Part 12
Kardinaali seurasi kiireesti madame de la Mottea, joka osotti hänelle tietä. Hän tuli pimeään lehtokäytävään lähelle pensasaitaa. Hän näki vaaleapukuisen naisen, joka ojensi hänelle ruusun ja mutisi:
"Tiedätte, mitä tämä merkitsee."
Samassa tuli eräs mies juosten heitä vastaan.
"Kas, tuossa tulevat Provencen kreivitär ja Artoisin kreivitär", kuiskasi hän.
"Pian pois", huusi madame de la Motte. Nainen katosi pensasaidan taa. Kardinaali jäi paikalleen seisomaan täysin vakuutettuna siitä, että hän oli nähnyt Marie Antoinetten ja kuullut hänen äänensä.
Hän polvistui ruohikkoon, jota valtijattaren jalka oli polkenut, peitti hänen jälkensä palavilla suuteloilla ja palasi kotiin mitä autuaallisimmassa mielentilassa.
"Tuo suloinen ruusu lepää minun sydämelläni", kirjoitti hän seuraavana päivänä Marie Antoinettelle. "Minä säilytän sen niin kauan kuin elän, ja se aina muistuttaa minua onneni ensi hetkestä."
Kreivitär vastaanotti tuon hehkuvan kirjeen, jonka oli ottanut toimittaakseen kuningattaren käsiin. Hän luki sen yhdessä miehensä kanssa, nauroi makeasti kardinaalin typeryydelle ja antoi kirjeen sitten vaeltaa pesään, kuten kaikki sen lukuisat edeltäjätkin.
Petetyllä kardinaalilla ei ollut aavistustakaan suojelijattarensa vehkeistä. Hän ei milloinkaan ollut osottanut hänelle muuta kuin ystävällisyyttä ja osanottavaisuutta eikä osannut ajatellakaan, että hän viekottelisi hyväntekijänsä ikäviin selkkauksiin. Eräs mainio puoskaroitsija, Cagliostro, joka monien mielestä oli jonkinlainen yliluonnollinen olento ja johon Rohan luotti ihan rajattomasti, oli sitäpaitsi ennustanut, että hänen kirjeenvaihtonsa veisi hänet kunnian kukkuloille ja että valta ja onni riippuisivat hänen omasta vaitiolostaan ja kärsivällisyydestään.
Lukija on luonnollisesti jo arvannut, että nainen, jonka hän oli nähnyt linnanpuistossa, oli tykkänään toinen kuin Marie Antoinette.
Niihin aikoihin, jolloin Rohan oli pyytämistään pyytänyt madame de la Motten apua siihen, että hän saisi tavata kuningatarta, oli madamen mies kadulla sattunut näkemään naisen, jolla oli kuningattaren kasvonpiirteihin vivahtava ulkomuoto. Hän seurasi tätä naista ja tekeysi tuttavaksi hänen kanssaan. Nainen oli neiti Le Guay, erään Pariisin pikkuteatterin kuorolaulajia, maineeltaan varsin epäiltävä henkilö ja tavallisesti tunnettu nimeltä Oliva.
Viikon päivien kuluttua haki kreivi hänet käsille hänen asunnostaan, ja kertoi, että eräs hyvin ylhäinen nainen halusi tavata häntä ja että hän kohdakkoin saattaisi heidät yhteen.
Samana iltana ilmestyi madame de la Motte omassa persoonassaan ilotytön asuntoon.
"Rakas ystäväni, te ette tunne minua", hän sanoi. "Mutta minä pyydän teitä kuitenkin luottamaan minuun. Minulla on tuttavuuksia hovissa. Olen kuningattaren oikea käsi ja minulla on hänen luottamuksensa. Hän on antanut minulle toimeksi hakea sellaisen naisen, joka olisi halukas tekemään hänelle palveluksen, kun aika joutuu, ja minä olen iskenyt silmäni teihin. Jos suostutte ehdotukseeni, saatte viisitoistatuhatta frangia. Sitäpaitsi on teillä odotettavissa vielä suurempi lahja kuningattarelta."
Sanojensa todenperäisyyttä todistaakseen näytti hän väärennetyt kirjeet, joiden avulla hän oli saanut kardinaalin vakuutetuksi Marie Antoinetten ystävyydestä kreivitär de la Mottea kohtaan. Ne panivat Olivankin uskomaan, että yksi hänen majesteettinsa uskottuja ystävättäriä oli alentunut astumaan hänen matalaiseen majaansa.
Vieras puhui palveluksista, joita häneltä odotettiin korkeimmassa paikassa, ja se herätti tietysti ilotytössä suurta kummastusta, mutta samalla iloitsi hän siitä kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen.
Päätettiin, että kreivi de la Motte seuraavana päivänä noutaisi hänet vaunuilla ja veisi Versaillesiin.
Hän tulikin määrättyyn aikaan, seurassaan Marc-Anton Rétaux de Villette, tuo ennen mainittu apumies.
He ajoivat Versaillesiin, missä kreivitär kamarineitsyeinensä heihin yhtyi. Astuttiin alas erään hotellin luona, jossa madame de la Motte tavallisesti piti asuntoa.
Molemmat herrasmiehet katosivat silmänräpäykseksi, mutta palasivat kohta takaisin ilmoittaen, että kuningatar oli iloinen Olivan tulosta ja odotti kärsimättömästi huomispäivää.
"Mitä minun sitten on tehtävä?" kysyi Oliva.
"Sen saatte tietää huomenna", kuului salaperäinen vastaus.
Seuraavana päivänä oli yhtymyksen Rohanin ja valekuningattaren välillä määrä tapahtua.
Kuningas Henrik Navarralaisen jälkeläinen soristi omin käsin ilotytön tätä yhtymystä varten. Hän puki hänet komeaan pukuun, heitti lyhyen valkoisen viitan hänen hartioilleen, kiersi hänen hiuksensa solmuun samalla tavoin kuin kuningattarella oli tapana pitää ja pisti päälle päätteeksi kirjeen hänen käteensä.
"Minä seuraan teitä linnanpuistoon", sanoi hän; "siellä eräs ylhäinen herra lähestyy teitä. Te annatte silloin hänelle tämän kirjeen, ojennatte hänelle ruusun ja sanotte: 'Te tiedätte mitä tämä ruusu merkitsee'. Siinä kaikki, mitä teiltä pyydetään."
Yhtymys puistossa tapahtui sen mukaan kuin sovittu oli, mutta kiireessä unohtui Olivalta antamatta hänelle kirje, joka hänellä oli käsissään.
Hän riensi nopeasti pois, hyvillään siitä, että oli voinut tehdä kuningattarelle palveluksen, samalla kun hänellä itselläänkin oli ollut niin hauskaa. Loppupuolen yötä vietti hän iloisessa seurassa läheisessä ravintolassa, eikä hän näytä sen koommin enää hituistakaan ajatelleen koko ilvenäytelmää, jossa oli ollut yhtenä näyttelijänä.
Kreivitär de la Motte oli nyt saanut työnsä tehdyksi ja saattoi siis ruveta korjaamaan vaivojensa satoa.
Kuukausi tuon salaperäisen yhtymisen jälkeen sai kardinaali Marie Antoinettelta kirjeen, jossa hän lausui toivomuksen saada 60,000 frangia, jotka hän aikoi käyttää hyväntekeväisiin tarkoituksiin.
Kuningattaren toivomus oli kardinaalista samaa kuin käsky. Hän jätti rahat madame de la Mottelle, joka yhä nautti hänen rajatonta luottamustaan.
Luvattujen 15,000 frangin sijasta sai mademoiselle Oliva tyytyä 4,000 sekä vakuutukseen, että hän oli suorittanut tehtävänsä kuningattaren suureksi tyytyväisyydeksi. Toinen ja paljoa suurempi osa summasta käytettiin de la Motte-perheen elantoon.
Kolme kuukautta sen jälkeen joutui valekuningatar jälleen rahapulaan. Tällä kertaa pyysi hän 100,000 frangia, ja kardinaali maksoi empimättä. De la Motte-perhe alkoi elää isoisesti, he ostivat hevoset ja vaunut ja heillä oli useita palvelijoita. Huhu siitä ystävyyssuhteesta, joka vallitsi kreivittären ja hänen majesteettinsa välillä, levisi hyvin nopeasti.
* * * * *
Tulemme nyt jutun toiseen osaan.
Hovi-juveelisepät. Böhmer ja Bassange olivat valmistaneet kaulanauhan, jonka timanttien arvo nousi 1,600,000 frangiin.
Kultasepillä ei ollut toivoa saada sitä myydyksi muulle kuin kuninkaalliselle henkilölle. Marie Antoinetten heikkous timantteihin oli tunnettu, ja he toivoivat sentähden, että hän ostaisi kaulanauhan.
Erään hoviherran välityksellä näytettiin kaulanauha kuninkaalle. Marie Antoinette oli siihen aikaan lahjoittanut puolisolleen heidän ensimäisen lapsensa, ja Ludvig halusi suuresti tämän tapauksen johdosta lahjoittaa koristeen kuningattarelle.
Kuningatar näki kaulanauhan ja ihaili sitä, mutta kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Amerikan sota oli vastikään alkanut, ja kuningatar huomautti vallan oikein, että oli tarpeellisempaa ostaa sotalaiva kuin kaulanauha.
Juveelisepät lähettivät kaulanauhan useimpiin Europan hoveihin, mutta kaikkialla peljästytti sen suunnaton hinta ostajat, eikä kaupoista tullut mitään.
Epätoivoisena siitä, ettei saanut vaihdetuksi rahaksi tavaraa, johon niin suuremmoinen pääoma oli kiinnitetty, pyysi Böhmer päästä Marie Antoinetten puheille. Hän lankesi polvilleen kuningattaren eteen, itki ja pyysi että kuningatar ostaisi kaulanauhan.
"Teidän majesteettinne", lausui kultaseppä, "minä olen hävinnyt, kunniaton mies, ellette osta koristetta. En kestä sellaista onnettomuutta. Menen suoraa päätä täältä ja heittäydyn järveen."
"Nouskaa, Böhmer", vastasi kuningatar ankarasti. "Minä en ole teitä pyytänyt valmistamaan koristetta. Kuningas tahtoi lahjoittaa minulle sen, mutta minä kieltäydyin vastaanottamasta lahjaa. Purkakaa pois timantit ja myykää ne yksitellen, mutta älkää hukuttako itseänne."
Kuningattaren pikku tytär oli saapuvilla, ja Marie Antoinette lisäsi:
"Olen kovin närkästyksissäni siitä, että olette pannut toimeen moisen kohtauksen lapseni läsnäollessa. Älkää koskaan enää tehkö mitään sellaista. Menkää!"
Böhmer lähti pois, eikä häntä pitkään aikaan enää nähty Versaillesissa.
Mutta hänkin kuuli puhuttavan siitä tuttavallisuudesta, joka muka vallitsi Marie Antoinetten ja kreivitär de la Motten välillä. Hän haki ilmi viimemainitun ja pyysi häntä käyttämään kaiken vaikutusvaltansa saadakseen kuningattaren ostamaan kallisarvoisen kaulakoristeen.
Kreivitär pyysi saada nähdä koristeen, ja pari päivää sen jälkeen saapui juveeliseppä kaulanauha mukanaan hänen luokseen.
Kreivitär ei aluksi ottanut mitään luvatakseen, ja Böhmer alkoi peljätä, että tämä viimeinen yritys olisi yhtä turha kuin kaikki edellisetkin.
Vihdoin kolmen viikon kuluttua ilmoitti kreivitär hänelle, että kuningatar oli päättänyt ostaa kaulanauhan. Hänen majesteettinsa ei kumminkaan tahtonut olla suorastaan tekemisissä Böhmerin kanssa, vaan eräs valtakunnan korkeista herroista ryhtyisi keskusteluihin hänen kanssaan ja päättäisi kaupan.
Muutama päivä sen jälkeen saapui kardinaali Rohan kuningattaren puolesta sopimaan kaupoista.
Ehdoista tultiin pian yksimielisyyteen; kaulanauhan hinta määrättiin 1,600,000 frangiksi, minkä summan kuningatar maksaisi neljässä erässä, puoli vuotta aina väliä. Marie Antoinette ei tahtonut toistaiseksi tulla mainituksi kaulakoristeen ostajana, vaan vaati ehdottomasti asiaa pidettäväksi salassa.
Kun kaupat oli päätetty, jätti Rohan esiin kauppakirjan, jonka alle oli merkitty:
"Tunnustetaan. Marie Antoinette, Ranskan kuningatar."
Sekä allekirjoituksen että ne kirjeet kardinaalille, joissa Marie Antoinette oli muka ilmaissut hänelle toivomuksensa, oli kirjoittanut kreivittären tavanomainen apumies, Rétaux de Villette.
Böhmer oli kaikilla edellisillä kerroilla hieronut kauppoja kuningattaren kanssa suullisesti eikä tuntenut hänen käsialaansa. Toisekseen oli kardinaali siksi ylhäisessä asemassa oleva henkilö, ettei Böhmer mitenkään saattanut häntä epäillä. Kultaseppä jätti sen vuoksi luottavaisesti koristeen kirkkoruhtinaan käsiin.
Samana iltana matkusti Rohan Versaillesiin, mukanaan kamaripalvelija, joka kantoi lipasta kallisarvoisine sisällyksineen.
Hän lähti suoraan kreivitär de la Motten luo, joka tämän johdosta oli jälleen asettunut tavalliseen hotelliinsa asumaan.
Tuskin oli hän astunut sisään, kun samassa saapui mies tuoden kirjeen. Kreivitär luki sen ja virkkoi:
"Se on kuningattarelta."
Kirjeentuojan sanottiin olevan eräs hovilakeijoista, ja kardinaali tunsikin hänet samaksi henkilöksi, joka vuosi sitten oli ollut saapuvilla puistossa, kun kardinaali luuli itsellään olleen yöllisen yhtymyksen kuningattaren kanssa.
Hovilakeija, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin Rétaux de Villette, astui ulos, mutta tuli vähän ajan perästä takaisin. Kardinaali näki omin silmin, miten kreivitär jätti koristeen lakeijalle, eikä hetkeäkään epäillyt, että se joutuisi Marie Antoinetten käsiin.
Seuraavana päivänä vietettiin linnassa suuremmoista hovijuhlaa, ja kultaseppä lähti Versaillesiin, nähdäkseen kuningattaren kantavan koristetta. Rohan matkusti niinikään sinne nähdäkseen kuningattaren kaulassa koristeen, jonka hän oli hankkinut itselleen Rohanin välityksellä.
Molemmat asettuivat kuninkaallisen perheen tielle, mutta suuri pettymys odotti heitä -- kuningatar, joka kulki heidän ohitsensa puettuna juhlapukuun, kantoi vain vanhoja koristeitaan.
Juveeliseppää kummastutti, että kuningatar oli pitänyt niin paljon huolta koristeen hankkimisesta, jota hän ei kumminkaan aikonut käyttää, ja vähän oli kardinaalikin asiasta hämillään. Mutta hepiherttaiset kirjeet, jotka hän yhäti sai kuningattarelta vastaanottaa, tyynnyttivät hänet ennen pitkää.
Kuukausi kului, ja useitakin hovijuhlia vietettiin, mutta Marie Antoinette ei käyttänyt kertaakaan tuota mainiota kaulanauhaa. Hän saapui Pariisiin Normandian herttuan ristiäisiin, mutta tässäkään juhlallisessa tilaisuudessa ei hän kantanut kaulakoristetta, ja kohteli kardinaalia samalla kylmyydellä ja halveksumisella kuin ennenkin.
Kardinaali ei päässyt tolkulle hänen oikullisesta olennostaan, mutta vielä ei mitään epäluuloja ollut herännyt hänessä.
Sillä välin olivat kreivinna, hänen miehensä ja heidän apumiehensä purkaneet kaulanauhan ja myyneet jalokivet, osaksi Pariisissa ja osaksi Lontoossa.
De la Motte-herrasväki oli jo ennen alkanut elää iloisesti, mutta nyt se vasta ympäröi itsensä loistolla, jolla ei ollut mitään määrää. Madame de la Motte sirotteli rahoja kaikille tahoille. Hän koristi kotinsa kalleuksilla ja täytti juveelilippaansa jalokivillä ja helmillä. Hän osti itselleen oivallisen huvilan rannikolla, mutta kun Rohan tuli häntä tapaamaan, vastaanotti hän hänet köyhässä ullakkokamarissa. Ja kun kreivitär alkukesästä muutti huvilaansa, sanoi hän kardinaalille muuttavansa erään sukulaisensa luo maalle.
Eräänä päivänä, kun Böhmer kohtasi kardinaalin, muistutti tämä häntä siitä, ettei hän ollut kiittänyt hänen majesteettiaan kaupasta. Kultaseppä riensi korjaamaan laiminlyöntiään, ja lähettäessään kuningattarelle laskun muutamista pienemmistä koristekappaleista, jotka kuningatar oli ostanut, liitti hän mukaan kirjeen, jossa kiitti suuremmoisesta kaupasta.
Kirje päättyi seuraaviin sanoihin:
"Tunnemme vilpitöntä tyytyväisyyttä tietäessämme, että kaunein jalokivikokoelma, mitä on olemassa, on kuningattaren hallussa."
Marie Antoinette luuli, että Bohmer oli järjiltään. Hän poltti kirjeen ja päätti olla enää milloinkaan antautumatta mihinkään asioimisiin hullun miehen kanssa.
Ensimäinen maksupäivä läheni lähenemistään. Päivä tuli, mutta kuningatar ei maksanut. Sen sijaan jätti kreivitär de la Motte valtiattarensa nimessä pienemmän summan rahaa kardinaalille ja pyysi, että tämä toimittaisi kuningattarelle maksuajan pitennystä.
Kerran sattui Böhmerin yhdyskumppani Bassange näkemään kuningattaren oikean käsialan ja vertasi sitä kauppatoiminimen hallussa olevan kauppakirjan allekirjoitukseen, jolloin hän keksi useita eroavaisuuksia.
Suorituksessa tapahtuneet hankaluudet olivat tehneet hänet levottomaksi, ja Marie Antoinetten käsialan näkeminen pani hänet mitä suurimmassa määrin epäilemään.
Sillä välin kun Böhmer riensi Versaillesiin tapaamaan kuningatarta, joka ei kuitenkaan päästänyt häntä puheilleen, lähti Bassange kreivitär de la Motten luo ja uhkasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, mitkä uhkaukset saattoivat kreivittären polttamaan laivansa.
Jousen, joka oli niin kovasti jännitetty, täytyi taittua, ja kreivinna oli varustautunut tämän varalta. Hän katsoi hetken otolliseksi ja antoi, mitä makein hymy huulillaan, jousen rapsahtaa poikki.
Hänen suunnitelmansa oli yksinkertainen, ja yhtä yksinkertainen oli sen toteuttaminen.
"Kardinaali maksaa kaulanauhan", ajatteli hän, "sillä hänelle on tyhmyytensä ja herkkäuskoisuutensa salaaminen mitä suurimman arvoinen. Hänen on käyttäminen kaikkia keinoja, jotta tämä asia ei tulisi yleisön tiedoksi, sillä siitä tietysti seuraisi karkoitus hovista, ja se tekisi sitäpaitsi hänet kaikkien ihmisten naurun alaiseksi."
Hän tunnusti kultasepälle, että tämä oli joutunut petoksen uhriksi ja että kuningattaren allekirjoitus oli väärennetty. Mutta hän rauhoitti samalla kultaseppää, viittaamalla niihin seurauksiin, joita asialla saattoi olla siihen nähden, että Rohan oli kunniastaan riippuvainen ja että hänen täytyisi maksaa kaulakoriste ostaakseen kultaseppien vaitiolon.
Sillä välin kun Bassange seisoi siinä neuvotonna ja hämillään, riensi toimelias kreivinna hengellisen ystävänsä luo. Hän pyysi tältä suojaa kuningatarta vastaan, joka kreivinnan sanojen mukaan oli ostattanut kaulanauhan, mutta kiisti nyt sitä konsanaan vastaanottaneensa.
Kirkkoruhtinaan silmissä alkoi nyt häämöttää se hornan syvyys, johon hän oli syöksynyt, mutta hän ei vielä tahtonut nähdä asiaa oikeassa valossaan. Hän oli kuullut kuningattaren äänen ja suudellut hänen kättään hämärässä lehtikäytävässä; eivätkähän kaikki nuo ystävälliset ja hellät kirjeet saattaneet olla pelkästään mielikuvituksen tuotteita.
Hänen sukulaisensa eivät tähän saakka olleet tienneet mitään hänen hullusta suhteestaan Marie Antoinetteen, eikä hän nytkään antanut heidän mitään aavistaa siitä levottomuudesta ja ahdistuksesta, jotka hänen sydäntään kalvoivat. Sen sijaan kysyi hän uudestaan neuvoa Cagliostrolta, jolta odotti saavansa lohdutusta.
Mutta kaukana siitä, että olisi lohduttanut häntä, vahvisti Cagliostro vain tosiksi hänen ankeita aavistuksiaan. Hän kehotti kardinaalia tunnustamaan kaikki kuninkaalle tahi niin pian kuin mahdollista sopimaan asian Böhmerin ja Bassangen kanssa.
Marie Antoinette oleksi Trianossa, mutta Böhmer tapasi hänen kamarirouvansa, joka vakuutti ettei kuningatar ollut käsittänyt sanaakaan hänen ongelmallisesta kirjeestään.
Böhmer riensi nyt Trianoon, mutta kuningatar harjoitteli parasta aikaa osaansa "Sevillan parturista", eikä voinut eikä tahtonut vastaanottaa häntä.
Palattuaan Versaillesiin sai kuningatar kamarirouvaltaan aavistuksen siitä, että Böhmer ei kenties ollutkaan mielenvikainen, kuten hän oli luullut, vaan että hän oli joutunut ilkeän petoksen uhriksi. Muutamia päiviä sen jälkeen lähetti hän Böhmeriä noutamaan, ja nyt tuli petos kokonaisuudessaan ilmi.
Kardinaali sai käskyn saapua linnaan. Se tapahtui elokuun 5. päivänä 1785.
Koko hovi oli kokoontunut vastaanottohuoneeseen, kun kardinaali näyttäytyi, puettuna hengellisen ritarikunnan pukuun.
Hänet kutsuttiin kuninkaan työhuoneeseen, missä kuningatar samaten odotti häntä.
Lähes kuusi vuotta oli kulunut siitä, kun kardinaali viimeksi läheltä ja tarkemmin oli saanut nähdä oikean Marie Antoinetten. Hän vertasi häntä nyt siihen naiseen, jonka oli nähnyt puistossa, ja joutui kokonaan ymmälle. Kuningatar oli tuona väliaikana lihonut, ja hänen kasvonsa olivat soikeammat kuin mademoiselle Olivan.
Kardinaali vapisi koko ruumiissaan ja sai tuskin sanaakaan suustaan.
"Kuka on käskenyt teidän ostamaan erään kaulanauhan Ranskan kuningattaren lukuun?" kysyi kuningas.
"Teidän majesteettinne", änkytti kardinaali, "huomaan, vaikka liian myöhään, että minua on petetty."
"Mitä olette tehnyt tuolla kaulanauhalla?" kysyi kuningas edelleen.
"Luulin kuningattaren vastaanottaneen sen."
"Kuka antoi teille toimeksi ostaa sen?"
"Eräs la Motte-Valois-niminen nainen, joka antoi minulle kuningattaren kirjoittaman kirjeen; luulin tekeväni teidän majesteetillenne mieliksi suorittamalla tämän toimen."
"Luulitte tekevänne minulle mieliksi", lausui kuningatar silmitönnä vihasta, "minulle, joka teidän hoviintulostanne asti en ole puhunut teille sanaakaan. Kuinka saatoitte uskoa, että minä käyttäisin arkkipiispaa sellaiseen toimeen, jonka täyttäminen on palvelusväkeni asia?"
"Minä ymmärrän, että olen tullut petetyksi", sanoi kardinaali. "Minä maksan kaulanauhan -- haluni saada palvella teidän majesteettianne teki minut sokeaksi, minä en aavistanut petosta."
Hän otti nyt lompakostaan paperin, jossa kuningattaren luultu allekirjoitus oli luettavana.
"Tämä ei ole kuningattaren käsialaa eikä allekirjoituskaan ole hänen", sanoi kuningas, silmäiltyään paperia. "Kuinka on mahdollista, että Rohanin ruhtinas, ensimäinen kirkkoruhtinas valtakunnassa, uskoo kuningattaren kirjoittavan nimensä: 'Marie Antoinette, Ranskan kuningatar!' Koko maailmahan tietää, että kuningatar käyttää ainoastaan etunimeään."
"Minä en soisi teitä pidettävän syyllisenä", jatkoi hän; "vaadin, että te kirjallisesti puhdistatte itsenne. Käykää viereiseen huoneeseen; siellä on paperia ja mustetta."
Rohan totteli, mutta hänen mielensä oli niin kuohuksissa, että hän tuskin sai kirjoitetuksi riviäkään, jota ei olisi ollut mahdoton lukea.
Neljännestunnin kuluttua palasi hän paperiliuska kädessä. Kuningas otti paperin ja virkkoi:
"Tahdon ilmoittaa teille, että aikomukseni on vangituttaa teidät."
"Sire", huudahti kardinaali, "minä aina tottelen käskyjänne, mutta älkää vangituttako minua papillisessa puvussani ja koko hovin nähden."
"Sen täytyy tapahtua", vastasi kuningas tylysti ja lähti huoneesta.
Keskellä päivää ja itse kuninkaallisessa linnassa pantiin kardinaali kiinni ja vietiin Bastiljiin.
Ennen vangiksi joutumistaan oli hän kuitenkin saanut lähetetyksi sanan yksityissihteerilleen, apotti Georgelille, käskien häntä polttamaan hänen kirjeensä, varsinkin ne, jotka hän oli vaihtanut kreivitär de la Motten kanssa.
Kirjeet olikin jo poltettu, kun poliisikomisaario saapui sulkemaan sinettiin kardinaalin papereita.
Kuninkaan neuvonantaja, Vergennesin kreivi, joka tiesi, että ylhäisaateli panisi kaikki voimansa liikkeelle pelastaakseen henkiheimolaisensa, toivoi, että moinen kuulumaton häväistys saataisiin haudatuksi hiljaisuuteen. Mutta kuningatar pyysi, että se vedettäisiin yleisön silmien eteen, ja hänen puolellaan olivat kuningas ja ministerit. Ensi alussa kääntyi hänen vihansa yksinomaan ruhtinas Rohania vastaan, koska hän luuli, että Rohan oli tämän vehjejutun kokoonpannut edistääkseen hänen perikatoon joutumistaan.
Kardinaalin vangitsemisen jälkeen ei kulunut pitkiä aikoja ennenkuin kreivitär de la Motte saatiin käsiin. Hän sekä hänen miehensä ja Rétaux de Villette vedettiin tuomioistuimen eteen.
Cagliostro ja pari muuta Rohanin ystävää haastettiin niinikään saapumaan oikeuteen. Ilotyttö, joka oli näytellyt kuningattaren osaa, paiskattiin vankilaan.
Saattaa käsittää millaista huomiota herätti se, että ruhtinas Rohanin arvoinen mies oli vangittuna ja että kardinaali oli syytteenalaisena kaulanauhan anastamisesta epärehellisellä tavalla. Hämmästys oli suuri, mutta tyytymättömyyskään ei ollut pienempi.
Aateli oli raivoissaan yhtä sen etevimpiä jäseniä kohdanneen toimenpiteen johdosta, ja papisto valitti sitä, että kirkkoruhtinas istui vangittuna.
Kuningattaren läheiset ystävät asettuivat julkisesti häntä vastustavalle kannalle. Kuninkaallisen perheen jäsenet, tädit, veljet ja kälyt moittivat suuri-äänisesti Ludvigia ja Marie Antoinettea siitä toimenpiteestä, johon he olivat ryhtyneet.
Kaikki kuninkuuden vihaajat, kaikki tyytymättömät, kaikki kateelliset, kaikki kardinaalin ystävät ja Marie Antoinetten vihamiehet liittoutuivat nyt häntä vastaan.
Kreivitär de Noailles, tuo tunnontarkka "rouva Etikette", päästi tässä tilaisuudessa kauvan salatun vihansa ilmoille. Hän liittyi nyt julkisesti entisen valtiattarensa vihamiehiin ja teki kaikki puolustaakseen Rohania. Rouvat Marsan ja Guéménée antautuivat yhtäläisellä innolla heimolaisensa puolustajain joukkoon; he pukeutuivat surupukuun ja asettuivat, rukoileva sävy kasvoillaan, hänen tuomareittensa tielle.
Tuskin oli sitä perhettä valtakunnan ylhäisaatelin joukossa, joka ei olisi katsonut oikeudenkäynnin Rohania vastaan loukkaavan sitä.
Hänen sukulaisensa ja ystävänsä pitivät huolta siitä, että osanotto syytettyä kohtaan tunki kansan syvimpiin kerroksiin. Heidän onnistui sitä helpommin herättää myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kun Marie Antoinette tuli yhä enemmän vihatuksi, ja kansa oli ihastuksissaan, saadessaan aiheen vetää hänen nimeään lokaan.
Kuningattaren nimi näytteli pääosaa häväistysjutussa. Hänen persoonansa oli kokonaan tämän tapauksen puitteiden ulkopuolella. Historia on osottanut perättömiksi kaikki epäluulot, että hän olisi ollut missään yhteydessä kreivitär de la Motten kanssa, mutta kansa, joka tunsi hänen muut suuressa huudossa olleet ystävyydenliittonsa ja moitti hänen tuhlaavaisuuttaan, uskoi kauan ja varmasti, että Rohanin ja kreivinnan täytyi kärsiä peittääkseen kuningattaren heikkouksia.