Part 4

Marianne on kihloissa. Ja sitten tulivat kaikki tuumailut. Äiti oli väsymätön, hän ihmetteli ja kyseli ja punnitsi. Hänen tapansa oli menetellä aina aivan käytännöllisesti. Hän ihmetteli, minkälaisia huonekaluja sulhasmiehellä mahtoi olla, minkälaisia sukulaisia, mitä lahjoja Marianne saisi, kuinka Börje järjestäisi talouskassan, ja tuhansia muita asioita. Hänen mielestään oli Marianne vallan liiaksi toimeton ja haluton. Nythän oli jo aika herätä vallan hereilleen, kun hänellä kohta olisi koto omasta kohden. Tuolla toimeliaalla rouvalla oli lukemattomia neuvoja annettavana tyttärelleen, vaan väsynein kasvoin lykkäsi Marianne ne luotansa; tuo kaikki oli hänelle vallan liiaksi monimutkaista. Hän olisi mieluummin käyskennellyt ympäri ja ajatellut, vaikka tuskin tiesi mitä. Hänessä itsessään oli jotain särkynyt, josta hän ei voinut päästä selville, ja hän luuli tarvitsevansa lepoa. Ollessaan yksin Börjen kanssa, tunsi hän hiljaista tyytyväisyyttä, ja mieli tuntui niin levolliselta; vaan heti kun eivät enää olleet kahden kesken, tai kun hän tuli toisten seuraan, oli mielen tasapaino poissa, ja sen sijaan tunsi hän kalvavaa levottomuutta, jonka vuoksi hän ei uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin samalla tavalla kuin ennen; se oli jotakin sellaista, kuin hän olisi tuntenut, ollessaan puettuna epämukaviin vaatteisiin.

Äidin arvelut ja kysymykset kaivelivat auki pieniä, helliä haavoja, ja juuri sentähden ne vaivasivat häntä; hänellä ei ollut ollenkaan rohkeutta ottaa niitä harkitakseen. Ainoastaan Börjen kanssa tunsi hän sitä, kuin olisivat he aina olleet tuttavia, vaan kohta kun Börje oli poissa hänen silmistään, tuntui sulho oudolta henkilöltä. Mitä taisi hän silloin vastata kaikkiin näihin kysymyksiin?

Mutta olipa seikkoja, joihin Mariannenkin täytyi ottaa osaa, ja ne olivat pukukysymyksiä, sillä häät piti oleman Marraskuussa, ja ompelijaa täytyi ajoissa puhutella. Sitä paitse ei ollut kysymyksessä ainoastaan hänen omat häänsä, vaan ennen niitä hänen serkkunsa sekä niihin kuuluvat juhlallisuudet. Isä, jonka sitten ei enää tarvinnut häneen kulutuksia tehdä, oli antanut hänelle avonaisen valtakirjan, jota hän käyttikin. nyt hyvällä omallatunnolla, sillä hänkin tiesi, miten isän kulungit pienenisivät hänen kodon jätettyään.

Samana päivänä, kuin Follmerin tanssijaisten piti tapahtuman, tuli Börje kaupunkiin. Hän ja Marianne olivat pari kertaa kirjoittaneet toisilleen, vaan eivät nähneet toisiansa ensimmäisen yhtymisen jälkeen.

Kaksi vanhinta veljestä oli matkustanut Lundiin alkamaan yliopistollisia lukujansa. Ainoastaan Hakvin oli kotona. Börje huomautti, että hän oli kanan näköinen, jolla on juuri pahin sulkasato. Marianne selitti tämän johtuvan siitä, ettei hänellä ollut ketään torakumppania. Kuinka olikaan, liittyi Hakvin varsin peittelemättä lankoonsa, joka hiljaisessa ilossaan käyskenteli haarat hajalla ympäri hiljaisin liikkein, kuin olisi hän pelännyt rikkovansa jotakin. Missä tahansa Hakvin sukkeluuksineen oli esillä, siellä oli Börje valmiina säestämässä häntä hyväntahtoisella naurullaan.

Edellisellä kerralla ei oltu ollenkaan jouduttu käymään vieraissa, se oli nyt tehtävä. Börje oli muassa, mitään muuta vastaan sanomatta, kuin murtaen suutansa vähän ilveellisesti Mariannelle. Hän ei ollut kömpelö, vaan ei myös ollenkaan yrittänyt näyttää luontevuutta käytöksessään. Marianne ei voinut hänestä ylpeillä, vaan hänen ei tarvinnut häntä hävetäkään.

Börjessä oli jotakin arkaa hienotunteisuutta, joka esti häntä näyttämästä hyväilyjään, ja Mariannella oli hauskaa, kun sai osoittaa hänelle pientä mielivaltaa, juuri sentähden, että Börje itse oli niin sävyisä. Hän siveli poskeansa hänen olkapäähänsä, hän kiersi kätensä hänen kaulaansa, hän pörrötti hänen tukkaansa, hän tunsi halua suudella häntä ihan eräiden arvostaan arkojen vanhojenpiikojen nenän edessä, nähdäkseen ainoastaan, miltä se Börjestä tuntuisi, vaan hän ei sentään uskaltanut; hän aavisti, että Börje sen panisi pahakseen.

Ennenkuin taas menivät kotia, ehdotteli Börje, että mentäisiin jalokivien kauppiaalle valitsemaan rannerengasta, jonka hän halusi lahjoittaa Mariannelle. Kun olivat tulleet kotia, näytteli Marianne todellisella ihastuksella kokonaista varastoa muinaispohjolaisia koristuksia, jotka oli Börjeltä saanut. Se kohotti Börjen arvoa.

Puolisen jälkeen saivat kihlatut vihdoinkin hetken istua rauhassa ja jutella, kunnes oli aika ruveta pukeutumaan.

Oli penikulma matkaa herraskartanoon, ja sinne piti ajettaman hevosilla ja vaunuilla. Mariannea saatiin odottaa; vanhemmat istuivat jo vaunuissa, ja Börje seisoi astinlaudan vieressä, kun hän tuli. Börjestä tuntui, kuin ei Marianne koskaan olisi näyttänyt niin kauniilta hänen silmissään kuin nyt. Hän oli käärinyt ympärilleen maahan saakka ulottuvan viitan ja päässään oli hänellä pitseistä ja nauharuusuista tehty vaaleahko teaatterihuntu. Hän oli pitänyt kiirettä, jonka tähden hänen poskensa olivat ruvenneet hieman rusottamaan, ja nuo säännöttömät, pienet kasvot näyttivät sanomattoman viehättäviltä pehmeässä kehyksessään. Sivumennen pudistivat he toistensa kättä, Mariannen nojautuessa sulhoonsa vaunuihin noustakseen, ja hieno parfyymi löyhkähti Börjen ohitse, kuin melkein tuntumaton kukan tuoksu.

Börje istui peräistuimella vastapäätä morsiantaan. Appivaari oli tahtonut mennä ajajan istuimelle, sillä häntä halutti "ajaa häkissä", sanoi hän. Alussa juteltiin, vaan vähitellen vaikeni keskustelu. Börjen päähän johtui paljo omituisia ajatuksia, tuossa puolihämärässä istuessaan ja katsellessaan Mariannea.

Tämä ei ollut toisten tyttöjen kaltainen, joiden kanssa Börje oli tottunut seurustelemaan rauhallisissa pappisperheissä ja kelpo maanviljelijöiden luona. Börje oli ollut monissa tanssijaisissa, joissa naisilla oli ollut ainoastaan pitkähihaiset villahameet yllä. Vaan tuon avaran pehmeän viitan alta, jonka sisustettu silkkivuori kääntyi näkyviin hieman polven kohdalta, pistäytyi esiin Mariannen toinen käsivarsi; se oli se käsi, jossa hän piteli viuhkaansa, ja pitkän hansikkaan yläpuolelta pilkoitteli esiin käsivarren hieno iho. Kanteen ylitse työnnettynä ympäröi Börjen rannerengas tätä hansikasta, joka laskeutui hienoihin poimuihin ranteessa, vaan ylempänä ympäröi tasaisesti kaunista käsivartta. Hän ei koskaan uskonut naisilla olevan samalla kertaa noin pyöreitä ja hienoja käsivarsia, paitse teaatterissa, ja siellä luuli hän ne olevan jollain tavalla maalattuja.

Niin, tuossa hänellä nyt se oli! Marianne oli joka kohdassa vallan toisesta maailmasta kotoisin, kuin mihin Börje oli tottunut. Ja tämä juuri hurmasi häntä.

Börjen intohimoja oli teaatteri ja soitanto. "Se on sielun viljelemistä," oli hänellä tapana sanoa. Joka kerta kuin taiteilijoita Tukholmasta kävi Skoonessa, sovitti hän sentähden matkansa kaupunkiin, ja joka kerta kun hän kävi Kööpenhaminassa, meni hän kuninkaalliseen teaatteriin. Hän katseli mielellään ranskalaisia puhenäytäntöjä, joissa naisilla oli pitkät laahustimet, jotka pyörähtelivät heidän liikkeittensä mukaan, varsinkin suurissa murhenäytelmissä. Sarah Bernhardtin oli hän nähnyt, ja häntä jumaloitsi hän kunnioituksella, johon oli sekoittunut ihailua ja kauhistusta; hänestä oli Sarah Bernhardt kaunis käärme, joka voi lumota ja hävittää. Ja niin olivat kaikki naiset teaatterissa -- toiset suuremmassa toiset pienemmässä määrässä; ne olivat hänen muistissaan jotain lumottua, todellisesti melkein olematonta.

Mutta nyt oli siitä tullut todellisuus, sillä tuossahan -- niin lähellä, että hän melkein voi siihen käsin tarttua -- istui hän, tuo ruumiilla varustettu ihanne, jota hän tähän asti oli voinut jumaloida ainoastaan matkan päästä. Hänet valtasi sama tunne, jonka hän tavallisesti tunsi teaatterissakin: jonkinlainen kuume veressä, loiston ja huvituksen himo, kiihottavien nautinnoiden himo, hienouden ja ylellisyyden himo; -- sanalla sanoen himo kaikkeen, mitä rahalla voitiin saada.

Sillä rahoja hänellä oli! Hänellä oli mitä nämä haluavat, kaikki nämä, jotka käyvät hienoissa vaatteissa kohteliaine tapoineen, kaikki nämä, jotka halveksien katselevat niitä, jotka eivät ole saaneet sivistystä kuin he. Hän ajatteli sitä riemumielin ja näin tehdessään tunsi hän kävelevänsä kiusauksen partaalla, jolloin nautinto oli juuri se väristys, jonka putoamisen pelko vaikutti.

"Marianne! Minä voin antaa sinulle kultaa ja hohtokiviä, jos tahdon," -- tulivat äänettömät sanat hänen mieleensä. Ne olivat muodottomia sanoja, joita tunteet käsittävät, tuntematta vielä niiden kieltä; hämäriä aavistuksia, jotka liikkuvat tavallisen tuntemisen rajan ulkopuolella, nostaen häntä -- hänen tietämättään kuinka -- itsetietoisen olemisen seuraavalle portaalle. "Marianne, minä voin kääriä sinut samettiin, joka hiljaa ja pehmeästi ympäröi sinun kaunista vartaloasi. Minä voin vaatettaa sinut välkkyvään, kahisevaan silkkiin. Kuka sanoo minun syntyneen työtä tekemään? Minulla on rahoja, Marianne! Minä voin elää ja nauttia."

Hän nojautui taaksepäin pehmeisiin vaunutyynyihin, joilla hän ensin oli istunut suorana ja jäykkänä, ikäänkuin peläten niitten houkuttelevaa mukavuutta. Hän tunsi kurnivaa nälkää, -- nautinnon nälkää, silmien nälkää niiden kauneutta etsiessä.

Mitä oli hänen tähtensä suuta soitettu hänen työnraatamisensa, yksinäisyytensä, itsensä kidutuksen johdosta? Hän katseli Mariannen kättä. Tämä käsi ei ollut koskaan tarttunut siihen, mitä Börjen oloissa sanottiin työksi. Vaan se käsi oli luotu rahoja tuhlaamaan, se käsi oli luotu muiskuja sekä hyväilyjä varten. Luulikohan hän, ettei Börje siitä tietänyt! Luulikohan hän Börjen olevan tyynen ja maltillisen, sentähden että tämä siltä näytti? Hän kumartui eteenpäin tietämättänsä ja kuiskasi: "Marianne!"

Tämä katsahti kysyen häneen, vaan kun hänellä ei ollut mitään lisättävää, nyökäytti Marianne vaan päätänsä.

Äiti oli vaipunut nurkkaan ja nukkui.

"Vaimoni? Minun vaimoni?" ajatteli hän edelleen, vaunujen vieriessä tietänsä ja ikkunaruutujen hiljaa helistessä. Tuo sana soi vakavalta hänen kuvituksessaan, siinä oli jotakin puhdasta ja kunnioitettavaa, rauhallista, eikä siinä ollut kuumaa kiihkoa. Marianne talonemäntänä Tomtössä, -- hänen oli vaikea sitä ajatella. Hän luuli melkein käyttäneensä väkivaltaa häntä kohtaan siinä; se oli sama kuin viedä hänet maahan, jonne hän ei ensinkään kuulunut. Ja tätä tuumiskellessaan menivät hänen ajatuksensa uudelle uralle. Jos hän olisi köyhä mies, olisikohan Marianne silloin suostunut hänen vaimokseen? Tässä ajatuksien käänteessä tunsi hän toista nälkää kuin äsken, -- tunsi lämpimän, terveen luonnon nälkää uskollisuutta saavuttaakseen, ollakseen rakastettu ainoastaan itse tähtensä ja koetellakseen persoonallisen luotettavuuden pysyväisyyttä. Tiesipä hän liiankin hyvin, että Marianne oli sanonut "jaa" ainoastaan hänen rahojensa tähden, että tämä piti hänestä ainoastaan sentähden, että hänellä oli kädessä voimaa tehdä elämä suloiseksi hänelle, ja koska Marianne tiesi hänen halusta sen tekevän. Mutta tässä tunsi hän itsensä aivan köyhäksi, -- hän, joka äsken olisi voinut ostaa maailman.

Hän ojensi esiin ison työhön tottuneen kätensä, hiljaa ja vaatimattomasti kuin almun anoja. Marianne katsahti taas kysyvästi häneen, ja huomattuaan hänen tarkoituksensa, veti hän esille toisen kätensä ja pisti sen Börjen käteen. Börje istui ja painoi kättä aivan hiljaa Mariannen polvea vastaan katsellen ääneti hänen kasvojansa. Itse liikkeessä, jolla hän kumartui eteenpäin, ilmautui hienotunteisen luonteen koko itsetiedoton sulous. Marianne piti sitä jonakin, josta ei voinut päästä selville, jonakin käsittämättömänä vetovoimana.

Börje ei voinut kysyä, pitikö Marianne hänestä. Sellaiseen kysymykseen olisi toinen ainoastaan myöntänyt, ja sitä juuri hän ei tahtonut. Börje olisi toivonut hänen tahtovan silittää häntä poskelle tuolla hienolla hansikkaalla ja sanovan: "Börje-rukka." Sitä hän parhaiten kaipasi.

Marianne koetti katsella häntä kasvoihin, vaan hämärässä näkyivät juonteet ainoastaan epäselvinä, eikä hän voinut nähdä muuta kuin Börjen silmät, jotka kirkkaina olivat luodut häneen. Hänet valtasi jokin, ei tiennyt mikä, ja antaessaan viuhkan liukua niin alas kuin side ulottui, kiersi hän oikean käsivartensa Börjen kaulan ympäri. Tämä tunsi sen niskassaan ja hivutti poskeansa siihen, hän olisi luopunut paljosta, saadakseen sanoja ristiriitaisten, kummallisien tunteittensa selvittämiseksi, jotka liikkuivat hänen sydämessään. Mutta hienoon värähtelevään mielialaan ei sopinut se jokapäiväinen puhe, jota hän oli oppinut, ja siten täytyi hänen olla ääneti, vaan hän tunsi olevansa omituisesti sidottu. Pudistettuaan tuota pientä kättä vaipui hän takaisin soppeensa.

Heti sen jälkeen oltiin perillä. Kun vaunut seisahtuessaan portaiden eteen vähän heilahtivat, heräsi anoppimuori.

Kun päästiin avaraan etuhuoneeseen, johon päällysvaatteet jätettiin, auttoi Börje morsiantaan riisumaan vaippaansa, jolla aikaa kätevä palvelija auttoi rouva Björkiä.

Kun Börje oli saanut naulaan teaatterihunnun, tarttui hän vaippaan, Marianne putkahti sirosti ulos sen sisältä, kuin perhonen kotelostaan, ja pyöräytettyään laahustinta jalallaan, asettui hän täysin valmiina voiton hymy huulilla Börjen eteen.

Tämä jäi seisomaan silmänräpäykseksi tyhjä viitta käsivarrelle, kasvot tulipunaisina. Oli kiusallista nähdä tuon suuren, voimakkaan miehen punehtuvan melkein kyyneleisiin saakka, ja Marianne astui oitis korkean kuvastimen eteen nähdäkseen, oliko puvussaan tullut mitään epäjärjestykseen, vaan kaikki oli paikoillaan.

Hän oli puettu vaaleansiniseen, isokukilliseen silkkihameeseen, johon oli sovitettu tummansinistä samettia. Miehusta lyöttäytyi tarkoin vyötäisiin kuin haarniska. Olkapäillä oli se pyöreä kaulan kohdalta, vaan takaa ja edestä oli se auki muodostaen alaspäin pitkän suippenevan huipun. Hihoista ei ollut jälkiäkään. Päinvastoin, kangasta oli siinä sullottu yhteen, niin että koko olkapää jäi paljaaksi ja näytti pyöreytensä vielä olkaniveleen yläpuoleltakin. Neulos oli siinä reunustettu ainoastaan silkkipunoksella, joka oli niin ahdas, että painui melkein ihon sisään. Olkapään ja kaulan ympärillä ei näkynyt liinavaatetta hituistakaan, joten katselijasta tuntui, kuin hänellä ei olisi ollut alusvaatteita ollenkaan hameen alla, vaan että se oli pantu hänen paljaan ruumiinsa ympärille.

Asia ei paremmaksi tullut, vaikka alushameet kahisivat, vaikka laahustimen alta pilkoitteli esiin tukittain valkeita reunuksia; täytyi aina nähdä tuon alastoman kaulan ja paljaat käsivarret, jotka yhtyessään tuohon tummaan samettiin, näyttivät melkein inhottavan alastomilta.

Mariannella oli lyhyt kaula ja jokseenkin korkeat olkapäät, vaatetus teki mahdolliseksi nähdä niiden hienon muodostuksen. Väkisinkin täytyi tuon kauniin takaraivan pistää silmiin vallattomine hiusten pitimineen, josta vaaleauntuvainen tukka laskeutui kuin varjo kaulalle, jossa se hienoni. Hänen kaulansa oli niin pehmeän valkoinen, kuin olisi se sivelty näkymättömällä valkojauholla; ei missään olisi se paremmin tullut näkyviin, kuin sametin tummalla pohjalla. Kokonaisuus tuntui täydelliseltä ja koskemattomalta, kuin suurissa pehmeissä orvonkukissa.

Börjen mielestä oli hän niin kaunis, että henki ei tahtonut hänessä kulkea. Mutta samassa loukkasi häntä puvun julkeus. Hänestä tuntui, kuin hänen sisällisin tunne-elämänsä olisi tuotu yleisön nähtäväksi. Hän tointui äkkiä, mutta häpesi huimaustaan. Ja juuri tätä häpeää vastaan taisteli hän suurella epätoivolla, sillä siinä oli nöyryytys hänelle itselleen: se oli todistuksena hänen tottumattomuudestaan hienon maailman tapoihin. Sentähden hän niin tulisesti punehtui; hän luuli Mariannen voivan nähdä hänen ajatuksensa.

Vaan tällä ei ollut pienintäkään aavistusta herättämänsä vaikutuksen laadusta; sentähden oli hänelle mahdotonta käsittää Börjen alakuloisuutta. Hän luuli Börjen pitävän pukua liian kallisarvoisena, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli rauhoittaa sulhoansa.

Börje oli pannut vaipan naulaan ja seisoi nyt aivan hänen vieressään.

"Älä pelästy minun ulkoasuani," kuiskasi hän hyväillen ja kääntyi, "minä en läheskään maksa niin paljo kuin luulet."

"Rakas Marianne, en minä arvostele sinun pukuasi," sanoi hän.

Ehkä jossakin teaatterissa olisi puku hänen mielestään ollut kaunis, vaan tässä, -- kun hän seisoi näin lähellä, että näki tarkasti pienimmänkin väreen ihossa -- nyt se oli hänen mielestään ihan ruma eikä hän tietänyt minne olisi pannut silmänsä. Mutta hän koetti pakottaa vastenmielisyyttänsä, hän tahtoi tottua. Mikä ahdasmielinen raukka hän olisi, jos loukkautuisi siitä, mitä koko maailma piti sopivana!

Appi ja anoppi olivat jo valmiina, ja Börje tarjosi käsivartensa morsiamelleen. Hänen kasvoilleen oli ilmautunut melkein tyly totisuus, joka vallan muutti hänen muotonsa, vaikkei hänellä siitä ollut aavistustakaan.

Marianne tarvitsi välttämättömästi ystävällisiä ja iloisia kasvoja ympärillään, ja Börjeen äkkiä tullut totisuus ahdisti häntä. Hän ei voinut löytää lepoa, ennenkuin näki sulhonsa taas hyvänä. Tervehdysmenot, puhelu ja tanssipyynnöt saivat kuitenkin aluksi hänen toiselle tuulelle, niin että hänellä ei ollut paljon aikaa ajatella sulhoansa. Börje ei varsin mielellään tanssinut, sillä se kävi häneltä huonosti, vaan sen valssin kestäessä, jonka hän ainoastaan tanssi morsiamensa kanssa, kuiskasi tämä pienellä hemmoitellun tyytymättömyydellä ja maikailevin kasvoin hänelle:

"Minä olen vetäytynyt pois toisesta polkasta saadakseni oikein rauhassa lörpötellä sinun kanssasi, sinä pahanilkinen poikanulikka! Tiedä, että on suloista olla tuolla kasvihuoneessa, ja niin kauvan kuin toiset tanssivat, saamme me olla yksinämme. Pidä silloin minua silmällä."

"Kiitos," vastasi toinen lyhyesti, ja he lopettivat.

Valssin loputtua kulki Börje ensin ympäri miesten tupakkahuonetta, vaan siellä oli tukala olla, sillä hän ei koskaan lyönyt korttia, eikä tuttavia hänellä ollut melkein ketään. Poltettuaan sikaarinsa loppuun, pujahti hän sentähden uudestaan tanssisaliin, jossa toki oli jotain katseltavaa, ja erään akkunan vierestä löysi hän oivallisen nurkan, josta saattoi nähdä kaikki. Tanssittiin juuri lansiääri-katrillia, ja hän kiintyi kiintymistään sitä katselemaan. Hän asetti tuolinsa mukavasti, vetäytyi akkunan varjostimen suojaan ja nojasi kyynäspäänsä akkunalautaa vasten. Oli niin mieleistä, ajatteli hän, istua siellä näin yksinään ja kenenkään näkemättä katsella tuota ihmisryhmää. Tämä häntä juuri miellytti, ja hän seurasi kaikkea uteliain tarkkaavin silmin. Tanssi kävi luontevasti, varsinkin se katrilli, johon Marianne otti osaa, ja Börjeä huvitti nähdä, kuinka vuorot johtuivat toisistaan ja liittyivät toisiinsa, aina ilman mitään epäjärjestystä. Jokainen pani parastansa, ja paljo joutilaita seisoi oven suussa katselemassa. Laahustimia pyöräyteltiin kuninkaallisella suloudella ja kumarrukset olivat sulavia kuin hovimiesten. Kaikki vaikutti Börjeen. Löytyi sangen paljo hänelle mieluista: valot, kukkaset, tanssipuvut, upseerien kultareunaiset univormut, vaan ennen kaikkea sotilasmusiikki. Se pani tahtiin hänen ajatuksensakin kuten tanssivien askeleet. Vaan hänen mielestään ei tämä kaikki kuitenkaan sopinut hänelle. Hän tunsi aina olevansa vieras, joka kuului ulkopuolelle. Ei hänen mieleensäkään olisi voinut juolahtaa ottaa osaa tämmöiseen tanssiin, tai että hän voisi liikkua samalla tavalla kuin nuo nuoret luutnantit. Vaan tämä oli hänestä kaunista katsella. Nuo kankeat univormut, jotka tekivät kantajainsa miehekkäät vartalot siroiksi ja hienokasvuisiksi, sopivat hyvin yhteen naisten pitkien laahustimien ja alastomien jäsenien kanssa. Vaan tämä kaikki teki ilman ikäänkuin kuumaksi, uneliaaksi, huimaavaksi, joka vaikutti kaipausta johonkin, -- johonkin rikkaampaan, täydellisempään, monipuolisempaan. Hän ajatteli jotakin kaukana, kaukana, jotakin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, vaan ainoastaan halunnut: kirkasta, tummansinistä taivasta, mäntyjä ja oliivipuita, kaikki nämät lämpimän, lämpimän auringon paisteen valaisemina. Kaikki, mitä Börje oli ainoastaan salaa uskaltanut toivoa, oli suotu Paulille. Niin oli aina käynyt. Tuntui kuin tällä pienellä köyhällä pojalla samettimekkoineen olisi Aladdinin lamppu kädessään. Ja missä hän nyt oli? Kuinka paljon mahtoi hänellä olla havainnoita ja kokemuksia! Hetkeksi vetäytyi jotain surumielisyyttä Börjen tasaisen, iloisen luonteen ympärille. Aina piti toisten oleman häntä korkeammalla, aina piti hänen tuntea itsensä köyhemmäksi kuin muut. Minkätähden? Ja kaikkia oli hänen sangen vaikeata unohtaa. Mitä hän kerran sai mieleensä, se juurtui sinne, kuin esimerkiksi Marianne. Kuinka oli hän ponnistellut unohtaaksensa häntä ennenkuin kirjoitti hänelle ensimmäisen kirjeen! Vaan se ei ollut hänelle mahdollista. Hän näki Mariannen edessään satoja kertoja päivässä, hän näki tämän lihavan vartalon, tämän taaksepäin taipuneen niskan ja tämän lyhyen kaulan. Hän kaipasi häntä kuin vettä. Tuli aina pahempi ja pahempi olla, kunnes hänen täytyi kirjoittaa. Eläminen tuntui hänestä mahdottomalta häntä näkemättä. Ja nyt piti Mariannen tulla hänen omakseen. Koko elämänsä ijän saisi hän pitää hänet läheisyydessään, nähdä näitä jahnustelevia, huolimattomia liikkeitä, kuulla hänen vienoa, hyväilevää ääntänsä.

Hän oli joka tapauksessa onnellinen.

Hän istui katsellen Mariannea. Tämän iloa näytti jokin häiritsevän, näyttipä kuin hän ei olisi huolinut tai ei olisi voinut olla niin hilpeän iloinen kuin muut nuoret tytöt. Vaan Börjestä oli tämä paljo kauniimpaa. Hänen mielestään oli kaikki, mitä Marianne teki, kaunista. Ja nähdessään nyt häntä vähän loitompaa, ei hänen paljaat olkapäänsä olleet enää niin vastenmielisiä, vaikka selkääkin näkyi hyvin alhaalle suippenevasta aukosta. Ainoastaan välistä kouristi hänen sydäntänsä, kun hän näki jonkun silmien katsahtavan näihin pehmeisiin olkapäihin ja käsivarsiin; vaan se ei ollut mustasukkaisuutta, se oli äkkinäistä halua, että saisi heittää vaipan hänen ympärilleen, ettei hän olisi niin alastonna.

Ja samalla liikkui hänessä jotain hämärää, kuin hän haluaisi, että Marianne voisi jakaa itsensä, niin että olisi Marianne, jonka edessä ei Börjen tarvitsisi arastella, vaan joka voisi istua hänen vieressään tuon toisen akkunavarjostimen takana ja jolle hän olisi voinut uskoa kaikki ajatuksensa, kaikki jota hän ei voinut sanoin selittää. Kun Marianne oli hänen luonansa, tuntui hänellä olevan äärettömän paljo hänelle sanomista; vaan kun hän katseli häntä edessänsä ja hän sai puhua, mitä tahtoi, silloin haihtui kaikki pois, ja hän lörpötteli paljaita hulluuksia, joista hän ei itse edes väliä pitänyt.

Marianne oli nähnyt Börjen ja antanut siitä tiedon salaperäisellä vihjauksella. Kun tanssi oli lopussa, tuli Marianne hänen luoksensa ja he menivät kasvihuoneeseen, joka oli huoneiston peräpäässä. Ilma ulkona oli lenseä, kostea ja ikäänkuin täynnä kasvien hengitystä. Marianne oli käärinyt hartioilleen joutsenen untuvilla reunustetun tanssivaipan.

Pyramiidin muotoisen kukkapöydän takana oli pieni sohva. Marianne heittäytyi siihen, ja Börje istahti hänen viereensä.

"Sinä tulit varmaan pahoille mielin äsken," sanoi Marianne. Hänen silmänsä kävivät punaisiksi reunoista, ja tuntehikas suu vetäytyi pieneen hempeään nuhteluun. Hän istui katsellen alaspäin hypistellessään viuhkansa plyymireunustusta.

Tuossa se Börjellä taas oli, liikkeineen, koko olentoineen; tämä, joka voi kiertää hänen päänsä vaikka ympäri.

"En minä suuttunut", sanoi Börje matalalla äänellä. Tuntui kuin olisi hänen verensä pyörryttävän onnen työntämänä syöksähtänyt hänen sydämmeensä.

"Tunnusta vaan!" Marianne loi silmänsä ylös leikillinen väike silmässä. Vaan sitten muuttui hän totiseksi, kääntyi ja laski kätensä hänen olkapäillensä.

"Minä tahdon vaatettaa itseni kauniiksi, että _sinä_ pitäisit minusta," sanoi hän ja katse muuttui taas itkeneen näköiseksi.

Börje ei voinut vastata, vaan hän veti Mariannen luoksensa, joka samassa silmänräpäyksessä heitti kätensä hänen kaulaansa. Tanssivaippa soljui laattialle, ja kaikki mitä puhuttiin, oli katkonaisia kuiskauksia.

* * * * *