mahdottoman iso plakaatti, johon oli piirretty sanat: "Vapiskaa tyrannit! Teidän aikanne on mennyt!" Ja kun ministeri Brienne oli saanut eron, oli kansa virittänyt ilotulia ja huutanut: "Huomenna tulee kuningattaren uskotun, apotti Vermondin vuoro!"

Kansan toivomusten mukaan nimitettiin Necker Briennen seuraajaksi. Marie Antoinette oli suostunut ministerin toivomukseen, että kolmanteen säätyyn oli lisättävä toinen verta edusmiehiä, ja hän oli peruuttanut suosikeilleen ja palvelijoilleen lupaamiaan eläkkeitä ja suosionosotuksia.

Sikäli kuin Ludvigin mitättömyys hallitsijana tuli yhä räikeämmin huomatuksi, kehittyi hänen puolisonsa päättäväisyys koettelemusten päivinä. Hän ei ollut enää se kevytmielinen lapsi, kuin ennen. Hänen jalommat, huvitteluhalun ja ajattelemattomuuden tukahuttamat ominaisuutensa joutuivat nyt näkyviin. Hieno maailmannainen sai väistyä, ja vakaaluontoinen nainen astui sijaan. Mutta hänen ylpeä arvokkuutensa, hänen pelkäämättömyytensä vaaroissa tulivat jo liian myöhään, voidakseen pelastaa häntä turmiosta.

Nyt ei ollut sanottavaa hyötyä siitä, että hän erosi ystävistään ja koki taivuttaa kuningasta toimeenpanemaan reformeja. Hänen äänensä ei ulottunut kansan korviin, eikä hänellä uskottu olevan mitään jaloja harrastuksia.

Neljäntoista vuoden mittaan oli yleisö pitänyt häntä valtakunnan vihollisena. Ja sikäli kuin kapinanhenki oli levinnyt laajemmalle, oli vihakin häntä kohtaan juontanut juurensa syvemmälle. Vallankumouksellinen Ranska hyökkäsi yksimielisesti "itävallattaren" kimppuun; hän oli hamasta ensi hetkestä heidän valittu uhrinsa.

Valtiopäiväin avauksen edellisinä päivinä olivat tiet Trianon ja Versaillesin välillä olleet täynnä jalankulkijoita. Siellä kohtasi asianajajia, pappeja, porvareja ja talonpoikia, jotka etäisillä maanäärillään olivat herjausrunojen kautta kuulleet puhuttavan kuningattaren pienestä Trianosta.

Kaikkea he tahtoivat nähdä ja kaikesta he halusivat tietoa. He utelivat palvelijoilta, oliko perää siinä, että kuningas oli väkeviin menevä, ja heitä oli mahdoton saada luopumaan siitä uskostaan, että kuningatar vietti kevytmielistä elämää.

Olihan myös kuninkaallisessa suvussa prinssi, joka julistautumalla kuningattaren vihamieheksi oli hankkinut itselleen arvoa ja kansan suosiota. Irstaileva Orléansin herttua -- jonka isänisä oli Ludvig XV:nnen holhooja -- oli mieltenkuohun yltyessä maassa asettunut hovin suhteen vastustavalle kannalle edistääkseen omia, itsekkäitä pyyteitään.

Orléansin suvun "Palais Royal" oli salaliittojen yhtymyspaikkana, sillä suvun vanhojen etuoikeuksien johdosta ei poliisi voinut tunkeutua tähän taloon.

Ilkeät huhut, jotka laskivat perustuksen Marie Antoinetten mestauslavalle, levitettiin useinkin "Palais Royal'ista", ja ne tapasivat aina herkkää kaikua sen muurien sisällä. Tässä linnassa päätettiin Bastiljin valloitus, ja täällä myös valmistettiin heinäkuun 20. ja elokuun 10. päivän tapauksia.

Orléansin herttua -- ennen Chartresin herttua -- oli aivan nuorena nainut Penthièvren herttuan tyttären, jonka sydämessä oli herännyt rakkaus tuota kaunista miestä kohtaan, jonka siveettömästä elämästä hän ei suinkaan ollut tietämätön. Prinssi, joka oli paljoa enemmän ihastunut nuoren naisen rikkauteen kuin häneen itseensä, oli mennyt naimisiin ilman rakkautta.

Kevytmieliset huvit olivat olleet ainoana tehtävänä hänellä ennen naimisiinmenoa, ja sen jälkeenkin jatkoi hän samaa siveetöntä elämäntapaansa. Hänen talonsa oli alttiina mitä huonotapaisimmille miehille sekä naisille, ja hän toimeenpani heidän kanssaan hurjia juomapitoja; hän turmeli ruumiillisesti sekä henkisesti lankonsa, Lamballen prinssin, joka, jos hän olisi elänyt, olisi yksin saanut periä isänsä suuressa arvossa pidetyn nimen ja suuremmoiset maatilat.