Part 8

"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" huusi hän iloisesti, vaan häveliäästi varuillaan ja sysi toisella kädellään koiraa syrjään, joka nyt hurjasti huristen hyökkäsi hänen kimppuunsa, ikäänkuin kertoakseen herransa olevan jo kotona.

Joka ainoassa akkunassa oli valoa, koko pitkä huonerivi näytti tuijottavan silmät selällään Mariannea.

"Tämän ovat he itse tehneet, aivan itse päästänsä," sanoi Börje hyvin hiljaa vaimolleen. Hän tuntui olevan liikutettu ja tyytyväinen.

"Kiitos kyydistä, Ola," huusi hän sen jälkeen rengille ja sitten menivät he sisään.

Pienessä etuhuoneessa riisuivat he turkkinsa. Kaikki ovet aina makuukamariin asti olivat selki selällään, ja joka paikkaan oli sytytetty kynttilöitä ja lamppuja.

Börje hykersi käsiään, hän oikein säteili ilosta.

"Kiitoksia, neitsyt, kiitoksia, kiitoksia! Oikein sielusta saakka tekee hyvää, kun tulee kotia."

"Ei ollenkaan kestä!" puheli neitsyt iloisesti hyvillään, "eihän tämä ole juuri niin mitään. Eihän tämän vähempää kukaan voinut panna toimeen."

Hän kokosi huolellisesti emäntänsä päällysvaatteet kokoon ja kurkisti ihmetellen tuon pienen vaipan silkkihienoa karvasisustaa vetäessään sitä yltä pois.

Marianne irroitti hattuneulansa ja pani pienen päähineensä kaiken muun päälle, jota neitsyt piteli seisoen käsivarrellaan. Sitten koetteli hän olivatko hiukset joutuneet epäjärjestykseen, jonka jälestä he astuivat vierashuoneeseen, tähän kolkkoon, jylhään vierashuoneeseen, jota Marianne kammoi ja joka oli aivan muuttamatta. Kattolamppuun oli pantu valkea, ja Marianne astui kuvastimen eteen. Hän näki kasvonsa ainoastaan varjossa, vaan kuitenkin hän näki olevansa vaalea, että silmät olivat reunoista punaiset. Matka oli ollut hirmuinen.

Kun neitsyt oli saanut turkit etuhuoneessa naulaan järjestykseen, tuli hän sisään ja veti rullavarjostimet akkunoihin niin että joka akkunasta kuului tahdinmukainen surina. Katsottuaan pitkään viimeisen kerran emäntänsä mustan atlashameen selkää, meni hän keittiöön, tehden itsekseen päätöksiä huomioistaan.

Hän oli siinä erikoisasemassa, joka seuraa valtaa, ja piikojen kanssa keskusteleminen oli hänen mielestään hänen arvoansa alentavaa.

Vaan iloisuus hänen kasvoistaan katosi hänen ulos mennessään. Ei sanaakaan -- ei sanaakaan lausunut tuo uusi emäntä hänen kaikesta vaivastaan, ja kuitenkin oli hän viime aikoina jatkanut päivänsä öillä, ja kuitenkin tiesi hän, että vaikka etsittäisiin silmä kourassa, niin ei koko talosta löydettäisi ainoatakaan hämmähäkin verkkoa, ja hän tiesi, että... Tässä sekaantuivat hänen ajatuksensa katkeriin, epämääräisiin mietelmiin.

Muuan piika seisoi keittiön ovessa ja kuiskutteli rengin kanssa, joka oli ollut asemalla. Neitsyt meni heidän ohitsensa lausumatta ainoatakaan sanaa tai muistutusta. Vaikka emäntä olikin ylpeä ja vaikka se tuntuikin raskaalta, niin ei se heihin koskenut. Hyvästi voivat he tuossa seisoa ja kuiskutella, _hänellä_ ei ollut mitään puhumista.

Kun Marianne kääntyi kuvastimesta pois, näki hän Börjen katselevan häntä jonkinlaisella surumielisellä tunteella.

Börje tiesi vaimonsa mielestä täällä olevan yhtä tyhjää kuin ennenkin, vaan hän oli myöskin varma, että semmoinen tunne aikaa voittaen haihtuisi.

"Marianne," sanoi hän ja levollinen tyytyväisyys palasi jälleen hänen kasvoilleen, "nyt toivon voivani sanoa ja puhua sinulle, vaikka se olisikin vaan kymmenes osa siitä, mitä ajattelen. Minä sanoisin sinulle toivovani, että sinä viihtyisit luonani, ja että sinä päivä päivältä aina pitäisit enemmän meidän Tomtöstämme. Paljon enemmän sanoisin sinulle, mutta pahinta on, että minun on niin vaikea lausua ajatuksiani. Ainoa ihminen, jonka kanssa olen voinut puhua maailmassa, oli Pauli ... niin ja äiti, tietysti. Mutta äidille saa puhua vallan toisella tavalla: vallan suoraan eikä ollenkaan oikealle eikä vasemmalle. On paljo ajatuksia, joista ei voida puhua sillä tavalla, vaan sinä, Marianne -- jolta ei koskaan puutu sanoja, vaikka tahtoisit mistä puhua, sinä saat minua taluttaa."

Hän katseli Mariannea hymyillen itsellensä pilkkaavaisesti ja hyväntahtoisesti.

Marianne ei voinut mitään vastata, vaan kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja tunki kasvonsa hänen takkinsa poimuun kuin kesy kissanpoikanen lämmintä etsiessään.

Börje olisi toivonut hänen katsovan häntä silmiin ja sanovan, mitä itse ajatteli. Tätä hän aina ihmetteli. Hänestä tuntui kuin Mariannen täytyisi aina kulkea omassa maailmassaan, joka oli rikkaampi kuin hänen, ja hänkin toivoi pääsevänsä sen sisälle. Hän luuli tässä silmänräpäyksessä omistavansa kaikki, mitä maailmassa hän voi toivoa, paitse juuri tätä ihmisolentoa, joka niin turvallisesti painoi päätänsä hänen rintaansa vastaan. Hän tunsi vaistontapaisesti, että Mariannen nyt piti häntä auttaman. Vaan tämä oli vaiti ja hyväili ainoastaan hänen kaulaansa pehmeillä käsivarsillaan. Ja Börjellä oli sellainen luonne, että hän ainoastaan vähäisen hetken taisi viipyä sellaisessa mielialassa.

"Ei, nyt menemme katselemaan huoneita," sanoi hän iloisesti asettaen Mariannen käden käsivarrelleen, "tuntuupa vähä kuin olisimme vieraita toisillemme, vai kuinka? -- jos olemme oikein vilpittömiä."

Marianne nauroi. Tuntui hieman helpottavan, kun Börje otti tuolla tavalla totuutta sarvista kiinni.

"Niin, -- mutta sehän on hullua," sanoi Marianne.

"Niin, kyllähän se niin on. Minun pitäisi muka nyt olla jonkinlainen isäntä, ja sehän on takaperoista, kun sinä olet rouva talossa."

Börjen mieltä pahoitti, että Mariannesta tuntui tyhjältä olla omaisistaan erotettuna. Vaan hänkin tunsi samanlaista painoa mielessään. He kävelivät kaikkien huoneiden läpi. Kohta kun he vaikenivat, syntyi semmoinen kummallinen hiljaisuus yliympäri. Börje tiesi, että niin kauvan kuin he näin yksinään täällä kävelivät, ei koskaan tulisi eloa tähän kotiin. He eivät ollenkaan voineet sitä täyttää. Mutta asia paranee, ajatteli hän itsekseen ja katseli vähän kärsimättömästi tulevaisuuteen. Ja sitten oli hän nauramaisillaan. Minusta tuntuu juuri kuin tahtoisin, että lapset juhlapuvussa ottaisivat minua vastaan hääpäivänäni! -- Vaan sitä hän ei voinut lausua Mariannelle. Se loukkaisi häntä ja hän punehtuisi noin, että hänen oli kiusallista sitä katsella.

"Mitä sinä myhäilet?" kysyi Marianne.

"Niin, minä vaan ajattelen, ettei tämä käy laatuun, saammehan me niin hauskaa, kuin vaan itse teemme, eikä yhtään hauskempaa. Tule vierashuoneeseen, Marianne, ja soita jotakin oikein pontevasti. Ja vaikka ei meidän talossamme juodakkaan paljon viiniä, niin voimmehan tehdä poikkeuksen hääpäivänämme."

Börje kutsui viiniä sisään ja "ylioppilaskauraa," ja sitten istahdettiin vierassaliin. Börje tiesi, että mieltä täytyi vähän virkistää ja että Marianne antoi tämän velvollisuuden hänen täytettäväkseen. Hän alkoi ponnistaa iloisuuttansa ja lörpötteli alati. Ensiksi keikaili Marianne hemmoitellun lapsen alakuloisuudella, vaan vähitellen viehättyi hän mukaan, ja molempien iloisuus tuli teeskennellystä luonnolliseksi.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Börje oli pistänyt vaatteet yllensä ja kierrellyt talleissa ja navetoissa saadakseen aamun kulumaan, ja Marianne makasi vielä, vaikka kello oli vähää vaille yhdeksän.

Börje oli niin kärsimätön, ettei tiennyt mitään keinoa, sillä hän aikoi Mariannelle tehdä oikein oivallisen ehdotuksen, josta tämä varmaankin saisi huvia, vaan hän ei tahtonut häntä häiritä.

Viimeisen tunnin puoliskon oli hän vaan käynyt edestakaisin ruokahuoneessa ja ikävöinyt hänen tulevan. Aamijaispöytä oli niin houkutteleva, kuin suinkin voi ajatella, ja hiilillä tuoksui kahvi lämminnä. Oltiinhan jo kaukana aamupäivää, puolipäivä läheni. Kuinka voi hän maata vielä!

Kauvemmin ei Börje enää voinut hillitä kärsimättömyyttään. Varpaillaan hiipi hän makuukamarin ovelle ja raotti sitä, kuten hän jo monta kertaa oli ennen tehnyt, vaan Marianne makasi vielä. Asiata ei _voinut_ auttaa, hänen täytyi puhua hänelle ehdotuksestaan! Ja hän hiipi Mariannen sängyn viereen ja istahti sen syrjälle makaajan huomaamatta. Börje oikein loisti ja säteili. Eihän tämmöistä kaunista päivää saanut kokonaan nukkua!

Hän tarttui Mariannen pieneen käteen, joka oli peiton päällä ja näytti vielä pehmeämmältä ja kauniimmalta kuin muutoin. Hän nosti sitä ylös ja puri aivan hiljaa etusormeen, niin että Marianne havahtui. Kaikkein ensiksi näki herännyt Börjen naurunhaluiset silmät.

"Huh, sinä hirviö, olit pelottamaisillasi minut kuoliaaksi," nauroi hän kuin hyvä, äsken herännyt lapsi.

"Sinäpä vasta olet hirmuisin unikeko, minkä eläissäni olen nähnyt," torui toinen, "minähän olen täällä käynyt kuin tulisilla hiilillä kolme tuntia ja odottanut sinua ylös."

Marianne ei vastannut mitään, makasi vaan katsellen Börjeä vallattomasti hymyillen. Ohuet hiukset riippuivat hänen otsallaan yhdistyen pehmeihin kutriin hänen korviensa ja kaulansa ympärille.

Börje oli onnellinen, niin hurjasti onnellinen. Ja tänä päivänä tahtoi hän tehdä Tomtön kodikkaaksi Mariannelle; sitten pitäisi ujouden katooman ja koko elämän muuttuman makianleivänpäiviksi.

Marianne makasi ja katseli ympärilleen. Tämän huoneen oli hän sisustanut oman makunsa mukaan, täällä oli loistoa ja mukavuutta, jota hän halusi. Pehmeät matot, kattomaalaukset, marmoorinen pesulaitos, kaikki ihastutti häntä, ja nyt, täydessä päivän valossa, joka raukeana tunkeutui sisään varjostimien lävitse, nyt oli hän valmis nauramaan kotimatkaa ja sen turhamaista tuskaa.

Hän oli molemmin käsin tarttunut Börjen käteen ja leikki sen kanssa. Hänestä oli sangen hauskaa, kun omansa olivat valkeat ja Börjen ruskeat. Hänestä oli kaikki hauskaa, Ajatteles, tämä oli hänen oma kotinsa! Ja kaikki nämät kauheat rahalliset huolet olivat lopussa. Hän tunsi sanomatonta kiitollisuutta Börjeä kohtaan. Sen suruttoman, huolettoman elämän, joka nyt alkoi, sai hän häneltä lahjaksi. Ja sitten tunsi hän vielä jotain lisäksi maatessaan Börjen silmien päiväpaisteessa. Kenenkään mielestä hän ei nimittäin ollut koskaan ollut niin kaunis, kuin hän nyt oli Börjen mielestä. Hän katseli itseänsä hänen silmillään, hän ihaili itseänsä Börjen silmillä.

Hänen miellytyshimonsa rajat olivat laajenneet: kaikki oli luvallista.

"Ei, nouse pian ylös, sinä laiskuri!" sanoi Börje jääden itse istumaan voimatta vastustaa kiusausta, joka houkutteli hänet levittelemään Mariannen pieniä, taipuvia sormia kädessään saadakseen niitä oikein katsella. Oli kaunista katsella tätä pyöreätä rannetta hienon pitsiompelun ympäröimänä, ja käsivarsiakin saattoi nähdä vähän matkaa ylöspäin. Tämä maukas liinakomeus lumosi hänet. Marianne tiesi sen, hän arvasi, kuinka suloiselta hänen täytyi näyttää näiden valkoisten keveiden pitsien ja koruompeluksien keskellä, jotka äkkiä vaihtuivat loistavan punaiseen atlaspeittoon, joka teki ihonvärin läpinäkyvän valkeaksi, kun käsi ja ranne oli sen päällä.

Börje katseli kaikkea uteliaasti ja halukkaasti, hänen entinen ujoutensa oli poissa.

"Noh, etkö tahdo nousta! Meillä on jotain tehtävää tänään, josta et vielä tiedä."

"Mitä sitten?" Hän pani silmänsä selälleen, teaatterineron koko vilpittömyydellä.

"Sitä et saa tietää ennenkuin tulet suurukselle, pidä nyt sentähden kiirettä."

"Niin, mene sinä vaan."

"Ja jollet sinä kiirehdi, niin minä koputan ovelle."

"Koputa vaan, kas niin!"

Tanssivin askelin jopa hyräillenkin astui Börje ulos sulkien oven perässään. Hän käveli tuon pienen soman työhuoneen läpi, jossa askeleet eivät kuuluneet pehmeällä matolla ja jossa äsken sytytetty tuli suhisi pesässä. Huone oli ollut valmis viikkoa ennen häitä, vaan hän ei ollut voinut käydä siellä eikä myöskään makuukamarissa. Tämä hienous kaikki oli loukannut häntä, kuin olisi se ollut jotakin, johon hänellä ei ollut oikeutta. Vaan nyt se ei hänestä enää siltä tuntunut, ja tultuaan ruokakamarin kynnykselle kääntyi hän takaisin ja alkoi kävellä pitkin huonetta odotellessaan Mariannea.

Hänen mielensä ahmi näitä pehmeitä värejä, siveli tätä lämmintä mukavuutta, nautti tätä naisen kaunistushimoa, joka kaikessa ilmautui hallitsevana. Tämä ei ollut hänelle enää vierasta, ei enää loukkaavaa, päinvastoin, se synnytti hänessä vallan uuden omistushalun. Sillä kaikki oli hänestä ainoastaan lisäys Marianneen, ja Mariannekin oli hänen.

Kädet selän takana käveli hän edestakaisin kuulematta omia askeleitansa. Ennen aavistamaton hengellinen ja ruumiillinen vapaus valtasi hänen, sillä nyt hän tiesi olevansa onnellinen. Eikä se onni ollut puhjennut minuutiksi, sitten kuihtuakseen, vaan koko elinajaksi, kukoistaakseen, kehittyäkseen ja kasvaakseen; se onni oli juurtuva, luova silmukoita tulevien päivien varaksi; se onni oli hänen oman terveen luontonsa suuri, elinvoimainen onni.

Jotain aivan uutta oli ilmestynyt hänen liikkeisiinsä. Hän ei ollut enää tuo saamaton Börje Olsson, joka aina tunsi itsensä auttamattomaksi tultuaan työstään ja jokapäiväisistä toimistaan.

Nyt ei hän ollut mitään muuta kuin äsken nainut nuori aviomies, jolla tuolla oven toisella puolen oli pieni vaimo valkeisiin puettuna -- pitseissä ja valkea päästä jalkoihin asti -- pieni vaimo, jonka mielestä hän ei enää ollut ruma eikä kykenemätön eikä saita. Hän oli tullut uudestaan luoduksi: hän oli semmoinen, jommoisena hän oli itsensä nähnyt säteilevien suurien silmien kautta, jotka vuorotellen painuivat kiinni ja laajenivat aina pitkine hienoine ripsineen ja kyyneleiden jälkiä reunoissaan; -- ne olivat suuret lämpimät naisen silmät, jotka sanoivat, että Börje Olssonia voi rakastaa.

Ja sentähden ei hän enää tuntenut itseänsä köyhäksi, sentähden ei hän tuntenut itseänsä vieraaksi tässä huoneessa, sentähden hän ei hetkeäkään ajatellut eripuraisuutta eikä sovintoehdotuksia, sentähden hän ainoastaan nautti kulkiessaan ympäri tässä pehmeässä ylellisyydessä.

Se sopi nyt hänelle. Sillä nyt tahtoi hän tyydyttää elämän suloisuuksien nälkäänsä, yhtä hyvähän oli, kävikö se hänen omalla tai Mariannen tavalla.

Uusi mieliala herätti jälleen muiston lapsuuden ystävästä. Börje tunsi saavuttaneensa jotakin, jota hän oli kadehtinut Paulilta. Hän ei tietänyt mitä se oli; se oli vaan hämärä tunne siitä, että hän oli tullut samoille aloille kuin Paulikin.

Mutta tämän kaiken keskelle tunkeusi muuan epämääräinen ajatus: -- muuan yksinkertainen, tummapukuinen vanha vaimo. Hän sysäsi kuvan syrjään tarpeettomana varoituksena. Hän näki vallan selvästi, ettei tämä kaikki tekisi häntä huonommaksi, vaan päinvastoin rikkaammaksi, paremmaksi. Sen hän näyttäisi -- tulevaisuudessa.

Sitten aukeni ovi. Marianne seisoi tuossa.

Hänellä oli yllä valkoinen pitsillä kiehkuroittu aamupuku, johon oli ommeltu vaaleansinisiä rosetteja, vaaleansiniset atlassitohvelit joutsenenhöyhenisine reunuksineen ja ihonväriset silkkisukat, -- ei kenkiä, vaan ohuet, pehmeät pienet tohvelit, jotka vetivät käydessään laattiata kuin haaremissa. Ja sitten aamuraittiit, vaaleanveriset, pienet, hyväilevät, rakastuneet kasvot.

Börjen valtasi salamannopea halu sulkea toisten huoneiden ovet, pitääksensä häntä täällä sisällä piilossa kuin tuntematonta prinsessaa. Hän pelkäsi viedä häntä semmoisena, kuin hän tavallisesti oli jokapäiväiseen elämään, kaikkien nähtäväksi. Hän oli kuin Börjen sydämen salaisuus, hän oli kuin mielikuvitus, jota koetetaan salata toisilta, sentähden että sitä täytyy uskoa.

Marianne huomasi tuon nopean välkähdyksen hänen silmissään ja se täytti hänen sydämensä onnellisuudella. Rakastettuna juuri kuten itse tahtoi! -- kuten nainen, yksinomaan kuten nainen -- tahdottomana, vastustamattomana esineenä.

"Suurus on odottanut," sanoi Börje. Oli kuin hänen oman äänensä sointu olisi saattanut hänen entiselleen.

He astuivat ruokahuoneeseen ja istuivat pöytään. Täällä talvipäivän valossa, näiden jäykkien raskaiden tammikalujen rinnalla, joissa ei ollut mitään leikkaustyötä, näytti valkea pitsipuku ihmeelliseltä. Oikein vilutti sitä katsellessa. Ja Börje tunsi tulevansa hämilleen, jos joku palkollisista olisi tullut sisään. Hän tiesi heidän käsittävän asian niin, kuin hän olisi istahtanut pöytään kylläkin likelle paljaalla paidallaan olevata, sekä että tämä loukkaisi heitä kuin tyhmyys hänen puoleltaan.

Börje piti suuressa arvossa palkollistensa hyvää ajatusta hänestä, hän ei voinut päästä vastenmielisestä tunteestaan.

Marianne piti asianaan kaataa kahvia kuppeihin.

"No, mitä minun piti saaman tietää?" sanoi hän tarttuen kannuun.

Börje oli ääneti silmänräpäyksen.

"Niin, minä tahdoin, että kutsuisimme muonamiehet vaimoineen tänään päivällisille meille."

Marianne lakkasi äkkiä kaatamasta ja katsahti häneen kauhistuneena.

"Niin kai," vastasi Marianne ja istahti nähtävästi rauhoittuneena.

"Mielelläni olisin tahtonut kutsua lapset mukaan, vaan heille ei ole tilaa, niitä on semmoinen siunattu joukko."

Hän loi silmänsä kupistaan hetkeksi.

"Vaan sitten minä ajattelin, että lähettäisimme niille jotakin sen sijaan."

"Siinä olet tehnyt kiltisti," sanoi Marianne huolimattomasti kiittäen, ikäänkuin kaikki olisi ollut semmoista, joka ei voinut hänelle kuulua.

"Minä tahtoisin tämän päivän pysyvän muistopäivänä, jolloin sinä tulit meidän luoksemme."

Marianne tunsi olevansa alakuloinen. Hän ei tietänyt, mitä piti vastata. Vaan sitten ojensi hän itsensä ja taputti Börjeä kädelle.

"Ja sitten tahtoisin minä mielelläni että sinä olisit jakamassa mitä he saavat lapsille vietäväksi. Minä autan sinua. Minä tiedän tarkalleen, kuinka monta mukulaa heillä on. Muuten se ei ole mikään helppo asia: täytyy muuttaa numeroita hyvin usein."

Marianne oli nauramaisillaan.

"Niin, se on hirveätä," sanoi Börje leikillisesti, "täytyy toivoa sen muuttuvan, muuten tulvaa niitä maan yli kuin heinäsirkkoja."

"Mihin aikaan ovat päivälliset?"

"Lyönnilleen kello kaksitoista. Oletko silloin vaatteissasi?"

"Olen."

Suuruksen jälkeen oli Börjellä tekemistä laskujen y.m. kanssa, ja Marianne leikkasi auki parin uusia kirjoja, joiden avulla hän aikoi saada ensimmäiset päivät kulumaan. Hän istui työhuoneessaan, mukavasti nojallaan sohvassa jalat jakkaralla.

Häntä häiritsi emännöitsijä, joka sisään tullessaan lausui hyvän huomenensa sekä ystävällisesti että arvokkaasti. Parasta oli aina olla alussa varovainen, ajatteli hän. Hän yskähti hiljaa ja omituisesti.

Hän osoitti arkatunteisuuttaan emännälleen tullessaan nyt juuri sisään, kun Börje oli ulkona. Ei tietysti pitänyt herroja totuttaa pistämään nenäänsä kaikkiin talouden toimiin. Nuori rouva ei luonnollisesti voinut vielä olla aivan tottunut semmoisissa asioissa, hänestä täytyi sentähden olla parasta hoitaa taloudellisia toimia, sill'aikaa kun herra oli poissa, sillä niiden silmissä voi pian tehdä virheen.

"Niin, minä en ole voinut kysyä teiltä, rouva, edeltäpäin päivällisruasta, niin että tänään saan tehdä kai puolista siitä, mitä mulla oli -- -- -- hm -- varmaankin siitä?"

"Hyvä neitsyt, niin saatte aina tehdä; minä en välitä vähääkään, mitä saamme päivälliseksi."

"Niin, mutta kyllä -- -- --"

"Oh, olettehan te jo tottunut!"

"Niin, mutta -- -- --"

"Enhän minä mistään tiedä!"

"Tulette kai, rouva, sitten katsomaan kellariin ja ruokakamariin?"

"Kyllä kai, mutta eihän kiirettä."

Neitsyt poistui äärettömästi kummastellen ihmeellistä emäntäänsä sydämessään.

Mariannesta tuntui aika pitkältä Börjen ulkona ollessa, ja kun hänellä ei enää ollut halua lukea, meni hän pukeutumaan.

"Sinä olet oivallisen näköinen," sanoi Börje hetken perästä sisään tullessaan. Hän siveli kädellään Mariannen selkää tunnustellen villakankaan pehmeyttä. Ja hän piti paljon tummista väreistä.

Börje heittäytyi sohvalle ja silmäili sanomalehteä. Marianne istahti piaanon viereen ja soitteli. Äkkiä hypähti hän pystyyn kuullessaan jonkun soittokellon malmisen kaiun, niin että katonkannattimet tärisivät.

"Mitä se on!" huusi hän.

"Päivällisellehän vaan soitetaan."

"Uh, onko se vaan vellikello? Sillä on ruma ääni," sanoi Marianne pyyhkäisten käsillään ohauksiaan, kuin poistaakseen vastenmielistä vaikutusta.

Börje piti paljon tuosta kellosta, jonka malminen kaiku kuului kauvaksi kedolle ja vallan toiselta kuin tavallinen päivälliskello. Hän tuli melkein loukatuksi.

"Ei, Marianne, ei sillä ole ruma ääni, tule ulos kartanolle, niin saat kuulla."

Hän otti Mariannea kädestä ja veti hänen ulos kivikäytävälle pitkin istutuksia.

"Noh, onko se ruma?"

"Ei-i-ei."

"Ah, tiedätkös, minun mielestäni on se sangen kaunis," sanoi Börje kietoen käsivartensa Mariannen vyötäisille, kuin suojellakseen häntä tuulelta, "minä ajattelen aina, kuinka paljon hyvää työtä se on jo soittanut talosta ulos ja taloon. Se on kuin koko talon isäntä. Kun se soi, täytyy meidän kaikkien totella, minunkin."

He astelivat hitaasti sisään; Börje jatkoi puhettaan vieraskamarissa.

"Se on ollut ennen laivakellona, jonka minä olen ostanut haaksirikkoisen laivan huutokaupasta." -- Hän asettui akkunan eteen selkä Marianneen päin. -- "Kaksi miestä oli pudonnut laivasta sinä yönä, jolloin laiva ajelehti kiinni tuonne Skanörin särkkään."

Tässä seisahtui hän hetkeksi.

"Minun mielestäni on tuossa kellossa jotain juhlallista," jatkoi hän. "Minä en tiedä kuinka laita on, mutta kun välistä kuulen sen noin soivan, tuntuu minusta niin omituiselta. Onpa kuin se voisi jotain kertoa. Ja välistä öisillä, kun tuulee, jotta ryskää nurkissa, heilauttelee tuuli kieltä kelloon, niin että välistä kuuluu pieniä kolkkauksia. Silloin maatessani rupean ajattelemaan kaikkia merellä kulkevia, jotka ovat ulkona ulapalla, kun minä makaan hyvällä vuoteellani, ja minä ajattelen, miltä mahtaa tuutua, kun sumua on niin sakeassa etteivät lyhdytkään voi näkyä sen lävitse, vaan kaikki on pimeätä kuin säkissä niin ettei voi nähdä kättä edessään ja laivakello kolkahtelee, ja jokainen mies liikkuu henkensä kaupalla. -- -- -- Ja sitten ajattelen minä niitä kahta, jotka putosivat mereen sinä yönä. Ne olivat varmaan nuoria rivakoita miehiä kuten minäkin. Ja he ajattelivat varmaan elävänsä vielä monta vuotta. -- -- -- Tuon kellon äänen he kuulivat viimeiseksi."

"Huu, Börje, -- minä pelkään pimeätä täällä ainoastaan _tuon_ tähden."

Börje kääntyi kummastuksissaan. Marianne oli tukkinut korvansa käsillään ja katseli nuhdellen häntä silmäin reunat punaisina.

Börje ei ollut voinut ajatella häntä pelottavansa. Hänen mielestään oli vaan "vellikello" varsin halpa-arvoinen nimi, ja hän koetti sitä puolustaa, joka hänelle itselleen oli rakas. Hän oli aivan tietämättään puhunut vähän kansan huimalla, pimeitä rakastavalla hartaudella, -- sillä, joka on sepittänyt kaikki tonttukertomukset.

"Älä niistä huoli; ne ovat vaan minun omia, tyhmiä ajatuksiani," sanoi hän.

Marianne oli ääneti, hänen mielensä oli tullut kummalliseksi, hän tunsi jotakin eilispäivän tuskasta.

"Paneppas esiliina vyöllesi, niin menemme väen luokse," sanoi Börje äkkiä toimessaan, "nyt ne mahtavat olla täällä."

Marianne meni ja palasi pian vyöllään valkea, pitseillä koristettu vaatelappu, joka oli olevinansa kyökkiesiliina.

Börje oli ihastunut eräänlaisiin leveisiin, kotikutoisiin ja kirjavaraitaisiin esiliinoihin. Häntä olisi ilahuttanut, jos Mariannella olisi ollut semmoinen yllä, sillä se olisi tehnyt hänet sangen viehkeäksi ja tyynesti kodikkaaksi, juuri hänelle sopivaksi, vaan hän ei tahtonut siitä mitään puhua. Ei Mariannen pitäisi muuttaa makuansa hänen mielensä mukaan!

He menivät keittiöön. Siellä oli paljo tilaa, ja hieno höyry henkäili heitä vastaan, kun he lähestyivät takkaa.

Neitsyen kasvot kirkastuivat. Olipa hyvä, että nyt tulivat, kun kupari- ja tina-astiat vielä olivat mitä kirkkaimpia ja liuskalaitaiset paperit olivat vielä kaikilla hyllyillä oikein valkeita ja kauniita. Hän oli ylpeä, sillä hän tiesi, ettei kauniimpaa keittiötä voisi löytyä. Ja piiat olivat iloissaan, kun eivät olleet tehneet työtänsä turhaan.

Marianne katseli ympärilleen. Patoja ja pannuja ja vormuja oli kauheat joukot. Börje käveli ja myhähteli. Äiti ja hän olivat antaneet laajentaa ja parantaa keittiön, ruokakamarin ja kaiken semmoisen heti Börjen saatua talon haltuunsa. Hänen nuori vaimonsa, semmoisen kerran löydettyään, ei ainakaan saisi mitään syytä valittaa! Ja nyt käveli semmoinen hänen vieressään.

"Tule Marianne ja kurkistakaaamme väentupaan," sanoi hän. Ja he menivät sinne.