Part 1

MARIE ANTOINETTE

Kirj.

CLARA TSCHUDI

Tekijän luvalla norjankîelestä suomentanut

Emil Mannstén

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-o.-y. Kansa, 1910.

ENSIMÄINEN OSA:

MARIE ANTOINETTEN NUORUUS

1.

Arkkiherttuatar Maria Antonian syntymä. -- Hänen kasvatuksensa. -- Ranskan tuleva kuningatar jättää kotinsa.

Puoli vuotta ennen seitsenvuotisen sodan alkua, marraskuun 2. päivänä 1755, tärisytti eteläistä Eurooppaa hirveä maanjäristys. Lissabon tuhoutui, kolmekymmentätuhatta ihmistä sai surmansa, ja kuninkaan sekä kuningattaren täytyi paeta linnastaan, joka luhistui raunioiksi.

Tämä tapahtui Kaikkien sielujen päivänä, jota vietetään rakkaitten vainajain muistoksi. Ja tänä päivänä syntyi Marie Antoinette.

Hänen vanhempansa olivat Toskanan Frans Stefan ja Itävallan Maria Teresia. Kasteessa hän sai nimen Maria Antonia Josefine Johanna.

Elämä Maria Teresian hovissa oli yksinkertaista, melkeinpä porvarillista. Hovisäännöt eivät tosin olleet vieraita Burgissa ja Schönbrunnissa, mutta ei niillä erityisempää merkitystäkään ollut.

Jos eivät hovisäännöt olleet rasittavia, niin eipä toiselta puolen perhe-elämälläkään ollut erittäin huomattavaa sijaa Marie Antoinetten vanhempain kodissa.

Ranskan kuningatar puheli ilolla lapsuutensa päivistä; kumminkin näyttää siltä kuin olisi hänen isänsä keisari Frans ollut lapsensydämelle läheisempi kuin hänen äitinsä.

Tottuneena hallitsemaan ja saamaan käskynsä täytetyksi, osasi keisarinna täydesti perheensäkin suhteen säilyttää kunnioitusta vaativan aseman. Lasten häntä kohtaan tuntema pelko tukahdutti heidän rakkautensa. Ei koskaan sattunut, että he hänen läsnäollessaan olisivat unhottaneet hallitsijattaren seisovan heidän edessään.

Politiikalta ja hallitustoimilta ei Maria Teresia joutanut paljoa pitämään huolta lapsistaan.

Henkilääkäri lähetettiin joka aamu tutkimaan arkkiherttuain ja -herttuattarien terveydentilaa. Heidän huoneestaan hän lähti keisarinnan luo, joka pienimpiin yksityiskohtiin saakka tiedusteli lastensa vointia. Mutta itse näki hän aika-ajoin heidät tuskin useammin kuin kerran viikossa.

Heidän kasvatuksensa uskottiin hovimestareille ja kotiopettajille. Nämä äiti itse valitsi ja valinnassaan osottikin suurta huolellisuutta; suurin piirtein määräsi hän sitäpaitsi opetuksen kulun. Mutta suunnitelmiensa täytäntöönpanoa hän vain poikkeustapauksissa valvoi. Ja opettajattaret, joiden ei tarvinnut peljätä äidillistä silmälläpitoa, olivat useimmiten liian helläkätisiä keisarillisten lasten suhteen. Marie Antoinetten ensimäinen naispuolinen opettaja sai eron, kun Maria Teresia eräässä tilaisuudessa tuli huomanneeksi, että kirjoituskokeet, joiden ilmoitettiin olevan hänen tyttärensä työtä, olivat opettajattaren itsensä suorittamia.

Kreivitär von Brandeisen, joka tuli eronsaaneen sijaan, piti paljon oppilaastaan, joka palkitsi hänen sydämelliset tunteensa; mutta hänkin oli liiaksi hemmotteleva lasta kohtaan. Kun hän joskus yritti näyttää ankaralta ja luki nuhdesaarnan suosikilleen, niin saattoi jo pelkkä herttainen vastaus tai hyväily tehdä hänet lauhkeaksi ja myöntyväiseksi kuten ennen.

Tämän naisen johdettavana oli Marie Antoinette kunnes täytti kaksitoista vuotta; itse hän piti suurena onnettomuutena, että hänet liian myöhään uskottiin tämän naisen huostaan, ja että hänen liian aikaisin täytyi tästä erota.

Kreivitär Lerchenfeld, joka tuli rouva Brandeisenin jälkeen, oli paljoa ankarampi sekä luonteeltaan melkoista lujempi. Mutta hänellä oli heikko terveys, hän oli tavan takaa pahalla päällä eikä sentähden soveltunut tuolle hilpeälle, pienelle tytölle.

Runoilija Metastasio opetti Marie Antoinettelle italiankieltä ja Gluck oli hänen soitonopettajansa; rakkaus tuohon taiteeseen säilyikin Marie Antoinettessa kautta koko hänen elämänsä.

Toisissakin aineissa oli Marie Antoinettella eteviä opettajia. Soittoa ja italiankieltä lukuunottamatta ei hän kumminkaan ollenkaan edistynyt. Hänen äitinsä valittaa kirjeissä, että hänen nuorin tyttärensä ei laisinkaan käyttänyt opettajainsa neuvoja hyödykseen.

Arkkiherttuatar "Antonia", joksi häntä kutsuttiin Wienissä, tavasi hirveän huonosti, ja hänen käsialastaan oli vaikea saada selvää. Hänen piirustuksiaan täytyi opettajattarien aina parannella, ennen kuin niitä uskallettiin viedä äidin nähtäväksi. Maantieteessä oli hän taitamattomampi kuin moni alemman kansan lapsi. Ei ainoastaan maailmanhistoria, vaan hänen oman maansa ja oman sukunsakin historia oli hänelle miltei kokonaan tuntematon.

Häneltä ei niin paljoa puuttunut kykyä kuin halua oppimiseen, mutta hänen taitamattomuutensa, joka ei tietysti voinut pysyä salassa, antoi Ranskassa aihetta siihen luuloon, että hänen ymmärryksensä laita olisi vähän niin ja näin.

Mutta jos hänen tietonsa olivatkin suuressa määrin puutteellisia, niin oli hänen sen sijaan varsin helppo perehtyä seurustelutaitoon.

Jo lapsena ihastutti hän kaikkia kauniilla ja luontevalla esiintymistavallaan. Kansan seassa liikkuessaan voitti hän kaikkien sydämet sulollaan ja hyvyydellään.

Keisari ja keisarinna rakastivat kumpikin musiikkia; milloin aika antoi myöten viettivät he illat Schönbrunnin suuressa musiikkisalissa. Pianoja ja harppuja oli pitkin seinustoja. Gluck ja Haydn soittivat, Metastasio luki ääneen. Keisarilliset lapset saivat usein silloin olla saapuvilla.

Tämmöisenä iltana Mozart teki tulonsa suureen maailmaan.

Kynttiläin loistavan valon häikäisemänä ja tottumattomana liikkumaan vahatuilla lattioilla, kaatui hän pitkälleen, kun oli mentävä kumartamaan keisarinnalle.

Hovimiesten mielestä hän oli kömpelö ja saamaton, ja he nauroivat hänen vahingolleen. Ei kukaan yrittänyt auttamaan häntä, ennen kuin arkkiherttuatar Antonia riensi lattian yli, auttoi pienen taiteilijan ylös ja lohdutti häntä.

Maria Teresian poliittiset toimet estivät häntä, kuten sanottu, yksityiskohtaisemmin pitämästä huolta lastensa kasvatuksesta. Mutta maailman silmissä hän kumminkin tahtoi esiintyä lapsistaan huolehtivana äitinä. Jos saapui eteviä matkustajia Wieniin, kutsui keisarinna heidät linnaan, ja semmoisissa tilaisuuksissa näyttäytyi hän vierailleen lukuisan perheensä ympäröimänä. Hän pani hyvin suurta arvoa siihen, että sanomalehdet silloin tällöin julkaisivat kirjoituksia, joissa kerrottiin prinssien ja prinsessojen lahjakkaisuudesta, ja että kansa puhui keisarillisten lasten hyväsydämisyydestä ja ymmärtäväisyydestä sekä uskoi heistä hyvää.

Hänen uskolliset alamaisensa juttelivat ilomielin viehättävistä piirteistä, joita arkkiherttuattaresta kerrottiin. Kun esimerkiksi Antonia eräänä talvipäivänä lahjoitti säästämänsä tukaatit köyhille, kulki kertomus tästä suusta suuhun. Ja koko Itävallassa tiedettiin kertoa erinomaisista vastauspuheista, joita hän ja hänen sisarensa olivat muka pitäneet.

Tosi on, että keisarinnan tyttäret erinäisissä tilaisuuksissa lukivat julki latinankielisiä puheita, mutta kansa ei tiennyt, että nuoret tytöt eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä mitä lukivat.

* * * * *

Ranskan hallitsijasuvun oli täytynyt läpi vuosisatojen puolustaa valtaansa Habsburg-sukua vastaan, joka -- halliten Itävaltaa, Espanjaa ja Hollantia -- ympäröi naapurivaltakuntaa kolmelta taholta kuten muuri. Tämän muurin murtaminen oli kauan ollut Ranskan kuningasten silmämääränä. Ranskan kansa oli vanhastaan tottunut pitämään Itävaltaa perivihollisenaan.

Sittemmin oli asema kumminkin vähä-vähältä muuttunut. Richelieun ja Mazarinin valloitukset, Ludvig XIV:nnen voitot niin hyvin kuin tappiot olivat uudesti muodostaneet Euroopan kartan. Habsburg-suku oli ainiaaksi karkoitettu Espanjasta. Samaan aikaan oli uusi suurvalta, Hohenzollern-suku, noussut Saksassa. Ja merkkejä oli alkanut näkyä, jotka viittasivat siihen, että Ranska ja Itävalta halusivat unhottaa kaikki vanhat eripuraisuudet.

Maria Teresian isä, keisari Kaarle VI, oli tehnyt ensimäisen lähentymis-yrityksen. Kardinaali Fleury -- Ranskan pääministeri Ludvig XV:nnen alaikäisyyden aikana -- ei näyttänyt olevan haluton tarttumaan ojennettuun käteen. Mitä nuoreen keisarinnaan tulee, niin oli hänen ja Preussin kuninkaan välillä vallitsevan vihollisuuden tähden täysin otaksuttavaa, että hän tämmöistä liittoa toivoi.

Käydessään sotaa Ranskaa ja Preussia vastaan tarjosi hän Ranskalle erityistä rauhaa. Ja kun rauha oli saatu aikaan, jatkoi hän tuttavallista lähentelyään.

Maailmanhistoria kertoo ankaran siveellisen Maria Teresian menneen kiihkossaan niin pitkälle, että kirjoitti kirjeen Ludvig XV:nnen rakastajattarelle, Madame Pompadourille, nimittäen häntä siinä "Rakkaaksi ystävättärekseen". Keisarinna on yksityiskirjeessä kieltänyt tämän väitteen todenperäisyyden. Mutta mitä hän itse ei pannut toimeen, siitä piti huolen kreivi Kaunitz, hänen uskottu neuvonantajansa.

Vaikkei sillä kertaa päästy kohteliaisuuden-osotuksia pitemmälle, ei Ranska kumminkaan näyttänyt olevan kylmäkiskoinen Itävallan ystävyydenvakuutuksille. Ja 1756 solmi Ludvig XV Maria Teresian kanssa sen liiton, joka kantoi seitsenvuotisen sodan helmassaan.

Keisarinna halusi vastaisuudenkin varalta säilyttää tämän liittolaisen, jonka hän nyt oli saanut. Sodan loputtua heräsi hänen kunnianhimoisessa ja toimeliaassa sielussaan ajatus aviollisesta yhteydestä näitten molempien ruhtinassukujen välillä.

Kuningas Ludvig ja hänen ministerinsä Choiseul taipuivat ilolla tähän tuumaan, ja Maria Teresia valitsi nuorimman tyttärensä Ranskan tulevaksi kuningattareksi. Hän toivoi, että Marie Antoinetten kauneus saavuttaisi suuremman vallan naapurivaltakunnan yli kuin mihin hänen omat sotajoukkonsa milloinkaan kykenisivät.

Naimaliitto itävaltalaisen arkkiherttuattaren ja Ranskan tulevan kruununprinssin välillä oli päätetty jo aikoja ennen kuin kihlaus julkaistiin.

Antonian täytettyä yksitoista vuotta saapui nerokas madame Geoffrin vierailemaan Wieniin; keisarinna otti hänet täällä hyvin armollisesti vastaan ja esitti hänelle kaikki tyttärensä.

Madame Geoffrin mielistyi suuresti nuorimpaan prinsessaan.

"Mikä kaunis lapsi", lausui hän, "minä mielelläni ottaisin hänet mukaani."

"Ottakaa vain", sanoi Maria Teresia hyvillään. "Ottakaa hänet mukaanne."

Hän antoi rouva Geoffrinin varsin selvästi ymmärtää, että hänestä olisi mieluista, jos tämä kirjallisuutta suosiva nainen tahtoisi Pariisin salongeissa ottaa pienestä prinsessasta puhuakseen ja sanoisi, että prinsessa oli hänestä kaunis.

Rouva Geoffrin täytti innokkaasti keisarinnan toivomuksen. Ja seurauksena tästä oli, että Ranskan pääkaupungissa seuraavana talvena huomio kääntyi tulevaan kruununprinsessaan ja puhuttiin hänen viehättävästä olennostaan. Ludvig XV hankki lähettiläänsä kautta tietoja hänen kehityksestään. Muuan kuuluisa taiteilija lähetettiin Wieniin maalaamaan hänen muotokuvansa.

Ja kun se oli saatu valmiiksi, oli kuningas niin innokas näkemään sitä, että maalarin täytyi lähettää poikansa Versaillesiin, saadakseen perille kuvan niin pian kuin mahdollista.

Maria Teresia hankki tyttärelleen kaikki, mikä saattoi olla valmistukseksi hänelle uusia oloja varten. Hänen oli laittaminen tukkansa ranskalaiseen tapaan, ja hänelle hankittiin ranskalaisia opettajia.

Muuan ranskalainen näyttelijä otettiin luennoitsijaksi arkkiherttuattarelle. Tällä miehellä oli huono maine, ja hänen vaalinsa herätti tyytymättömyyttä Ranskan hovissa.

Wienissä olevalle lähettiläälle annettiin toimeksi huomauttaa keisarinnaa tästä opettajanvaalista. Näyttelijä sai eron, ja Maria Teresia pyysi, että pappismies Ranskasta lähetettäisiin hänen hoviinsa.

Toulousen arkkipiispan puoltolauseella tuli apotti Vermond valituksi. Saavuttuaan Wieniin laati hän täydellisen opetussuunnitelman, jonka keisarinna hyväksyi. Hän tahtoi opettaa arkkiherttuattarelle uskonnoppia, Ranskan historiaa, antaa hänelle yleiskatsauksen Ranskan kirjallisuudesta ja kiinnittää hänen erityisen huomionsa Ranskan kieleen ja oikeinkirjoitukseen.

Niin vilpitön kuin apotin tahto olikin, ei hänkään saanut oppilaassaan opinhalua herätetyksi. Hän lausuu muistokirjoitelmissaan:

"Minun oli mahdotonta saada arkkiherttuatarta syventymään mihinkään aineeseen, vaikka hyvin huomasin, että hänellä kyllä olisi ollut kykyä siihen, jos hän vain olisi tahtonut."

Maria Antonia ei ollut kymmentä vuotta täyttänyt, kun hän kadotti isänsä.

Frans Stefan matkusti Insbruckiin ollakseen läsnä lähinnä vanhimman poikansa vihkiäisissä. Ennen kuin lähti kotoa, käski hän tuoda tyttärensä Antonian luokseen.

"Minä tunnen tarvitsevani saada syleillä tätä lasta", sanoi hän liikutettuna, sulkiessaan tyttärensä viimeisen kerran syliinsä.

Joitakuita päiviä sen jälkeen kaatui hän kuoliaana maahan poikansa hääpöydän ääressä.

Hänen äkillinen kuolemansa oli kova isku hänen lapsilleen, mutta vielä kovempi oli se hänen vaimolleen, jonka elämän aikaisemmat koettelemukset joutuivat varjoon tämän odottamattoman kohtalon kolauksen rinnalla.

Ajan mittaan ei tämä tarmokas keisarinna kumminkaan antaunut heikkoutensa valtaan. Näyttää siltä kuin olisi hän tämän jälkeen tullut Maria Antonialle läheisemmäksi kuin hän oli ennen.

Hän puhui tyttärelleen ruhtinaallisen loiston katoavaisuudesta. Hän ompeli kuolinvaatteensa nuorimman tyttärensä sitä katsellessa. Hän otti tyttärensä mukaansa hautaholviin, jossa vanhat keisarit lepäsivät.

"Nyt osotetaan minulle samaa kunnioitusta kuin ennen on tullut näitten osalle", sanoi hän. "He ovat unhotuksiin joutuneet, ja samoin tullaan minutkin unhottamaan."

Maria Teresia oli siksi selvänäköinen sekä tunsi liiaksi hyvin Ranskan hovissa vallitsevat olot, ettei hänen lastansa odottava korkea asema saanut häntä petetyksi; hän ei saattanut olla näkemättä kuinka epävakainen ja horjuva se valtaistuin oli, jolle nuori prinsessa kohta oli hallitsijattarena nouseva.

Hän puheli tyttärensä kanssa omasta rauhattomasta nuoruudestaan, niistä ohdakkeisista poluista, joita myöten hän oli saavuttanut valtaistuimen, kaikesta mitä hän oli haudannut turhien toiveiden suurelle kirkkomaalle. Tuo voimakas, lujamielinen hallitsijatar itki Maria Antonian edessä kaikkea sitä parjausta ja sortoa, jota hän oli saanut kärsiä, mutta ennen kaikkea itki hän menetettyä Schlesiaa. Ja saattoi tapahtua, että hän yhtäkkiä sieppasi tyttärensä syliinsä ja lausui:

"Muista minua, kun pahat päivät päällesi tulevat."

Toisen kerran otti hän Maria Antonian mukaansa sairashuoneisiin ja turvakoteihin. Hän vei hänet hyljättyjen lasten luo, kävi hänen kanssaan sairaita katsomassa. Osottaen hänelle kurjuuden sen kaikissa muodoissa, teroitti hän tyttärensä mieleen, että ainoastaan velvollisuuksiensa tarkka täyttäminen luopi pysyväisen onnen ja rauhan.

Maria Antonia ei ymmärtänyt äidin vakavia sanoja; hän ei käsittänyt sitä iloa, joka elähytti keisarinnaa hänen täyttäessään velvollisuuksiaan. Ja äitikin muisti, että oli aikoja, jolloin hän oli kaivannut huveja ja niitä etsinyt, ja että vastoinkäymisten kautta työ oli tullut hänelle rakkaimmaksi kaikesta.

Hänen tyttärensä ajattelematon kevytmielisyys ei häntä ollenkaan vihoittanut; kenties ei hän sitä huomannutkaan, ennen kuin jo oli myöhäistä. Hän ei voinut olla tuntematta jonkunlaista puolueellisuutta tämän hilpeän, herttaisen lapsen suhteen, jonka vikoja peitti niin tavaton sulo.

Läheni kotoa eroamisen hetki.

Häät piti vietettämän Versaillesissa; mutta loistavia erojuhlia pidettiin Wienin hovissa ja Ranskan lähettilään luona.

Kaiken tämän touhun keskellä sekä huolimatta siitä näennäisesti niin loistavasta tulevaisuudesta, joka arkkiherttuatarta Ranskan tulevana kuningattarena odotti, painoi raskas mieliala sekä hänen ympäristöään että häntä itseään.

Eräs entinen pappismies, tohtori Gassner, joka luulotteli voivansa nähdä tulevaisuuteen, oleskeli siihen aikaan Wienissä.

Maria Teresia suojeli häntä, laski leikkiä hänen tulevaisuuden-näyistään, mutta kuunteli siitä huolimatta mielenkiinnolla hänen ennustuksiaan.

"Sanokaa", lausui hän eräänä päivänä, "tuleeko tyttäreni Antonia onnelliseksi?"

Gassner tähysteli kauan nuorta prinsessaa, meni kalpeaksi eikä halunnut vastata.

Keisarinnan toistettua kysymyksensä lausui hän viimein:

"Kaikilla hartioilla on ristinsä kannettavana."

Häitten edellisenä aikana saattoi Maria Teresia tuskin nähdä tytärtään silmiensä täyttymättä kyynelillä. Hän siirrätti tyttärensä vuoteen omaan makuukammioonsa. Hän otti tyttärensä polvilleen, suuteli hänen vaaleata tukkaansa ja hänen silmiään, puhui hänelle hänen tulevaisuudestaan ja pyysi, ettei hän unohtaisi Itävaltaa, vaikka Ranska tästä lähin oli oleva hänen maansa.

"Kuinka iloinen olisinkaan, jos saisin pitää sinut luonani", sanoi hän, "mutta minä mukaudun oloihini Itävallan etujen ja sinun onnesi tähden, jonka nyt toivon olevan lujalla perustuksella. Kirjoita usein minulle, minä kyynelillä kostutan kirjeitäsi. En tosin vedä vertoja madame de Sévignélle kirjoittamisessa, mutta minä rakastan sinua yhtä paljon kuin hän rakasti tytärtään."

Juhlallinen naimatarjous tehtiin 16. päivänä huhtikuuta 1770 Ranskan lähettilään, markiisi de Durfortin kautta. Seuraavana päivänä luopui arkkiherttuatar kaikista oikeuksistaan Itävallan kruunuun.

Keisarillinen kieltäymyskirja allekirjoitettiin Hofburgin linnassa Wienissä.

Keisarillinen perhe, hoviseurue, aateli, lähetyskunnat täyttivät salit ja ympäröivät valtaistuinta. Kaikki olivat koolla, kun keisarinna astui sisään nuoren morsiamen kanssa. Syvä hiljaisuus vallitsi, ja Maria Teresia oli valtavasti liikutettu; hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin saattoi liikuttaa kynää.

Sen jälkeen kirjoitti Maria Antonia nimensä alle. Hänkin oli syvästi liikutettu ajatellessaan, että hänen oli lähteminen rakkaasta kodistaan.

Huhtikuun 21. päivänä jätti hän Itävallan pääkaupungin. Hänen äitinsä ei tahtonut päästää häntä sylistään. Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä. Antonian täytyi riistäytyä hänen sylistään, rientää ulos linnasta palvelijain ja ystävättärien keskitse.

Hän heittäytyi vaunuihin, jotka töin tuskin pääsivät liikkumaan tungokseen asti täytetyitä katuja pitkin. Eräs silminnäkijä kertoo, että "Itävallan pääkaupunki silloin oli näöltään kuin surun kuva". Kaikkialta kuului nyyhkytyksiä. Ihmiset olivat lohduttomia hänen lähtönsä takia.

"Koko kaupunki", sanotaan eräässä sen-aikaisessa kertomuksessa, "oli kokoontunut ja osotti surua, joka alussa pysyi sanatonna. Sitten tuli hän näkyviin. Hän oli nojallaan vaunuissa, ja hänen kasvonsa olivat kyynelten vallassa; hän peitti kasvonsa milloin nenäliinallaan, milloin käsillään. Hän pisti monta kertaa päänsä ulos vaunun-ikkunasta katsahtaakseen vielä viimeisen kerran esi-isiensä linnaan, johon hän ei ollut koskaan enää palaava. Hän ilmaisi surunsa, kiitollisuutensa kansanjoukkoja kohtaan, jotka tungeskelivat vaunujen ympärillä lausuakseen hänelle jäähyväiset. Mielihaikea ei silloin puhjennut kyyneliin, vaan sydäntä raastaviin huutoihin."

Maria Antoinette oli vain neljätoista-vuotias. Hän itki ajatellessaan sitä mistä hän nyt oli luopunut -- itki astuessaan uuteen elämänsä vaiheeseen.

2.

Maria Antoinetten matka. -- Vastaanotto Ranskassa. -- Hääjuhlallisuudet.

Maria Antoinetten matka kesti neljätoista päivää. Hän kulki Münchenin, Augsburgin ja useiden muiden kaupunkien läpi. Kaikkialla riensi väestö koolle uteliaana näkemään itävaltalaista arkkiherttuatarta, josta tulisi Ranskan kruununprinsessa, ja kaikkialla herätti hänen rakastettava käytöstapansa ihastusta.

Kulkiessaan äitinsä valtakuntaan kuuluvien maakuntain rajan poikki, joutui hän kokonaan pois tolaltaan. "Teitä en saa nähdä enää koskaan", huudahti hän katkerasti itkien.

Ranskan rajalle, pienelle Rein-virran saarelle, oli tilaisuutta varten rakennettu paviljonki. Siinä oli sali ja kaksi pienempää huonetta, joista toinen oli aijottu arkkiherttuattaren Wienistä saapuvaa seuruetta, toinen taasen häntä vastaanottamaan tulleita ranskalaisia naisia varten.

Täällä täytyi prinsessan antaa pukea itsensä ihan uudestaan. Astuessaan uuden kotimaansa tanterelle, täytyi hänen ottaa yllensä puku, jonka hänen uusi hovikuntansa oli tuonut tullessaan -- yksin paita, sukat ja kengätkin olivat vaihdettavat.

Hänen ranskalainen ylihovimestarinnansa, kreivitär de Noailles, astui esiin niiaten kolme kertaa jäykästi. Vilkas ja herkkämielinen Marie Antoinette ei ollut ranskalaisen hovinaisen ankarasta katsannosta niin millänsäkään. Hän lankesi ylihovimestarinnan kaulaan, pyysi häntä olemaan hänen turvanansa, oppaanansa ja tukenansa.

Samassa lähenivät häntä naiset, jotka olivat saattaneet häntä Saksasta: he tahtoivat vielä kerran suudella hänen käsiään.

Marie Antoinette syleili heitä kaikkia, itki, lähetti rakkaita terveisiä äidilleen, sisarilleen ja ystävilleen.

Viimein kääntyi hän ranskalaisnaisten puoleen.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "nämä kyyneleet tarkoittavat perhettäni ja isänmaatani, jonka olen jättänyt. Tästä lähin en unohda, että olen ranskalainen prinsessa."

Vastaanottoa, joka tuli hänen osakseen Ranskassa, ei voi sanoin kuvailla. Niin kuin hän Saksassa oli rakastettu, niin voitti hän Reinin toisellakin puolella kaikkien sydämet missä ikänä kulki; ollen viisitoista-vuotias, valkoverinen ja hieno sekä kantaen viattomuuden leimaa otsallaan, suoriutui hän voittajana, huolimatta ranskalaisten ennakkoluuloista Habsburg-suvun suhteen.

Hänen miellyttävä esiintymisensä ja rakastettavuutensa herätti kaikkialla oikean ihastuksen myrskyn. Maalaisväestöä riensi kaikilta maan ääriltä häntä katsomaan. Tiet peittyivät kukkasilla. Nuoret tytöt, puettuina kauneimpiin pukuihinsa, ojensivat kukkavihkoja hänelle. Ihmiset tungeskelivat hänen vaunujensa ympärillä. Ja kun he näkivät Marie Antoinetten kasvot, kuului huudahdus ikäänkuin yhdestä suusta: "Oi, miten kruununprinsessamme on kaunis!"

Strassburgissa -- Ludvig XIV:nnen valloittamassa kaupungissa -- oli Ludvig XV:nnen erityinen lähetystö häntä vastaanottamassa. Kanuunain jyristessä ja kellojen kumistessa ajoi hän tähän vanhaan kaupunkiin. Kunniaportteja ja riemukaaria oli pystytetty useimmille kaduille, joita myöten hän kulki. Kaupungin naiset sirottivat kukkia, paimenettariksi puettuina tarjosivat he hänelle omenia. Kansanjuhlia pantiin toimeen. Suihkukaivot täytettiin viinillä, ja köyhille jaettiin lahjoja.

Sillä välin kuin Marie Antoinette, kansan osottaessa riemuaan, mutta hänen sydämensä rauhattomasti sykkiessä, lähestyi matkansa päämäärää, kokoontui kuninkaallinen perhe Compiègneen vastaanottamaan häntä. Ludvig XV eritotenkin oli hyvin utelias näkemään tulevaa miniäänsä.

Marie Antoinette oli tuskin ennättänyt nähdä kuninkaan, kun hän jo syöksyi ulos vaunuista ja heittäytyi hänen jalkojensa juureen.

Kuningas Ludvig katseli häntä enemmän uteliaisuudella kuin isällisellä mieltymyksellä. Hänestä Marie Antoinette oli kauniimpi kuin hän oli odottanut, paljoa kauniimpi kuvaansa, joka oli kuninkaalle lähetetty.

Kuningas nosti hänet ylös ja suuteli häntä. Marie Antoinette punastui kuninkaan häntä hyväillessä ja uteliaasti tähystellessä.

Kruununprinssi seisoi sillä välin kuninkaan vieressä. Hän oli vielä enemmän hämillään kuin nuori morsian. Rauhattomasti huojutteli hän yläruumistaan, keksimättä ainoatakaan sanaa tervehdykseksi.

Viimein toipui hän seuraamaan ranskalaista hovitapaa: ääneti ja kylmästi suuteli hän morsiantaan oikealle poskelle.

Riemuitsevien kansanjoukkojen ympäröimänä ajoivat kuninkaalliset Compiègnestâ Saint-Denisiin. Kruununprinsessa esitettiin Ludvig XV:nnen lähinnä vanhimmalle tyttärelle Louiselle, joka oli vetäytynyt tässä kaupungissa sijaitsevaan karmelilaisluostariin. Sen jälkeen matkustettiin "La Muetteen", jossa häntä vastassa tulivat hänen pienet natonsa, prinsessat Clotilde ja Elisabeth. Myöhään illalla saapui hän vihdoinkin Versaillesiin.

Seuraavana päivänä -- toukokuun 16. -- oli vihkiäisten määrä tapahtua.

Kello kymmenen aamulla astui Marie Antoinette linnan marmorisaliin. Kruununprinssi vastaanotti hänet, kuningas astui häntä vastaan. Seurue ympäröitsi hänet, ja niin lähdettiin kuninkaallisen linnan kappeliin. Polvistuneina ja syvän mielenliikutuksen valtaamina vannoivat nuo kaksi liittokumppania toisilleen uskollisuutta alttarin juurella.