Part 6

Börje ei lausunut mitään, istui vaan hiljaa ja ajatteli, mutta innokkaasti, tutkistellen, kuin onni tai onnettomuus olisi riippunut hänen sisällisen taistelunsa puhkeamisesta juuri nyt, tässä silmänräpäyksessä. Hän mietti ja mietti, hän ajatteli mielessään samaa toiselta ja toiselta puolen. Kuinka voisi syntyä mitään yksimielistä heidän välilleen, kun he molemmat olivat niin perin pohjin erillaisia? Kuinka voisi kaksi niin eri luontoa yhdistyä? Oliko ehkä Börjen ajatus, ohjata hänen taipumuksiansa tai muodostaa niitä oman tahtonsa mukaan?

Ei koskaan, ei koskaan! Hän rakasti Mariannea juuri semmoisena kuin hän oli kaikkine hienoine tapoineen ja kaikkine, mitä hän ei hyväksynyt, vaan mikä samalla hurmasi häntä. Ei, ei hän tahtonut häntä toiseksi. Vaan ei hän myöskään voinut luopua oman elämänsä määrätystä suunnasta. Ja vaikka hän voisikin siitä luopua, niin hän ei tahtonut. Päinvastoin, hänen täytyi tahtonsa koko voimalla taistella semmoisia kiusauksia vastaan: -- Tähdätä vakaumuksellaan toiseen ja elämällään toiseen? Ei, ei. Ja kuitenkin täytyi tästä päästä. Niin, tie häämöitti. He jakaisivat valtakuntansa ja eläisivät kumpikin alallaan. Börjen suvun tuttavuuteen, hänen työhönsä ja koko hänen menneisyyteensä ei Marianne saisi perehtyä. Marianne saisi olla semmoinen kuin oli. Ja kun he molemmat olivat nuoria, elämästä iloitsevia ja vapaita, eikö siinä ollut yhteyttä kylläksi!

Hän oli tehnyt päätöksen, ja hän tunsi kuohuvan nuoruudenilon virtaavan sielunsa ja ruumiinsa läpi.

"Marianne," huudahti hän aivan äkisti, "sinulla on kirjoja, kukkia ja soittoa, ja sinun luoksesi tahdon minä tulla oppiakseni nauttimaan kaikkea ihanaa. Sinä teet pienen nurkkasi taikalinnaksi. Sinä saat nähdä, että sinun täytyy täällä viihtyä!"

6.

"Marianne, tahdotkos istua tähän?" sanoi Waltteri nousten keinutuolista Mariannen sisään tullessa.

"Kiitos," vastasi tämä ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä ja istahti tarjotulle sijalle.

Noin viikko oli kulunut serkun häiden jälkeen, ja molemmat veljet olivat tulleet edellisenä iltana Lundista kotiin ollakseen sunnuntain kotona. Koko perhe oli koolla, paitse isä, joka oli ulkona. Nyt piti käytettämän tilaisuutta, että kukin saisi sanoa, mitä hänellä oli mielessä, sillä perheeseen sijoitetuista vuokralaisista ei ollut ketään saapuvilla, ja aamupäivällä myöhempään odotettiin Börjeä.

Mariannen perhe oli eräänlainen tasavalta, jossa kaikilla oli äänestys-oikeus.

"Niin, sitähän mun pitikin sanoa sulle, Marianne," sanoi äiti äänellä, joka ilmoitti, että hän oli ainoastaan kutsunut tytärtänsä jo alettuun keskusteluun, "että sinun kaikella muotoa täytyy ottaa selko Börjen ja hänen sukulaistensa välistä. Onpa sangen kummallista, ettei hän koskaan mainitse siitä mitään. Teidän pitäisi toki menemän hänen äitiänsä tervehtimään."

"Oh, rakas äiti, siinä voi minun mielestäni Börje menetellä kuinka itse tahtoo, eihän minun semmoista tarvitse hänelle esitellä," huomautti Marianne.

"Niin kyllä, mutta kyllä sinun ajoissa pitäisi hankkia tieto, mikä siinä on," lausui puolestaan Waltteri, joka käveli edestakaisin laattialla, "kun hän niin yksipäisesti on siitä puhumatta, voi olla mahdollista, että hänellä on siihen syytä. Semmoista ei koskaan voi tietää edeltäpäin, ja jos siinä olisi jotakin, josta sinä vielä saisit vastenmielisyyttä --"

"Mitä se muuta olisi, kuin että hänen sukulaisensa ovat talonpoikia ja että hän häpee niitä!" lausui Kaarle, joka makasi sohvalla supi suorana ja tuprutteli savuja sikaaristaan.

"Siinä arvaat Kalle veli hullusti," sanoi Waltteri, "Börje ei ole se mies, joka häpeää olla talonpojan poika."

Hakvin oli istunut sanomalehti auki edessään ja nenä siihen painuneena, nyt laski hän sanoman alemmaksi ja katsahti ylös ulkonevilla, likinäköisillä linnunsilmillään.

"Äh -- kunpahan hän ei olisi yhtä hieno kuin joku teistä!"

Waltteri seisahtui ja katsahti häneen, nauroi sitten musertavalla ylenkatseella, kääntyi ja pitkitti kävelyänsä.

"Pidä mielessäsi, ettet vielä ole sitoutunut," jatkoi hän puhuen Mariannelle, "vaan jos sitten huomaat joutuneesi johonkin sietämättömään asemaan, niin et voi siitä koskaan päästä."

Hakvin oli kuunnellut häntä taistelua haluavin silmin ja lensi nyt tulipunaiseksi.

"Sinun pitäisi hävetä -- pitäisipä toki -- kun taas tyrkytät esille sinun tavallisia ketunkoukkujasi!"

"Onko se ketunkoukku, kun tahtoo katsoa eteensä?"

"Ja Börje on kymmenen prosenttia parempi mies, kuin sinusta tulee ikänäsi," jatkoi tuo innokas puollustaja.

"Katsoppas tuota kiusankappaletta, joka ei anna kenenkään puhua sanaakaan rauhassa!" huudahti Waltteri närkästyneenä.

"Niin, kyllähän sinä voisit antaa Waltterin puhua lauseensa loppuun," lisäsi äiti kääntyen tuolillaan ja katsellen nuhdellen Hakvinia.

"En suinkaan minä tahdo sekaantua hänen armonsa puheeseen," murisi Hakvin ja ryhtyi jälleen lukemaan, "pane vaan myllys käymään uudestaan."

"Minä luulen, että sinä otat asian puheeksi, pikku sisko-rukkani," sanoi Waltteri.

"Niin, on kovin kiusallista kaikkea kaivella."

Waltteri hymyili.

"Se on isiltä perittyä, björkiläistä laiskuutta!"

Hän teki pienen vertaavan liikkeen Mariannen ja sohvalla loikovan tupakoivan veljen välillä.

"Hyvä Waltteri, minä _teen_ sen!"

"Niin, äläkä ole noin pahoillasi, pikku Nanne, minä en siitä enää puhu."

Syntyi hetken hiljaisuus. Waltteri asteli yhä edestakaisin.

"Äiti," sanoi hän äkkiä, "te saatte todellakin toimittaa niin, että isä tekee tuon vekselin, josta eilen puhuin."

"Niin, hitto vieköön!" huudahti Kaarle ja nousi sukkelasti istumaan.

"Näin ollen kirjoittaa Kustaa-eno luonnollisesti mielellään alle," jatkoi Waltteri samalla tyynellä äänellä, "eikä sitten taida olla vaikeata saada toista nimeä lisäksi."

"Ehkä Börjekin kirjoittaa," lausui Kaarle.

"Oletko hupsu!" huomautti Waltteri. "Miltä se näyttäisi, jos häntä pyydettäisiin nyt nimeänsä siihen kirjoittamaan? Ei, ukko-rukka, ei käy päinsä."

"No sitten saadaan joku toinen."

"Samanlaisen huomautuksen on minulla jo ollut kunnia tehdä."

"Mutta kuulkaapas, pojat, eiköhän kävisi laatuun, että asuisitte molemmat yhdessä huoneessa. Sehän tulisi aina halvemmaksi."

"Ei, äitiseni, ei käy."

"Miks'ei?"

"Luuletteko voivani lukea, kun tuo tulee laahaten perässään kaikki tuttavansa?" Waltteri katsahti Kaarleen, joka istui sohvassa tukka pystyssä takaraivolla kuin uroskyyhkysen harja. "Silloin saisin olla Lundissa ijankaikkisesti, eikä minulla ole siihen yhtään halua."

"Mutta, Kalle, lueskelethan sinäkin?" Äiti katsoi huolestuneena vanhinta poikaansa.

"Tottakai p--ru vieköön minä luen!" vastasi tämä harmillisimmassa unenpöppörössä.

"Huh, Kaarle, kuinka sinä kiroot!" huudahti äiti ja tukki korvansa käsillään.

"Niin, jos minä luen tai en, niin en ainakaan siedä, että sinun niin sanotut ystäväsi sotkevat piloille kaikki varpaani, se on varmaa."

"Näyttää kuin ne eivät sinulle sopisi!"

"Ehkä."

"Voitko sanoa seurustelevani muiden kuin hienojen poikien kanssa."

"Hienojenko? Niin, jos sinusta on hienoa, että joku tulee näyttäen sinettisormusta nyrkissään ja osaa seurustella kyypparien ja tupakkienkelien kanssa."

"Ei kaikkien ole pakko paljaasta ylpeydestä olla itseensä tyytyväisiä, kuten suuret hanhenpojat!" Kaarle rupesi näyttämään vihastuneelta verikoiralta.

"Tarpeetonta on puhua minun yksityisestä asiastani," vastasi Waltteri ylpeästi.

"Ehkä on myös tarpeetonta puhua, että sinä -- -- --." Kaarle oli hyökännyt ylös sohvasta. Hänen leveissä kasvoissaan vahvoine alaleukoineen ja paksuine jurohuulineen näkyi jotain raakaa ja hävytöntä.

Waltteri oli seisahtunut. Hän kiinnitti jäykän ja läpitunkevan katseen veljeen, pakottaen hänet vaikenemaan. Sen jälkeen ryhtyi hän taas keskeytettyyn kävelyynsä, vaan hänen kasvonsa olivat hieman vaaleammat kuin ennen.

"Uh, tämä oli kauheata jankutusta!" valitti rouva Björk äänellä kuin tämä olisi jotakin uutta.

"Minua vaan suututtaa, että Waltterin aina pitää soimata kaikkia toisia," nurisi Kaarle ja heittäytyi jälleen sohvalle.

"Niin, anna sen nyt olla. Sinä et ehkä itsekään tahdo asua minun kanssani," sanoi Waltteri suopeammin.

"En, en mistään hinnasta."

"Niin, mitä sitten tarvitsee kiistellä? -- -- Noh, Marianne, millä sinä olet huvitellut Huldan häitten jälkeen?"

"Oi -- ajatteles! -- minä olen valinnut komean piaanon, joka on lähetetty Tomtöön ja jonka Börje on jo maksanut."

"Toivotan onnea! No, vielä?"

"Minä olen tilannut viehättävimpiä huonekaluja työkamariini ja ostanut paksuja, kauniita gobelintapeettia. Nyt on vaan kysymyksessä hakea niihin sopiva matto -- matto koko laattian yli."

"Kyllä, luullakseni sinne tulee hienoa! -- Vaan sanos: saatko mitään seuraa?"

Marianne näytti huolestuneelta.

"En melkein mitään."

"Sen arvasin."

"Mutta minä saan kirjoja ja nuotteja niin paljon kuin haluttaa, ja sitten minä matkustan tänne kotia välistä."

"Tietysti -- ja mieux vaut seul que mal accompangné[2] -- mutta kyllä se sentään on laihaa elämää."

Sanoman takana puhisi Hakvin suuttuneena.

"Laihaako? -- kun hänellä on niin kelpo mies, ja hevosia ja lehmiä, ja..."

Hakvinin keskeytti heleä nauru, jonka päästi Waltteri ja Marianne.

"Niin, Hakke on kummallinen," sanoi Waltteri sävyisästi, "hän istuu seitsemännellä luokalla, ja kun kuulee hänen puhuvan, ei koskaan maailmassa voi käsittää, kuinka hän on päässyt sinne."

"En minä ole itseäni _puhunut_ sinnekään!" Hakke aikoi olla vihainen, vaan hän tuli vetäneeksi suutaan nauruun, ja sitten oli turhaa jatkaa. "Mutta jos sinä Marianne menet Börjeä vastaan ottamaan, niin on nyt aika," sanoi hän sen sijaan.

Marianne katsahti kelloon ja nousi paikalla.

"Noh, kuinka häät pidetään?" kysäisi Waltteri.

"Syödään aamiainen, ja me lähdemme heti."

"Ulkomailleko?"

"Emme -- Tomtööhön."

Puhe taukosi ja Marianne meni panemaan päällysvaatteita ylleen.

Hiljakseen vihellellen ja luontevimmilla askeleillaan meni myös Hakvin eteiseen, jossa hän täydessä toimessa rupesi etsimään takkiansa.

"Marianne -- hm -- en suinkaan minä saa tulla mukaan?" sanoi hän viimein odotettuaan turhaan ehdotusta hänen puoleltaan.

"Kyllä, saathan sinä tulla."

Ja niin he lähtivät.

Börje näytti iloiselta ja ihastuneelta astuessaan alas vaunusta, vaan luonnollisesti ei hän millään hellemmällä tavalla tervehtinyt morsiantansa; hän kammoi semmoista. Hakvin näytti enemmän säteilevän ilosta kuin Marianne; hän lörpötteli alinomaa. Börje ja hän tunsivat tulevansa hyvin toimeen toistensa seurassa. Kun tultiin vastapäätä tullikamaria, sanoi hän kuitenkin luvanneensa tavata erästä toveriansa, jonka tähden hän heitti hyvästi ja lähti toiselle suunnalle: hänen täytyi mielestään olla tarkkatunteinen ja jättää heidät yksikseen.

Marianne oli tarttunut Börjen käsivarteen, ja välttääkseen kivikatuja lähtivät he kotia kohden tehden pitkän kierroksen kaupungin kävelypaikan läpitse.

Usein taisi sattua, että Börje oli ääneti pitkät hetket; hän nähtävästi ei pitänyt keskustelusta väliä, paitse kun hänellä oli jotain varsinaista sanottavaa. Mariannella oli sentähden aikaa ajatella kuinka pääsisi alkuun.

Maa oli kostea, siellä täällä oli kellastuneita lehtiä. Ilma oli täynnä lahoavien lehtien hajua, vaan se oli puhdasta ja kylmää; silloin tällöin tuulahteli pieniä, raittiita ja tuoreita puuskauksia.

"Mutta kuules, eiköhän meidän pitäisi mennä tervehtimään sinun äitiäsi?" sanoi Marianne viimein.

Börje katsahti häneen terävästi, tyynesti, kuten hän yksistään osasi.

"Mitä me siellä?" sanoi hän kuivasti.

"Mutta ajattelehan, että meidän pitäisi tulla tuttaviksi."

"Miksikä sitten?"

"Onhan hän sinun äitisi."

"Mutta hän ei ole sinun."

Marianne oli vaiti silmänräpäyksen. Teeskentelemättömyys Börjen käytöksessä pani hänet kahdelle päälle, ja hän katsahti häneen rukoillen ja kyynelsilmin, jommoisiksi hänen silmänsä voivat tulla pienimmästäkin asiasta.

"Mutta Börje, minkätähden et tahdo?"

Börje huomasi häntä pahoittaneensa.

"Sen sanon sinulle," vastasi hän lempeästi, "te kaksi ette ymmärtäisi toisianne. Te olette niin erinlaisia."

"Mitä tarkoitat?" sanoi Marianne arasti.

Börjen täytyi olla vaiti ison aikaa. Hän ei voinut sanoa, että äiti pitäisi Mariannea hyödyttömänä korunukkena, hän ei voinut sanoa sen kaivelevan aina hänen sydänjuuriansa, jos näkisi nämä kaksi -- joista hän piti enimmin maailmassa -- tapaavan toisensa ainoastaan herättääkseen joka sanallaan kasvavaa, salaista vastenmielisyyttä toisiansa kohtaan. Hän ei voinut sanoa, että jos hän näkisi heidät yhdessä, täytyisi ehkä hänen uskollisuutensa valita heistä toisen.

"Minun äitini on tavallinen talonpoikais-eukko," sanoi hän hiljaa, "_minä_ pidän hänestä, koska hän on äitini, mutta sinulle luonnollisesti hän ei voi tulla miksikään."

"Eikö meille siis nyt tule kaikki yhteiseksi?"

Marianne ei ensinkään aavistanut, kuinka hän kiusasi toista.

"Kyllä, kaikki mikä meillä _nyt_ on," vastasi Börje, "mutta kaikki, mikä on ollutta, ei koskaan voi tulla yhteiseksi, -- minä tarkoitan sitä aikaa, jolloin emme vielä tunteneet toisiamme; ja siihen kuuluu äitinikin."

Börjen äänessä oli jotakin, joka kummallisella tavalla liikutti Mariannea, ja hän katsahti kerran hänen kasvoihinsa. Ei hän ymmärtänyt, mitä hänessä liikkui, vaan vaistontapaisesti rupesi hän pitämään hänestä enemmän sentähden.

"Mutta näyttää sangen kummalliselta, että minun täytyy pysyä aivan vieraana anopilleni," sanoi hän hetken kuluttua.

"Hyvä Marianne, jos ajatellaan miltä mikin näyttää, niin tullaan vaan raukoiksi." Hänen äänessään oli kärsimättömyyttä.

Marianne tunsi rohkeutensa menneen. Minkätähden häntä aina ahdistettiin kotona kysymyksillä! Nyt oli hän tuossa yhtä viisaana kuin alkaessaankin.

"Mutta sinun veljesi --"

"Rakas Marianne -- mitä huolta sinulla on!"

"Mutta ellet sinä tuntisi minun vanhempiani, etkä veljiäni, etkä -- -- --"

"Kun sinä asut kotona perheessäsi, niin enhän minä voinut olla tulematta tutuksi heidän kanssaan, vaikka olisin tahtonutkin. Vaan minun sukulaisteni ja sinun laitasi on vallan toinen. Minun veljeni ja minä emme ole koskaan sopineet yhteen. Me emme missään ole samaa mieltä, me olemme kuin vesi ja öljy. Sitäpaitse on hän naimisissa, -- kauhean rikkaissa naimisissa. Ja nyt sanon sulle yhden asian -- Marianne -- ihmisiä löytyy, joista minä pidän, ja toisia, joista minä en pidä. Ja jos nämä minusta pitäisivätkin, niin en voi heitä sietää sittekään. Minun kälyäni en ole koskaan voinut kärsiä, ja hän tietää sen."

Marianne katsoi häneen kummastellen. Oliko tämä tuo sävyisä, ystävällinen Börje! Hänen mielensä valtasi aavistus, että Börjen luonne oli pitkävihainen ja se pelotti häntä.

"Onko sinun kälysi tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysäisi hän aralla äänellä.

"Ei. Mutta hän on nauta. Minä en voi kuulla hänen puhuvankaan, en nähdä hänen käyvän, enkä tulla hänen pariinsa. Hän on tyhmä, -- niin olen itsekin, ja sen voin siis antaa anteeksi -- mutta hän on ylpeä, ja sitä -- -- -- sitä -- -- --! Niin, -- ja sitten ei hän ole ollut hyvä äitiä kohtaan."

Hän veti helpottavan hengähdyksen saatuaan viimeisen sanotuksi, niin vaikeata oli sitä saada esille.

"Mitä hän sitten on tehnyt äidillesi?"

"Oh, näetkös, ne ovat ainoastaan pikku-asioita -- hullutuksia, joita en voi luetella. Eikä äiti ole koskaan valittanutkaan. Mutta he ovat koettaneet kalvaa hänen eläkettään niin paljo kuin mahdollista ja -- niin, sanoja on lausuttu, jotka -- -- --"

Hän katseli kävellessään alas, kun puhui, hänen kasvoilleen oli ilmautunut ryppyjä ja ne olivat ruvenneet näyttämään vähän vihaisilta, joten tulivat rumiksi. Äkkiä hillitsi hän itseään.

"Ei äiti sillä ole tehnyt mitään!" sanoi hän pikaisesti, "sillä äidillä on toimeentulonsa, vaikkei hän saisikaan mitään eläkettä, mutta -- siitä näkyy mieliala; ja sentähden pidän minä heistä sen verran kuin pidän."

"Mutta häihin heidät luonnollisesti kuitenkin täytyy kutsua?"

"Tietysti. He kyllä tulevatkin, -- tahtovat ehkä näyttää olevansa hienoa väkeä," sanoi hän harmillisesti, "mutta _äiti_ ei tule, siitä olen varma."

"Mutta Börje, tuo kuuluu kuin sinä et tahtoisi! Taikka kuinka voit sinä tietää, ettei hän tule?"

Marianne näytti vallan pelästyneeltä, vaan Börjen kasvoille levisi kaunis hymy.

"Äiti tekee kaikki mitä häneltä pyydän," sanoi hän matalalla ja pehmeimmällä äänellään.

Marianne tunsi hirmuisen halun kavahtaa hänen kaulaansa, niin keskellä kävelypaikkaa kuin olivatkin; sillä kasvot tuommoisina oli Börje niin kaunis, että --

"Mutta minkätähden sinä et tahdo?" Nyt katseli hän häntä kasvoihin vallan iloisena ja luottavaisesti.

"Äitini on tavallinen talonpoikaisvaimo. Hänellä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Ei kiitoksia!" Börje näytti taas ystävälliseltä. Tuo äskeinen oli vaan haihtuva pilvi.

"Mutta juuri sentähden, että sinä niin paljon pidät äidistäsi, voit arvata, että minäkin mielelläni tahtoisin hänet nähdä."

"Niin joskus, mutta ei nyt. Kas niin kyyhkyseni, nyt emme vaivaa enää asialla päätämme."

Vihdoin olivat he eteisessä ja saivat tilaisuuden vaihtaa muiskua, jota he molemmat kävellessään jo olivat pitkän aikaa salaa ikävöineet.

Sitten ei Börjen suvusta enää puhuttu.

Oli eräänlaisia huolia, jotka Mariannelle, heti hänen isoksi tultuaan, saattoivat kärsimyksiä alituisesti. Ne johtuivat siitä, että hänen kauneudentuntonsa ei voinut sietää mitään rumaa, ja häntä vaivasi kaikki, mikä oli puutteellista ja mautonta. Siinä tuli kysymykseen sekä hänen kotonsa huonekalusto että hänen oma vaatetuksensa.

Mutta samalla hän tiesi, että pieninkin nauhapätkä maksoi rahaa, eikä hänellä suinkaan ollut mitään tuulesta temmattuja ajatuksia isänsä rahallisesta kannasta. Hän tiesi kaiken, mitä tahtoi hankkia, tulevan isältä, -- ostettavan hänen vaivannäöllään. Ja hän ymmärsi, ettei sellainen taloudenpito voinut menestyä ajan pitkään, sentähden oli hänestä jo siitä saakka, kun hän rupesi vähän ajattelemaan, tuntunut, kuin hän kävelisi epäluotettavalla pohjalla. Tulla kihlatuksi jonkun rikkauden kanssa, oli sentähden samaa, kuin ensi kerran isosta aikaa vetää vapaasti henkeänsä.

Hän ei tuntenut helpotusta ainoastaan itse tähtensä. Isä oikaisi jo itseänsä sorean vävypojan turvissa, äiti näki kauvan harkitut tulevaisuustuumansa täyttyvän, veljet kulkivat uneksien loma-aikoja maalla, ratsuhevosia, vattupensaita, ja heinäniittyjä. Kaikkien silmissä loisti sanomaton kiitollisuus Mariannea kohtaan, ja hänen mielensä uiskenteli sulotuntein siinä epäjumaloivassa hellyydessä, jonka hän entistä suuremmassa määrässä tunsi itseänsä ympäröivän.

Mariannella ei ollut koskaan ollut rahoja niin viljalta käytettävänä kuin nyt, vähä enemmän tai vähemmän ei paljoa vaikuttanut asiaan, kun isän joka tapauksessa piti tehdä laina varustuksiin. Melkein koko kihlausajan kuului eräästä sivukamarista ompelukoneen ahkera nakutus; taitava liinaompelija istui siellä työssä päivät pääksytysten.

Marianne itse piti päähuolta kaikesta. Hän oli äidin mielestä ihastuttava ja sen hän lausui salaa niin monelle kuin kuulla tahtoi. Hän oli kauniimpikin kuin ennen. Silmien väri oli tullut vakavammaksi, eloa ja pehmeyttä kaikkiin liikuntoihin. Ja mitä kaikkea somaa hänellä oli tuhlattavana näihin epälukuisiin ihonuttuihin, aamupukuihin, makuuvaatteisiin ja mitä ne kaikki olivatkaan! Nauraen ja hyräillen kulki hän päivät tämmöisessä pitsien, kirjailtujen rimsujen ja hienoksi silitettyjen reunuksien sekamelskassa.

Joka lauantai-ilta tulivat veljet kotiin, ja sunnuntaisin Börje. Viimeksi mainittu katseli tätä kauneutta kolmanneksen hyvillään, kolmanneksen häpeillään ja kolmanneksen vihoissaan, kuten uroskoira katselee pentua. Mutta veljein puolelta sai Marianne osakseen mitä vilkkainta osanottoa ja mitä rajattominta ihastelua kaikissa näissä asioissa.

Perheen naispuolinen seurapiiri tuli vilkkaaseen liikuntoon lähenevien häiden johdosta, eikä päivääkään mennyt ilman vierailuja. Mariannen hyvä onni vaikutti yhtä suurta myötätuntoisuutta kuin hänen komeat kapionsa uteliasta ihastusta.

Waltterille oli sangen hupaista olla läsnä näissä naisvierailuissa, tai -- vielä hupaisempaa -- onkia viereisessä huoneessa erinomaisempia sanoja, varsinkin kun hän välistä sai kuulla sitä ja tätä, joka ei ollut ollenkaan aiottu hänen korviinsa. Hän oli tehnyt sen huomion, että oli jommoinenkin erotus vanhempien ja nuorempien naisten ihastuksen välillä.

Aivan nuoret tytöt katselivat asiaa oikein sydämellisen iloiselta kannalta, ja kiintyivät yksinomaan niihin kauniisiin esineihin, joita saivat nähdä, ja heidän kaakotuksensa kaikui yhtä raittiisti kuin koulussakin; viehkeä hymy nousi aina Waltterin somiin kasvonjuonteisiin heitä kuunnellessaan: "kah Marianne, kuinka se on hirmuisen hienoa!" -- tai "kah tuommoista koruompelua!" -- tai "mikä hurmaavan kaunis paidanedusta -- katsokaa, tytöt!" -- tai "oi, jospa olisi tuollainen yöröijy!"

Vanhemmat sitä vastaan, jotka jo olivat tulleet 30 ja 40 välille, osoittivat tunteellisempaa käsitystä. Toisten mielestä oli Marianne tulevan ajan marttyyri, toisista oli hän jonkinlainen ihmelapsi -- "ah, herra Jumala, meneekö tuommoinen lapsi naimisiin!" tai "ajatteles häntä morsiuspuvussa!" -- tai "niinniin, niinniin, se on tärkeä askel astua!" -- Vaan näiden kaikkien mielestä oli hänen ympärillään jonkinlainen sumu. -- _Morsian_ -- itse sanassa tuntui olevan jotain erityistä.

"Hih, hih!" sanoi Hakvin koirankurisella tavallansa, "on juuri kuin heidän pitäisi nähdä keskiyön auringon nousevan: täytyy olla varuillaan, koska se ei nouse toista kertaa, jos makaa liiaksi."

Lisäksi tuli näiden vierailujen hyvittelevä puoli, se seikka, että äiti -- tuntien kodon niin pian kadottavan Mariannen -- antoi koko hellyytensä tulvia melkein naurettavalla tavalla.

Olisi sietänyt olla vahvempi pää kuin Mariannen, pysyäkseen selvänä tämän kaiken keskellä. Aamusta iltaan kahlaili hän ympäri näissä ihailujen osoituksissa, jotka eivät koskaan tahtoneet ottaa vähetäkseen, ja hän tunsi lopuksi kuin aikoisi hän muuttaa johonkin taivaalliseen, kirkastettuun olemiseen, jonka ainoa tarkoitus maan päällä oli tuhlata lempeitä hymyilyjä ympäri käydessään. Täydellä todella koetti hän tuudittua jonkinlaiseen keinotekoiseen tietämättömyyteen, saadakseen sitten muutamien jalojen sielujen kanssa puhtautena ja viattomuutena rukoilla sitä, jota käytännöllinen elämä olisi väittänyt anteeksi antamattomaksi ajattelemattomuudeksi.

Vaikka Mariannella todellakin oli aavistusta siitä mitä kutsutaan "naisen tarkoitukseksi," joka hänellä luultavasti oli -- koska hän oli nainen -- niin siihen ei suinkaan saanut sekoittaa sitä vähäpätöistä ja jokapäiväistä katsantokantaa, joka käsityksessään avioliitosta antaa tilaa uutteralle työlle, vieläpä lasten kasvatuksellekin; vaan _jos_ hän ajatteli jotain häiden toiselta puolen, niin oli se vaan jotain määrätöntä, kuin ahdas hämärä värähtelevien, lemmellisten kuiskauksien ympärillä, -- jotain Marlittin romaanien ja Knut Ekvallin taulujen keskivälissä, tai ehkä kummastakin yhteen sulanutta.

Äiti, joka -- kaikessa mikä ei koskenut hänen lastansa -- osoitti tervettä ymmärrystä, näki tässä kiihotetussa mielialassa ainoastaan pyhän neitseen kaltaista ihanuutta. Ja tässä häntä mitä hartaimmin tuki vapaaherratar, jonka erinomaiseksi suosikiksi Marianne yht'äkkiä oli tullut, ja joka jokaisessa sopivassa tilaisuudessa pudisti hänen kättänsä, kallisti tunteellisesti päätänsä sivulle, katsoi häntä vedet silmissä ja lausui venyttäen "saa-aa-daas nähdä" värähtelevällä, kirkkaalla kurkkuäänellä.

"Aivan kuin pieni karitsa," huomautti Hakvin. Tuo hyvä nainen ei vähääkään aavistanut, kuinka suuria ilon hetkiä ja naurun honotuksia hän valmisti Waltterille, sekä täten että vielä enemmän, kun Waltterin onnistui saada korviinsa muutamia sanoja hänen puheestaan rouva Björkin kanssa. Hän liikkui yksinomaan korkeammissa piireissä, koska siellä luultavasti oli yksin sopivaa hänen "säädylleen."