Part 7

Eräänä päivänä, kun Hakvin tuli vierashuoneeseen, tapasi hän Waltterin siellä seisomassa kuin kiinninaulattuna, nähtävästi vahtia pitäen. Hänellä oli sanomalehti kädessä pelastuskeinona, vaan näytti Hakvinille hartahimpia hiljaisuuden merkkejä. Tämä -- joka ei suinkaan tahtonut kieltää, kun jotain hauskuutta oli tekeillä -- hiipi veljen viereen, ja toisesta huoneesta kuului selvään vapaaherrattaren ääni.

"Onpa oikein liikuttavaa nähdä Marianne lumivalkeana ja viattomana, kuten hän on. Niin, rouva Björk, siinä näkyy, mitä huolellinen kasvatus saa aikaan, vieläpä meidänkin aikoina. Luulen voivani sanoa, että -- niin morsian kuin hän onkin -- ei hän ajattele mitään! Hänellä on oikea kyyhkysen mieli. Kuinka minä tulen liikutetuksi kuullessani näitä uusia periaatteita, että muka nuorien tyttöjen pitäisi tietämän kaikkea mahdollista, -- lukea anatomiiaa ja mitä ajatella voidaan. Mikä raakuus ajan hengessä! -- Sepä olisi juuri maukasta näin hyvin kokeneille nuorille nuorikoille."

"Maukastako? -- Ei poikanuija, meidän vapaaherrattaremme on tietämättään todellakin sikamainen, ja minun täytyy suojella sinua, ettet saa kuulla häntä enempää. Se voisi vahingoittaa sinun kyyhkysen mieltäsi." Waltteri tarttui veljensä päähän ollen häntä suojelevinaan. Hakvin oli kaatumaisillaan, kun koetti riuhtaista itseänsä irti, rupesi tirskumaan ja ilmaisi molemmat.

Börjestä oli tämä ja alituinen yhdessäolo Mariannen perheen kanssa verrattava kiirastuleen. Mutta hänen ainaiset lohdutusajatuksensa olivat joko: "tämä on sentään sielunviljelemistä," tai myöskin: "naimisissa se kyllä tasaantuu." Ja siten oli hän aina ystävällinen ja iloinen, sillä hänen mieleensä ei koskaan voinut juolahtaa näyttää loukkautuneelta siitä, mitä ei lausuttu huonossa tarkoituksessa, varsinkin kun häntä persoonallisesti kohdeltiin suurimmalla tarkkaavaisuudella. Että viattominkin keskustelu häntä voi salaa kipeästi haavoittaa, siitä ei kukaan huolinut; siitä ei tiedetty.

Monesta ihmisille hyvin tunnetusta seikasta hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan, ja semmoisia oli sangen monella eri alalla: saattoi olla kysymyksessä oopperat ja vieraat taiteilijat, muinaiset maalaustaiteilijat ja hienot viinilajit, tunnetut kirjailijat ja oikeudet omituisine nimineen. Oli ulkomaalaisia sanoja, joiden merkityksen hän tunsi, vaan joita hänen huolellisesti täytyi kiertää, koska hän mahdollisesti olisi lausunut ne väärällä korolla. Eikä hän mistään hinnasta tahtonut tulla läheisimpiensä salaisen naurun esineeksi. Useammin kuin kerran huomasi hän kuitenkin, että keskustelua koetettiin sovittaa hänen kantansa mukaan, että kohtelias appi otti puheeksi sanomalehtiä ja valtiopäiväkysymyksiä, viljan hintoja ja maataloutta koskevaa.

Mariannen veljillä oli tapana nimittää kaikkia, jotka eivät olleet saaneet alkeissivistystä, "housuiksi", ja paljas sana vaikutti Börjeen kuin olisi häntä lyöty vasten kasvoja, hän tunsi sairaankaltaista arkuutta kaikkea kohtaan, joka pilkkasi tietämättömyyttä. Hänen nopea käsityksensä oli aina valmis sanomaan julki, mikä hänessä itsessään oli puuttuvaista, mutta hän ei kyllin selvästi älynnyt, kuinka suuressa määrässä se, mitä hän toisissa kadehti, oli tyhjää loistetta. Hän salaa vainusi itsessään olevan jotakin, jota Marianne häpesi, mutta hyväsydämisessä perusteellisuudessaan etsi hän syytä aina liiaksi syvältä.

Hän luotti liiaksi vähäisen somiin vaatteisiin, kalleihin sikaariin, piukkahansikkaisiin, huolimattomaan jockei-takin käytäntöön, ratsuopetukseen ja ahtaisiin housuihin. Vaan jos hänelle olisi ollut tämä selvillä, olisi hän kenties nähnyt niissä paljoa enemmän, joka häneltä nyt jäi näkemättä.

Jotain oli aina, joka vaikutti, ettei hän koskaan tuntenut perehtyneensä Mariannen ympäristöön, vaikka hänen onnistuikin siltä näyttää. Hän oppi pujahtamaan keskusteluun, vaan ainoastaan koneellisella, melkein poissaolevalla tavalla, ja huolimatta tiheistä käynneistään jäi ja pysyi hän vieraana uusille sukulaisilleen.

Olipa vieläkin yksi seikka, joka asettui heidän välilleen:

Börje oli kuten useimmat talonpoikaispojat, kasvatuksensa kautta tullut arvossa pitämään rahaa, joka taipumus rajoittui kunnioitukseen. Hänen mielestään oli se koottua, lippaaseen pantua työtä, se oli jotakin, jota ei koskaan tarpeettomasti saanut panna menemään. Ei tullut kysymykseen, oliko jollakulla enemmän kuin hän itse tarvitsi, ei ollut puhetta, miksi koottu voisi kasvaa, hänestä tuntui vaan kuin se olisi uskottua omaisuutta -- tulevan suvun hyväksi -- jota tuhlaamalla saattaisi onnettomuuden niskoillensa. Se oli polvi polvelta perinnöksi jäänyttä hankkimisvelvollisuutta, vanhempien lapsiinsa istuttamaa kauhua, ettei saanut tuhlata Jumalan antimia, jonkinlaista taikauskoa, sitkeätä ja juurtunutta, jommoisena se aina ilmautuu rahvaassa.

Mariannen perheessä oltiin vallan toista katsantokantaa. Siellä pidettiin säästäväisyyttä kaikkein parhaimmassa tapauksessa välttämättömänä pahana huonojen rahasuhteiden vallitessa, vaan muissa tapauksissa jonakin alhaisena, melkein naurettavana omaisuutena.

Tämä loukkasi Börjeä samalla tavalla, kuin olisi pilkattu uskontoa.

Hänestä tuntui sitä paitse sotivan vallan vasten luontoa, että ihmiset taisivat tuntea perikadon riippuvan langasta päänsä päällä, eivätkä kuitenkaan koettaneet sitä torjua. -- Ja hänen kälynsä, -- nämät juuri varttuneet pojat -- ne olivat nautinnonhimoisia ja huolettomia kuin pääoman omistajat! Heillä olisi luullut olevan summattoman perinnön odotettavissa, -- niin ylenkatseellisesti puhuivat he pikkusummista. Vaan Börje ei arvellut olevansa ollenkaan oikeutettu sekaantumaan tähän asiaan ja oli sentähden vaiti.

Häät piti pidettämän eräässä hotellissa, sillä perheen huoneistossa ei ollut yhtään kylliksi tilavaa salia vieraille.

Herra ja rouva Björk olivat mestareita laitoksissaan, ja tässä tilaisuudessa ei säästetty vaivaa eikä rahaa. Heidän mielestään palattiin nyt takaisin menneeseen aikakauteen.

* * * * *

"Niin, Marianne, nyt olet valmis," sanoi rouva Björk pöyhitellen silkkihameensa laahustinta ja ottaen muutaman askeleen taaksepäin saadakseen selville, minkälaisen kokonaisuusvaikutuksen morsiuspuku synnytti.

Äiti ja tytär katselivat toisiansa silmänräpäyksen. Heidän silmistään säteili sydämellisin hellyys, vaan kumpikaan ei uskaltanut sanaa lausua peläten kyyneleiden rupeavan vuotamaan. Ja Mariannen silmät tulivat niin punaisiksi, kun hän itki. Ei nyt saanut ajatella eroa, vaan ainoastaan että vieraat olivat koolla tuolla sisällä ja, että se, jos morsianta sanottaisiin rumaksi, oli melkein yhtä hirmuista, kuin olisi ollut ruma koko elinaikansa. Sentähden koetti kumpikin näyttää toisilleen olevansa iloinen; kumpikin tahtoi vahvistaa toista.

"Kas, kuinka siro ja kaunis minun äitini tänään on!" sanoi Marianne lempeällä äänellä. Ja hänellä olikin syytä niin huudahtaa, sillä huolimatta yhdeksästäneljättä vuodestaan ja ankaran työteliäästä elämästään, oli rouva Björkille jäänyt koko joukko nuoruuden etuoikeuksia. Hänen ihonsa oli vielä raitis ja sileä, melkein tuoreempi kuin Mariannen, eikä yhdelläkään tytöllä voinut olla kirkkaampia silmiä kuin hänellä. Tummassa sileäksi kammatussa tukassa ei ollut pienintäkään harmaata juovaa, ja hänen pieni päähineensä luonnollisine sulkineen ja syreenin värisine seppeleineen teki oivallisen vaikutuksen. Hän näytti vallan toiselta seurapuvussa, kuin kotona kävellessään. Häneen tuli jotain nuorempaa, iloisempaa, sirompaa, eikä hän näyttänyt niin paksulta mustassa laahushameessaan.

Mariannelle oli suuri nautinto nähdä somina rakkautensa esineitä, ja siksipä hänen silmänsä mieltymyksellä tarkastelivat tuota pehmeätä atlassikangasta, joka ympäröi äidin lihavanläntäistä vartaloa. Mutta kun ne hyväilevällä hellyydellä seisahtuivat noihin tuttuihin kasvoihin, jotka niin tarkkaan osasivat salata tuskansa ja sallia ainoastaan ilon loistaa, tahtoi liikutus hänet voittaa. Lapsuuden ja nuoruuden vuosien muisto tuli hänen mieleensä, ja koko se rakkaus, jota koto oli täynnä, valtasi hänet vastustamattomalla kiitollisuuden tunteella. Hän olisi tahtonut puhua tällä hetkellä, hän olisi tahtonut pyytää anteeksi kaikkia niitä väsyneitä askeleita, jotka äiti hänen tähtensä oli polkenut, hän olisi tahtonut tunnustaa monet salaiset itsekkäisyytensä, sovittaa kaikki lapselliset yksipäisyytensä, vaan hän ei uskaltanut: silloin olisivat kyyneleet tulvineet.

Hän kääntyi, otti nenäliinansa pöydältä vierestään ja painoi silmänsä siihen pakottaen huulensa hymyilemään.

"Kuuleppas, Börjen veli ja käly kun ovat tulleet!" sanoi äiti sukkelaan saattaakseen häntä toisiin ajatuksiin.

"Minkälaisia he ovat?" kysäsi Marianne iloissaan avusta.

"Mies on kuin iso patruuna, vaimo on niin paksussa atlashameessa, että sen luulisi pysyvän pystyssä itsestään. -- -- -- Niin, nyt sanon kai nuodetytöille?"

"Sanokaa vaan, äitikulta."

Äiti kääntyi ovessa katsahtaakseen viimeisen kerran tytärtään.

Hän ei ollut entisen näköinen: morsiuspuku loi jotain kalseata ja vakavaa häneen. Valkea se oli päästä jalkoihin, ruumiin mukainen leukaan saakka, -- hiat pitkät, valkoiset, hansikkaat pitkät, valkoiset; ainoastaan myrttiseppeleen tumma väri poikkesi tästä kaikesta sekä hunnun hienosta sumusta.

Nähdä hänen tuossa seisovan jäykkänä ja yksinään tässä suuressa tummilla väreillä sisustetussa huoneessa kummallisena vastakohtana valkeassa puvussaan sen hämärälle kokonaisuudelle, -- se tuntui melkein pelottavan juhlalliselta. Tuossa hän seisoi tien haarassa, naisen tärkeimmän tienviitan vieressä. Tähän olivat he häntä seuranneet lemmellisellä huolella, tästä hän lähti eteenpäin, yksinään -- tai ei ainakaan heidän seurassaan.

Yhden ainoan silmänräpäyksen kesti valtaava liikutus, -- kun ovi sulkeutui ja äiti seisoi sen ulkopuolella, tukien itseänsä raskaasti lukkoon; kerran vaan teki kokoontunut tuska, kaiho ja levottomuus hyökkäyksensä. -- -- -- Puoliso, lapset, palkolliset ja koti! -- oliko häntä valmistettu näitä velvollisuuksia täyttämään? Ja kuka oli häntä valmistanut? -- -- -- Yksi ainoa kauhistuttavan vastuunalaisuuden isku; ja sitten se oli ohitse.

Tulee niin kummallisia ajatuksia tämmöisenä päivänä! Rouva Björk pyyhkäisi otsaansa ja avasi nuodetyttöjen oven.

Iloisina, kun pääsivät odottamasta, putkahtivat he ulos, salavihkaa ravistaen harsohameitansa, ja sipsuttelivat korkeakantaisilla silkkikengillään. Nämä ohuet puvut, paljaat olkapäät ja raitisväriset kukat vaikuttivat hyvää. Tämmöisen seurueen piti lieventämän vakavaa juhlallisuutta. Rouva Björk oli iloissaan, kun Marianne oli päättänyt hankkia nuodetyttöjä itselleen. Kukkavihkoineen ja valkoisine hameineen tekevät he kokonaisuuden viehättäväksi. Parhaimmalla tuulella palasi hän juhlasaliin, josta hän oli ainoastaan pariksi minuutiksi pistäytynyt Mariannea katsomaan, kun ompelijatar oli saanut hänet valmiiksi puettua.

Mariannesta tuntui hyvältä, kun tytöt astuivat sisään, sillä mieli siitä kävi iloisemmaksi. He olivat kaikki levottoman iloisia eikä alallaan istuminen voinut tulla kysymykseenkään; he kävelivät edes takaisin, kuiskutellen hiljaa toisilleen ja Mariannelle. Käytävästä kuunneltiin askeleita, ja kenenkään huomaamatta heitti aina joku katseen kuvastimeen. Sulhanen ja nuodepojat voivat tulla minä silmänräpäyksenä tahansa.

Oli päätetty, että Börje itse tulisi tuomaan Mariannen.

"Nyt ne tulevat", kuiskattiin. Samassa kuului koputusta ovelta, joka sitten aukeni.

Syntyi aika hälinä: tervehdittiin, naureskeltiin salaa, vertailtiin rosettien väriä, ja lopuksi kehittyi pieniä iloisia tervehdyksiä, kun kukin sai omansa. Vaan tästä ei Marianne huolinut vähääkään; hän oli oitis astunut Börjeä vastaan.

Börjen tavaton vaaleus häntä ensin tuskautti, vaan annettuaan hänelle kätensä ja katsottuaan häntä silmiin, näki hän hänen silmistään kuvastuvan niin syvän ja todellisen ilon, että se häneenkin tarttui ja poisti häneltä tavalliset ajatukset. Ensi kerran tulivat ulkonaiset laitokset paljaiksi sivuseikoiksi, ensi kerran eläissään huomasi hän näiden ulkonaisten siteiden yhdistävän voiman, joiden nyt piti liittämän heidät yhteen, ei ainoastaan häiden komeudeksi eikä uutuuden viehätykseksi, vaan ainaiseksi. -- Ainaiseksi? Mikä sana! Vaikea ymmärtää mahdottomuutena. -- Pois koko iäkseen, pois kotoa ja sukulaisista, pois yksin hänen kerallaan! -- tuon yksinkertaisen, vaatimattoman Börje Olssonin keralla.

Vaan hän tunsi lapsen tahdotonta luottamusta katsellessaan näitä turvallisia, viehättämättömiä kasvoja ja hänen silmiensä kehän täytti kaksi suurta, lämmintä kyyneltä, joita hän ei tahtonut estää -- lämmintä, nuoskeata kevätpisaraa, jotka olivat tulleet sopimattomaan aikaan, jolloin ei ollut elinvoimaista maata niitä vastaan ottamassa.

Hän laski kätensä Börjen käsivarrelle, he astuivat hiljaa käytävään, ja heidän taakseen muodostui jono.

Kun Börjen vihittäessä piti lausuman määrätyt sanat Mariannelle, tapahtui jotain tavatonta siinä tilaisuudessa, nimittäin että hän kääntyi ja katsoi nuorta vaimoansa, ei tahdottomasti eikä juhlallisesti, vaan yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he olisivat olleet omassa huoneessaan, kaukana muista ihmisistä, ja aivan kahden kesken tehneet tämän sopimuksen. Tuo iloinen turvallisuus Börjen käytöksessä tarttui Marianneenkin, ja katsoessaan melkein hymyillen hänen vaaleanharmaisiin silmiinsä, vastasi hän puolestaan tavallisella hennolla äänellään: "minä Marianne Elisabet Björk, otan sinut, Börje Olsson."

"Tuommoinen kevytmielisyys oikein liikuttaa," kuiskasi joku vanhanpuoleinen neiti lähimmälle naapurilleen, "seisoa tuossa ja virnistellä toisilleen, sen sijaan kuin pitäisi ymmärtämän kääntyä pappiin. Monissa häissä olen ollut, mutta koskaan en ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän tuolla lailla."

"Niin, minun on koko hartauteni haihtunut," valitti hänen naapurinsa puolestaan, "sulhanen on hirmuinen ihminen; hän ei liene ikänään nähnyt häitä ennen."

"Niin Marianne-rukka, minä todellakin pelkään, että hän saa raa'an jätkän miehekseen."

Vaan nuodetyttöjen rivin päässä seisoi viimeisenä nuori punaposkinen tyttö valkeissaan, hän katseli nuorta paria ja hänen silmänsä loistivat. Hän ainakin ymmärsi tämän käsityksen vihkimisestä. Vaan hänellä ei ollut ketään, kelle olisi kuiskannut.

Kun pappi oli sanonut aamenensa, syntyi onnittelujen hälinä, jolloin kaikki tunkeutuivat nuoren parin ympärille.

Börjen veli ja käly esiteltiin Mariannelle.

Kasvonjuonteiltaan ja muodoltaan oli veli vähän Börjen näköinen, vaan tunteellisuus kasvoissa oli aivan toinen, sillä hän näytti itseensä tyytyväiseltä, pohatalta ja vähän olevinansa olevalta maailmanmieheltä.

Hän ravisti voimakkaasti Mariannen kättä katsellessaan häntä itseensä luottavalla uteliaisuudella.

"Ja veljenvaimo kun ei ole meitä kunnioittanut ainoallakaan vierailulla kihlausaikanaan!" sanoi hän.

"Se olikin niin lyhyt, että kiireessä tuskin huomattiin, minne päivät katosivat," vastasi Marianne.

Vaimolla oli kauniit, vähä karkeat kasvot, vaan hän liikkui kuin virtahevonen. Hän oli oikein lastissaan kultakoristuksia.

"Onpa ikävää, että meidän häälahjamme tuli niin vähäpätöiseksi," sanoi hän tyytyväisellä äänellä, joka vivahti vähän alentuvaisuuteen.

"Se on kauniin sokurirasia, minkä nähnyt olen," sanoi Marianne tavallisella ystävyydellään, "ja sitä kantava kuva sopii oivallisesti pöytäkalustoon."

"_Sitähän_ me juuri tahdoimmekin," keskeytti käly, "mutta äiti ennätti meitä ennen!"

Börje seisoi vieressä, oli vaiti ja koetti salata suuttumustaan. Hän joutui suunniltaan jo kuullessaan tämän pitkäveteisen, ahdistetun äänen.

Onnittelujen perästä mentiin juhla-aterialle. Luonnollisesti oli viiniä runsaasti ja maljoja useita. Waltteri piti loistavan, leikillisen puheen nuodetytöille, joka herätti vilkasta suosiota. Se oli hänen "maiden-speech'insä,"[3] ja vanhemmat olivat itkemäisillään ylpeydestä, niin täydellisesti muokattu ja hienonnettu se oli.

Kaarle milloin palveli nuoria tyttöjä kaikkein uljahimmalla kohteliaisuudella, milloin vetäytyi hän herrojen tiheimpään ryhmään, jossa hän ahmien mätti suuhunsa, mitä herkullisia ruokia vaan sai käsiinsä. Hakvin käyskenteli ympäri uudessa hännystakissa, joka näytti häntä haittaavan. Kerta toisensa perästä hiipi hän Börjen luokse ja kuiskasi hänelle korvaan jonkun muistutuksen. Heidän välinsä oli aivan toverillinen, ja Hakvin näytti tänäpäivänä ihailevan Börjeä enemmän kuin koskaan ennen; hänen silmäyksessään oli oikeata hellyyttä.

Viiden aikaan piti nuoren parin matkustaman, ja vähää ennen vetäytyi Marianne vaihtamaan morsiuspukuansa tavallisiin matkavaatteisiin.

Silmänräpäys ennen lähtöä kokoontuivat hänen omaisensa erääseen sivuhuoneeseen sanoakseen jäähyväiset vieraiden häiritsemättä. Isä, joka koko ajan oli ollut mitä iloisin isäntä, tuli pian toisen näköiseksi; kuin aivan odottamaton uutinen, vaikutti häneen Mariannen lähtö. Kerrassaan synkkeni hänen ilonsa, ja kaipaus tuli sijaan. Hänelle oli mahdotonta pidättää kyyneleitänsä. Kirkkaina ja nopeasti vierivät ne hänen poskillensa, alas pehmeille, tummanharmaille viiksille, vääristämättä yhtäkään hänen kasvonsa juonnetta. Hänen surussaan ei ollut yhtään tuskaa, kyyneleet olivat helposti liikutetun mielen helposti pudottamia vesipisaroita, semmoisia, jotka itsestään kuivuvat jälkiä jättämättä.

Hän ei voinut sanaakaan sanoa, hän ainoastaan suuteli Mariannea ja silitteli hänen tukkaansa suurilla, pehmeillä käsillään.

Puoleksi avoimen oven ulkopuolella seisoi Börje hattu kädessä ja odotti. Tämä hetki oli hänestä sanomattoman kiusallinen. Nämä kyyneleet melkein sanoivat häntä rosvoksi, joka aikoi viedä saaliinsa pois.

Kun Marianne syleili äitiänsä, ei hän enää voinut ajatella itsensä hillitsemistä eikä ollenkaan punaisia silmiä. Vaan äiti siveli häntä tyynnyttäen olkapäille ja pakotti itsensä hymyilemään. Hän ei itkenyt, silmät kiilsivät vaan enemmän kuin muutoin ja hän räpytti niitä usein.

"Et saa itkeä lapseni, sinä saat pääsi kovasti kipeäksi," sanoi hän pehmeimmällä ja karskimmalla äänellään. Marianne tarttui hänen käteensä ja vei sen intohimoisesti huulilleen; -- tämän pienen, työteliään, valkoisen käden, joka ei koskaan tullut työstä rumaksi eikä koskaan sitä pelännyt.

Kaarle pyyhkieli useita kertoja kasvojansa ja näytti sangen neuvottomalta. Hän oli niin liikutettu -- joko sitten viinistä tai mielenliikutuksesta -- että silmien valkeus erosi ihon väristä kuin kaksi värirotua.

Hän vaan suuteli Mariannea tietämättä mitään tilaisuuteen sopivaa lausetta.

Waltteri oli vaalea ja liikutettu. Hän otti Mariannen käsivarsilleen, kuin olisi tämä ollut paljoa nuorempi sisar, nosti hänen leukaansa ja katseli häntä kasvoihin, kuin ei hän saisi nähdä niitä pitkään aikaan.

"Jumala antakoon sinulle onnea, Marianne!" kuiskasi hän hiljaa, kuin olisi hän hävennyt omia sanojansa.

Hakvin seisoi akkunan vieressä vuodattaen raskaita kyyneleitä. Koko hänen hännystakilta lainattu arvokkaisuutensa oli kadonnut; hän oli ainoastaan lapsi, jonka täytyi erota ylpeytensä ja ihailunsa esineestä. Marianne -- hänen sievä Mariannensa -- lähti pois. Eikä Börje enää kävisi heillä niin usein kuin ennen, sen tiesi hän. Jos he olisivat matkustaneet maailman loppuun, eivätkä enää koskaan palanneet, ei hänestä ero olisi tuntunut vaikeammalta kuin nyt.

Kun Marianne tuli hänen luoksensa, heitti hän molemmat käsivartensa tämän kaulan ympäri, ja ääni puoleksi tukehtuneena hänen päällysvaatteeseensa kuiskasi hän:

"Marianne ... Marianne ... ole hyvä Börjelle!"

Liikutettu mieliala voi keveästi heittäytyä toisesta liiallisuudesta toiseen; niinpä nytkin purskahti Marianne keskellä kyyneleitänsä nauruun.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Waltteri, joka jo taasen oli tyyni ja hillinnyt itsensä.

Marianne kuivasi silmiänsä, suonenvedontapaiset nyyhkytykset tahtoivat sekaantua hänen tuntehikkaaseen iloonsa. Hänen täytyi purra nenäliinaansa voittaakseen naurunpuuskansa.

"Niin, sen pidämme minä ja Hakke salaisuutenamme," vastasi Marianne silmäillen hyväntahtoisesti nuorinta veljeä, jonka kättä hän pusersi jäähyväisiksi. Huuteleminen oli mahdotonta: hänen kasvonsa olivat aivan kyyneleiden vallassa.

"Aika taitaa olla jo vähissä?" sanoi Marianne Börjelle, joka päällystakki napissa ja nähtävästi vähän levottomana seisoi ja odotti ulkopuolella.

"Niin se on aina."

Lähdettiin kiireesti odottaville vaunuille. Suuri joukko vieraita seurasi vartiostona asemalle.

Täällä oli vielä lyhyt erokohtaus, ja sitten olivat mies ja vaimo yksinään, matkalla kotiaan.

Vaunussa ei ollut ketään muita kuin he, kuiva, vastenmielinen ilma ympäröi heitä, ja lampun värähtelevä tuli valaisi epäselvästi heidän kasvojensa juonteet. Marianne nojasi istuessaan päänsä Börjen olkapäähän, kummallakaan ei ollut halua puhua.

Kun he astuivat junasta kotiasemalle, ravisti Börje itseänsä sekä löi jalkojansa maahan, kuin olisi hänen oikein varmaan tarvinnut tuntea kovaa maata allansa.

"Kas niin, Marianne," sanoi hän helpommin, "nyt olemme kohta kotona," Hän asetti kätensä Mariannen olkapäille ja vei hänet odotushuoneeseen. Ennenkuin juna lähti oli Börje itse kantanut ulos Mariannen matkakirstun, ja sitten istuivat he vaunuissa; Börje levollisena ja tyynenä ja aina tyytyväisempänä, mitä lähemmäksi tultiin hänen kotiansa; Marianne ylenannetun viluttavin tuntein. Ilta oli rankka, tuuli puhalsi läpi luiden ja ytimien.

"Onko sinun vilu, Marianne?"

"Ei."

Börje kääri vaipan paremmin hänen ympärilleen.

Börje ja Marianne istuivat etupuolella. Börje ajoi itse ja renki istui joutilaana takana. Marianne pelkäsi vaunuissa eikä hän voinut käsittää, kuinka Börje taisi nähdä tien. Silloin tällöin singahti kipinä hevosten kavioista.

"Kuinka sinä voit nähdä?"

Börje nauroi

"Eihän ole ollenkaan pimeä. Pelkäätkös?"

"En."

Vaan Mariannen mielestä ajoi Börje hirmuista vauhtia ja lisäksi kuorsahteli toinen hevonen ja heilutteli päätään aina juostessaan.

"Se tietää, että olemme tervetulleita," sanoi Börje.

Vaan Marianne luuli sen ennustavan pahaa.

Kun he ajoivat piilipuu-käytävää, näkivät he kartanolta punaisen, loimottavan hohteen.

"Ah katsos! Siellä on tervatynnyreitä." Mutta Mariannea värisytti. Tuo näytti vallan kamalalta kolkkona, harmaana iltana ja lisäksi luikerteli kellahtava, kiiriskelevä savu pitkin maata, ja sen povesta vilkahteli punainen tulenkieli, joka sitten ponnistihe taas huikaisevan kirkkaana ylöspäin.

"Eikö tuo ole kaunista?" sanoi Börje, "he ovat keksineet sen omasta päästään."

"On."

He lähenivät nopeasti. Tervatynnyrit olivat asetetut molemmin puolin ajotietä kartanolle, ja kun hevosten piti mennä niiden välistä, säikähti toinen, kohosi pystyyn ja tunkeutui toiseen päin. Marianne tunsi itsensä puolikuolleeksi pelästyksestä.

"Nonoh, noh, noh," puhui Börje rauhoittaen hevosia, jotka näkyivätkin häntä ymmärtävän. Pelästynyt koukisti vaan kaunista kaulaansa ja tanssi siten eteenpäin toisen rinnalla.

"Katsoppas, noin viisas!" sanoi Börje lempeästi, "ja se onkin vaan varsa, jonka minä itse olen opettanut."

Marianne ei voinut vastata. Hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni vasemmalla kädellään vaunujen istuimesta.

Kiviruukkuihin kasvitarhaan vievien portaiden kummallekin puolelle oli pantu kaksi korkeata tulisoihtua, jotka loimottaen valaisivat koko rakennuksen ja kivikäytävän, ja joiden valossa kauvempana olevat kuuset näyttivät vielä mustemmilta ja salaperäisemmiltä. Herkästi värähtelevät liekit loivat Börjen kasvoihin heleän hohteen ja kuvastuivat hänen silmiinsä kiiluen kummallisesti.

Takajalat polvistuen ja kavioillaan kolistellen seisahtuivat hevoset. Kun renki otti ohjakset ja Börje hyppäsi auttamaan Mariannea alas, heittäytyi tämä melkein hermottomasti vaunuista.

"Pelkäsitkö -- sydänkäpyni?" sanoi Börje nauraen ja asetti hänet maahan.

"Pelkäsin," kuiskasi toinen vavahtaen.

Muuan koira hyppäsi naurahdellen ja ilosta uikuttaen pystyyn heitä vastaan, ja emännöitsijä seisoi avonaisessa porstuan ovessa tuon harhaillen värähtelevän tulen loisteessa, joka lekutellen kuvastui hänen terävänenäiseen muotoonsa, jota hampaaton, kireä hymy suun sopissa kaunisti. Mariannen pelästyneessä mielikuvituksessa näytti hän vankilan vartijattarelta.