Part 5

Kun oli pari päivää lepoaikaa tanssijaisten ja itse häiden välillä, niin oli päätetty, että Marianne äitinensä seuraavana päivänä Börjen seurassa tulisi katsomaan nuorten kotia. Yhden aikaan piti matkustettaman. Mutta Marianne vaan makasi ja makasi, ja kun hän makasi, käveli koko talo varpaillaan ja koko talo puhui kuiskien. Börjellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin yhä katsoa kelloansa. Kun se oli yksitoista, kysyi hän anopiltansa kainosti, eikö voitaisi Mariannea herättää. Vaan tämä rohkea ajatus herätti hämmästystä.

"Marianne-rukka, kyllä hänen täytyi saada maata unensa loppuun!" sanottiin. Ja Marianne-rukan annettiin maata.

Börje ja appivaari olivat jo suurustaneet kauvan sitten, sillä kamreerin täytyi mennä konttooriinsa kaupunkiin, ja Börjellä oli aina tapana nousta aikaisin.

Vihdoin kahdentoista aikaan tuli Marianne kahville. Hän oli sangen väsyksissä, ja äiti lellitteli häntä kuin olisi hän ollut kapalovauva.

Kahvin juotuaan ja kun hänen huoneensa oli pantu järjestykseen, heittäytyi hän lepotuoliinsa. Liian väsyksissä kun oli, ei hän tahtonut puhua, vaan makasi hiljaa pää nojautuneena Börjen olkapäähän, silloin tällöin ojentaen käsivarsiansa hyväiltäviksi. Suloinen raukeus tuntui joka jäsenessä ja miellyttävä huumaus; ei ollut mitään levottomuutta, ei mitään huolta; hänellä tuntui olevan suoja kaikkia elämän melskeitä vastaan; itse levon tunne oli nautintoa. Hän ummisti silmänsä, ei liikahuttanut ollenkaan itseänsä enää; hän olisi tahtonut viettää koko elämänsä tässä häiritsemättömässä levossa. Ja tässä muka oli täysin luotettava todistus siitä, että hän rakasti Börjeä. Tämä ei ollut mikään Rochester, vaan todellisuus, oli tulevaisuus paljasta rakkautta, olipa vielä hän, joka julki julisti salaiset unelmat lainvoimaisiksi.

Börje katseli välistä kelloansa, ajatteli junaa ja kuinka Marianne ennättäisi tulla valmiiksi. Ja sitten tuli rouva Björk katsomaan tytärtänsä.

"Ehkei maksa vaivaa, että matkustat tänäpäivänä, pikku tipuseni," sanoi hän hellästi.

"Niin, voinko odottaa huomiseen?" kysyi Marianne ja katsahti Börjeen muuttamatta asentoansa.

"En voi. Meillä on koelypsy huomenna aikaisin."

Arveluttava hiljaisuus syntyi

"Voinhan minä matkustaa kotia, ja sinä ja äiti saatte tulla huomenna," sanoi Börje.

Ja niin päätettiin.

Marianne tunsi varsinaista kaihoa, kun Börje lähti. Jotakin tuli kuolleeksi ja kylmäksi, eikä hän tietänyt, millä saisi kulumaan odotusaikansa; hän ikävöi saada aina olla hänen yhteydessään, joka hetki. -- Väliajat olivat niin kolkosti vastenmielisiä.

Mitä Börjeen tulee, niin lähti hän sillä tunteella, kuin ei olisi ollenkaan saanut tavata Mariannea. Hän kyllä voi nähdä hänet edessään, milloin tahtoi, ja hän tunsi vielä yhtäläisesti janoavansa hänen läsnäoloansa, vaan lisäksi oli tullut joku tyhjyyden tunne. Hänen mielestään olisi hänellä pitänyt olla jotain säästössä yhdessäolosta, jota ei ollut, joka siis näytti hukkuneen. Ehkä se johtui siitä, että hänen oli niin vaikea pukea ajatuksensa sanoihin, sillä hyväilystä huolimatta olivat he suorastaan vieraita vielä toisilleen. Vaan kyllä se haihtui vähitellen häiden jälkeen. He kun oppisivat uskomaan kaikki toisilleen. Kuinka paljo heillä olisikaan sanomista!

Vaan kotia päästyään ei hänellä ollut enää yhtään aikaa mietiskellä. Huomiseksi piti kaikki pantaman järjestykseen, että Tomtö miellyttäisi vieraita.

Hän itse tietysti tuli asemalle vastaan ottamaan. Satoi aikalailla, ja hän oli jalkapeitteen pannut tarkasti peräistuimen yli, ettei se olisi kastunut. Pystykauluksin ja kädet taskuissa seisoi hän keskellä vesiroisketta, kun juna seisahtui asemasillan viereen. Hän näytti niin tyytyväiseltä, kuin hän olisi ollut ankanpoikanen, joka rankkasadetta sangen hartaasti on odottanut.

"Onko sulla avovaunut?" sanoi anoppimuori päästyään paraplyymi hatun päällä odotushuoneeseen. Marianne seisoi niin kaukana kuin mahdollista ettei olisi tullut märäksi, ja kurotti nauraen huuliansa eteenpäin suuteloa varten.

Börje melkein säpsähti kysymyksen kuultuaan. Avovaunut? Hänen mieleensä ei voinut koskaan juolahtaa muiden ajattelevan, että hänellä muuta olikaan. Olikohan sanoissa salainen muistutus?

"Niin, minulla on avovaunut," vastasi hän nyreissään. Luulivatko he hänellä. -- talonpojan pojalla -- olevan umpivaunuja ajeltavina.

Mutta hevosistaan oli hän ylpeä ja syystäkin. Niistä ei kuitenkaan näyttänyt kukaan huolivan, ja se harmitti Börjeä. Kyllä niistä olisi kannattanut sanasen lausua! Vaan Marianne ei suinkaan semmoista huomannut. Olipa tämä sentään raskasta, ajatteli Börje. -- Hänen oivalliset varsansa!

Börje ajoi itse tietysti. Ja niin lähdettiin.

Sade rapisteli paraplyymejä, eikä koko matkalla Marianne eikä äiti joutuneet muuta ajattelemaan, kuin miten suojelisivat sateelta itseänsä. Kuitenkin näkivät he seudun olevan paljasta ja aukeata.

"Tästä alkavat minun tilukseni," sanoi Börje ja ojensi piiskaansa. Naiset tosin katsahtivat ympärilleen, vaan kaikki oli samanlaista kuin alkumatkakin.

"Ja tuolla on Tomtö." Hän näytti taas. Tie oli kääntynyt, joten valkea asuinhuoneisto näkyi pilkoittelevan viidakosta.

"Se näyttää hauskalta," sanoi Marianne rauhoittuneemmalla äänellä.

"Niin todellakin," todisti äiti.

"Ja näetkös tuota pitkää ulkonevaa rakennusta? Siellä ylhäällä on semmoisia hauskoja vinttikamaria, ja sinne olen minä aikonut vielä rakentaa verannan puutarhaan päin. Sinne tulee oivallisia huoneita pojille, kun ne suvella tulevat meitä katsomaan."

"Oi, se veranta tulee vallan lumoavaksi siellä!" huudahti Marianne iloisena.

Jos Börje olisi ollut valtioviisas, ei hän koskaan olisi voinut löytää mukavampaa keinoa saadakseen mielialan paremmaksi, kuin juuri puhumalla veljien kesänvietosta, sillä sen johdosta saatiin silmien eteen pitkä jakso hauskoja tulevaisuuskuvia.

Tie kääntyi taas ja pitkän puistokäytävän läpitse ajettiin taloon. Sillä oli avara piha, joka melkein yliympäriinsä oli rakennettu, ja johon istutuksia oli asetettu puoliympyrään asuinhuoneen edustalle, joka oli vähän korkeammalla kuin maanviljelysrakennukset. Pitkältä holvatulta kivisillalta, jota myöten ajotie kulki pääovelle, päästiin portaita myöten tuohon pieneen puoliympyrän muotoiseen kasvitarhaan Sementistä tehty suoja-aita oli tätä laitosta varjelemassa, ja kummallakin puolen alasviepiä portaita kohosi kaksi suurta ruukkua isolehtisine kasvineen. Kaikki oli haravoitu, siivoa ja järjestyksessä, vaan sateen huuhtelemana näytti synkältä ja ilottomalta.

"Onpa ikävää, kun on tällainen ilma," sanoi Börje tyytymätönnä, "ei mikään näytä miltään."

Vaunujen jyrinän ja koiran haukunnan kuultuaan tuli renki ottamaan hevosia. Börje johdatti vieraansa isoon valoisaan etuhuoneeseen, etehistä ei ollut. Vastapäisestä ovesta tuli sisään muuan vanhan puoleinen nainen.

"Tässä on emännöitsijäni," sanoi Börje esittelyksi, ja emännöitsijä niiasi, eikä nähtävästi tietänyt pitikö antaa kättä vai ei. Hänen kapeat kasvonsa terävine nenineen näyttivät leppeiltä, vaan hänen vilkkaista silmistään loisti vastustamaton uteliaisuus.

Sukkelasti vilkuen näyttivät nämä silmät katselevan kaikkea mitä oli uutta nähtävänä: vieraiden kasvoja, tapoja, käytöstä ja pukua, -- pienimpään erikoisseikkaan saakka, -- jolla aikaa avuliaisuus pysyi aina muuttumatonna hänen kasvoissaan.

"No, mitä sanotte neitsyt hänestä?" sanoi Börje toverillisesti, "luuletteko, että voin vetää tasaisesti hänen kanssansa?"

"Ei minun sovi sanoa ajatustani." vastasi neitsyt vaatimattomasti, vaikka tunsikin tulleensa hyvilleen, "mutta kyllähän minä tahtoisin sanoa _tervetulleet Tomtööhön_, jollei sitä pidettäisi liian rohkeana."

"Kiitos, kiitos," vastasi Marianne sangen ystävällisesti, mutta vähä huolimattomasti.

Börje avasi oven asuinhuoneeseen ja emännöitsijä palasi keittiöön.

Harvaan kalustetun huoneen kautta tultiin vierassaliin. Äiti ja tytär katselivat tutkistellen ympärillensä. Tämä huone oli kuin sadat muut semmoiset, se oli suuri -- sen mukaan kuin kapineita oli tässä avarassa huoneessa -- vaan siellä ei ollut mitään somaa, ei mitään mukavaa. Huonekalut olivat tavallisinta laatua ja seisoivat järjestyksessä pitkin seiniä kukin määrätyllä kohdalla. Mariannen mieltä rupesi ahdistamaan, eikä äitikään ollut niin puhelias kuin tavallisesti.

"Onhan sinulla jotenkin hauskaa ja mukavaa -- nuorenmiehen asunnoksi," sanoi hän.

"Hoo, minun huoneeni, joita on kaksi, ovat etuhuoneen toisella puolella," vastasi Börje, "minun luonani käy paljo väkeä: renkiä, työntekijöitä ja sen semmoisia. Vaan tällä puolella pääsee Marianne niitä kaikkia näkemästä. Tässä on ruokakamari."

"Onhan se tilava ja mukava," lausui anoppi, koska täytyi jotain lausua.

"Niin; äiti on sen järjestänyt," vastasi Börje. Tämä "äiti" tuntui vastenmieliseltä rouva Björkistä, vaikkei hän tietänyt syytä siihen.

Siellä oli suuria kaappia, leveä ravintosäiliö, kunnollisia tammikaluja, vaan ei yhtään leikkausteoksia, ei mitään somaa, sanalla sanoen: kokonaisuus ei näyttänyt miltään.

"Tiedätkös, että äiti on varustanut nämä kaapit meitä varten," lisäsi Börje kääntyen Marianneen, joka koetti olla muassa ja tyytyväinen.

"Käykö sinun äitisi usein täällä?" kysäisi hän umpimähkään saadakseen jotain puhetta alkuun.

"Ei, ei hän tosin käy. Minä tahdoin, että hän olisi muuttanut luokseni, kun sain talon haltuuni, vaan siihen en saanut häntä suostumaan. Hän hoki aina, että menisin naimisiin sen sijaan, hänen mielestään ei ole koskaan hyvin, kun anoppi ja miniä asuvat samassa talossa."

"Kuinka niin?" sanoi Marianne. Mutta rouva Björkin silmissä tuon talonpoikais-eukon arvo nousi.

"Hän sanoo niin," vastasi Börje, kuin tässä olisi jo syytä kyllin.

Kahvipöytä oli jo katettu, ja tässä silmänräpäyksessä tuli emännöitsijä sisään kannuineen.

"Minä luulen kyllä kahvin maistuvan hyvältä näin hirmuisen rankalla ilmalla," sanoi Börje vetäen tuolia esille vieraita varten. Istuttiin ja emännöitsijä poistui, vaan mitään vapaampaa keskustelua ei tahdottu saada käymään. Kaikki tunsivat ahdistusta, josta ei kukaan voinut päästä. Molemmilla puolin epäröittiin, oli paljo saatettava uuteen kuntoon, ja sitä oli vaikea ottaa puheeksi. Börje tunsi vaistontapaisesti, että häntä aiottiin saada johonkin suostumaan. Mariannen mielestä oli tämä huone niin autio, että häntä värisytti täällä asuminen, ja hänen äitinsä istui ja mietti, kuinka parhaiten voisi ottaa puheeksi uusien huonekalujen hankkimisen. Hän tunsi sangen vähä vävypoikaansa eikä tiennyt, kävikö laatuun puhua suunsa puhtaaksi hänen kanssansa.

Hän yskähti, leikki teelusikallaan ja koetti näyttää huolettomalta.

"Koska ei Marianne tarvitse mitään myötäjäisiä, niin onhan luonnollista, että isä tahtoo ottaa osaa uusien huonekalujen hankkimiseen ja muuhun semmoiseen," aloitti hän. Ettei Börje käsittäisi häntä vallan sanojen mukaan, siitä oli hän varma alusta alkaen, ja tämä oli ainoa keino päästä asiaan näyttämättä liikaa vaativaiselta.

Börje punehtui. Hän tunsi appensa rahallisen kannan, vaan ei uskaltanut siihen viitata. Sehän voisi loukata.

"Kiitoksia, sitä ei ole ollenkaan tarvis," sanoi hän kahvipöydästä noustaessa, "niiden huoneiden, jotka jo ovat kalustetut, toivoisin jäävän entiselleen, vaan täällä on vielä kolme muuta," hän kulki edelleen huoneiston läpi -- "tämä saa olla Mariannen työhuoneena, eihän tässä ole ainoatakaan huonekalua, ja tänne voi hän valita oman päänsä mukaan; minä en tee mitään muistutusta. Ja tässä on makuukamari. En tännekään ole ostanut mitään kaluja, voidaanhan siitä sitten sopia. Näetkös -- Marianne -- toinen akkuna aamupäivän puolella ja toinen suoraan etelään. Eikös tämä huone miellytä sinua?"

"Miellyttää."

"Ja kun me sitten saamme puutarhan oikein järjestykseen ... kas, eikös tule hauskaa? Vehreätä aina akkunaan asti, ja puisto tuolla perällä! Eikös ole, kuin asuisi metsässä?"

"Kyllä, onhan tuo kaunis näkyala," sanoi anoppimuori.

"Ja täällä -- toinen syrjähuone -- myöskin suoraan etelään. Näin valoisa ja raitis! Vaan voimmehan vähän lykätä tuonnemmaksi sen kalustamista. Eikös niin, Marianne? Onhan hyvä odottaa ja katsoa, mihin tätä parhaiten tarvitaan." Hänen silmänsä välkähtivät iloisesti, ja Marianne vetäytyi hämillään taaksepäin.

Tultiin takaisin samaa tietä.

"Tästä, työhuoneestasi, voit nähdä koko pihan, jossa saat nähdä minun käyvän ulos ja sisälle talleissa ja rehusuojissa ja josta minä voin nyökätä päätäni sulle joka kerta kun menen akkunan sivu. Tässä tulee sinulle kaikkein hauskin olla, tästä näet kaikki, mitä tapahtuu ja aivan vastapäätä näet kasvipenkkejä. Ne ovat suvella täynnä kukkasia, ja oikein hienoja kukkasia."

Hän oli vallan innostunut, ja tyytyväisyydestä loistivat hänen kasvonsa hänen puhuessaan.

Sitten mentiin hitaasti takaisin vierashuoneeseen.

"Tuolla seinällä on tilaa piaanolle," jatkoi Börje, "ja sen saat sinä valita, minä en ymmärrä semmoisia asioita. Eli ehkä tahdot mieluummin piaanon työhuoneeseesi, vaan minun mielestäni tulee se siten ehkä ahtaaksi; täällä avarassahan on huokeampi laulaa."

"Niin, niin on."

Keskustelu vaikeni taas. Naiset katselivat permantoa, jossa ei ollut mattoja, huonekaluja, jotka näyttivät hyvin jyhkeiltä, valkeita akkunavarjostimia, jotka täydensivät heidän mielestään tämän poroporvarillisen kokonaisuuden. Börje ei voinut olla huomaamatta tätä äänetöntä arvostelua. Vaan hän ei puhunut mitään

"Etkö luule voitavan muuttaa näitä kaluja johonkin toiseen huoneeseen, kun kuitenkin ostat uusia?" aloitti rouva Björk uudestaan, "vieraishuone tai salonki..."

Hän jätti lauseensa kesken, sillä Börjen kasvoihin ilmautui jotakin, joka käski hänen olemaan varuillaan. Hän oli varmaan talonpoikaissaituri, jota täytyi houkutella. Hänen Marianne-rukkansa! Kyllä hänen olisi vaikeata monta kertaa. Semmoinen kulkee perintönä, ja kun ei lapsuudessa saada mitään oikeita käsityksiä, niin... Mutta häntä lohdutti naisen suuri suostuttamiskyky ja taito.

Marianne huomasi Börjen olevan tyytymättömän, hän hiipi hänen luoksensa, pisti kätensä hänen käsivarrellensa ja rupesi kulkemaan hänen vieressään. Börje tarttui hänen käteensä, vaan oli yhä ääneti.

Kuinka paljo risteili hänen päässänsä ajatuksia! Jospa hän olisi voinut puhua, kuten tahtoi! Vaan sitä ei voitu enää auttaa; hänen täytyi koettaa keksiä sanoja, vaikka kuinkakin kömpelöitä, sillä ellei hän voinut Mariannelle sanoa mitään kaikesta tästä, niin ei hän koskaan olisi häntä ymmärtävä. Ei ollut mitään pelastusta: hänen täytyi koettaa.

"Älä ole vihainen, vaikka tahdonkin kaikki olemaan näin yksinkertaista," alotti hän. Sen jälkeen hän vaikeni ja jatkoi hetken ajateltuaan:

"Näetkös, en minä tahdo komeilla ja olla kaikessa kuin hienot ihmiset; siihen ehkä voisin hankkia rahoja, mutta olenhan minä vaan maanviljelijä, ja..."

Hän vaikeni taaskin äkkiä. Hän häpesi omaa kykenemättömyyttään. Minkätähden hän ei voinut puhua, vaikka hän pilkusta pisteeseen tiesi, mitä tahtoi sanoa! Ja vihoissaan omalle itselleen lähti hän nyt puheessaan eteenpäin päistikkaa semmoista vauhtia, kuin olisi hän lukenut kuulutusta.

"Niin, näetkös, useimmat ajattelevat vaan, kuinka saisivat hienoa ympärilleen, ja kuinka voisivat elää ajanmukaisesti, ja kuinka heillä olisi yhtä hyvästi kuin sillä, ja sillä. Eikä se käy laatuun ajan pitkään. Täälläpä he istuvat, minun naapurini, oikealla ja vasemmalla, velassa korviin saakka. Ja pehtoorilla pitää olla yhtä hienoa kuin herrasmiehelläkin, ja talonpoika tahtoo yhtä hienoa kuin säätyhenkilökin, eikä tahdo olla toisesta jälellä, vaan kaikki pitää oleman niin hienoa, niin ajanmukaista, niin oivallista, ja kaikki ponnistavat viimeiseen saakka, saadakseen vaan sitä mitä muutkin. Ja kun ei enää jakseta, niin tulee kalikkamarkkinat ja he alkavat taas uudestaan velassa ja ylpeydessä ja kurjuudessa. Eikä siitä tule koskaan mitään muuta, niin kauvan kuin ei mies ole hattunsa arvoinen, eikä elä varojensa mukaan tai niinkuin häntä haluttaa, kysymättä kuinka toisilla on tapana. Vieläpä ihmistenkin tähden, näetkös, ei ollenkaan sovi ympäröidä itseänsä semmoisella ylellisyydellä. He kyllä muutenkin luulevat erotuksen meidän ja heidän välillä olevan liian suuren. Mutta kaikista pahin on se, että heitä opetetaan elämään leveämmin kuin varat myöntävät. He ovat kuin lapset, valmiita apinoitsemaan kaikkea mitä näkevät. Ympäröimällä itsensä ylellisyydellä vahvistaa jokainen heidän uskoansa, ettei muka kukaan ihminen voi vapaasta tahdostaan mistään kieltäytyä. Ja kun ihmiset eivät vähääkään luota vapaaseen tahtoonsa, -- se juuri on turmiollista. Minun työmiehieni on hyvä olla. Jos tahtovat säästää, voivat he saada jotakin vanhojen päivien varaksi, vieläpä lapsilleenkin. Naineet, joilla on perhe elätettävänä, saavat monesti enemmän kuin naimattomat, sillä näiltä menee kaikki koreihin vaatteisiin tai juomatavaroihin. Jos minä nyt itse olisin heille huonona esimerkkinä, kuinka voisin minä vaatia heiltä enemmän ymmärtäväisyyttä kuin itseltäni? Näetkös, Marianne, juuri sentähden täytyy minun pysyä vanhoillani."

Marianne oli vaiti. Tämä oli ikävää ja yksipuolista oppia -- tämä -- arveli hän. Mitä tekemistä heillä oli torpparien kanssa!

Börje katsahti häneen sydämellisen lämpimästi. Hän luuli morsiamensa nyt ymmärtävän häntä. Vaan tämän välinpitämättömät, vähä väsyneet kasvot rankaisivat hänen intonsa kokonaan. Hän huomasi puhuneensa tyhjään.

Anoppi oli istunut akkunan luona vähän matkan päässä kuuntelemassa. Nyt kääntyi hän ja katseli Börjeä neuvova äidillinen hymy huulilla.

"Sinä olet haaveksija Börje," sanoi hän lyhyesti.

Ja Marianne katsahti häneen silmillä, jotka sanoivat kaikki anteeksi antavansa.

Börjen mieli tuntui kummallisen tyhjältä. Koko hänen sielunsa tuntui muuttuneen yhdeksi ainoaksi onteloksi. Jospa hän vaan olisi voinut sanoa Mariannelle kuinka heikko hän todellisuudessa oli, kuinka kaikki tämä, josta hän tahtoi kieltäytyä, häntä houkutteli ja veti puoleensa! Jospa Marianne tietäisi, kuinka kovasti hän taisteli sitä vastaan. Hän oli melkein luullut Mariannen olevan häntä vahvemman ja auttavan häntä elämään, kuten hän tahtoi, eikä kuten hän välistä tunsi itsensä kiusatuksi.

"Etkö halua tulla katsomaan minun huoneitani?" sanoi hän päästäkseen toiseen asiaan. Olihan hän sanonut mitä tahtoi, ja sitten se oli sanottu. Sitä ei hän aikonut enää toistaa.

He seurasivat häntä etuhuoneen läpitse hänen työhuoneeseensa. Siellä oli avaraa ja valoista, kaksi paria akkunoita pihalle päin.

"Näetkös, minä voin jotenkin tarkasti valvoa asioita sisälläkin ollessani", sanoi hän, "maanmiehen täytyy asua aina niin, että hänen akkunansa ovat pihalle päin."

Morsian ja anoppimuori katselivat ympärillensä. Kaikki oli järjestyksessä, vaan kaikki tarkoitti enemmän hyötyä kuin hauskuutta. Kuitenkaan ei puuttunut jonkinlaista komeutta laitoksissa, ja huone oli miellyttävämpi kuin muut, sentähden että se näytti asutulta.

Vanhanaikaisen sohvan yläpuolella riippui kaksi kaunista metsästyskivääriä ja laukku, kirjoituspöydän alla oli mustakarvainen vasikannahka mattona, vaan siinä ei ollut mitään sisustusta eikä ompelusta. Yhden seinän täytti suuri kirjakaappi; Marianne astui heti sen luokse. Se sisälti melkein yksinomaan maanviljelyskirjoja, aikakauslehtiä, historiallisia teoksia ja muuta semmoista. Ei ainoatakaan romaania.

"Tarvitseeko lukea _näin_ paljon, ennenkuin tulee maanmieheksi," sanoi Marianne käännähtäen pienellä, vallattomalla liikkeellään.

"Ei, kyliä voi olla ilmankin, ellei ole halua."

Sileäkarvainen lintukoira oli noussut pöydän alta, vasikan nahalta, ja ojennettuaan kerran miellyttävästi jäseniänsä, tuli se vieraiden luokse, heiluttaen häntäänsä kummallekin puolen, kuin pehmeätä vapaa.

"Oh, Marianne -- taputa sitä. Se pyytää sitä sinulta," sanoi Börje. Hänen äänensä soi välistä hyvin kauniisti. Muuten oli se vähän yksitoikkoinen ja raskas. Marianne kumartui ja taputteli kädellään koiran päätä.

"Se on kaunis," sanoi hän.

"Hän on ollut paras seuratoverini täällä Tomtössä. Fokki-poikani, meneppäs rouvaakin tervehtimään... Niin tuolla sisällä on minun makuuhuoneeni. Se on melkein köyhemmän näköinen kuin tämä, niin että siellä ei ole mitään nähtävää."

"Kah, sinä pidät kukkasista, näenmä!" huudahti anoppi hyvillä mielin.

"Niin, minä rakastan hupsusti kaikkea, mikä kasvaa", vastasi Börje iloisesti, "vaikka hävitän rikkaruohoa, on mulle mieluista nähdä se aikansa kasvavan lihavana. Se näyttää ainakin maassa olevan elinvoimaa."

"Kuinka tämä puu on kaunis. Onko se joku palmulaji?" sanoi Marianne ja näytti korkeata kasvia, joka seisoi yksinään pienellä pöydällä.

"Palmuko!" nauroi Börje. "Arvasinhan minä, ettei pieni kaupunkilaisneiti voisi sen nimeä tietää. Se on vaan hamppu. Mitä luulet! Eikö se ole kaunis?"

"Tämä on kummallista. Tuoltako hamppu näyttää?"

"Niin," jatkoi Börje vilkkaasti, "kun sen näkee näin kunniassa ruukussa, ei sen luule olevan niin vähäpätöisen kasvin; tuohan näyttää vallan komealta. Mutta se onkin kaunis kappale. Tämä on naaraspuoli; koirashamppu on toisenlainen. Vaan tähän ei koskaan voi kuitenkaan kasvaa siemeniä, sillä hampussa kasvaa eri sukupuolet eri varsissa, ja tämähän seisoo aivan yksinään."

"Vai niin se on, siitä en tietänyt." Marianne koetti näyttää huolettomalta, vaan hän ei tietänyt minne loisi silmänsä. Börjellä oli sentään hirmuinen tapa puhua kaikesta!

Börje on katsellut häntä suoraan ja vilkkaasti kasvoihin. Vaan nyt punehtui hän ihan tulipunaiseksi. Pitikö tuo talonpoika sitten hänessä aina pysymän!

Marianne käveli ympäri huonetta.

"Onko sulla tapana lukea tätä?" sanoi hän laskien kätensä Melinin ison raamatun kannelle, jossa oli hopeahakaset ja joka oli toisella pienellä pöydällä.

"Ei. Mutta äidillä on samanlainen," vastasi Börje.

"Senkö vuoksi sitä sitten vaan pidät!" Marianne oli nauramaisillaan kohti kulkkua.

Börje katsahti häneen luotettavimmilla silmillään.

"Nii-in," sanoi hän pitkään. Hän ei voinut keksiä, mitä siinä oli omituista. Hänen mielestään oli tämä vallan luonnollista.

Illemmalla, kun rouva Björk -- jonka perheenemännälle kuuluvat toimet olivat vallanneet -- kulki ympäri ruokakamarissa ja aitoissa neitsyt Kristiinan kanssa, saivat nuoret olla yksinään.

Marianne oli koettanut asettua niin mukavasti kuin mahdollista vierashuoneen sohvalle, ja Börje asteli ajatuksissaan edestakaisin laattialla.

Hänen iloisen luottamuksensa taivaalle oli laskeutunut vähitellen pilviä, hän oli ruvennut miettimään kihlaustansa. Hän ei silmänräpäystäkään ajatellut sen purkamista, vaan häntä oli ruvennut epäilyttämään, että oli sitonut Mariannen. Hän oli mielestään koronkiskuri, joka rahan tähden oli saanut velallisen valtaansa.

"Marianne, minä ikävöin piaanoa; tahtoisin sinun kuulla laulavan täällä," sanoi hän äkisti ja arvelematta, "valitse semmoinen heti kun tulet kaupunkiin."

"Kiitoksia Börje!"

Marianne oli juuri istunut ajatuksissaan kalustellen työhuonettansa, ylellisesti ja somasti. Siitä oli hän tullut paremmalle tuulelle.

Tumma hämärä vallitsi huoneessa, vaan joka kerta kun Börje kulki akkunan ohitse, kuvastui hänen voimakas, sopusuhteinen vartalonsa sen valoisaan taustaan. Se ei ollut mikään vastenmielinen kuva, ja jotenkin pystyt olkapäät näyttivät kauniiltakin.

"Börje, mitä sinä ajattelet kävellessäsi?" sanoi Marianne vienolla äänellään.

Börje meni hänen luokseen. "Lapsukainen, minun mielestäni tehdään syntiä sinua kohtaan. Minä huomaan, ettet sinä oikein viihdy täällä Tomtössä. Ei sinusta ole hauskaa elää minun luonani; sinun tulee ikävä."

Börje otti tuolin sohvan luokse ja istahti siihen. Hiljaisuus heidän ympärillään vaikutti ihmeellisesti mielialaan, -- ja tämmöinen tumma harso kaiken ympärillä! Marianne pisti kätensä hänen kaulaansa.

"Mutta minä pidän sinusta," vastasi hän.