Part 10

Fersenin ilo tämän kuninkaallisen hyväntahtoisuuden ilmauksen johdosta lisääntyi yhä enemmän, kun hän tuli näkemään, ettei tämä ilmaus suinkaan ollut hetken oikuista johtunut. Kuningatarta silminnähtävästi huvitti antaa hänelle joka päivä yhä uusia todistuksia suosiollisuudestaan.

Nuori kreivi kirjoitti isälleen:

"Kuningatar, joka on kaunein ja rakastettavin ruhtinattarista mitä minä tunnen, on hyväntahtoisesti kysellyt minua monta kertaa. Äskettäin kysyi hän Creutzilta, miksi en minä tahtonut saapua hänen peliseuroihinsa sunnuntaisin. Kuultuaan, että olin ollut siellä eräänä päivänä, jolloin ei oltu pelattu, oli hän lausunut anteeksipyynnön tapaisen sen johdosta."

Hän noudatti usein kutsuja pieneen Trianoon ja oli yksi niitä vieraita, joita mitä suurimmalla huomaavaisuudella kohdeltiin tuolla ulkona. Tanssiaiset, teatterinäytännöt ja maalaisjuhlat seurasivat toisiaan ja Fersen otti osaa niihin kaikkiin. Käytöksessään naisia kohtaan osotti hän niin suurta viehkeyttä, niin erinomaista kohteliaisuutta ja arvonantoa, että valloitti kaikkien sydämet. Trianossa oli hänellä nimenä "Zephir" tahi "le beau Fersen", ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli täydellisimpiä kavaljeereja, mitä pitkään aikaan oli hovissa nähty.

Epäilemättä luki kuningatar hellyyttä hänen katseistaan. Ennen pitkää tuli tuttavallisuus heidän välillään silmiinpistäväksi; tuhannet pikku merkit osottivat, että tässä oli molemminpuolinen mieltymys kysymyksessä.

Eräässä illanvietossa Trianossa istahti kuningatar pianon ääreen ja lauloi silminnähtävästi liikutettuna "Dido"-nimisestä oopperasta yhden noita kauniita aarioita, joka alkaa näin:

"Ah! que je fus bien inspirée, Quand je vous reçus dans ma cour."

Hänen laulaessaan kohdistui hänen haaveksiva katseensa hämmästyneeseen Ferseniin, joka tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, millaisen vaikutuksen hän oli tehnyt kuningattareen.

Hän oli kylliksi teräväjärkinen huomatakseen, että Marie Antoinetten suosiollisuus saattoi tulla vaaralliseksi heille molemmille sen kateuden ja panettelun vuoksi, johon se antoi aihetta. Vastakohtana ranskalaisille hovimiehille, jotka turhamielisyydessään kerskailivat luulottelemastansa suosiosta, tahtoi ritarillinen Fersen mihin hintaan hyvänsä pelastaa kuningattaren maineen.

Oli vain yksi keino saada pahat kielet vaikenemaan: hänen täytyi poistua kuningattaren lähettyviltä ja Ranskan hovista.

Asianhaarat auttoivat hänen aikeensa toteutumista.

Pohjois-Amerikan vapautussota oli alkanut, ja kapinallisten siirtomaiden aate oli Ranskassa saavuttanut mitä suurinta myötätuntoisuutta. Ranskan satamista lähetettiin aseita ja sotatarpeita Amerikaan.

Halu supistaa Englannin valtaa saattoi Ludvig XVI:nnen rupeamaan amerikalaisten vapaudentaistelijain puolelle heidän sotiessaan alkuperäistä isänmaataan vastaan, ja nuoria ranskalaisia lähti suurin joukoin maasta ottaakseen osaa sotaan toisella puolen Atlantin.

Näihin liittyi nyt Aksel Fersen. Hän pyysi saada astua yhteen Lafayetten ja Rocbambeaun muodostamista rykmenteistä.

Yhtä vähän kuin Marie Antoinetten oli onnistunut salata mieltymystään Ferseniin, yhtä vähän sai hän salatuksi surua, joka häntä kalvoi Fersenin lähdön johdosta. Vastoin tahtoa puhkesivat kyyneleet hänen silmistään joka kerran, kun hän silmäili Ferseniä lähdön edellisinä päivinä.

Marie Antoinetten suosikki ymmärsi säilyttää kunnioittavan, syrjässä pysyttelevän asemansa. Muuan hovinaisista lausui hänen lähtönsä johdosta hänelle:

"Kuinka, herra kreivi -- te luovutte voitostanne?"

"Jos minulla olisi onni kerskata jostakin voitosta, niin en suinkaan siitä luopuisi", vastasi Fersen hienosti. "Minä matkustan vapaana kaikista siteistä sekä valitettavasti jättämättä kaipaavia jälkeeni."

Rauhanteon jälkeen palasi hän Ranskaan.

Suosio, joka siitä päivin jälleen tuli hänen osakseen, herätti uudelleen eloon kulkupuheet, joita hänen matkansa oli määrä vaientaa. Kuningatar vastaanotti hänet edelleen läheisimmässä seurapiirissään ja osotti hänelle jos mahdollista vielä suurempaa huomiota kuin ennen.

Jos kreivi olisi hankkinut itselleen rakastajattaren, olisi hän kenties voinut osottaa perättömiksi panettelut, jotka tiesivät hänen muka olevan lempisuhteissa Marie Antoinetteen. Mutta hän piti rakkauttaan siksi suuressa arvossa, ettei voinut antautua moisiin alhaisiin lemmenliittoihin. Sekä hänen isänsä että Ruotsin lähettiläs kehottivat tuontuostakin häntä solmimaan sopivan avioliiton. Aluksi näyttikin nuori mies olevan taipuvainen seuraamaan heidän neuvojaan, mutta ratkaisevana hetkenä pyörsi hän takaisin.

Hän oli varsin hienotunteinen sydämensä lemmittyä kohtaan, ja Marie Antoinette oli liiaksi ylpeä antautuaksensa hänelle. Edellisen puolelta se oli platoonista lempimistä, jälkimäisen puolelta luottavaisuutta ja ystävyyttä, johon liittyi lemmen ikävöintiä.

Huolimatta kuningattaren häilyväisestä luonteesta on kuitenkin aihetta luulla, että Fersen oli hänen todellinen rakkautensa, ja Marie Antoinetten urhean auttajan ja vaaroissa puolustajan saattaa huoletta merkitä siksi, joka omisti hänen sydämensä.

13.

Marie Antoinette ja politiikka.

Jälkeen Itävallan Annan ei kukaan Ranskan kuningattarista ollut puuttunut politiikkaan. Traditsionit vaativat, että Ranskan kuningattarien tuli pysyä erillään valtioasioista. Ludvig XV:nnen ja Ludvig XVI:nnen puolisoilla ei ole mitään sijaa historiassa.

Marie Antoinettea eivät valtioasiat ollenkaan huvittaneet. Jos hänellä olisikin ollut tarpeellisia edellytyksiä vaikuttaakseen jotakin poliittiseen elämään, olisi hänen varmaankin Ludvig XVI:nnen hallituksen alkuvuosina ollut vaikeata löytää kyvylleen sopivaa toiminta-alaa.

Maurepas, joka oli tullut valtioministeriksi Marie Antoinetten puolison hallitusistuimelle noustessa, oli vanha jäännös Ludvig XIV:nnen hovista. Hän ymmärsi täydellisesti tehdä oman persoonansa määrääväksi, ja hän oli osannut kolmessa kuninkaassa peräkkäin herättää luottamusta hänen suureen kykyynsä.

Ludvig XVI piti häntä tuiki välttämättömänä hänen päällikkötoimessaan. Mutta kansan mielestä hän siihen sijaan oli kuin tuulimylly, joka pitää melua ja vatkaa siipiään tuottamatta sanottavaa hyötyä.

Luonnostaan hän ei ollut häijy, eikä hänellä myöskään ollut pahoja aikeita mielessään. Alusta pitäen ei hänen suhteensa Marie Antoinetteen myöskään ollut vihamielinen, mutta hän tiesi, millaisessa kiitollisuuden velassa Marie Antoinette katsoi olevansa Choiseulille ja että Marie Antoinette halusi jälleen nähdä Choiseulin kuninkaan neuvospöydän ääressä. Maurepas pelkäsi, että entinen ministeri mahdollisesti pääsisi takaisin entiseen paikkaansa, jos kuningattaren mielipide tulisi määrääväksi, ja olosuhteet pakottivat hänet niin muodoin antautumaan kuningattaren vastustajien puolelle.

Kuitenkin oli hän vain salaisesti kuningattaren vihamies; kuningattaren läheisyydessä oli hän olevinaan tämän kunnioittavimpia alamaisia. Kun Marie Antoinette eräänä päivänä antoi hänen ymmärtää, ettei hänen vaikutuksensa kuninkaaseen ollut Marie Antoinettelle mieleen, vastasi Maurepas maireimmalla hovimiehen äänellä:

"Jos teidän majesteettinne on minuun tyytymätön, tarvitsee teidän vain kehottaa kuningasta antamaan minulle eron. Hevoseni ovat valmiina, minä voin matkustaa milloin hyvänsä."

Kuningatar antautui hänen teeskentelynsä eksytettäväksi, ja Maurepas pysyi valtioministerinä kuolemaansa asti.

Vaikka Ludvig XVI:nnen mieltymys vaimoaan kohtaan kasvamistaan kasvoi, ei hän kuitenkaan suonut vaimonsa vähimmälläkään tavalla sekaantua hänen politiikkaansa. Mitä Maurepasiin tulee, niin kerrotaan luotettavista lähteistä, että hän antoi virikettä Marie Antoinetten taipumukselle loistoon ja huveihin ja iloitsi hänen kevytmielisyydestään, koska nämä viat vahingoittivat Marie Antoinettea kansan silmissä ja pidättivät häntä antautumasta vakavampiin toimiin.

Seuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä veljelleen osottaa lyhyesti hänen asemaansa Ranskan politiikkaan niinä vuosina, jolloin johto oli Maurepasin käsissä. Kirje oli kirjoitettu aikana, jolloin Josef II koki saada häntä käyttämään vaikutusvaltaansa synnyinmaansa hyväksi.

"Kuningas on luonteeltaan jäykänlainen", sanotaan kirjeessä; "tapahtuu usein, ettei hän puhu minulle tärkeistä asioista, vaikkei hänellä suoranaisesti ole tarkoituksena salata niitä minulta. Kun kysyn häneltä jotakin, niin hän vastaa, mutta omasta alotteestaan hän ei kerro minulle mitään. Jos saan jotain tietää jostakin asiasta, täytyy minun käyttää koko kekseliäisyyteni houkutellakseni ministerejä kertomaan minulle loput. Koetan silloin näyttää kuin olisi kuningas kertonut minulle kaikki. Kun muistutan kuningasta siitä, ettei hän ole puhunut minulle siitä tai tuosta asiasta, ei hän silti suutu; joko näyttää hän silloin hieman nololta, tahi vastaa rehellisesti, ettei ole aikonutkaan mitään ilmaista. Minä voin huoletta sanoa politiikan olevan se ala, johon vaikutukseni vähimmin ulottuu. Ennen häitämme piti kuninkaan luontaista epäluuloisuutta vireillä hänen hovimestarinsa, monsieur Vauguyon, joka pani hänet pelkäämään sitä valtaa, jonka vaimo voisi itselleen anastaa. Hänen mustalle sielulleen tuotti iloa, kun hän sai säikyttää nuorta prinssiä kaikilla niillä jutuilla, jotka on keksitty Itävallan keisarillisen huoneen halventamiseksi. Jos kohta monsieur Maurepas ei olekaan yhtä tarmokas eikä yhtä häijy, on hän kumminkin katsonut etuihinsa soveltuvaksi pitää kuningasta samoissa erhetysten pauloissa. Monsieur Vergennes noudattaa niinikään samaa menettelyä, ja mahdollisesti käyttää hän hyväkseen ulkovaltojen asioita koskevaa kirjeenvaihtoansa yhä varmemmin vahvistaakseen vääriä ja valheellisia juttuja. Olen toisenkin kerran puhunut kuninkaan kanssa avoimesti siitä, ja toisenkin kerran on hän minulle äreästi vastannut. Ja kun ei hänessä ole miestä keskustelemaan asioista, en ole saanut hänelle näytetyksi toteen, että hänen ministerinsä antavat itseään pettää tahi pettävät häntä. Minä en antaudu turhiin toiveisiin vaikutusvaltani suhteen, minä tiedän, että mitä erittäinkin politiikkaan tulee, saatan kuninkaaseen vaikuttaa sangen vähän -- -- --"

Keisari Josefin edellä kerrotulla matkalla ei ollut yksinomaan tarkoituksena saada tavata sisarta ja oppia tuntemaan Ranskanmaata. Muutamien vanhojen oikeuksien johdosta, jotka Habsburgin huone luuli omistavansa, oli hänessä herännyt toivo saada Ala-Baijeri omakseen. Hän katsoi hetken otolliseksi pyytää Ranskan apua siihen.

Mutta vaikka langokset erosivatkin varsin myötätuntoisina toisiansa kohtaan, ei Ludvig kumminkaan suostunut edistämään lankonsa poliittisia tuumia. Paitsi sitä kohtasi tätä Itävallan alueittensa laajentamis-yritystä este Preussin kuninkaan puolelta, joka antoi apuaan maan lailliselle haltijalle. Sitte kun välitys-yritykset olivat rauenneet tyhjään, marssi Fredrik II sotajoukkoinensa Böömiin kesällä 1778.

Ei edes äidinkään, jota Marie Antoinette kuitenkin niin lämpimästi rakasti, ollut onnistunut herättää hänessä harrastusta politiikkaan. Mutta tällä kertaa ei Maria Teresia turhaan vedonnut hänen tyttärellisiin tunteihinsa. Keisarinna kirjoitti, ei kumminkaan enää kuten lapselle, jota nuhdellaan, vaan kuten liittolaiselle, jonka apua pidetään arvossa. Hän suorastaan rukoili tytärtään, että tämä ottaisi Itävallan asiaa ajaakseen ja myötävaikuttaisi Habsburg-suvun pelastumiseen.

Ranskassa ei oltu halukkaita rikkomaan välejä Itävallan kanssa, mutta yhtä haluttomia oltiin antamaan sille kannatusta tässä asiassa. Kolme kuukautta kului Maria Teresialta alinomaisessa levottomuudessa, jolla välin hän lakkaamatta ahdisti tytärtään kirjeillä, pyytäen että tämä pelastaisi äitinsä, joka itse ei muuta enää voinut tehdä. Hänen rukoilevat kirjeensä ja se kova painostus, jonka alaiseksi hän saattoi tyttärensä, tekivät lopulta Marie Antoinetten epätoivosta sairaaksi. Hän pani toimeen ikäviä kohtauksia kuninkaan kanssa, koki saada ministerit taivutetuksi seuraamaan hänen tahtoansa, itki ja pani kaiken kykynsä liikkeelle tehdäkseen heidät suopeiksi Itävallan politiikalle.

Maria Teresia, joka vanhoilla päivillään kammoksui verenvuodatusta, oli ryhtynyt toisellakin taholla keinoihin, ehkäistäkseen alkanutta perimyssotaa. Ranskan ja Venäjän välityksellä saatiin taistelevien puolien välillä solmituksi rauha, jonka kautta Josef kuitenkaan ei saavuttanut toiveittensa päämäärää.

Tämän ainoan kerran saivat äidin vakavat esitykset kuningattaren, synnynnäisestä vastahakoisuudestaan huolimatta, sekaantumaan ulkopolitiikkaan.

Mutta madame Polignacilla oli suurempi vaikutusvalta häneen kuin äidillä, ja tämä vehkeilevä nainen sai hänet monta kertaa puuttumaan asioihin, joilla oli tuhoisia seurauksia Ranskan sisälliseen politiikkaan nähden.

Marie Antoinetten suurimpia hairahduksia oli se, että hän antautui oikeutta harrastavan Turgotin vihamiesten puolelle. Turgot oli närkästyttänyt hänet sillä, että oli vastustanut nimityksiä, joita kuningatar oli puoltanut. Ja varomaton kun oli, yllytti hän vihamielistä hovia Turgotia vastaan. Hän kiihotteli Ludvigia niin kauan, kunnes tämä, jos kohta vastenmielisesti, antoi Turgotille eron.

Malesherbes sai eron yhtaikaa Turgotin kanssa, ja kansa, joka alkoi herätä näkemään Ludvigin horjuvaisuutta, syytti kuningatarta näitten rehellisten ja suosittujen ministerien erottamisesta.

Maurepas kuoli kuukautta jälkeen kruununprinssin syntymän. Kuningas, joka oli käynyt useita kertoja hänen luonaan hänen sairautensa aikana ja osottanut vilpittömällä tavalla osanottoaan häntä kohtaan, oli syvästi murheissaan menetyksen johdosta. Mutta kaduilla laulettiin:

"O France, applaudis-toi de ton sort, Un dauphin vient de naître et Maurepas est mort."

Vanhan ministerin kuoltua tuli Marie Antoinetten vaikutusvalta suuremmaksi kuin ennen.

Saamatta valtioministerin arvonimeä, tuli Vergennes kuitenkin varsinaiseksi johtajaksi kuninkaan neuvostoon. Hän oli auttanut edeltäjäänsä pitämään nuorta kuningatarta loitolla politiikasta ja tiettävästi oli hänellä aikomuksena jatkaa samaan suuntaan.

Mutta polignacilainen ystävyyspiiri osottautui valtiomiestä mahtavammaksi. Viekkaat ja kunnianhimoiset hovikavaljeerit saivat Marie Antoinetten sekaantumaan asioihin, jotka olivat kaukana ulkopuolella hänen käsityspiirinsä. Häneltä puuttui niin hyvin tietoa kuin kokemusta, ja herkkä kun oli kuulemaan ystäväinsä pyyntöjä ja kehotuksia, antautui hän heidän johdettavakseen ja huomasi valitettavasti liian myöhään, että oli ollut vain välikappaleena heidän käsissään.

Hänen poliittinen toimintansa ei hyödyttänyt häntä itseään eikä ollut valtiollekaan eduksi. "Voi", lausui hän eräänä päivänä kamarirouvalleen, madame Campanille, "minulla ei ole enää mitään onnea odotettavissa, sitte kun minusta on tehty vehkeilijä. Niinpä niin, nainen, joka sekaantuu asioihin, jotka ovat ulkopuolella hänen valtansa rajojen, ei tosiaankaan ole parempi vehkeilijää."

Kovasti on moitittu -- ja yleisesti luettiin Marie Antoinetten syyksi -- Calonnen nimittämistä rahaministeriksi -- "Contrôleur général'iksi".

Alun pitäen ei Marie Antoinette tuntenut mitään erikoista mieltymystä häneen. Ovela hovimies oli sen sijaan tiennyt hankkia itselleen ystäviä ja suosijoita valtakunnan rahamiesten, aatelin ja kuninkaallisten prinssien parista. Artoisin kreivi ja kreivitär Polignac olivat ihastuksistaan niistä uudistussuunnitelmista, joita hän sanoi aikovansa panna toimeen. Ja toiset vaikutusvaltaiset miehet ja naiset toitottivat julki, että hän, ja yksinomaan hän, se kykenisi järjestämään valtakunnan raha-asiat ja saattamaan ne oikealle tolalle.

Madame Polignac kääntyi kuningattaren puoleen ja pyysi häntä käyttämään vaikutusvaltaansa Calonnen hyväksi, jonka katsottiin olevan erittäin lahjakas mies, ja Marie Antoinette taipui tälläkin kertaa seuraamaan ystävättären neuvoa.

Sitä hän kuitenkin kohta katui eikä suinkaan salannut tyytymättömyyttään. "Pelkäänpä, että valtakunnan raha-asiat, joita ennen hoiti rehellinen, mutta huonolahjainen mies, nyt ovat joutuneet lahjakkaan vehkeilijän käsiin", lausui hän muutamana päivänä eräissä kutsuissa madame Polignacin luona.

Hankkimalla uusia lainoja katsoi Calonne ensi alussa voivansa käyttää suuremmoista tuhlaavaisuutta. Hän teki kaikkensa saavuttaakseen kuningattaren ja ylempien säätyjen suosiota. Siten pääsi hän vähitellen pysyväiseksi vieraaksi Trianoon.

Marie Antoinetten epäluulo katosi. Hän uskoi kernaasti, että niin herttainen seuraihminen myöskin oli yhtä erinomainen valtiomies. Niin pian kuin kuningatar lausui jonkin toivomuksen, oli Calonnella tapana hienosti hymyillen sanoa:

"Jos teidän majesteettinne toivomus on mahdollinen täyttää, niin se on jo täytetty; jos se on mahdottomuus, niin se on täytettävä."

Amerikan sota oli tähän aikaan juuri ikään kunniakkaasti päättynyt, ja voitollinen kuningaskunta seisoi, mikäli voitiin nähdä, lujana ja vankkana. Satojatuhansia kultarahoja solui anteliaan ministerin käsistä kuningattaren käsiin, milloin tämä vain oli sanonut niitä tarvitsevansa.

Marie Antoinetten avioliittovälikirjassa oli säädetty, että valtion tuli lunastaa joku linna, joka tulisi hänen yksityisomaisuudekseen. Hän arveli nyt voivansa vaatia tämän lupauksen täyttämistä ja iski silmänsä Saint-Cloudin linnaan, joka oli Orléansin suvun hallussa.

Hänen kysymykseensä vastasi Calonne, että hän, ilman haittaa valtiorahastolle, saattoi suostua tähän menoerään.

Linna ostettiin kuudesta miljoonasta frangista, mutta korjaukset, sisustus ja huonekalusto, puisto- ja puutarha-istutukset, joista jälkimäisistä kuningatar erittäin oli huvitettu, lisäsivät menoja lähes toisen verran.

Calonnen tähti oli laskemassa, ja vihastuksen huuto Marie Antoinetten tuhlaavaisuuden johdosta kaikui yli koko maan. Samalla kun alettiin huomata Calonnen suunnitelmien menevän myttyyn, tehtiin kuningatar vastuunalaiseksi hänen nimittämisestään. Provencen kreivi antoi vihatulle kälylleen haukkumanimen "madame Déficit". Se oli peräti turmiollinen nimi, sillä se saavutti herkkää vastakaikua kansassa ja piti sitä siinä luulossa että kuningatar yksin oli syypää rahanpuutteeseen.

Choiseul oli kuollut, ennen kuin Calonne oli saanut eron virastaan. Hänen sairautensa aikana oli kuningatar joka päivä tiedustellut hänen vointiaan. Hänessä kadotti kuningatar vanhan ystävän, jonka hän hamaan viimeiseen asti oli toivonut tulevan kutsutuksi takaisin kuninkaan neuvostoon.

Kahdeksan päivää sen jälkeen, kuin Calonne oli saanut eron, uskottiin rahaministerin salkku (1787) Briennelle, Toulousen arkkipiispalle.

Apotti Vermond, joka arkkipiispan suosituksesta oli valittu Marie Antoinetten opettajaksi, oli monta kertaa koettanut hankkia suosijalleen sijaa kuninkaan neuvostossa. Kuningas ei sanottavasti halunnut nähdä häntä neuvonantajainsa joukossa, mutta kuningatar, joka Vermondin kautta oli ruvennut luulemaan suuria arkkipiispasta, oli aikaa sitten tottunut näkemään hänessä tulevaisuuden opastajan.

Hengellisen säädyn keskuudessa oli hänellä rajaton vaikutusvalta. Hän oli Ranskan akatemian jäsen; herttua Choiseul oli puoltanut häntä Ludvig XV:nnen luona, ja yleinen mielipide korotti hänet sille paikalle, jolla Fleury, Mazarin ja Richelieu ennen olivat isännöinneet.

Marie Antoinette pohti usein kuninkaan kanssa tätä asiaa ja sai hänet vihdoin vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä kutsua Brienne virkaan. Molemmat uskoivat, ettei ollut kysymystä vähemmästä kuin valtakunnan pelastamisesta.

Arkkipiispa ei kuitenkaan osottautunut siksi mieheksi, joka pystyi maalle hankkimaan sisällistä onnea ja rauhaa. Närkästys hänen kelvottomuutensa johdosta oli suuri, ja hänen täytyi, ei täyttä vuotta virassa oltuaan, luopua toimestaan.

Ja samaten kuin häntä ennen ylenemistään oli liikanaisesti kiitelty, siten häntä kukistumisensa jälkeen liikanaisesti moitittiin. Briennen nimitys oli viimeinen hallitustoimenpide, johon Marie Antoinette oli tavalla tai toisella vaikuttanut, ennen kuin kansan viha täydessä voimassaan purkautui hänen ylitsensä.

Vasta elämänsä loppupuolella, kun kuningaslaiva voimatonna ajelehti vallankumouksen pilvenkorkuisilla aalloilla, oli hänen pakko toden teolla auttaa heikkoa peränpitäjää, kuningasta, neuvoillaan ja ohjeillaan.

14.

Marie Antoinette äitinä. -- Madame Polignac kuninkaallisten lasten kasvattajattarena. -- Beaumarchais ja hänen komediansa.

Marie Antoinette tunsi, että äidinarvo asetti hänelle uusia velvollisuuksia. Hovi-elämän tyhjyys oli kauvan kiusannut häntä, ja sitten kun hän oli tullut äidiksi, vaivasi se entistä suuremmassa määrässä hänen rauhatonta henkeään.

Hän luopui monista huvituksista, jotka tähän saakka olivat vieneet häneltä aikaa. Tosin hän vieläkin saattoi hairahtua varomattomuuksiin -- niin monivuotisia tapoja ei käy yhdessä päivässä heittäminen -- mutta selvään huomattiin, että hänellä oli halu lähteä toista tietä vaeltamaan. "Olen tehnyt virheitä", kirjoitti hän äidilleen ensimäisen lapsensa syntymisen jälkeen, "ja se oli lapsellista ja varomatonta minun puoleltani. Mutta nyt olen tullut järkevämmäksi."

Hän tiesi, että hänen oma kasvatuksensa oli ollut puutteellinen, ja hän halusi suhteessaan lapsiinsa karttaa niitä virheitä, joihin Maria Teresia oli tehnyt itsensä syylliseksi häntä itseään kohtaan. Hänestä tuli hellä, mutta samalla ankara ja viisas äiti. Mikäli vallankumouksen myrskyt lähenivät, omisti hän yhä suurempaa vakavuutta kasvatustyölleen; hän tunsi minkä suuren vastuun alaiseksi joutuu se, joka kasvattaa perillisiä perustuksiltaan turmeltuneelle Ranskan valtaistuimelle.

Kolme vuotta kruununprinssin syntymän jälkeen (1784) lahjoitti hän jälleen kuningashuoneelle prinssin, joka sittemmin kutsuttiin Ludvig XVII:nneksi ja sai arvonimen Normandian herttua. Vuotta myöhemmin syntyi taasen pikku prinsessa Sofie Beatrice, mutta hän eli vain yhden vuoden.

Näyttää kuin Normandian herttuan syntyminen vasta oikein olisi luonut kuningattaren mielen vakavaan vireeseen. Hän alkoi nyt ripittää itseään entistä useammin ja antautui pitkiin keskusteluihin rippi-isänsä ja muiden pappismiesten kanssa.

Melkein samoihin aikoihin kutsutti hän luoksensa muotikauppiaansa, neiti Bertinin, ja lausui hänelle:

"Olen kohta lähes kolmenkymmenen vanha. Ei ole luultavaa, että kukaan aikoisi muistuttaa minua siitä, mutta minä en kumminkaan ole sitä unohtanut."

Hän pani toimeen täydellisen uudistuksen vaatetustavassaan. Torninkorkuiset hiuspukimet katosivat, eivätkä kukat ja sulat enää koristaneet tukkaa.

Hänen läheinen seurapiirinsä aivan hämmästyi tätä maun muutosta. He alkoivat peljätä, että ystävien valta olisi lopussa ja pappien aika ovella.

Mitään sukuylpeyttä ei saanut juurtua hänen lastensa mieliin, ja heidän luotansa piti poistettaman kaikki, mikä oli omiansa kasvattamaan heissä ylpeyttä. Liiatenkin oli hän erittäin ankara vanhinta tytärtään kohtaan. Hän rakasti tätä, mutta ei ummistanut silmiään hänen vioilleen.

"Tyttärelläni, joka nyt on kuuden vuoden ikäinen, on varsin taipumaton luonne, ja hän on ylen ylpeä", kirjoitti Marie Antoinette eräässä kirjeessä. "Hän tuntee liiankin selvästi, että Maria Teresian ja Ludvig XIV:nnen veri virtaa hänen suonissaan. Tosin on hänen se muistaminen tullaksensa sukuperänsä arvoiseksi, mutta lempeys on yhtä tarpeellinen ominaisuus kuin ylpeys, ja ylpeä luonne karkoittaa ystävällisyyden loitolle."

Hän ei katsellut sormien lomitse mitään tämän lapsen oikkuja.

Joka aamu kello kymmenen vietiin pieni prinsessa äitinsä huoneeseen, jossa opettaja opetti häntä kello kahteentoista.

Eräänä päivänä ei "Madame Royalea" ollenkaan haluttanut lukea. Hänellä muka kivisti päätä, ja hän pyysi, että opettaja lähetettäisiin pois.

"Tehdään niin, pikku tyttöseni", sanoi kuningatar, "mutta koska päätäsi niin kivistää, on parasta, että menet maata, etkä saa tänään syödä päivällistä."

Muutamien tuntien perästä tuli prinsessan kovasti nälkä. Hän pyysi saada vähän ruokaa, mutta hänelle muistutettiin, mitä kuningatar oli käskenyt, ja pakotettiin makaamaan vuoteessa.

Viimein tuli nälkä aivan sietämättömäksi. Hän tunnusti narranneensa ja pyysi äidiltään anteeksi.