Part 11
Marie Antoinette antoi hänelle anteeksi, mutta vaati, että prinsessan piti lukea se tunti, josta hän oli koettanut päästä vapaaksi.
Kun prinsessa piti päästettämän ripille, antoi kuningatar hänen saada opetusta yhdessä useitten samanikäisten tyttöjen kanssa, eikä missään suhteessa saatu pitää häntä parempana kuin muita.
"Olen aina totuttanut lapsiani luottamaan minuun ja tunnustamaan minulle, milloin he ovat tehneet väärin", kirjoitti Marie Antoinette madame de Tourzelille. "Siitä seuraa, että minä näytän olevan enemmän pahoillani kuin suutuksissani nuhdellessani heitä. Vielä olen totuttanut heitä siihen, että minun kieltoni tahi myönnytykseni ovat peruuttamattomat, mutta minä mainitsen aina jonkun syyn, jonka he voivat ymmärtää, etteivät he luulisi päätökseni perustuvan oikkuun."
Ennen mainittu ruhtinatar de Guéménée oli kuninkaallisten lasten ensimäinen kotiopettajatar.
Hänen miehellään, joka oli ylikamariherra, oli aikoinaan ollut suunnaton omaisuus. Mutta ylenpalttinen tuhlaavaisuus, jota molemmat puolisot harjoittivat, oli vähitellen vienyt hänet häviöön. Hänen oli jo kauvan täytynyt suuria korkoja vastaan lainata yhtäältä maksaakseen toisaalle.
80-luvun alussa kävi hänen asemansa kestämättömäksi; hänen täytyi lakata maksujansa suorittamasta, ja hänen vararikkonsa herätti ikävää huomiota. Hän veti nimittäin muassaan koko joukon pikkuporvareita, palvelijoita ja käsityöläisiä, jotka olivat tuon ylhäisen miehen haltuun uskoneet vaivalla hankitut säästönsä.
Moisen häväistyksen jälkeen oli hänen vaimonsa mahdotonta säilyttää virkaansa kuninkaallisten lasten kasvattajana. Ja kuningatar aikoi heti uskoa tuon toimen madame Polignacille.
Tämä ajatteli levotonna sitä vastuuta, joka virkaa seurasi, ja tiesi sitä paitsi, miten paljon kateutta hänen nimittämisensä herättäisi ja miten monta uutta vihamiestä hän sen kautta saisi.
Mutta hänen sukulaisensa kehottivat mitä innokkaimmin häntä täyttämään hallitsijattaren toivomuksen. Hänet nimitettiin virkaan, ja nyt seisoi Marie Antoinetten suosikki valtansa ja vaikutusmahtinsa kukkuloilla. Hän ei asunnoksensa valinnut sitä rauhallista tyyssijaa, jossa kuninkaallisten lasten opettajat vanhastaan olivat asuneet, vaan asui komeassa linnassa, jossa kuningattaren oli tapana oleskella. "Täällä saatan olla itseni", oli Marie Antoinettella tapana sanoa. Usein vietti hän päiväkausia peräkkäin ystävättären kodissa ja tahtoi myös, että aatelin ja kaikkien ylhäisten ulkomaalaisten tuli kokoontua tänne.
Kuningaskunnan etevimmät miehet, ministerit ja lähettiläät käyttivät niinikään madame Polignacin kotia yhtymäpaikkanaan. Puuttui vain yhtä: kuninkaallinen kaarti. Jos sekin olisi ollut saapuvilla, olisi sisään astuessaan luullut tulleensa kuninkaan ja kuningattaren omiin salonkeihin.
Suosikin asema ei kuitenkaan ollut aivan vailla ikäviäkin puolia. Tosin Marie Antoinette ensi alussa antoi rakkautensa tulla jokseenkin tasaverroin lastensa ja niiden opettajan osaksi, mutta vanhimman prinssin sairaalloisuus vaikeutti suuressa määrin kasvattajattaren työtä, ja perintöruhtinaan terveys antoi hänelle alinomaista levottomuuden aihetta.
Pikku prinssi, joka ensimäisinä ikävuosinaan oli ollut kaunis ja terve, laihtui, kelmeni ja tuli kyyryselkäiseksi. Toinen olkapää kasvoi korkeammaksi kuin toinen ja hänen selkäänsä muodostui kyyssä. Sielun vilppaus katosi samalla kuin ruumiin kauneuskin. Äiti, joka oli ollut niin ylpeä lapsestaan, kätki hänet nyt vierasten katseilta, sillä tulevaa kruununkantajaa ivattiin, koska hänen jalkansa eivät kyenneet kantamaan häntä itseään.
Miten paljon itsekkyyttä madame Polignacissa muilla aloilla ilmenikin, täytyy yhtäkaikki hänen kiitoksekseen sanoa, ettei hän säästänyt vaivojaan hoitaessaan kärtyistä ja vaativaista prinssiä. Hän koetti karttaa kaikkea, mikä saattoi kiukustuttaa lasta, joka silminnähtävästi kulki pikaista kuolemaa kohti.
Hovimestari, herttua Harcourt, ja hänen vaimonsa kadehtivat mitä kiihkeimmin madame Polignacia, ja he yllyttivät kruununprinssiä todelliseen vihaan äitinsä ystävätärtä kohtaan. Niin pieni kuin olikin, käski hän madame Polignacin poistua siitä huoneesta, jossa hän oleskeli. Hän ei tahtonut vastaanottaa mitään kasvattajattaren kädestä ja kuunteli ilmeisellä halveksumisella kaikkia hänen neuvojaan ja kehotuksiaan.
Opettajatar valitti katkerasti sitä vainousta, jota hänen suhteensa Harcourt-perheen puolelta harjoitettiin, ja Marie Antoinette oli kovin pahoillaan heidän välillään vallitsevan vihamielisyyden takia. Hän koetti kaikilla tavoin herättää pojassaan lempeämpiä tunteita opettajatarta kohtaan ja noudatti itse orjan uskollisuudella hänen oikkujaan.
Ehkä olisi hänen onnistunutkin saada pojassaan jälleen luottamusta hereille madame Polignacia kohtaan, ellei ilkeä parjaus olisi saanut pojan sydäntä käännetyksi pois äidistä.
Kuningattaren vihamiehet levittivät nimittäin sellaista ilkeätä huhua, että kuningatar oli vanhimman poikansa ruumiillisen raihnauden vuoksi alkanut omistaa kaiken hellyytensä toiselle pojalleen, joka oli vahvempi ja kauniimpi vartaloltaan. Harcourt oli kyllin kehno käyttääkseen tätä valetta hyväkseen. Hän kehotti oppilastaan, ettei söisi eikä joisi mitään, mitä lääkärit eivät olleet tarkastaneet, ja lausui viittauksia siihen suuntaan, että perintöprinssiä lähellä olevat naiset halusivat lyhentää hänen ikäänsä. Nämä salaviittaukset vaikuttivat niin tehoisasti pikku prinssin sairaalloisen tunteellisen hermostoon, ettei hän siitä asti milloinkaan pelotta saattanut nähdä äitiään.
* * * * *
Aina siitä asti, jolloin kuningatar oli korottanut köyhän maaseudulta kotoisin olevan aatelisperheen niihin korkeihin virkoihin, joihin jalompisukuiset perheet katsoivat olevansa oikeutettuja, olivat valtakunnan mahtavat suvut kantaneet nurjaa mieltä häntä kohtaan. Ylimystö ei antanut hänelle koskaan anteeksi, että hän ylimystön kustannuksella oli suosinut omia ystäviään, joita tämä katsoi paljoa alemmiksi itseään.
Ketä ei kutsuttu Trianoon, hän ei myöskään huolinut tulla Versaillesin linnaan. Kuninkaallinen linna oli tyhjänä; aateli vetäytyi pois eikä enää ollenkaan välittänyt velvollisuudestaan näyttäytyä siellä.
Hovinaiset, joiden ei enää tarvinnut esiintyä hovissa muulloin kuin sunnuntaisin ja juhlatiloissa, purkivat kiukkuansa sinkauttelemalla herjauksia ei ainoastaan niitä valittuja kohtaan, joilla oli tie avoin Marie Antoinetten lähempään seurapiiriin, mutta erittäinkin kuningatarta kohtaan, joka niin epätasaisesti ja väärin jakeli suosionosotuksiaan. Hoviviroissa olevat sekä ne, joita liikeasiansa vaativat Versaillesiin tulemaan, olivat ainoat, jotka näyttäytyivät siellä sunnuntaisin, kuninkaan pitäessä ministerineuvottelua.
Tuo pikku kaupunki, jossa Ludvig XIV oli viettätänyt voittojuhliaan ja johon Europan maista oli kokoonnuttu oppimaan hienoa käytöstä ja hovitapoja, ei Ludvig XVI:nnen hallituksen loppupuolella ollut juuri sanottavasti parempi maaseutukaupunkia, jonne väkinäisesti lähti ja josta koki jouduttautua pois niin pian kuin suinkin. Arkena olivat palatsin pihat, vastaanottohuoneet ja sittemmin vierashuoneet, joissa ennen muinoin loistavat ihmisjoukot olivat liikkuneet, niin tyhjät ihmisistä, että outo olisi kuninkaan luullut olevan matkoilla. Kunnianhimo ja voitonpyyteet olivat kumminkin yhtä suuressa vallassa kuin ennenkin. Mutta nyttemmin ei haettu enää suojelusta kuningasparilta, vaan sen sijaan niiltä henkilöiltä, jotka olivat kuninkaan tahi kuningattaren suosiossa.
Ne, jotka voitonriemulla olivat tervehtineet Ludvig XVI:nnen valtaistuimelle nousua, selittivät nyt, että hänellä ei ollut kuninkaan avuja eikä kuninkaan makua. Mutta kiivaimmin kohtasi moite sentään Marie Antoinettea, joka vieläkin suuremmassa määrässä kuin puolisonsa, oli myötävaikuttanut vanhojen tapojen ja traditsionien syrjäyttämiseen.
Beaumarchaisin "Figaron häät", joka alkuperäisessä muodossaan oli täpösen täynnä kuninkaallista huonetta kohtaan tähdättyjä satiireja, vaikutti osaltansa Marie Antoinettesta vallalla olevan huonon käsityksen vakaannuttamiseen yli koko valtakunnan sekä kaikkien säätyluokkien keskuudessa.
Turhaan pyysi runoilija lupaa kappaleensa esittämiseen; kuningas epäsi sen kauan ja jyrkästi.
Mutta hallitsijan vastustus ainoastaan kiihotti uteliaisuutta, ja jokainen halusi kuulla kappaletta luettavan salongeissaan. Beaumarchais oli, vastoin kuninkaan kieltoa, rohjennut väittää, että kappale tulisi näyteltäväksi, vaikka sen pitäisi tapahtua itse Notre-Damessa.
Provencen kreivin mielestä kappale oli ihmeteltävä; hän nauroi sydämellisesti hänelle sitä luettaessa, eikä ollenkaan välittänyt siitä, että hänen naurunsa kuului alas pihalle. Artoisin kreivi toisti lakkaamatta: "Vain pikkusielut pelkäävät pikku kirjoituksia", -- mikä lause esiintyy näytelmäkappaleessa. Kuningattaresta oli käsittämätöntä, että hänen puolisonsa piti niin suurta lukua jonkin teatterikappaleen esittämisestä. Ylemmät luokat, jotka halusivat nähdä itseään kuvastimesta, puhuivat innokkaasti tämän aikakauden heikkouksia kuvastavan koomillisen peilikuvan esittämisen puolesta.
Yleisen mielipiteen painosta antoi Ludvig vihdoin vastustuksensa raueta (1784). Ilo oli suuri ja halu nähdä "Figaron häät" tavaton.
Kappale esitettiin sata iltaa perättäin. Ennen kello kahdeksaa aamulla seistiin jonossa teatterin ulkopuolella odottamassa pilettien myynnin alkua.
Kappaleessa vilisi häijynilkeitä sutkauksia korkeammista säätyluokista ja peitettyjä solvauksia kuninkaallista perhettä kohtaan. Hetken kiivaudessa antoi kuningas salvata Beaumarchaisin tyrmään, ei Bastiljiin, vaan Saint-Lazareen, mikä oli vieläkin nöyryyttävämpää.
Yleinen mielipide piti tätä suurena vääryytenä, ja Ludvig katui kiivauttaan. Marie Antoinette tahtoi hankkia Beaumarchaisille jonkinlaista hyvitystä hänen kärsimästään häväistyksestä. Hän päätti antaa Beaumarchaisin seuraavan kappaleen esitettäväksi Trianossa sekä ottaa itse osaa esittämiseen, ja kutsui Beaumarchaisin olemaan läsnä näytännössä.
Kirjailijalle se oli suuri voitto, mutta kuningattaren puolelta hulluutta. Miten vähäinen olikin katselijain luku, jotka olivat läsnä "Sevillan parturia" esitettäessä, niin riitti se kumminkin saattamaan tapahtuman laajemmalle tunnetuksi. Huomiota herättävää oli kuulla kuninkaalliseen huoneeseen kuuluvan prinssin (Artoisin kreivi näytteli Figaron osaa), joskin leikillisessä muodossa, kuningattaren omalta näyttämöltä sinkauttavan katkeria soimauksia Ranskan aatelia ja kuninkuutta vastaan. -- -- --
Itse valtaistuimen läheisyydessä oli aikoja sitten kuningatarta vastaan muodostunut vaarallinen puolue. Vanhan aatelin vihamielinen kanta heikonsi kuningasvallan asemaa aikana, jolloin toisetkin yhteiskunnan luokat punoivat juoniaan tätä valtaa vastaan. Sokeudessaan ja turhamielisyydessään eivät ylimystön jäsenet oivaltaneet, että hauta, jota he kaivoivat hallitsijattarelle, tulisi nielemään heidät itsensäkin, ja että jokainen isku, joka tähdättiin Marie Antoinettea vastaan, samalla horjuttaisi valtaistuinta ja heidän omia etuoikeuksiaan.
15.
Kaulanauhajuttu.
Tyytymättömyyden kuohuaaltojen vyöryessä tehtiin v. 1785 kuningattaren arvoa vastaan hyökkäys, joka saattoi hänen vihamiehensä liittymään yhteen ja astumaan julkisuuteen.
Päähenkilönä kuuluisassa kaulanauhajutussa, joka oli alkuna Marie Antoinetten onnettomuussarjalle, olivat kreivitär de la Motte-Valois ja ruhtinas Ludvig Rohan, kardinaali ja ylihovisaarnaaja.
Kreivitär de la Motte, hyvin miellyttävä, hyvin lahjakas ja erittäin älykäs nainen, väitti polveutuvansa Valoisin suvusta parooni Saint-Rémyn kautta, joka oli kuningas Henrik II äpäräpoika. Tämä korkea sukuperä ei kumminkaan ollut estänyt kreivittären äitiä karkaamasta erään alhaisen sotamiehen mukana. Ja hänen isänsä oli päättänyt kurjan elämänsä vaivaistalossa.
Johanne Saint-Rémy-Valois oli tullut Pariisiin keräämään almuja. Hänet korjasi kadulta eräs hyväntekeväinen nainen, joka koulutti hänet ompelijattareksi, osotti hänelle suurta ystävällisyyttä ja korotti hänet oman perheensä jäseneksi.
Nuori tyttö jätti kuitenkin hyväntekijättärensä sillä tekosyyllä, että hänen siveyttään oli muka uhattu. Asianhaarat pakottivat hänet kumminkin kohta sen jälkeen menemään naimisiin kreivi de la Mottelle, jolla oli erittäin vastenmielinen ulkomuoto sekä kovin huono maine ja joka sitä paitsi oli korviaan myöten velassa.
Vailla mitään yhteiskunnallista asemaa, vailla ystäviä, ylpeänä vanhasta nimestään, mutta köyhyytensä nöyryyttämänä, viettää kituutti madame de la Motte elämää, joka oli täynnä tyytymättömyyttä ja rahahuolia.
Hän koki arvaamattomilla ponnistuksilla hankkia itselleen ylhäisten henkilöiden suojelusta ja lähetti anomuskirjeitä kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Milloin matkusti hän Versaillesiin, jossa hovi oleskeli, milloin Luciennesiin, jossa kreivitär du Barry asui. Hän kyllästytti sekä entisen kuninkaan rakastajattaren että silloisen kuninkaan hoviväen, saavuttamatta mitään tulosta kummallakaan taholla.
Madame du Barrylta anoi hän paikkaa seuranaisena, huomauttaen samalla sukuperästään. Kreivinna käski vastata hänelle, ettei Luciennesin valtijatar ollut tarpeeksi ylhäistä säätyä, voidakseen pitää palveluksessaan niin jalosukuista naista. Madame de la Motte hankki itselleen pääsyn Provencen kreivittären vastaanottohuoneeseen, jossa oli saavinaan pyörtymyskohtauksen, mutta ei tämäkään kuje tuonut hänen kukkaroonsa rahoja.
Yhden ainoan kerran koki seikkailijatar erään juhlakulun aikana päästä tunkeutumaan kuningattaren luo, jättääkseen anomuskirjeen hänelle. Mutta Marie Antoinette, joka oli hyvin likinäköinen, kulki ohi huomaamatta kreivitärtä enempää kuin hänen anomuskirjettään. Hän saattoi niin muodoin tyynesti vakuuttaa, ettei hän tuntenut kreivitär de la Mottea ja ettei hän koskaan ollut nähnyt häntä silmillään.
Kaulanauhajutun toinen päähenkilö, ruhtinas Ludvig Rohan, oli Ranskan ylhäisimpiä sukuja. Kohta sen jälkeen kun Marie Antoinette oli joutunut naimisiin, oli Rohan tullut Ranskan lähettilääksi Itävallan hoviin.
Epäonnistuneempaa vaalia olisi tuskin voitu tehdä. Hänen tietonsa kaikilla aloilla olivat tavattoman vajavia. Hän osottautui kykenemättömäksi diplomaatiksi, ja persoonallisesti oli hän Maria Teresiasta vastenmielinen kevytmielisyytensä ja siveettömän elämänsä takia.
Rohan luuli tekevänsä mahtivaikutuksen Wienin yleisöön ylenpalttisella komeudella, mutta hovin puolelta ei hänen tuhlaavaisuuttaan suopein silmin katseltu. Hänelle ei juuri koskaan myönnetty yksityistä puheillepääsyä keisarinnan luo, joka aivan peittelemättä ilmoitti paheksivansa hänen käytöstään pappismiehenä ja diplomaattina.
Ikävyyksiin ja rahallisiin puliin ei myöskään ollut pitkää aikaa, ja tyhjälle loistolle tuli pikainen loppu. Hankkiakseen rahoja väärinkäytti Rohan lähettiläis-etuoikeuksiaan, ja toi tavaroita maahan Ranskasta niin suuressa määrin, että Itävallan hallituksen täytyi hänen tähtensä lakkauttaa tullivapaus, joka muuten oli diplomaateille myönnetty. Yhden ainoan vuoden kuluessa myytiin ranskalaisessa lähettiläshotellissa enemmän silkkikankaita kuin Pariisissa ja Lyonissa yhteensä.
Ludvig XVI:nnen ensimäisiä hallitustoimenpiteitä oli kutsua Rohan takaisin Wienistä, ja tämän palatessa Ranskaan kieltäytyi kuningas päästämästä häntä puheilleen. Marie Antoinette ei koskaan lausunut hänelle sanaakaan. Hän ei kyennyt tukahuttamaan povessaan levotonta aavistusta, että tämä mies oli tuottava hänelle onnettomuutta. Millä tavoin se tapahtuisi, sitä hän ei luonnollisesti ennakolta voinut tietää. Mutta mikään tapaus ei liene koskaan tullut selvemmin todistetuksi, kuin Marie Antoinetten syvä ja pysyväinen inho Rohania kohtaan.
Apotti Georgel mainitsee muistokirjoitelmissaan yhden syyn kuningattaren vastenmielisyyteen. Yksityiskirjeessä Aiguillonin herttualle oli Rohan Wienissä oleskellessaan kirjoittanut seuraavaa:
"Olen nähnyt Maria Teresian itkevän sorrettua Puolaa kohdanneitten onnettomuuksien johdosta. Tämä ruhtinatar, joka on hyvin perehtynyt ajatustensa salaamistaitoon, näkyy osaavan itkeä käskettäessä. Toisella kädellä pitelee hän nenäliinaa pyyhkiäkseen pois kyyneleet ja toisella hoitaa hän valtioperäsintä varatakseen itselleen osuuden saaliista."
Kirje oli aiottu vain ministerin luettavaksi, mutta anteeksiantamattomassa ajattelemattomuudessaan uskoi hän sen kreivitär du Barryn käsiin. Kuninkaan rakastajatar ei pitänyt Maria Teresiasta, arvatenkin koska tämä oli Marie Antoinetten äiti.
Eräässä noista hekkumallisissta juhlista, joihin Ludvig XV kutsui suosikkejaan ja uskottujaan, oli hänen lemmittynsä ottanut varsin pilkallisesti puhuakseen siitä, mitä hän kutsui "Maria Teresian viekkaudeksi ja tekopyhyydeksi". Todistaakseen tämän esimerkillä veti hän esiin Rohanin kirjeen taskustaan.
"Kuulkaahan, mitä ruhtinas Ludvig kirjoittaa keisarinnasta", virkkoi hän ja luki sitten julki edellä lainatut sanat.
Läsnäolijat eivät enää epäilleet, ettei lähettiläs ollut kirjeenvaihdossa madame du Barryn kanssa. Muuan Rohanin salaisista vihamiehistä kiiruhti antamaan tästä tiedon kruununprinsessalle.
"Voiko olla mahdollista, että kirkkoruhtinas on kirjeenvaihdossa langenneen naisen kanssa!" huudahti Marie Antoinette katkerasti, "ja että hän käyttää tätä kirjeenvaihtoa kuvatakseen niin inhoittavin piirtein jaloa äitiäni, joka on ollut itse hyvyys häntä kohtaan?"
Rohan-Soubise-suku, joka polvi polvelta oli ollut kiinnitettynä Ranskan hoviin, kohosi Ludvig XV:nnen hallituskaudella valtansa ja kunniansa kukkuloille.
Marsalkki Soubise oli suvun päämies. Edellä mainittu kreivitär de Marsan oli marsalkin sisar ja ruhtinas Ludvig Rohanin isän sisar; ruhtinatar Guéménée kuului niinikään samaan sukuun.
Eronsaanut diplomaatti oli tuskin ehtinyt pois Wienistä, kun hänen sukulaisensa jo olivat liikkeellä hankkiakseen hänelle uusia virkoja ja tuloja. He uhmasivat kuningattaren kylmyyttä ja kuninkaan vastenmielisyyttä ja ajoivat niin sitkeästi asiaansa, että viimein saavuttivat tarkoituksensa. Ludvig Rohanista tuli arkkipiispa ja ylihovisaarnaaja ("grand aumônier de France"), ja Puolan kuninkaan välityksellä nimitti paavi hänet kardinaaliksi.
Nuori kuningatar koki saada kuningasta lupaamaan, ettei hän nimittäisi Rohania ylihovisaarnaajaksi, mutta Marie Antoinettella oli siihen aikaan hyvin vähän sananvaltaa, ja mahtavan Rohan-Soubise-suvun onnistui saada hälvennetyksi heikon Ludvigin arvelut.
Marie Antoinette kirjoitti kirjeessä äidilleen Rohanin nimityksen johdosta (1777):
"Olen ihan samaa mieltä kuin rakas äitini mitä tulee ruhtinas Ludvigiin, jolla luulen olevan pelkästään halpamaisia aikeita ja jota pidän sangen vaarallisena hänen juonikkaan luonteensa takia. Jos minulla olisi ollut valta määrätä, ei hän koskaan olisi saanut minkäänlaista virkaa tässä maassa. Hänen asemansa ylihovisaarnaajana ei kumminkaan tee välttämättömäksi minulle olla missään yhteydessä hänen kanssaan. Ei hän myöskään saa tilaisuutta usein puhutella kuningasta, jota hän voi tavata vain aamuvastaanotoissa ja kirkossa."
Kardinaali Rohan ei ollut ainoastaan mitä suurimmassa määrässä kevytmielinen ja tuhlaavainen, vaan myöskin erittäin turhamainen mies. Kohdeltuna ilmeisellä kylmyydellä kuningattaren puolelta, kokien halveksuvaa vastaanottoa käydessään kuninkaan luona, tuntien itserakkautensa aatelismiehenä loukatuksi ja kunnianhimonsa hovimiehenä nöyryytetyksi, ymmärsi hän vallan hyvin, ettei hän, niin kauan kuin oli kuningattaren epäsuosiossa, milloinkaan saavuttaisi vaikutusvaltaa ja mahtia.
Hän pani kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen hallitsijattaren suosion. Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen kuningattarelle, mutta Marie Antoinette ei alentunut niitä edes avaamaan.
Kaikista ponnistuksista sekä sukulaistensa esirukouksista huolimatta ei hänen onnistunut koskaan saada kuningattarelta sanaa tahi katsetta osakseen. Niin hyvin kaulanauhajutun käsittelyssä syntyneet asiakirjat kuin kaikki lentokirjaset samoilta ajoilta vahvistavat tätä tosiasiaa.
Mutta nämä myttyyn menneet yritykset eivät saaneet kirkkoruhtinasta luopumaan aikeistaan; Marie Antoinetten kylmyys pikemmin sytytti tulen hänen rinnassaan, ja hänessä heräsi kiihkeä rakkaus kuningatarta kohtaan.
Pahaksi onneksi kohtasi hän nyt tiellään tuon kreivitär de la Motten. Hänen korkean asemansa kirkonmiehenä olisi pitänyt estää häntä antautumasta mihinkään tekemisiin seikkailijattaren kanssa, mutta ei kauan viipynyt, ennenkuin tämä oli saanut kiedotuksi hänet pauloihinsa.
Kreivitär kertoi hänelle taloudellisesta ahdinkotilastaan. Kardinaali auttoi häntä rahalahjoilla pahimmasta hädästä, ja kreivitär sai pian selville hänen palavan halunsa päästä kuningattaren kanssa parempaan keskinäiseen ymmärrykseen.
Kun he olivat parisen vuotta olleet tutut, kertoi kreivitär de la Motte kardinaalille, että Marie Antoinette otti mielenkiinnolla osaa hänen oloihinsa. Kuningatar oli tuntenut mielensä liikutetuksi niitten ansaitsemattomien onnettomuuksien johdosta, jotka olivat kohdanneet yhtä Henrik II:sen jälkeläistä; hän ei voinut sietää, että Valois-sukuisen naisen tuli olla sellaisessa hädänalaisessa tilassa. Hänen majesteettinsa antoi sen tähden hänelle kannatusta ja kunnioitti häntä ystävyydellään. Kuningatar suvaitsi pitää salaisia yhtymyksiä hänen kanssaan sekä uskoa salaisia toimia hänen suoritettavakseen.
Vaikka kardinaali olikin epäsuosiossa, olisi hänen kaikissa tapauksissa ollut helppo mahtavien sukulaistensa välityksellä ottaa selvä siitä, oliko kreivittären puheisiin luottamista. Hän ei kumminkaan näytä sitä aikoneen milloinkaan tehdä, vaan luotti kreivittären sanoihin.
Saadakseen kardinaalin täysin vakuutetuksi, näytti kreivitär hänelle kirjeitä, joita väitti kuningattaren kirjoittamiksi. Niistä huokui ystävyyttä ja suopeutta ja niissä esiintyi tuhkatiheään sanoja: "Rakas kreivittäreni", "Herttainen ystävättäreni" j.n.e.
Kreivinna sanoi sydämensä olevan liikutetun kaiken sen hyvyyden johdosta, jota Rohan oli osottanut hänelle hänen köyhyydessään, ja vakuutti olevansa halukas käyttämään vaikutusvaltaansa kuningattaren luona kardinaalin eduksi.
Jonkun ajan kuluttua otti hän näytelläkseen suojelijatarta kardinaaliin nähden. Hän oli laatinut täydellisen menettelysuunnitelman, ja hän seurasi tätä suunnitelmaa älykkyydellä ja sitkeydellä, jotka olisivat olleet paremmankin päämäärän arvoiset.
Rohan oli ihastuksissaan, ja kreivitär piti huolta siitä, että hän edelleen pysyi jännityksessä. Hän vakuutti että Marie Antoinetten ennakkoluulot kardinaalin suhteen olivat hälvenemään päin. Vieläpä hänen majesteettinsa oli suostunut vastaanottamaan itsepuolustuskirjoituksen kardinaalilta.
Kuningattaren ja ruhtinaan välillä sukeutui nyt, madame de la Motte välikätenä, luultu kirjeenvaihto. Rohanin kirjeissä ei kiitollisuudella ja ihastuksella ollut mitään määrää, ja kuningattarenkin kirjeet olivat koko ystävällisiä. Niitten kyhääjä oli eräs kreivittären miehen ystävä, entinen santarmi, joka ei edes ottanut vaivakseen jäljitellä kuningattaren käsialaa.
Mutta Rohan oli siksi ilon ja toiveitten huumaama, ettei hänessä mitään epäilyksiä voinut herätä.
Yhtä vain puuttui, jotta hänen onnensa olisi ollut täydellinen: hän halusi saada kuningattaren omasta suusta kuulla sen anteeksiannon-vakuutuksen, jonka hän kerran toisensa jälkeen oli saanut kirjeissä vastaanottaa.
Vaatimus saattoi kreivitär de la Motten hieman hämille, mutta kardinaali ei luopunut siitä, minkä kerran oli saanut päähänsä, ja kreivittären täytyi siis luvata hänelle, että hän saisi persoonallisesti kohdata kuningatarta. Yhtymyksen piti tapahtua Versaillesissa, ei sentään linnassa, vaan puutarhassa, ja kardinaali ei saanut tulla tavallisella puhutteluajalla, vaan illansuussa.
Rohan oli onnellinen. Monet illat perätysten käyskenteli hän puistossa linnan ulkopuolella, odottaen sitä hetkeä, joka veisi hänet onnensa määrän perille.
Myöhään eräänä iltana tuli kreivinna vihdoin ulos hänen luoksensa.
"Joutukaa", sanoi hän, "kuningatar sallii teidän lähestyä itseään."