Part 9
Pitkä pöytä oli sinne katettu; sen peittona oli ihmeellisen pitkä, kapea liina, jonka toisessa päässä oli leveä taiteellinen punos, eräänlainen reunustus, joka paikalla veti puoleensa Mariannen huomion. Börje huomasi sen.
"Se on aivan vanhanaikaista," sanoi hän hymyillen. "Äiti otti huvikseen pari tämmöistä liinaa kankaansa päästä. Me käytämme niitä aina jouluna väelle. Noh, miltä tuntuu?"
Niin, miltä se hänestä tuntuisi! Huone oli pitkä ja iso, penkkiä seinillä ja pöydän vieressä, ja pöydällä oli suuria limppuja ja yksinkertaisia sarvilusikoita.
Mitä olisi hänen pitänyt sanoa. Hänestä oli kaikki tyyni kummallisen vierasta. Vallan karkeata ja kömpelöä.
"Kyllä," sanoi hän vaan. Se voi sopia joka paikkaan.
Joka kerta kun hän sattui kääntämään selkänsä piikoihin, olivat nämä varuillaan saadakseen häntä katsella. Ja hänen tapansa taivuttaa niskaansa taaksepäin ja työntää huuliansa eteenpäin mielistelevään, vähäiseen tyytymättömyyteen, teki hänen heidän silmissään ylpeäksi, vaikka hän vaan tunsi olevansa ikävässä asemassa. Hän ei ollenkaan tietänyt, kuinka arvostella tätä kaikkea, tai mitä häneltä vaadittiin, tai mikä oli soveliainta.
He menivät taas keittiöön, jossa neitsyt ja joku piioista ammensivat ruokaa suuriin astioihin, niin että höyry tuprusi heidän ympärillään.
"Mutta, Marianne, luullakseni et ole koskaan nähnyt ruokakamaria!" huudahti Börje, "sanokaa -- neitsyt -- voinhan edes kerran päästä sisään kaikkein pyhimpään."
Tämä asetti vadin pois kädestään ja juoksi avaamaan ovea. Hän oli aivan ihastunut nuoreen herraansa. Sepä vasta oli mies! Se oli toista kuin tuo posliininukke.
Marianne astui tahdottomasti suureen kylmään huoneeseen ja katseli ympärilleen. Hyllyjä ja ruukkuja kaikki seinät täynnä, kehloja ja ruusia, hän ei voinut edes ajatella kaikkea, mitä siellä löytyi.
"Ja tästä mennään kellariin," jatkoi Börje innokkaasti nostaen erästä luukkua laattiassa, "katsoppas, eikö ole mukavata? Eikä sinne tule koskaan vesi sisään."
Marianne kurkisti alas; mitä muuta hän olisi tehnyt! Mutta hän ei voinut ymmärtää, mikä Börjeä miellytti kaikessa tässä.
"Kas tuolla ne ovat!" huudahti Börje matalalla äänellä, kun kyökistä kuului monen kenkäparin tallustusta ja poljentoa, "mutta parasta on olla heitä tervehtimättä, kunnes ovat syöneet puolista, ja siihen kuluu aikaa."
"Missä on lasten osa?" huusi hän keittiöön.
Neitsyt tuli sisään tuoden muassaan parin suuria seuloja, jotka olivat täynnä limppuja, pieniä vormukakkuja sekä medisterimakkaroita. Börje ja Marianne jakoivat näitä pieniin kasoihin, yhden kullekin lapselle ja koko joukko kakkuja pantiin päällimmäiseksi. Börje oli iloissaan kuin pieni poika, hänestä oli nähtävästi tämä tavattoman hauskaa, Marianne nauroi, vaan hänen oli vaikea osata oikeaan.
"Minä takaan, että ne ihastuvat," sanoi Börje nyhkäisten Mariannea hieman kylkeen, "sinä saat vaan seisoa nurkassa ja katsella heitä -- mukuloita minä tarkoitan."
Ja sitten rupesi hän laskemaan. "Niilo Ollilla on seitsemän ja Pietari Laurilla on kolme ja Pietari Heikillä on viisi. Hannes Jepellä on kaksi," ja sitten hän nauroi.
"Tokko minä tiedän sitä! Minä muistan useimpien nimetkin."
Ja hän kertoi matalalla äänellä pieniä historioita, jotka olivat tapahtuneet kartanolla, kuin olisi hän istunut koulun penkillä toverin vieressä ja kenenkään huomaamatta käyttänyt pientä joutohetkeä lörpöttelemiseen. Mariannenkin houkutteli hän mukaansa, jotta hänkin innostui, ei niin paljo hänen kertomuksiinsa kuin hänen tapaansa, joka oli niin vastustamattoman kuivakiskoisesti hauskaa, ja Börje nauroi, kuin hän olisi tahtonut peittää omaa iloisuuttansa.
"Niin, nyt on oikein," sanoi hän laskettuaan kaikki kasat, "Marna saa tulla ja kantaa ne sisään!"
Joku piioista tuli sisään, sai käskyn ja vei ruoan asianomaisille mammoille.
Börje pyysi vähän vettä kyökistä pestäkseen käsiään, vaan Marianne meni makuukamariin. Kun hän siellä viipyi hetken, tuli joku piioista pyytämään häntä ulos; väki oli syönyt ja tahtoi kiittää.
Börje puheli seisoen erään jätkän kanssa, kun Marianne tuli.
"Niin, tässä on rouvani," sanoi hän, "ja tämä on päärenkimme, Niilo Ollinen, ne toiset opit tuntemaan sitten vähitellen, sillä minä tiedän, ettet kuitenkaan voi muistaa kaikkien nimiä."
"Kiitoksia paljo, rouva," sanoi mies ja ojensi kätensä kumartaen vinoon ja kömpelösti kuten tottumaton ainakin. Marianne ojensi hänelle kätensä kuitenkin jonkinlaisella vastenmielisyydellä, hän ei ollut koskaan ennen ottanut kädestä tämmöistä työmiestä, jonka kädetkin olivat hirmuisen karkeat.
Hänen jälestään tuli hänen vaimonsa.
"Kiitoksia, rouva," ja hänkin puristi Mariannen kättä tanakasti ja hätäisesti työhön tottuneella, kovalla pienellä kädellään, ja sitä tehdessään niiasi hän -- salaman nopeudella -- kuin olisi vieteri ponnistanut hänet ylöspäin, kun häntä oli ensin painettu alas laattiaan.
Samalla tavalla meni rivi päästä päähän.
Marianne katsahti alas näihin käsiin. Hän kauhistui niitä kuollakseen. Toiset olivat ryhmyisiä kuin puun kuori, toiset paksuja ja tunnottomia kuin anturanahka ja toiset kostean lämpöisiä, niin että hän oli menehtymäisillään niitä koskettaessaan. Ja hänen täytyi kuitenkin olla olevinansa, kuin ei se olisi mitään hirveätä. Jollakulla rengillä oli käsi täynnä suuria, korkeita, harmaita, pinnalta rikkinäisiä syyliä. Jos nuo tarttuisivat ja hän saisi semmoisia käsiinsä! Hän olisi kirkaissut alas katsoessaan, vaan hän ei uskaltanut Börjen tähden, joka seisoi hänen vieressään ja jonka mielestä kaikki oli kuin pitikin. Sitä paitse huomasi Marianne, että kysymyksessä oli yhtä ankara käytöstapa, kuin niissäkin piireissä, joissa hän oli kasvanut, vaikka se oli toisessa muodossa täällä. Eikä hän voinut ruveta vastustamaan kenenkään ihmisen ajatusta siitä, mikä oli oikea.
Börje huomasi Mariannen olevan sangen tukalassa tilassa, vaan se ainoastaan huvitti häntä: -- Marianne, joka muutoin oli aivan varma! Börje olisi nauranut; hän oli niin tyytyväinen.
Mutta kun viimeinen oli mennyt sanoen "kiitos rouva" kauheine nyrkkineen, oli Mariannen voimat lopussa. Hän oli niin heikkohermoinen, että hänen koko ruumiinsa vapisi, ja sanaakaan sanomatta meni hän makuukamariin, jossa hän sukelsi pesuastiaan ja ihan epätoivoissaan hieroi itseänsä vedellä ja saippualla.
Keittiössä, ihmisten joukossa, jotka olivat kuin sieluttomia eläimiä, ja kömpelöitä joka liikkeessään, -- tämmöistäkö elämää Börje hänelle tarjosi! Viimeisinä päivinä oli hänen mielialansa alituisesti vaihtunut, tullut liikutetuksi ääriä myöten: pieninkin seikka voi panna hänen kyyneleensä virtaamaan. Ja kuten hyökylaine loiskahti taas liikutus hänen sydämessään; hän muisti kaikki eiliset: pelästyksen kotimatkalla, kuinka autiota täällä kaikki oli ensi kerralla käytäessä, vieraan tunteen, joka piileskeli jokaisen esineen takana tässä talossa ja valtasi hänet heti, kun Börje ei ollut saapuvilla suojelemassa, viimeksi nämä tuntemattomat kasvot, oudot tavat -- -- -- ja sitten nämä kädet, nämä kädet! Niiden kosketus ja muoto vainosi häntä kuin matelijaeläin, josta ei voi päästä vapaaksi ja jota kohtaan jonkun inho kasvaa mielettömäksi peloksi.
Hän itki joko harmista tai pelästyksestä, sillä häneltä oli pyydetty jotain mahdotonta, yliluonnollista.
Börje löysi hänet pienestä työhuoneesta; hän oli ryöminyt sohvan nurkkaan ja taisteli nyyhkytyksiensä kanssa.
Börje säpsähti, ja hän meni hänen luokseen.
"Armaani -- mikä sinun on?"
"Oh, Börje," hän nousi istumaan sohvalle ja vavahteli inhosta, -- "uh, semmoisia käsiä!" Hän katsahti omiaan, kuin niissä olisi ollut jälkiä siitä, mikä oli hänessä herättänyt kammoa.
"Käsiäkö?" toisti Börje kummastellen ja tyytymättömänä, "oliko sinusta tukalaa tarttua heitä käteen?"
"Rakas Börje, älä suutu. Minä en voi asiata auttaa," sanoi Marianne rukoillen ja ojensi samassa kätensä lepyttääkseen häntä.
Börje ei tarttunut siihen eikä vastannutkaan. Hän tunsi vastenmielisyyttä. Tämmöinen tyhjänpäiväinen ruikutteleminen herätti hänessä ylenkatsetta.
Joka ainoassa tilaisuudessa, jolloin Börje maksoi jotain suurempaa palkkarahaa, kiitettiin häntä kädenlyönnillä. Ja hän tiesi, mikä kuolettava loukkaus olisi vetää kätensä takaisin. Hän pani sangen pahakseen, että Marianne oli tuntenut salaista haluakaan tehdä semmoista. Hän puhisi harmista.
"Semmoista ei tämän perästä tapahdu," sanoi hän synkästi.
Mikä hullu hän oli ollut, joka oli iloinnut saavansa yhdellä kädenlyönnillä syntymään ystävällisen välin hänen ja talonväen kanssa. Börje oli unohtanut, ettei hänen ollut Mariannen, eikä Mariannen ollut hänen. Vaan hän uudisti erään lupauksen, jonka hän oli tehnyt jo kerran ennen: toinen ala täytyi löytyä hänen työlleen, toinen hänen vaimolleen; hän tietäisi jakautua näiden välillä. Hänen ei ollut Mariannen eikä Mariannea ollut hänen.
7.
Jo seuraavana päivänä sai Börje puhutella vanhaa emännöitsijäänsä. Aina siitä saakka kun Marianne oli näyttänyt, ettei välittänyt mitään päivällisruoasta, oli mainittu ylimys hautonut kulkiessaan salaista tyytymättömyyttä mielessään uuteen asemaansa talossa. Hänen mielestään oli tämä yhteentöytäys sekä vakavaa että tärkeätä laatua. Olla emännöitsijä saamatta mennä rouvan luokse kysymään kaikkia asioita, -- sitä piti hän varsin vääränä ja epämääräisenä, niin että hän todella alkoi ajatella muuttoa puolesta vuodesta, vaikkei hän ollut semmoista tehnyt kuin yhden ainoan kerran koko elämässään. Hänelle ilmestyi niin monta selittämätöntä pulmaa ja kysymystä, että kaikki rupesivat pyörimään hänen päässänsä, varsinkin kun hänellä ei ollut yhtään luotettavaa ystävää lähellä, sillä mummo Sjöblomin luokse ei hän päässyt ennenkuin ensi sunnuntaina vasta. Keneltä hän saisi talonrahat, kenelle hän veisi laskut ja keneltä hän saisi määräyksiä?
Tätä ajatteli hän kauvan ja levottomasti, sillä välttämättömästi tarvittiin rahoja karkeaan suolaan.
Börje istui huoneessaan ja kirjoitti, kun tämä pieni nainen tuli sisään tepsien sinisissä villasääryksissään. Hänellä oli pieni punainen liekki kummallakin poskella paljaasta mielenliikutuksesta.
"Minä kysyisin teiltä, herra, mistä saisin pyytää talousrahoja?" kysyi hän äänellä, joka oikein värähteli sielun levottomuudesta.
Börje katsahti ylös. Silmänräpäyksessä älysi hän aseman.
"Olipa hyvä, että tulitte," sanoi hän tyynellä, ystävällisellä äänellä, "minä halusin juuri puhutella teitä."
Hän vaikeni vähä ja ajatteli.
"Näettekös, minun vaimoni on kasvatettu kaupungissa eikä ole ollut ollenkaan maalla. Hänellä olisi vaan vaivaa, jos menisitte hänen luokseen, parasta on noudattaa vanhaa tapaa. Minä annan rahoja, ja jos jotain on, niin tulkaa minun luokseni."
"Voi poloinen päiviäni! Keneltä kysyn minä ruokaa?" puhkesi neitsyt kauhistuksella puhumaan.
Börje veti iloisesti suutaan nauruun.
"Ettehän ole siitä koskaan ennenkään mitään kysynyt."
"En, mutta kun rouva on talossa!"
"Ei se tee mitään erotusta; hän on hyvillään, kun pääsee kaikesta siitä."
Neitsyt seisoi ja hivutteli tuolin selkälautaa toisella etusormellaan. Hänellä oli paljon sydämellä, mutta se ei voinut päästä ulos.
Börje huomasi, että tällä tavalla menetteleminen emännällisissä velvollisuuksissa oli neitsyn mielestä perin hullua, melkein ylenkatseellista.
"Minun vaimoni on heikko, hän ei jaksa puuttua sellaisiin asioihin," sanoi hän melkein tylysti lopettaakseen kerrassaan kaikki selitykset.
Neitsyt pelästyi, sillä hän kunnioitti suuresti nuorta isäntäänsä, ja saatuansa kiireesti rahoja suolaan lähti hän huoneesta.
Siitä päivästä oli Marianne vapaa taloudellisista kysymyksistä, hän sai seurata mieltänsä ja olla kuin jonkunlainen perheeseen yhdistetty vuokralainen miehensä kodissa.
* * * * *
Marianne sanoi Börjelle, että Börje oli hänen ensimmäinen rakkautensa. Ja hän puhui totta. Sillä kyllä hänellä oli ollut "mielitiettynsä", vaan niillä ei ollut koskaan ollut todellista elon lämpöä, luottamusta tai mitään antamista omasta minuudestaan. Se oli ollut vaan jonkinlaista leikkiä, jonka todellisuus oli ainoastaan sen ankarassa arvostelemisessa, mikä takauksena tuli hänelle voitoksi vaihtokaupassa.
Mariannen huikentelevaisuus johtui aina hänen lapsuudestaan, siitä ajasta saakka, jolloin hän vielä oli niin pieni, ettei kukaan ihminen voinut ruveta epäilemään rakastajataiteilijaksi. Siinä hän ei koskaan mennyt mielikuvitusta etemmäksi, ja niin irtonainen kuin rakastamistaito siellä olikin, yhtä arka se oli sanoissaan. Vaikka se oli viimeiseen asti kiihtynyt romaanien lukemisesta ja seuraelämän huvituksista, ei hänessä ulkonaisesti huomattu mitään erotusta. Marianne ei koskaan silmänräpäykseksikään voinut poiketa sopivaisuuden ankarimmista määräyksistä. Mieluummin olisi hän kuollut, kuin kärsinyt pilkkuakaan maineessaan.
Solmun tähän kaikkeen suljettuun rakkauteen oli avioliitto avannut. Ja tämän tähden luuli hän rakastavansa Börjeä.
Hän yhä vielä teki silmukan silmukan perästä siihen romanttisuuden verkkoon, jonka hän oli kehrännyt kuin kotelon ympärilleen. Ja todellinen Börje oli yhtä vähän hänen rakastamansa kuin joku muu tietty henkilö, jonka hän ennen oli ympäröinnyt unelmillaan. Rakkaus oli saanut ruumiillisen esineen, siinä oli kaikki. Hän ei rakastanut Börjeä, vaan hänen hyväilyjään. Häntä itseään hän ei edes tuntenut; hänen ajatustensa juoksu, hänen koko mielensä suunta olivat vallan vieraat Mariannelle, eikä hän ajatellut ollenkaan edes _päästä_ häntä tuntemaan. Ja muodostamatta mitään omia ajatuksia antautui hän alkamaan uutta elämää, eläen vanhoissa unelmissaan uutta todellisuutta ja vajoten velttoihin menettelytapoihin kuin untuvavuoteelle.
Hän oli onnellinen sen mukaan kuin hän käsitti onnea, ja hän luuli tämän kestävän koko elämän läpi.
Siinä maailmassa, jossa hän nyt eleskeli päivänsä, ei löytynyt mitään muuta kuin mitä hän sanoi rakkaudeksi. Jos se sammuisi tai kuluisi pois, silloin ei olisi mitään, mikä antaisi elämälle sisällystä. Ehdottomasti ei mitään. Hakkaus oli sekä tarkoitus että välikappale, se oli kaikki itsensä kautta ja itsensä hyväksi. Mitä tahansa siihen muuta tunkeutuisi, oli vihollista ja vierasta, ja joka hetki, kun ei Börje ollut hänen luonansa, oli hänestä vaan odotusaikaa, jonka hän sai kuluttaa kuinka tahtoi.
Sellainen oli avioliitto hänestä.
"_Rakastaa_ myötä- ja vastoinkäymisessä," sanoi itse kirkko. Ja sillä sanalla oli hänen mielestään ainoastaan se merkitys, joka sillä oli -- romaaneissa.
Börjen luontoperäinen hienotunteisuus yhdistyneenä hänen päätökseensä antaa Mariannen seurata omia halujansa saivat aikaan, ettei Börjenkään menetystavassa esiytynyt mitään, joka olisi Mariannen herättänyt.
Mariannella ei tosin ollut aikomustakaan antautua talouden toimiin, kun hänessä itsessään ei ollut niihin halua eikä Börjekään sitä vaatinut, vaan hän oli liian hyvin kasvatettu, että hän olisi paljastanut työttömyytensä. Olihan hänellä monenlaisia mielenkuvitus-töitä, sekä nypylöimistä että muuta, jolla hän voi saada ajan kulumaan. Ja hän piti todellakin itseänsä esimerkillisenä pikku-vaimona.
Yhdessä kohden oli Börje näyttäytynyt taipumattomaksi: Marianne oli, näet, toivonut saada tehdä tuttavuutta seudun aatelisperheiden kanssa. Vaan sen Börje jyrkästi kielsi, eikä siinä auttanut pienet kujeetkaan, joita Marianne oli koettanut.
Börje puolestaan oli käyttänyt koko houkutusvoimaansa saadakseen Mariannea opettelemaan shakkipelin salaisuuksia, vaan Marianne näytti joka kerta istahtaessaan shakkilaudan ääreen opetettavaksi niin perin pohjin onnettomalta, että Börje pian luopui kokeestaan ja tyytyi vanhaan vastustajaansa, kylän apteekkariin.
Joka sunnuntai-ilta ja välistä keskellä viikkoakin pelasivat he pitkät hetket, jotka olivat Mariannen kauhuja. Hän oli kuolla ikävyydestä heitä katsellessaan ja otti sentähden tavaksi istua töinensä selin heihin.
Mutta shakkipeli oli nyt kerran tullut Börjen intohimoksi, eikä sitä voinut auttaa. -- "Se on sielun viljelemistä," sanoi hän.
Nyt, kun Mariannen ei tarvinnut lainata kirjoja tuttaviltaan, tai ostaa niitä kieltämällä itseltään jotakin muuta sen sijaan, vaan taisi vapaasti tilata niitä Börjen jo muutenkin isolle kirjalaskulle, nyt hän oikein ahmi romaaneja.
Mutta koskaan hän ei valinnut mitään karkeata eikä säädytöntä. Zolaan ei hän olisi koskenut pihdeilläkään, ja Strindberg oli hänelle niin tuntematon kuin olisi hän kirjoittanut kreikkaa; Marianne tiesi hänen olevan Punaisen Huoneen kirjoittajan, ja siinä oli hänelle kylläksi.
Eivätpä edes "jännittävät" romaanit hänelle maistuneet. Ei, se olisi ollut jotain naurettavaa, kuten rakastuneiden jankutus _Molly Bawn'issa_ tai kyyneleihin asti liikuttava, kuten _Cometh up as a flower_, jossa tunteellisuus oli kääritty uskontoon kuin hautajais- makeinen surupaperiinsa, Jos paperi häntä miellytti, vaikutti sen makeinen.
Hän oli houkutellut Börjeä lukemaan hänelle ääneen, että Börje tällä tavalla olisi tutustunut muutamiin hänen lempikirjoihinsa. Marianne oli juuri valinnut teoksen "Som ett blomster", josta hän oli tätä varten hankkinut itselleen ruotsalaisen käännöksen.
Ensimmäiset illat kuluivat hyvästi.
"Vilkas tyttö," sanoi Börje.
Vaan kun Diak lähti matkaansa ja murhe alkoi, silloin nakkasi Börje kirjan sohvalle sanoen:
"Ei, hyi hitto! Tuota voi naiset lukea, vaan minusta se ei ole mitään."
Tuskin hän oli sanansa lausunut, kun hän katui niitä, suuteli Mariannea kädelle ja pyysi nauraen anteeksi. Vaan kirjaan hän ei enää koskenut.
Mariannea loukkasi se, että Börje halveksi, mitä hän ihaili, ja hän kuljeskeli alakuloisena useita päiviä, vaikkei antanut Börjen siitä huomata mitään.
Jos Mariannen ulkonainen elämä olikin täydellisesti muodostunut uudeksi, niin oli Börjen laita toisin. Hänen jokapäiväiseen elämäänsä oli tullut vaan uusia aineksia, siinä kaikki. Hän itse oli vanhoillaan.
Ensi aikoina häiden jälkeen oli hän tosin varastanut itselleen niin paljon joutoaikaa kuin mahdollista saadakseen olla Mariannen luona, vaan silloinkin hän lausui nauraen:
"Muista, eukko, että tämä on kuherruskuukautta: tämmöinen laiskuri minä en tahdo olla elinaikani."
Vaan Marianne luotti pieniin viehätyskeinoihinsa: hän ei halunnut mitään muutosta.
Talvisin ei Börjellä ollut paljoa puuhaa maanviljelyn alalla; täytyi ainoastaan jättää esille eläinten rehua, toimittaa viljatilauksia ja muuta, sekä jokapäiväinen peräänkatsanto. Vaan hän työskenteli usein kamarissaan, milloin laskujen, milloin muun kanssa.
"Kunpahan minä voisin ymmärtää, minkätähden sinä tuota kaikkea luet," huudahti Marianne välistä. Börje luetteli silloin paljo hyödyttömiä asioita niinkuin: lakiteoksia, laveita selityksiä linnuista ja hyönteisistä, kemiaa, maanpinnan tutkimuksia ja sen semmoista; tai myöskin luki hän saksalaisia kirjoja suuren sanakirjan avulla. Ja hän näkyi tutkivan väsymättömästi, mitä vaan sai käsiinsä. Häiritsemistä hän ei suorastaan ollenkaan suvainnut.
"Mutta mitä se _hyödyttää_?" puhkesi Marianne välistä puhumaan kärsimättömästi.
Ja sitten loi Börje silmänsä kirjasta hiukset latvaa myöten pystyssä ja silmäterät supistuneina ja omituinen hämmennys kasvoissa.
"Siitä oppii jotakin."
"Mutta mitä sinun pitäisi oppia? Sinähän tiedät kaikki mitä tarvitseekin."
Silloin ainoastaan loi Börje silmänsä Marianneen aina vaan tällä vähän kylmällä katseella, josta voi huomata puoleensa haalivaa ymmärrystä, ja sitten hän sanoi:
"Minä tulen heti."
Ja sitten sai Marianne joko mennä tai jäädä? sillä tuolla tavalla oli mahdotonta Börjen kanssa tulla toimeen.
Marianne huomasi sitä paitse, ettei Börje ollut ollenkaan hyvillään, kun hän tuli hänen huoneeseensa. Sentähden tottui Marianne odottamaan, kunnes hän tuli itsestään. Börje oli silloin aina siistinyt itsensä ja oli vallan toisen näköinen, kuin uudestaan sulatettu. Ja Marianne istahti hänen polvelleen, pörrötteli hänen tukkansa ja kujeili kuin vallattomin lapsimukula; hän oli huomannut Börjen siitä pitävän enimmin. Kaikki mikä kuului hienompaan tapaan, sitä ei Börje käsittänyt.
Vaan sitten tuli kevät ja sen mukana maanviljelijän kiire; Börje oleskeli aina ulkona.
Börje ruskettui, niin että kulmakarvoista hiusten juureen jäi ainoastaan valkea juova, kädet olivat ruskeat; hän oli ruskea syvälle kaulaan saakka.
Kotia tullessaan oli hän väsyksissä, meni aikaisin maata ja makasi kuin tukki aamuun asti kello neljään, jolloin hän sukelsi vaatteisiinsa kuin nurkka olisi palanut. Milloin herätti hän Mariannen loiskutellen vettä pesuvadissa, milloin mätkien saappaitaan laattiaan. Se oli Mariannen mielestä hirmuista elämää. Hän oli valmis itkemään, kun ei saanut maata rauhassa aamuisin.
Ja sitten teki Börje mitä kauvan oli halunnut: hän muutti vanhaan makuukamariinsa.
Siellä tunsi hän itsensä vapaammaksi, siellä saattoi hän pukea heti aamulla työvaatteet ja pitkät saappaat jalkaansa, siellä voi hän muuttaa vaatteita ennenkuin meni Mariannen luokse, eikä täällä tarvinnut hänen koskaan kävellä hiljaa: hän oli oma herransa.
Marianne puolestaan sai vapaammin maata ja lukea iltasilla, eikä kynttilän valon tarvinnut vaivata Börjen silmiä.
Kun työteliäs elämä siten yhä enemmän veti Börjen mukaansa ja Marianne jäi enemmän yksikseen, alkoi hän muistutella pyhänä pidettäviä merkkipäiviä. Niin tapahtui _silloin_, ja niin tapahtui _silloin_. Hän oikein epäjumaloitsi heidän ensimmäistä rakkauttaan, toisteli hyväilysanoja, joita Börje oli keksinyt, himo elää samaa elämää kuin ennenkin kuihdutti häntä.
Sitten keksi hän pieniä pukukujeita ja keikailemisia saadakseen Börjen mukaansa, kuitenkin oli kaikessa teeskenneltyä välinpitämättömyyttä. -- "Ei maar meneppäs nyt maata, Börje!" -- ja sitten taas pieniä lirityksiä piaanolla, sillä Börje piti musiikista, tai jäähyväismuisku, joka tuli jokseenkin pitkäksi, ja tuhansia pieniä erinlaisia silmäniskuja. Välistä Börje viipyikin myöhäiseen, vaan välistä sanoi hän: "ei maar, nyt _täytyy_ minun mennä; huomenna on työpäivä."
Tällä tavalla oli Mariannen jokapäiväiseen elämään tullut pieni kiihottava epätietoisuus: onnistuiko hänen vietellä Börje viipymään vai eikö? Nyt voi hän ikäänkuin mitata lumousvoimaansa kellon minuuttiviisarin mukaan. Viehätyskeinoilla oli pieniä esteitä voitettavana, ja Mariannen avioliiton romaani oli lumoavampi kuin koskaan ennen; siihen oli tullut lisäksi, mitä siitä ennen puuttui -- jännitystä.
Vaan tästä kaikesta huolimatta ei hänellä eikä Börjellä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Eihän Marianne voinut kertoa hänelle, kuinka hän ajatteli pieniä pyydyksiä Börjeä varten, eikä hän voinut puhua ojituksista eikä tekolannoituksesta. Mitä tiesi hän kalista taikka fosfoorihappoisesta kalkista, tai mitä Börjen tarvitsi panna turvemultansa joukkoon?
Kaipasivatkohan he sitä? Kun he suutelivat toisiansa, eivät he kuitenkaan ajatelleet turvemultaa, ja suutelemisella lausuivat he paljoa selvemmin ajatuksensa, kuin pitkillä puheilla. Börje tuli kyllä toimeen ojiensa ja multiensa kanssa, ilman että Mariannen tarvitsi niistä huolehtia.
Niin tuli suvi.
Kesäkuun alussa tulivat Mariannen veljet. Hakvin oli päässyt ylioppilaaksi, saanut valkoisen lakin, nenälasit sekä pilkkasanoja veljiltään.
"Tiedättekö, miltä nuo nenälasit näyttävät?" sanoi Kaarle. "Ne ovat juuri kuin sellainen lasareetin instrumentti, jolla nipistetään ihosta pieniä syyliä irti."
Sillä "syylä" oli hyväksytty nimi Hakvinin nenälle. Sen omistaja oli tietysti aina valmis itkemään Kaarlen keksinnön ilkeyttä. Mutta Waltteri lohdutti häntä sillä ilahuttavalla totuudella, että Kaarlen oli ensi kerran elämässään onnistunut pusertaa itsestään joku sukkeluus.
"Sittepä se tulikin sen mukaan," murisi Hakvin.
Hänestä tuli Börjen alituinen seuralainen; hän hankki itselleen suuren sauvan, jommoinen Börjelläkin oli, kääri housunlahkeensa saapasvarsien yläpuolelle ja vaelsi miehekkäästi ympäri maita.
Hänen kunnioituksensa lankoa kohtaan tuli veljien alituisen pilkan esineeksi, vaan tässä tapauksessa ei se häneen koskenut.